Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja pikkuväki" (Karisto, 1944) oli eräs lapsuuteni suurista lukuelämyksistä, jonka pariin palaamista odotin hyvinkin suuresti. Syystä tai toisesta se oli jäänyt mieleen yhtenä jännittävimmistä ja parhaista Tarzan-seikkailuista. Niinpä olikin mielenkiintoista palata takaisin pikkuväen pariin.
Romaanin alussa apinamiehemme lähtee kokeilemaan uutta lentokonetta, mutta retki päättyy onnettomasti kun kone syöksyy maahan tuntemattomalla seudulla. Tarzan menettää tajuntansa, ja herätessään huomaa olevansa jättiläiskokoisten naisten vankina. Eräs heistä on raahannut tajuttoman apinamiehen mukanaan, ilmeisenä tarkoituksenaan tehdä tästä puolisonsa.
Tarzan onnistuu kuitenkin pakenemaan, mukanaan jättinaisten alistaman miesjoukon edustaja, jolle hän opettaa aseiden käyttöä ja itseluottamusta, ja niinpä miesten ei tarvitsekaan enää jatkossa olla tossun alla...
"Hyvin ylpeänä ensimmäisen naisolennon poika selitteli Tarzanille parhaansa mukaan sitä muutosta, joka oli tapahtunut alalien keskuudessa sitten kun hän oli Tarzanin kasvattina oppinut oivaltamaan ajanmukaisten aseiden merkityksen. Nyt oli jokaisella miehellä apulaisenaan nainen - ainakin yksi, ja muutamilla väkevämmillä useampia.
Huvittaakseen Tarzania ja osoittaakseen hänelle, kuinka huimasti sivistys oli kohonnut zertalocolien maassa tarttui ensimmäisen naisolennon poika erään naisen hiuksiin, laahasi hänet luokseen ja iski häntä lujasti päähän ja kasvoihin nyrkillään. Nainen vaipui polvilleen ja halaili hänen jalkojaan katsellen anovasti häntä kasvoihin, omien kasvojensa hohtaessa rakkautta ja ihailua." (s. 251-252).
En kuolemaksenikaan osaa sanoa, mitä Edgar Rice Burroughsin päässä on mahtanut liikkua kun hän on tämän kirjoittanut, mutta tässä on taas hyvä muistaa, että viime kädessä Tarzanit ovat aikuisille suunnattua pulp-kirjallisuutta, eivät nuortenkirjoja. Seksismi- ja rasismikerroin on silti aika korkealla, vaikka toki nämä piirteet tekstistä pitää suhteuttaa kirjoittamisajankohtaan.
Keskeisin juoni sijoittuu pikkuväen pariin. Tarzan päätyy Trohanadalmakuksen kaupunkiin, jota kansoittaa noin neljäsosan tavallisen ihmisen koosta oleva kansa, joilla on tapana ratsastaa antiloopeilla ja käydä sotaa naapurikaupunki Veltopismakusta (jestas näitä nimiä)vastaan. Tarzan jää sotaretkellä vihollisen vangiksi, ja kuinka ollakaan, hänet onnistutaan kutistamaan samaan kääpiökokoon (tieteellistä proseduuria kuvaillaan hiukan, mikä tuo kirjaan pienen scifi-elementin). Seikkailuhan siitä sitten syntyy kun Tarzan uusine ystävineen pyrkii pakenemaan orjuudesta.
Burroughs kuvailee melko antaumuksellisesti kääpiökansaa - heidän tapojaan, mittayksiköitään ja rakennuksiaan - olematta kuitenkaan mikään Tolkienin kaltainen kirjallinen maailmojen rakentaja. Lievästi hupaisana yksityiskohtana voidaan mainita Veltopismakuksessa vallitseva viininjuontikielto, joka tekee kirjailijan mukaan haittaa kaupungin taloudelle. Lieneekö kyseessä ollut sitten yhteiskunnallinen kommentaari vuonna 1925 vielä voimissaan olleelle kieltolaille, mene ja tiedä...
"Tarzanista ja pikkuväestä" käy ilmi, ettei kirjailijan kyky kuvata henkilöitä ole ihan sieltä kaikkein skarpeimmasta päästä. Välillä tuntuu, että ihan jokaista mahdollisuutta syventää juonta henkilöiden ja heidän välisten suhteittensa kautta ei käytetä hyödyksi; esimerkiksi Veltopismakuksessa vallitseva poliittinen jännite olisi tarjonnut enemmänkin mahdollisuuksia.
Kolmas juonikuvio kertoo edellisestä romaanista tutun, Tarzanina esiintyvän Esteban Mirandan vaiheista ihmissyöjien parissa. Maailma on selvästi menettänyt roistomaisessa Mirandassa suuren näyttelijän, sillä edes Korak tai Jane eivät onnistu erottamaan häntä apinamiehestä, mutta onneksi Tarzan ehtii saapua ajoissa paikalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin!