Mä olisin voinut lukea tämän kirjan aikaisemmin, ellei HETI ETUKANNESSA sitä oltaisi sanottu uudeksi Nälkäpeliksi. Anteeksi, mutta miten tämä on uusi Nälkäpeli? Nälkäpeli on scifiä/dystopiaa, tämä on FANTASIAA. Nämä kirjat painivat ihan eri sarjoissa! No niin, nyt kun tuo on saatu pois alta, niin voin sanoa että ihan rehellisesti pidin tästä kirjasta. Kyllä, aivan. Tää oli mun mielestä hyvä kirja, vaikka juoni ei ollutkaan kovin hääppöinen. Nathan siis on sekasikiö - hänen äitinsä on valkoinen hyvisnoita ja isänsä musta pahisnoita. Tästä syystä pojan pitää käydä valkoisten noitien neuvoston luona silloin tällöin arvioitavana, koska let's face it, neuvosto pitää Nathania pikimustana noitana ja haluaa päästää hänen isänsä päiviltä - siis heti kun Nathan auttaa heitä löytämään noidan. Nathanin seitsemästoista syntymäpäivä kuitenkin lähestyy, ja jos noita (tai noitanen) ei sinä päivänä saa kolmea lahjaansa ja juo vanhempiensa tai isovanhempiensa verta, se on nirri pois. Nathan siis pakenee etsiäkseen ja juodakseen isänsä verta, muita nimittäin ei ole äidin tehtyä itsemurha ja mummin kuoltua. Kuten sanoin, pidin tarinasta. Alussa oli hyvin, hyvin sekava olo siitä mitä tapahtuu, mutta homma parani loppua kohden. Nathan oli joskus todella ärsyttävä ja naiivi ja typerä, kun tappeli muiden kanssa tai kun kuolasi Annalisen perään, mutta hänessä on myös sitkeyttä josta pidin, ja hänen ajatuksenjuoksustaan oli mukava lukea. Yksi asia kuitenkin häiritsi - jätkä on koulussa, EIKÄ OSAA LUKEA TAI KIRJOITTAA. Mitä tämä nyt on?! Muita kiinnostavia henkilöitä oli Nathanin isä Marcus, joka oli ja pysyi mielenkiintoisena hahmona koko kirjan ajan, jopa lopussa kun hän lopulta tuli esiin. Myös pojan mummi ja Mercury-nimisen noidan avustaja Rose vaikuttivat kivoilta, ja mua harmitti kun ne kuoli. Gabriel oli vuoroin mukava ja vuoroin ärsyttävä hahmo, mutta jos mä saisin päättää mä tappaisin Annalisen ja tekisin Nathanista ja Gabrielista parin. Koska Annalise on ÄRYTTÄVÄ, ja tylsä. Varmaan paljon pahempi kuin Nathanin siskopuoli Jessica tai Annalisen veli Kieran. Sillä tytöllä ei ole mitään, ei mitään muuta kuin kyky saada Nathan kuolaamaan itseään. Varmaankin tässä ollaan yritetty saada aikaan mahdollisimman suloinen, herkkä ja viaton tyttö, mutta ollaankin saatu aikaan täysin ärsyttävä tapaus. Ja Nathanin pitäisi nyt tappaa isänsä, jos kerran haluaa pelastaa tyttönsä. Joo ei, antaa tytön kuolla rauhassa. Tästä huolimatta pidin kirjasta, niin kuin sanon jo kolmannen kerran. Kirja parani loppua kohden selvästi, ja nyt sitten varmaan etsin Puoliksi villin jostain käsiini!

Tää kirja on ihana! Kirjoitustyyli on ihanaa ja lukeminen sujuu kuin tanssi. Joissain kohdissa (pakko myöntää) menin sekaisin siinä, kenen näkökulmasta kerrottiin, ja jouduin miettimään hetken että mitäs ihmettä nyt taas. Karou oli mielenkiintoinen, vahva ja johon mä tykästyin nopeasti. Akiva aukeni vähän hitaammin, mutta lopussa mä pidin siitä melkein yhtä paljon kuin Karousta. Mutta mun suosikkini on ehdottomasti Brimstone! Siinä oli se jokin, mikä kiidätti sen heti ykköseksi, ja loppu oli myös sen takia riipaiseva.

Ykkösosa oli parempi, vaikka tääkin oli hyvä. Jotenkin en päässyt mukaan kirjan tunnelmaan, ja alku oli todella pitkäveteinen, ainakin mun mielestä. Susien historia oli mielenkiintosta luettavaa, ja keskivaiheilla ja kirjan loppupuolella meno vain parani. Loppu oli tosi surullinen, jätti palan kurkkuun... Voi kun sais jo kolmannen osan käsiin!

Ihana, ihana, ihana. Yks mun lempikirjoistani tähän mennessä, vaikka pidänkin Piraijakuiskaajaa parempana (varmaan koska luin sen vahingossa ennen Käärmeenlumoojaa...). Joka tapauksessa Käärmeenlumoojan takia mä oon vähän enemmän kärryillä asioista, mikä on luonnollisesti hyvä juttu. Joone on sulonen, Vikke ärsyttävä ja hauska samaan aikaan ja Ronni salaperänen. Unna ja Rufus on - joo, taitaa olla helppo arvata mitä ne on yhdessä, kun sitä sanaakin on hoettu ihan tarpeeks. Kirja on hyvää luettavaa, Annukka osaa kertoa (jos näin voi sanoa) juonta hyvin eteenpäin, ja pari kertaa mä nauroin ääneen lukiessani, mikä sai mun äidin kattomaan mua oudosti. Jään innolla oottamaan, millon pääsen ostaan päätösosan!

Tää oli tosi mielenkiintonen kirja. Kun Emmi palaa kotiin eikä löydä vanhempiaan, sisaruksiaan eikä naapureitaan eikä yhtään ketään mistään, herää kysymys mihin he ovat kadonneet. Kerronta on tosi hyvää, eräällä tavalla koukuttavaa ja sujuvaa, ja saa Emmin tuntumaan mielenkiintoselta tyypiltä niin ujoksi ja vetäytyväksi. Tykkäsin kans Onervasta, koska siltä löytyi luonnetta, mut Atrosta mä en tykännyt. Yhtään. Loppu jätti vähän sekavan tunteen, koska se jäi auki. Mulla oli todella sekava olo, että 'miten tää nyt tähän jäi, onks tälle jatkoa?' ja luojan kiitos sillä on. Satuviittauksista mulla oli kans hiukan pihalla, kun en tiennyt miten niiden pitäisi tilanteeseen liittyä, mutta niistä sai kyllä jossain vaiheessa kiinni. Hyvä kirja loppujen lopuksi, täytyy vain etsiä vielä toinen osa käsiin!

Tarina on hyvä ja koukuttava, ja kirjailija on osannut kirjoittaa todella hyvin ja sujuvasti. Isot pisteet Rouhiaiselle! Mä en ihan heti lämmennyt Raisalle - viiltely ja ryyppääminen ei herättänyt mun myötätuntoani, vaikka Raisa kärsikin äitinsä kuolemasta. Myöhemmin sitten, kun tarinassa oltiin edetty pidemmälle, mä aloin kuitenkin pitämään siitä ja se oli loppujen lopuks mun mielestä tosi fiksu ja vahva tyttö. Pakko myöntää, itsekin vertasin alussa tarinaa Twilightiin, mutta loppupeleissä kirjoilla ei ole MITÄÄN yhteistä. Bella ja Raisa ovat yhtä kaukana toisistaa Maa on Jupiterista, samoin Edward ja Mikael. Sen huomaa aika nopeasti. Tää on yksiä mun suosikkikirjojani, osittain siksi että tykkään hirrrrrveästi ihmissusista, jos tää pieni ihkutus tähän väliin sopii. Ootan innoissani jatkoa!

Tämä kirja. Tämä kirja tässä. ON HUIPPU! En oo ehtinyt vielä lukea Käärmeenlumoojaa - siksi etten oo sitä niin kirjastosta kuin kirjakaupastakaan osannut etsiä, tyhmä minä, niin hahmoihin ehti tavallaan kiintyä ja siksi (SPOILERIVAROITUS!) Unnan ja Rufuksen ero tuntui sydäntäsärkevältä, ja Rufuksen epilogi oli todella surullinen. Omia suosikkeja mulle ehti kehittyä, vaikka jokainen kirjan henkilö oli omalla tavallaan ihana ja hauska ja kaikkea muuta siihen päälle. Eniten kuitenkin pidin Joonesta ja Edenistä, koska Joone oli hauska ja Edenissä mä näin paljon omiakin luoteenpiirteitä. Tarkoitus on siis lukea Käärmeenlumooja (EHDOTTOMASTI, jos tämäkin kirja oli näin hyvä) ja jään innolla odottamaan seuraavaa kirjaa ja toivomaan, että Unna ja Rufus palaavat vielä jossain vaiheessa yhteen.

Kirja on aivan mahtava! Tarina oli koukuttava ja jännittävä, ja kirjailija on osannut kertoa tarinaa eteenpäin todella taitavasti. Lumikki itsessään oli mielenkiintoinen päähenkilö, ja hänestä tavallaan oppi pitämään (ainakin minä opin)- oli helpotus huomata, että hän pääsi pinteestä. Mukava lisä oli välähdykset hänen menneisyydestään, vaikka ne olivatkin joskus todella surullista luettavaa. Loppujen lopuksi kirja oli hyvä, ja sen voi hyvinkin lukea vielä useaan otteeseen, vaikka tietääkin jo miten tarina menee!