Edgar Rice Burroughsin "Tarzan, viidakon herra" (Karisto, 1945) on niitä kirjoja, jotka olen lukenut viimeksi joskus neljännesvuosisata sitten, mutta lukiessani tajusin muistavani tapahtumat edelleen varsin hyvin. Ja miksipä en olisi muistanut, tässähän olivat mukana kaikki ne ainekset, jotka tekevät seikkailuromaanista seikkailuromaanin, ja jotka kutittivat mukavasti kymmenvuotiaan mielikuvitusta.
Seikkailun keskiössä on nyt seitsemänsataa vuotta kadoksissa ollut kaupunki, jossa eletään edelleen keskiaikaa. Se tarkoittaa tietenkin turnajaisia, jaloja ritareita ja kauniita neitoja. Lisäksi pakettiin on sotkettu vielä kierojen arabialaisten orjakauppiaiden juonitteluja, sekä hyviä että pahoja valkoisia metsästäjiä ja roppakaupalla erilaisia villieläimiä.
Burroughs on varsin taloudellinen kirjailija, sillä tämä kaikki mahdutetaan noin 250 sivuun.
Ei kai tämä poliittisesti korrekteinta nuortenkirjallisuutta ole, eikä ollut silloin kuin kirjaan ensimmäisen kerran tartuin, mutta eipä tuosta tainnut kamalasti huonoja vaikutteita tarttua. Kai sitä pikemminkin toivoi, että voisi olla jonakin päivänä samanlainen kuin kirjan päähenkilöt: nähdä maailmaa, kokea hurjia seikkailuja, tehdä sankarillisia tekoja ja voittaa kauniin tytön sydän omakseen.
No, sitten minusta tuli kirjastovirkailija. Close enough? Ja kaipa se sekin on osittain tämän kirjan ansiota!