Douglas Adamsin "Linnunrata: Viisiosainen trilogia" (WSOY, 2007) sisältää nimensä mukaisesti viisi ensimmäistä Linnunradan käsikirja liftareille -sarjaan kuuluvaa romaania. Nuorempana miehenä olin lukenut niistä ainakin ensimmäisen osan, ehkä toisenkin, mutta en sitä enempää.
En oikein usko siihen, että yleissivistyksen nimissä olisi "pakko" lukea mitään, mutta ehkä ensimmäinen osa voisi olla sellainen, löytyyhän siitä sankoin joukoin populaari- ja nörttikulttuurin kuumimpia iskurepliikkejä Vogonien kammottavasta runoudesta pyyhkeen hyödyllisyyteen, nelikakkoseen ja ties mihin muuhun. Kyllähän te tiedätte.
Lukiessani naurahtelin väitetysti ääneen. Ei käy kiistäminen, kyllähän tämä brittihuumorin mestariteokseksi monta kertaa julistettu opus hauska oli, mutta ei mielestäni ihan niin riemukas kuin yleensä väitetään, eikä ensimmäistä osaa pidä herra paratkoon enää ikinä tarjota sille kuuluisalle vähän lukevalle pojalle "lyhyenä ja hauskana kirjana", kuten joskus aikaisemmin saatettiin tehdä. Jonkinlaisesta scifi-sivistyksestä on etua, vaikka ei se välttämätöntä kai ole.
Looginen juoni ei välttämättä ole ollut Douglas Adamsille se kaikkein oleellisin asia, vaan pääpaino on verbaalisessa ilottelussa ja muussa sellaisessa. En tiedä onko kyse minun huumorintajustani ja sivistymättömyydestäni vai hukkuiko jotain käännökseen, mutta jossakin kolmannen kirjan jälkeen huomasin väsyväni ja pidinkin melko pitkän tauon ennen kuin sinnittelin kaksi viimeistä osaa loppuun.
Lukukokemuksena, no, enimmäkseen harmiton. Ei tämä silti minun teekuppini ollut, mutta harvemminpa kulttiklassikoiksi laskettavat kirjat kaikkia varten ovatkaan
