Mitä olet viimeksi pelannut

[b]The Walking Dead Our World[/b] -mobiilipeli. Tähän olen jäänyt pahasti koukkuun. Nyt oon tasolla 13. Päivittäisillä bussimatkoilla saa mukavan tehokkaasti lahdattua zombeja, kerättyä kamaa ja suoritettua tehtäviä. :) Pelin suurin heikkous on se, että se ei ole vieläkään valmis ja uutta sisältöä tullut vain harvakseltaan, mikä ajoittain uhkaa tappaa motivaation. Lisäksi peli kaatuu turhan usein.

Mä olen siis todella vanhan koulukunnan pelaaja, joten LucasArtsin klassikoiden tyylinen suht' tuore pikseliseikkailupeli [b]Thimbleweed Park[/b] kolahti ihan kivasti.   Kiitettävän hämärässä juonessa Mulderin ja Scullyn oloinen FBI-parivaljakko saapuu ränsistyneeseen laman tuhoamaan pikkukaupunkiin tutkimaan murhaa. Jo alussa selviää, että molemmilla hahmoilla on omat salaiset syynsä olla paikan päällä, ja murhamysteeri ei ole heidän ykkösprioriteettinsä. Itse paikkakunta on kuin Twin Peaksistä, sillä henkilögalleriaan kuuluu täysin identtiset sheriffi, kuolinsyyntutkija ja hotellipomo, "voimakkaista signaaleista" höpisevät jättilinnuiksi pukeutuneet putkimiessisarukset, jatkuvasti piip-ääniä puheensa päälle saava kirottu rääväsuuklovni (eurolla saa ostettua sensuroimattoman version klovnin ääniraidasta, mutta kuka hitto haluaa kuulla f-pommeja kun alkuperäinen piippaus on niin paljon hauskempaa?) jne. jne. Kaiken taustalla kummittelee putkitransistoreista tehtyjen tekoälyjen nimeen vannova henkensä heittänyt tyynyteollisuuspamppu.   Steamin mukaan peliin tuli käytettyä 17 tuntia, johon sisältyi yllättävän vähän sormi suussa ihmettelemistä. Yleensä nuo wanhan hyvän ajan seikkailupelit kärsivät aivan uskomattoman (epä)loogisista ongelmista, joihin tuhlaantui hermot ja kaikki vapaa-aika. Mutta kyllä ne aina keinolla tai toisella sai läpi pelattua. Olen todennut hoksottimieni tai kärsivällisyyteni kärsineen, sillä viime aikoina naftaliinista kaivamani [b]Grim Fandango[/b]t ja [b]Secret of the Monkey Island[/b]it olisivat tällä kertaa jääneet kesken ilman internetin läpipeluuohjeita. Thimbleweed Parkissa on sen sijaan pelin sisäinen vinkkilinja, johon soittamalla saa mukavasti neuvoja pääpulmiin, mutta eipä tuohon tarvinnut kuin pari kertaa turvautua ja silloinkin kyse oli vain omasta puusilmäisyydestä kun ei vain nähnyt ruudulla jotain itsestäänselvää yksityiskohtaa...     [b]Life is Strange 2[/b]:sta on ilmestynyt vasta ensimmäinen episodi, enkä sen perusteella vielä osaa sanoa onko uusi peli mistään kotoisin. Käynnistyy pirun hitaasti, ja vasta loppupuoliskolla alkaa tapahtua jotain. Toisaalta tarina (toistaiseksi) on enemmänkin kahden virkavaltaa karussa olevan lapsen maanläheistä ja realistisen oloista roadtrippiä, eikä mitään Telltalen pelien kaltaista vauhdikasta real time -jumppaa.

[b]Starlink: Battle of Atlas[/b] Koska omistan nintendo switchin tämä peli tuli pakko ostoksi sen jälkeen kun mainosvideo pamahti verkkoon. STARFOX!!! No eihän tämä ole Starfox peli, mutta aivan mahtava. Isoin plussa tässä on se että pääsee pelaamaan Fox McCloudina. Starlink: Battle of Atlas tekee sen missä No Man Sky omasta mielestäni flobbasi. Enhän ole koko peliä vielä pelannut mutta se on noussut yhdeksi parhaista Nintendo Switchin peleistä joita olen pelaillut. Nyt varmaan kaikki kattoo kummissaan minua kun sanon että kokeiltuani tätä kaverini PS4 niin sanon että Switchin versio toimii parhaiten ilman mitää framehäiriötä yms.   [b]Pokemon: Lets Go Eevee[/b] No tätä en ole vielä avannut paketista mutta yhdistin Pokemon Plus Bundlen kännykkäni Lets Gohon ja pelistä tuli ehkä vähän nörtimpi kuin kuvittelin kun olen heittämässä pokepalloa pitkin puistoa. Tätä olen kyllä odottanut innolla. Pitää vain viimeistellä Mario Odysseia viimeinen power moon ja voin siirtyä seuraavaan peliin. Kyllä olen pelaaja joka haluaa 100% pelata pelin läpi. Legend of Zeldassa meni aikaa jotta sain kaikki Koroks seedit kerättyä [spoiler]kun on kerännyt kaikki niin saa kultaisen kakkakikkareen[/spoiler]   Mutta seuraavaksi Eeven pariin sopivasti etelän leirille tämän aloitettua.

Heh, Aemilia oli kultainen ja hankki minulle Overwatchin. :grin: :heart: Sitä on sit tullut tässä pelailtua, tosin suht vähän kun yritän rajoittaa pelin avaamista että tekisin esim kaikki tylsät aikuis- ja kouluvelvollisuudet, mitkä mieluusti prorkastinoisin unholaan Overwatchin maailmassa.   Hauskaa tästä tekee se, että aiempi pelikokemukseni pitää sisällään aika tarkasti Simssin, Pokémon Gon ja Soulcaliburin. :tongue: Pikkuhiljaa alan hahmottaa olennaisia juttuja, mutta kuitenkin kokemattomuuteni ikävästi hidastaa paremmaksi kehittymistä. Kun sen lisäksi että pitäisi oppia pelaamaan juuri näitä heroja, kestää hetki että kehityn oikeasti ketteräksi wasd-näppäimillä liikkujaksi ja liikkeestä tähtääjäksi jne... :roll:

Tuollainen hankinta tuli tehtyä ja muutama tunti tullut hakattua: Middle-earth Shadow of War Todella viihdyttävä, hahmoa ei juurikaan pääse itse muokkaamaan muuten kuin skillien osalta, mutta eipä tuo ole pelikokemusta vielä hautannut.

Ihan ensimmäiseksi mainostettava, että [b]Elite Dangerous[/b] ja sen Horizons season pass ovat rehvakkaassa 75%:n alennuksessa kaikilla kauppapaikoilla 20.12. asti. Kun näin ydinpeli maksaa 6 euroa ja Horizons saman verran, ei avaruuslentely tunnu enää yhtään liian tyyriiltä. Etenkin kun sen sisältö lienee lisääntynyt tuntuvasti sen jälkeen kun viimeksi peliä tahkosin satakunta tuntia ja kyllästyin. Täytyy pistää asennukseen ja kokeilla talviloman aikana. Mistä tulikin mieleen, milloinkohan [b]Star Citizen[/b] meinaa valmistua?   Noin muuten on tullut pelattua [b]Hitman 2[/b]:sta. Siis tätä tuoreinta reboottia. Eipä siitä muuta kuin että on edellisosan tapaan yhä laadukkainta hiiviskely- ja yksityiskohtien keksimisviihdettä mitä olen pelannut. Yhä jaksaa hämmästyttää, että peli, jonka koko idea on nimenomaan toimia kylmäverisenä psykopaattitappajana, on itseasiassa hyvin pasifistinen verrattuna keskimääräiseen avoimen maailman ammuskelupeliin: monen tunnin aikana ei hengestään pääse kuin kaksi tai kolme ihmistä tehtävästä riippuen, ja useampi hengenlähtö pitää luokitella henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi. Toisaalta omaa sadistista hupiaan saa vaihtelemalla tappotapoja tylsästä pianonkielestä eksoottisempaan sytkärillä sytytettävän drinkin terästämiseen erikoisbensalla. Ja pääsee pelissä sentään tekemään mafialeffoista tutun parturikeikankin.

[b]Dead Rising 3[/b]   Läpäisin peruspelin jo viime vuoden puolella, mutta delsuissa meni aikaa näihin päiviin asti. Pelisarjan aiemmat osat eivät ole tuttuja, mutta eipä tuo haitannut, vaikka tällä kolmosella niihin jonkinlainen tarinallinen linkki onkin. Pelimekaaninen ja teemallinen linkki on toki selkeä: massiivisten zombilaumojen brutaali lahtaaminen monipuolisia tappotapoja hyödyntäen. Edellisissä osissa seikkaili toimittaja nimeltä Frank West, tällä kertaa mädänhajuista uhkaa vastustaa automekaanikko Nick Ramos. Rassaustaidot tulevatkin tarpeeseen, sillä aseita ja ajoneuvoja rakennetaan niistä materiaaleista, mitä käteen sattuu osumaan.   Aiemmat osat sijoittuivat käsittääkseni avoimiin, mutta kuitenkin rajallisiin ympäristöihin, kun taas kolmosessa hurmeisena leikkikenttänä toimii kokonainen kaupunki. En enää muista miksi, mutta sen kadut ovat umpitäynnä heikkoa ainesta, jonka lisääntyminen olisi syytä lopettaa välittömästi. Vaikka Nick Ramos ei ole kokoomuspoliitikko, päättää hän ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin. Varsinainen tavoite on päästä ulos armeijan saartamasta kaupungista, ennen kuin se pommitetaan tasaiseksi. Pakokeinoja etsiessä suoritetaan yksinkertaisia juoksupoikatehtäviä, eli autetaan kanssakärsijöitä, noudetaan tavaraa milloin mistäkin ja tietenkin tapetaan zombeja ihan saatanasti. Pääjuoni on aika tylsä ja yllätyksetön, mutta sivutehtävissä puolestaan tykitellään antaumuksella. Mistä löytää hyvännäköisiä zombinuorukaisia pornoelokuvaa varten? Pelissä tämäkin selviää.   Dead Rising kolmonen tuuttaa ruudun täyteen lihallisia nautintoja, sillä kuritusta odottavat zombimassat ovat todellakin massiivisia. Monisatapäiset vihulaumat ovat vaikuttava näky ja niiden totaalinen teurastaminen irtoraajojen lentäessä vasta komeaa onkin. Astaloksi kelpaa kaikki haravasta jakoavaimeen ja dildosta matkalaukkuun ja pienellä virittelyllä niihin saa vaikka sähköistä tai tuliperäistä lisäpotkua. Myös paukkurautoja voi muokata ja lopulta monipiippuinen konekivääri ja räjähtävä sotavasara ovat arsenaalin kesyimmästä päästä. Kun vielä yhdistää moottoripyörän katujyrään, alkaa transportaatiokin olemaan kunnossa. Pukeutumalla vaikka tiukkoihin joogapöksyihin tai koulutytön hameeseen varmistaa myös tyylipisteiden maksimoinnin ainakin pelaajan omissa silmissä.   Viihdyin pelin ääressä erinomaisesti, sillä se on kuin stressilelu, joka nollaa aivot tehokkaasti vaikka työpäivän jälkeen. Överi väkivalta, hulvaton huumori ja kirjava asevalikoima antoivat minulle hupia noin 30 tunnin edestä, vaikka moni muu varmasti kyllästyykin paljon aiemmin. Voin arvata miksi: zombit ovat aika tylsiä vihollisia, koska suurin osa niistä vain örveltää ja laahustaa ja koska pääjuoni on tosiaan aika vetämätön, vaikka sivutehtävissä onkin asennetta. Kaikki neljä delsua ovat laiskoja rahastuksia (itse sain ne pääpelin mukana), mutta muuten jälkimaku pelistä on oikein positiivinen.   [i]Katujen siivoaminen roskasakista vaatii hartiavoimia.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/d8/a0/b1/d50cf91107413054.png[/img]

[b]Candleman[/b]   Kiinalaista tekoa oleva pienimuotoinen pulmapeli, jossa yksinäinen kynttilä etsii elämälleen tarkoitusta. Mykkä ja pikkuinen kynttilähemmo löytää itsensä laivan ruumasta pimeyden ympäröimänä ja lähtee tavoittelemaan valoisampia maisemia. Ikkunasta näkyy kaukainen majakka, jonka kirkas välke tuntuu houkuttelevalta. Miten hienoa olisikaan olla yhtä uljas valonlähde ja opastaa muita maailman synkkyydessä! Majakan luo on päästävä, mutta reitti sinne on vaikeakulkuinen, eikä kommelluksilta voida välttyä.   Candlemanin pelimekaniikka on yksinkertainen, mutta toimiva. Tuikku-ukko vaeltaa enimmäkseen pimeissä tai vähintään hämärissä ympäristöissä ja eteen nähdäkseen on tietenkin sytytettävä liekki palamaan. Jokaisessa kentässä talia riittää poltettavaksi vain kymmeneksi sekunniksi, joten pelaajan pitää harkita tarkoin, milloin valaistus kytketään päälle. Jos kynttilä palaa loppuun tai putoaa kuolettavaan kuiluun, on seuraavassa yrityksessä elinvoimaa yksi sekunti vähemmän. Lyhyt välähdys paljastaa usein tarpeeksi, mutta kiusaus tarkastella ympäristöä pidempään on aina suuri. Heikkoja valonlähteitä on onneksi siellä täällä ja kenttiin ripoteltuja muita kynttilöitä voi sytyttää, joten aivan säkkipimeässä ei yleensä joudu hapuilemaan. Puolisokeana liikkuminen aiheuttaa kuitenkin aina omat haasteensa.   Pelissä ei ole lainkaan taistelua, mutta riski harha-askeleisiin on siinä määrin vakava, että uusintayrityksiä kertyi varsinkin loppupuolella. Kolmiulotteinen tasohyppely lukituissa kuvakulmissa vaikeutti välillä ympäristön hahmottamista enstisestään, mutta elämän liekki ei kuitenkaan sammunut turhauttavan usein. Valon ja varjon mekaniikkaa varioidaan jonkin verran, mutta peli luottaa silti ehkä aavistuksen liikaa samoihin temppuihin. Candleman on kuitenkin oikein mukava pulmaseikkailu, jonka rauhallinen ja satumainen tunnelma virittää aivot juuri sopivan pohdiskelevalle taajuudelle.   [i]Kynttilämiehen ohjaaminen on valaiseva kokemus.[/i]   [img size=550]http://images2.imagebam.com/25/a1/5a/c72ec41156012734.png[/img]

Täytyy tuosta aiemmin mainitsemastani [b]Hitman 2[/b]:sta todeta, että olo on vähän huijattu. Kun maksaa kaiken maailman season passeista ym. joilla pitäisi saada myöhempää maksullista lisäsisältöä, niin jotenkin odottaa pääsevänsä taas pian hiiviskelemään nurkissa ja piilottelemaan ruumiita, mutta toistaiseksi on tullut vain kaksi jotain ihme Sniper Assassin -kenttää, joiden hohdon on varmaan ajateltu olevan siinä, että jaksaa seurata 15 minuutin ajan kohteiden liikkeitä ja päätellä miten ampua näitä kiikarikiväärillä niin että saa challengeja suoritettua. Jos moinen ei kiinnosta, niin kenttä on ohi noin kymmenessä sekunnissa... Plääh.   No, onneksi on sentään [b]Return of the Obra Dinn[/b], jonka grafiikka on aivan mahtavaa jäljitellen 80-luvun 8-bittisten pikselöitynyttä kaksivärisyyttä, sopien aika hyvin 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan. Juonena on siis kadoksissa olleen laivan löytyminen. Laivassa olevat ruumiit vain eivät lupaa hyvää, joten tapahtumia tulee selvittämään pelaajan ohjastama vakuutustutkija. Siinä sitten katsellaan uhrien viimeisiä hetkiä näiden kuolinhetken palauttavalla taikakellolla, ja päätellään muutamien sekuntien äänipätkistä ja Matrix-tapaan pysäytetyssä ajassa tutkittavasta lähiympäristöstä mitä on laivalla oikeastaan tapahtunut, kuka ruumiskasassa on kuka, ja tietenkin mitkä ovat olleet näiden viimeiset kohtalot. Vähän kuin Cluedo-lautapelissä...   Olen vielä sen verran alussa Obra Dinnissä, etten osaa sanoa kuinka hyvä se oikeastaan on, mutta näin tutoriaaliosuuden kolmen ensimmäisen ruumiin ja sen jälkeen seuranneiden merihirviön uhrien tutkimisen perusteella vaikuttaa lupaavalta. Veikkaan, että edessä on turhauttavaa päättelyä, mutta tällä kertaa yritän vältellä netin läpipeluuohjeita.

[quote="Rasimus" post=59636]Täytyy tuosta aiemmin mainitsemastani [b]Hitman 2[/b]:sta todeta, että olo on vähän huijattu. Kun maksaa kaiken maailman season passeista ym. joilla pitäisi saada myöhempää maksullista lisäsisältöä, niin jotenkin odottaa pääsevänsä taas pian hiiviskelemään nurkissa ja piilottelemaan ruumiita, mutta toistaiseksi on tullut vain kaksi jotain ihme Sniper Assassin -kenttää, joiden hohdon on varmaan ajateltu olevan siinä, että jaksaa seurata 15 minuutin ajan kohteiden liikkeitä ja päätellä miten ampua näitä kiikarikiväärillä niin että saa challengeja suoritettua. Jos moinen ei kiinnosta, niin kenttä on ohi noin kymmenessä sekunnissa... Plääh.[/quote] Eihän season passeja kuulu ostaa. Pelithän hankitaan vuosi tai kaksi julkaisun jälkeen kympillä jonain complete editionina, jossa saa peruspelin ja lisäsisällön samalla kertaa. Game as a service-ajattelu on toki johtanut siihen, ettei peli välttämättä "valmistu" koskaan, vaan se kehittyy ja laajenee pala kerrallaan vuosikausienkin ajan.   Nämä uudet Hitmanit kiinnostavat kyllä jonkin verran. Ja oikeastaan vanhatkin, koska olen pelannut vain Silent Assasinin ja Absolutionin. En itse asiassa edes keksi muita puhtaasti salamurhaamiseen keskittyviä pelejä, vaikka stealth-mekaniikkoja esiintyy tietty muuallakin. Assassin's Creed-sarjaa en varsinaisesti pidä salamurhasimulaattorina, koska siinä salamurhaaminen muuttui pääasiasta sivutekemiseksi jo kauan sitten.

Viisauden sanoja, Asto. Mutta kun mä olen liian kärsimätön odottelemaan alennuksia ja näin vanhempana ei ole edes rahasta kiinni. Early accesseista tosin pysyn vielä toistaiseksi erossa, sillä kauheasti kaduttaa että [b]Life is Strange 2:sta[/b] maksoi etukäteen odottamatta koko sarjan ulostulemista (Telltalen konkka muistutti etukäteismaksujen riskistä) :tongue:   Tuli muuten laskettua [b]Crusader Kings 2[/b]:n kohdalla, että kyllä pelintekijät laskuttaa osaavat. Kyseinen peli on kunnolla pelikelvollinen vasta DLC:den kanssa, ja niihin on tullutkin pistettyä helvetisti rahaa vuosien varrella. Toisaalta ei viitsi valittaa, kun tuolle on kuitenkin kertynyt pelitunteja 556 (ei helvetti...)   No joo. Valitettuani [b]Hitman 2[/b]:sen kentistä, tuli vasta nyt huomattua että onhan kesäksi luvattu jokin pankkikeikkakenttä, jossa pääsee taas oikeasti hiiviskelemään. Ja syksyllä taas uusi kenttä. Tosin noidenkin välissä on vielä noita sniper assassin -kenttiä.       [b]Return of the Obra Dinn[/b]:stä:   Oli muuten hyvä peli, vaikka uusintapeluuarvo onkin nolla. Aikaa tuli käytettyä 15 tuntia, josta iso osa meni varmaan kuunnellessa uudestaan ja uudestaan "muistojen" ääniraitoja yrittäen etsiä vinkkejä hahmojen aksenteista. Mikä oli hyödytöntä, sillä näyttelijöiden aksentit eivät pahemmin kuuluneet joten pelin muistikirjaan tallentui kaikki tarvittava teksti. Tosin dioraamojen katseluun kannattaa pistää aikaa, itse turvauduin pelin lopussa netistä lunttaukseen pari kertaa ihan vain oman puusilmäisyyden takia, kun ei tajunnut katsoa tarpeeksi tarkkaan mitä oikein tapahtuu.   Nerokkain piirre oli se, että vaikka nimiä ei paljon heitellä, henkilöt voi ihan oikeasti päätellä ilman brute forcea. On vain pirun epätodennäköistä, että tajuaa kaikki pikkuvihjeet: [spoiler] Meinasin aluksi valittaa, että miten hitossa kiinalaiset merimiehet erottaa toisistaan kun niiden nimiä ei koskaan mainita. Se ei tosin estä tunnistamista, koska peli validoi arvaukset kolmen ryhmissä, ja joka vaiheessa pystyin olemaan varma ainakin kahdesta hemmosta, joten kolmannen kiinalaisen nimeä pystyi vapaasti arvuuttelemaan kunnes osui oikeaan. Mutta netistä lukiessa sain tietää, että onhan pelissä myös kohtaus jossa porukka nukkuu nätisti numeroiduissa paikoissaan, jotka voi yhdistää miehistön nimilistaan. Vaikka naamat ei näy, niin riippumatosta roikkuvat jalat ovat kiinalaisilla yksilölliset . [/spoiler]

[quote="Rasimus" post=59672] Tuli muuten laskettua [b]Crusader Kings 2[/b]:n kohdalla, että kyllä pelintekijät laskuttaa osaavat. Kyseinen peli on kunnolla pelikelvollinen vasta DLC:den kanssa, ja niihin on tullutkin pistettyä helvetisti rahaa vuosien varrella. Toisaalta ei viitsi valittaa, kun tuolle on kuitenkin kertynyt pelitunteja 556 (ei helvetti...)[/quote]   Voin lohduttaa, että Steam väittää, että olen käyttänyt [b]Civ V[/b]:een sellaiset 1600 tuntia, toki ehkä se on sata niistä kelannut jossain taustalla ilman mitään aktiivista peliä. Modernilla koneella tietysti olisivat pelit olleet lyhempiä, se on sääli, mokoma pelihän ei hyödy yli kahdesta ytimestä mitään. Toki Emperorilla pelaten se on sellainen pasianssi, peilein sitä viikon sairaana kun en jaksanut muuhunkaan keskittyä.   Immortalilla olen pari kertaa päässyt läpi ja itseasiassa Deitykin olisi ehkä yhdellä tavalla mahdollinen – tietenkin diplomatiavoitto Venetsialla archipelagolla. Olin jo yhdeksän vuoron päässä maailman herruudesta äänestyksessä, kun kommunisti-intiaanit tulivat farmarihousuineen ja kulttuurivoitto oli taputeltu.

[b]Prince of Persia[/b]   Pelisarja oli houkutellut jo pitkään ja olisin aloittanut sen mieluiten 2000-luvun alussa ilmestyneestä trilogiasta, mutta aloitin sitten tästä remakesta vuodelta 2008, koska se oli lojunut hyllyssäni jo pitkään. Kyseessä on X360-versio, jonka pelasin XOnella. Peli ei saanut koskaan jatkoa, vaikka julkaisija Ubisoft varmasti toivoi siitä uuden ja miljoonia myyvän sarjan avausosaa. Vuotta aiemmin sama firma oli julkaissut hyvin samankaltaisen Assassin's Creedin, joka ilmeisesti menestyi sen verran paremmin, että prinssi hylättiin kylmästi ja paukut pistettiin salamurhaamiseen.   Käsitykseni mukaan prinssi seikkaili aiemmin varsin synkissä tunnelmissa ja oli taipuvaisempi masennukseen kuin ilakointiin. Remake ottaa näihin aikoihin reilusti etäisyyttä ja esittelee värikylläisen ja aurinkoisen pelimaailman, joka on tietenkin pahoissa ongelmissa, mutta ei kuolemanvakavalla tavalla. Prinssi itse ei edes ole mikään prinssi, vaan veijarimainen kulkuri, joka on juonen alussa hukannut aasinsa ja sen selässä olleen kultasaaliin. Nimettömänä pysyvä päähenkilö suhtautuu kaikkeen liioitellun rennosti ja heittää jatkuvasti huonoa läppää, vaikka ilkeä jumala Ahriman uhkaa hukuttaa maailman pimeyteen.   Prinssi joutuu maailmanpelastushommiin sattumalta, kun viehkeä prinsessa Elika putoaa kirjaimellisesti hänen syliinsä. Playboy of Persia on tietenkin valmis auttamaan neitoa hädässä ja testaamaan typerimmät iskurepliikkinsä. Ahriman on vähällä vapautua ikiaikaisesta vankilastaan ja se pitää estää tuhoamalla korruptio, joka on jo saanut maailman osittain valtaansa. Seuraa todella paljon loikintaa ja kiipeämistä, mutta yllättävän vähän taistelua, mikä on ihan hyvä juttu. Pelissä ei koskaan taistella kerrallaan kuin yhtä vihollista vastaan, joskin Ahrimanin asettamat neljä välipomoa joutuu kohtaamaan useita kertoja ennen kuin ne pystyy lyömään lopullisesti. Itse pääpahan sentään sai peitottua rehdisti yhdessä taistelussa.   Liikkuminen monipuolista akrobatiaa hyödyntäen sujuu erittäin notkeasti ja letkeästi, mikä tuntuu rentouttavalta, kun vihollisia ei ole jatkuvasti menoa häiritsemässä. Pelin naurettava helppous sen sijaan häiritsee: kuoleminen on käytännössä mahdotonta, koska taikavoimia hallitseva Elika pelastaa prinssin aina, kun käsi lipeää tai hyppy osuu vikasuuntaan. Elika pelastaa myös taistelussa, joten epäonnistumisella ei oikeastaan ole seurauksia. Uudelleen joutuu toki yrittämään, mutta pelaajalla ei ole koskaan mitään menetettävää.   Mainitaan vielä sekin, että mitään itämaista eksotiikkaa peli ei tarjoa. Muinainen Persia on kuin mikä tahansa fantasiamaailma ja vieläpä erittäin pelimäinen, kun ympäristöt ovat selvästi olemassa vain kiipeilyä, eivätkä esimerkiksi asumista varten. Pelin maailma on tosin hyvin autio, koska pääkaksikon lisäksi muita hahmoja näkyy vain harvoin. Grafiikka on sinänsä kyllä oikein nättiä ja cel shading-tyyli tuo vahvasti mieleen esim. Darksiders-pelit.   Pidin remake-prinssin seikkailuista kohtalaisesti, mutta ärsyttävän lipevä päähenkilö ja olematon vaikeustaso estivät minua viihtymästä täysillä. Pelaamisen painottuminen näyttävään kiipeilyyn komeissa maisemissa on hyvä ratkaisu, mutta olen kiipeillyt vuosien varrella niin paljon AC-sarjan ja muiden pelien parissa, ettei sinänsä toimiva mekaniikka erityisemmin ihastuttanut. Aion kuitenkin tutustua pelisarjan vanhempiin osiin, jotka tuntuvatkin olevan aika hyvässä maineessa.   [i]Taisteluita on vähän, mutta ne ovat sitäkin helpompia.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/35/63/fc/2455f51215761544.jpg[/img]

[b]Gears of War 4[/b]   Maailman miehekkäin ja ronskein räiskintäpelisarja on ollut minulle varsin läheinen ensimmäisestä osastaan lähtien ja voinkin tunnustaa olevani jonkinasteinen fani. Kaikki Gearsit vähintään kerran läpipelanneena ja runsaasti moninpeliä tahkonneena pelitunteja on kertynyt mittariin kenties enemmän kuin minkään muun pelisarjan kohdalla. Neloseen tartuin kuitenkin jostain syystä vasta kolme vuotta julkaisun jälkeen, mutta hyvinhän senkin ehti kokea ennen syksyllä ilmestyvää viitosta.   Epicin sijaan nelosesta vastasi Coalition, mutta kehittäjän vaihtuminen ei näy kovinkaan radikaalisti, sillä kaikki pelisarjan peruselementit ovat vahvasti mukana. Isot ja karskit soturiköriläät lahtaavat isoilla aseilla tuttuja Locust-hirviöitä suojan takana kyykäten ja heittävät väliajalla huonoa läppää. Locustit ovat tosin muuttuneet Swarmiksi jonkin ihmekristallin voimasta, mutta käytännössä ne ovat samoja otuksia kuin ennenkin. Päähenkilönä nähdään Marcus Fenixin poika James, joka on valitettavan tylsä perushahmo ja jää selvästi isänsä varjoon. Oikeastaan koin Pappa-Fenixin enemmän päähenkilönä, vaikka hänen saappaisiinsa pelaaja ei enää pääsekään. Olinkin jo ehtinyt kaivata Marcusin kärttyisää murahtelua.   Jotain uuttakin on sentään mukana. Pelin alkupuolella viholliset koostuvat enimmäkseen roboteista, jotka eivät ole designiltaan kovinkaan kiinnostavia, vaikka ne räjähtävätkin komeasti osumaa ottaessaan. Pallomainen ja vierivä Shock Tracker on robovihuista ärsyttävin, pieneen penteleeseen kun ei meinaa helpolla osua. Jälkipuoliskolla tulen eteen saa taas verta ja lihaa, jolloin ilma täyttyy hurmeesta tyydyttävään tyyliin. Swarmin joukoissa on jokunen uusi hirvitys, joista pelaajan sisäänsä nielaiseva Snatcher on kenties vaarallisin. Samoin asevalikoimakin on laajentunut ja suosikikseni nousi nopeasti Overkill-haulikko, jolla vihollisten muussaaminen on sangen voimauttavaa. Toki vanha Lancer-kivääri moottorisahoineen toimi edelleen perustyökaluna vähän joka tilanteessa.   Kymmentuntisen kampanjan jälkeen siirryin moninpelikentille. Olen viihtynyt massamätön melskeissä oikein hyvin, joskin tällä hetkellä mitta alkaa olla täynnä. Erilaisia bonuksia antava keräilykorttisysteemi tuntui aluksi turhalta tauhkalta, mutta lopulta se toi moninpelaamiseen sopivasti lisää syvyyttä. Horde-pelimuoto oli jälleen koukuttavaa yhteistyöhupia, eikä Versus-moodeissakaan ole valittamista. Olen sielultani yksinpelaaja, mutta Gearsin moninpeli on aina maistunut hyvin.   Jossain vaiheessa minusta tuntui, että pelasin ehkä parasta Gears-peliä koskaan, mutta kakkonen tai kolmonen taitaa kuitenkin pysyä korkeimmalla jalustalla. Uudistuksia ei lopulta ollut kovinkaan paljon, minkä takia peli tuntui liiankin tutulta heti alusta alkaen. Rouhea toiminta ja loistelias audiovisuaalinen tykitys viihdyttivät kuitenkin jälleen kybällä ja kyllähän se viideskin (oikeasti kuudes) osa tulee varmasti pelattua, sen verran hyvin Coalition kuitenkin tämän nelosen haltsasi.   [i]Tyyntä ennen myrskyä.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/c9/f2/5b/3fad3b1252865084.png[/img]

[b]Life is Strange 2[/b] on edennyt kolmanteen episodiinsa (yhteensä viidestä, joista viimeisen pitäisi ilmestyä vasta joulukuussa), mutta voin jo nyt sanoa että se ei ole yhtä koukuttava kuin eka osa tai yhtä vauhdikas kuin mikään Telltalen (RIP) tuotos. Kyllähän tuota yhä pelaa, mielellään ja jopa mieluummin kuin 60%:a tarjonnasta, mutta kannattaa varautua keskinkertaiseen tai vain aavistuksen parempaan teinidraamaan. En kuitenkaan ole vielä päättänyt oliko hukkaostos. Sillä varauksella, että 35 vuoden pelikokemuksella on vaatimustaso noussut minun kohdallani ihan mahdottomuuksiin (ihan oikeasti: mikä pystyy kilpailemaan edes Planescape - Tormentin, Knights of the Old Republic 2:sen tai Mass Effectien [olettaen että Shepard oli indoktrinoitu] kanssa mitä tulee tarinaan?).   Siitä puheen ollen, [b]Assassin's Creed - Odyssey[/b] ei ole tarina- tai crpg-puolella mikään Witcher 3 (mutta mikäpä olisi? Sen sivutehtävistäkin olisi saanut oman erillisen pelinsä) eikä hiiviskely/salamurha-genrssä mikään Hitman, vaan vain omituinen ristisiitos. Päätarinassa en ole vielä päässyt pitkälle, joten se voi vielä yllättää - toistaiseksi näyttää lupaavalta sotkuisine perhesuhteineen. Mutta sivutehtävistä olen jo oppinut ettei niihin kannata pistää panoksia (suurin osa kun koostuu muutamasta hassusta sympatiaa keräilevästä vuorosanasta ja perinteisestä "etsi 5 oravannahkaa"-juoksentelusta). Ja mä päätin ostaa tämän pelin juuri sen takia, että sen tarina on kuulemma paremmin kerrottu kuin muissa sarjan peleissä... (Spartan kick on muuten niin ylivoimainen ominaisuus yhdistettynä jyrkänteen reunaan, että ihmettelen sen päässeen läpi laaduntarkistuksesta)

[img ]http://iki.fi/ech/attach/risingshadow/super_retrocade.jpeg[/img]   Viime aikoina on tullut parikin tällaista ns. minikonsolia, joka näyttää joltain takavuosien pelikoneelta pienoiskoossa ja sisältää sitten jonkun kymmenissä laskettavan kokoelman sen pelejä, Nintendoja Superin ja ilman, Commodore 64 ja niin edelleen. Nintendo vehkeistä oli pöhinääkin. Itselläni on kuitenkin jonkinlainen fiksaatio 80-90-lukujen vaihteen pelihalli elikkäs kolikkopeleihin, jotka olivat ihmeellinen kokemus lapsuudessa, kun niitä nyt joskus harvoin koki jossain Puuhamaassa.   No niin, porukka on tietysti iät ja ajat rakennellut omia kabinettejaan MAMEn ja FinalBurnin päälle ja eBaysta saa semmoisia pandoranlippaita, joissa on tuhat ja yksi (oikeasti) konsolirommia tungettuna johonkin arcadetikkuun sisään. Sitten kuitenkin kuulin, että olisi semmoinen vehje kuin [b]Retro-Bit Super Retro-Cade[/b], missä olisi lähemmäs sata nimikettä ihan oikeasti lisensoituna Capcomilta, Technosilta, Data Eastilta ja jumalauta Iremiltä. Tämähän on parasta sitten valmiiksisyödyn leivän, tuumiin ja luottokortti lähti laulamaan Amazonin suuntaan, kun ei tuota enää Suomestakaan saanut.   No onko kyeessä nyt paras asia ikinä? Ensimmäisenä pitää tietysti moittia laitteen laillisuutta, pelit toki ovat legitiimejä (vaikka huvittavasti moniin onkin jäänyt ukaasit, että niiden pelaaminen USA:n tai Japanin ulkopuolella olisi pahempikin rikos), mutta happamat tahot kommentoivat, että [url=https://www.libretro.com/index.php/appeal-to-game-journalists-about-retro-bit-and-about-the-new-retro-emulation-industry-in-general/]emulaatiosoftan kanssa onkin vähän niin ja näin[/url]. Lisäksi vaikuttaa ihan uskottavalta, että laitos on lyöty aika nopeasti kasaan.   Toisekseen koko laitos tuntuu fyysisesti hiukan epäilyttävältä, ihan kuin olisi ostanut jonkun 20€ paketin jostain kiinalaisesta paskamyymälta. Jokin Androidia pyörittävä pienoistietokonehan tuolla on sisällä. Erityisesti ohjaimet vaikuttavat halvalta, jenkkivirtalähde jo määritelmänsä mukaan kehitysmaatavaralta (tässähän voi koskea jännitteellisin osiin jos tahtoo) ja itse laatikkokin on vähän rujo. Kaupan päälle mukana tullut hdmi-piuha oli ns. susi. Mutta eipä siinä mitään, poweri sentään toimii suomalaisilla jännitteilläkin, joten ei kun uutta piuhaa ja matka-adapteri ystävälliseltä Clas-lähikauppiaalta.   Käyttöliittymä on ihan semmoinen helppo perusvalikko, missä hetken kestää oppia mistä napista tapahtuu mitä. . Mukavasti on pelikohtaiset asetukset sekä nappuloille, että näyttömoodille, miinuksena jälkimmäisen oletus joka pelille on levitys 16:9-muotoon, kun kuitenkin peleissä yleensä on ihan 4:3 – paitsi siis niissä, joissa on kabinetissa CRT kyljellään ja muoto 3:4, kuva siis on venynyt sivusuunnassa yli kaksinkertaiseksi. En tiedä kuka hysteerinen surureunojen vihaaja moisella tavalla haluaisi pelata.   Peliohjain on lievästi sanoen kehno, erityisesti D-padin osalta, lisäksi uskottavat väitteet netissä ovat sitä mieltä, etteä ne eivät oikein kestäkään, ja vaikka liitin on tietysti USB, ihan mikä tahansa ohjain ei toimi, valikoima on itseasiassa aika vähäinen ja osa toimiviksi todetuista ohjaimista ei kovin hyvässä maineessa. Hyperkinin valikoimasta löytyi kuitenkin tuollainen Scout, mikä kuten kuvasta näkyy, yrittää kovasti esittää Super Nintendon ohjainta ja onnistuukin ihan mukiinmenevästi. Mutta kun taas mennään "jouduin hankkimaan lisää tarvikkeita" ja kun peliohjaimet (ostin toki kaksi) tuli Amazonista, paketin hinnassa ollaan aika kaukana niistä 50 eurosta, mihin hintaan silmä ensin osui (no juu, se on toki ilman veroja, tulleja ja rahtia se hinta. Amazonilta tilaaminen on sinällään nykyään triviaalia, tullin kanssa ei tarvinnut asioida itse)   Asiaan eli peleihin siis: pelihallipelien ohella mukana on joitakin nimikkeitä, joita ko. pelitalot julkaisivat NESille ja SNESille. Mikään kilpailija mini-NESille siis ei siinä mielessä, että Nintendon omat pelit tietysti puuttuvat.   Aika paljon valikoimassa on shmuppeja, [i]shoot 'em uppeja[/i], pohjimmiltaan kaksiulotteisia pelejä, joissa avaruusalus tai lentokone (tai vähemmän ilmeisesti lännenmies) etenee ylöspäin tai oikealle rullaavassa maailmassa ja tuhoaa kaiken minkä kykenee, samalla keräillen lisäaseita. Jostain syystä olen mieltynyt tämmöisiin, vaikka vaikeusaste on yleensä jotain "kohtuullisen" ja "japanin" välillä ja olen ihan paska niissä. Paljon on mukana myös sellaisia parin liikkeen [i]beat'em uppeja[/i], joissa siis mennään kadulla tms. ja läiskitään vastaantulijoita turpaan (yleensä jollain taustatarinalla, jossa kerrotaan miksi kaikki ansaitsevat turpaansa). Puzzleja löytyy, tasohyppelyjä, run'n'gunneja ja golf-pelejä. Ajopelit ja muut erikoisohjaimia kaipaavat teokset loistavat poissaololtaan.   [b]Iremin[/b] shmupit lienevät parasta antia, [b]R-Type[/b] on epäomaperäisin mahdollinen maininta pelisarjasuosikiksi ja siitä mukana onkin neljä osaa. R-Typehän eroaa ihan sarjatuotantogradiuksesta ns. [i]force unit[/i] -pelimekaniikaltaan, eli pelaajan aluksen lisäksi voi (jonkin verran) kontrolloida erillistä täysin tuhoutumatonta pikkualusta, jonka voi kiinnittää alukseensa suojaksi tai singota irralleen aiheuttamaan tuhoa vihollisjoukossa. Oudommat tuttavuudet [b]XMultiply[/b] ja [b]Dragon Breed[/b] versioivat tätä teemaa omilla tavoillaan, ensinmainitussa [i]forcen[/i] sijaan aluksesta kasvaa lonkeroita ja jälkimmäisessä taas prinssin uljas lohikäärmeratsu on immuuni aivan kaikelle – mutta prinssi itse ei ole ("älä käytä lohikäärmeen niskaa aseena, jos istut siinä itse").   Capcom on lytännyt mukaan myös [b]Mega Man[/b] 2:n ja 3:n, jotka kotimikrotynnyrissä eläneille kerrottakoon, ovat eräitä NESin rakastetuimpia tasohyppelyitä. Nämähän saa tietysti mille vaan virtuaalikonsolille nykyään, mutta itselläni ei ollutkaan näitä sen jälkeen kun muin jossain nintendokeräilyaallossa kaikki NES-kamppeeni melkoisella voitolla. Tavalla jolla monikaan Commodore 64:n peli ei, "Megiskakkonen" on kestänyt aikaa ja itse asiassa voisin syksyn pimetessä kokeilla meneekö se vieläkään läpi.   C64:sta puheenollen, mukanahan onkin tuttuja nimiä lapsuudesta, kaikenlaisia kolikkopelejä kun enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) ansiokkaasti yritettiin survoa huomattavasti primitiivisempiin kotimikroihin, lähinnä siis Capcomin lentokoneräiskintä [b]1942[/b], joka antaa hivenen epähistoriallisen kuvan Midwayn meritaistelusta (Lockheed P-38 Lightning on [i]päheän[/i] näköinen lentokone, mutta ei koskaan operoinut lentotukialukselta) ja [b]Commando[/b]. Graafisesti vähäsen näyttävämpiä, musiikiltaan vähän huonompia ja ennen kaikkea helvetisti vaikeampia, pitihän rahaa kerätä pohjattomaan lippaaseen niin paljon kuin mahdollista.   (En muuten pienenä tajunnut, että 1942 ja 1943 ovat japanilaisia pelejä, mihin nähden on vähän hassua, että niissä pitää amerikkalaisella koneella tuhota koko Japanin ilmavoimat)   Ja sitten tuolla tietysti on kaikkea hauskaa, mitä voi kokeilla kerran tai pari, niinkuin [b]Boogie Wings[/b], jos niin kovin tahtoisi pitää, koska siinä kaksikin pelaajaa voi yhtä aikaa lentää kaksitasokoneillaan ja ampua niillä toisia lentokoneita ja laskuvarjohyppääjiä ja Robur Valloittajan ilmalaivaa ja viskoa koneesta roikkuvalla koukulla puita ja lyhtypylväitä ja välillä joutua koneesta maahan, missä voi onneksi hypätä tankin sisään tai elefantin selkään ja nythän siellä menee juna ja tuo maailmanpyörä lähti juuri pyörimään eteenpäin murskaten kaiken alleen, ja tässä vaiheessa varmaan arvaattekin, että ilme ja huuto on kuin Gohē-vaarilla hopeanuoli.avissa, eli ainakaan tällä ruudunpäivityksellä ei oikein pysy kärryillä, että mitäs tuolla nyt oikein tapahtuukaan.   Ei tämä varmasti maailman paras retrokonsoli ole. Melkoisia kauneusvirheitäkin, kaikki pelit eivät edes toimi pelattavasti, mukana on kolmen pelaajan pelejä, mutta kolmatta peliohjainporttia ja joku Gunsmoken näppäinkonffi oli aivan sekaisin. Ja tietysti se puute, ettei vain voi hankkia mielivaltaista arcadetikkua. Saattaa olla, että kehitän jonkun omatekoisen vehkeen joskus.   V2:sta [url=https://www.youtube.com/watch?v=HE4a2N6XW0M]laitteen esittely[/url] ja [url=https://www.youtube.com/watch?v=qdAIwnJ4QOE]pelivideota[/url], video kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kiintoisa katsaus. Olen itsekin harkinnut jonkinlaisen uusretrokonsolin hankkimista, mutta toistaiseksi olen malttanut mieleni. Moneen lapsuuden suosikkipeliin olisi mukava palata uudelleen, mutta veikkaan silti, etten jaksaisi kieriskellä nostalgiassa kovin kauaa. Joku Mini NES voisi kyllä viihdyttää aikansa, alkoihan videopeliharrastukseni juuri tuosta harmaasta kenkälaatikosta. Jos vanhat pelini olisivat edelleen tallessa, hankkisin ehdottomasti jonkin Hyperkinin tai Analoguen retrolaitteen, jotka toimivat alkuperäisillä moduuleilla.

[quote="Astorethein" post=60004]Jos vanhat pelini olisivat edelleen tallessa, hankkisin ehdottomasti jonkin Hyperkinin tai Analoguen retrolaitteen, jotka toimivat alkuperäisillä moduuleilla.[/quote]   Ja sittenhän taas voi etsiä aidon SNESin (mitä saa irrallisena viidelläkympillä) ja siihen jonkin multicartin, johon mahtuu kaikki pelit mitä on ikinä tehty, ja uustuotanto-ohjaimen, ja no, lisenssimaksut sitten Nintendolle... jonkun virtuaalikonsolikaupan kautta. Rommien levityshän on vähän harmaata aluetta, minunkin mielestäni tekijät ansaitsevat korvauksensa tai heidät palkannut yhtiö korvauksen riskistään – mutta jonkin harvinaisen graalin maljan, jota ei ole myyty uutena 20 vuoteen, hoardannut eBay-kekkeruusi ei. Iremin R-Type -sarjan parasta osaa Deltaakin myydään nykyään alkaen jollain viidelläkympillä, jos levy on vähän kärsinyt, en maksanut omastani sinne päinkään niin paljoa kun törmäsin siihen aikanaan suomalaisessa pelikaupassa.   Ja siis noissa Nintendon omissakin minikonsoleissa on kai ihan ohjelmallinen emulaatio, mihin nähden vaikka tämä [url=https://www.youtube.com/watch?v=rij1a1qdJS4]MiSTer[/url] on jännä vehje, eli laitetaan FPGA-piiri leikkimään alkuperäistä. Esim. Pelimuseossa (missä juu kannattaa käytä jos pelit kiinnostavat) olevat kotitietokoneiden pelit pyörivät suurin osa tuommoisilla, koska 30-40 vuotta vanhojen vehkeiden kanssa olisi kaikenlaisia pikkuongelmia.

[b]Crysis 2[/b]   Pelasin ekan Kryysiksen pari vuotta sitten ja pidin siitä kohtalaisesti, vaikka siinä olikin puutteensa. Pelissä seikkailtiin trooppisella paratiisisaarella korealaisia ja alieneita lyijymyrkyttäen ja kikkailtiin nanopuvun ominaisuuksilla. Kakkosessa perustekeminen on samaa, mutta avoin viidakko on muuttunut rajatumpaan kaupunkiympäristöön, eli ykkösen alieneiden valtaamaan New Yorkiin. Poissa ovat palmut ja auringonpaiste, tilalla pilvenpiirtäjien harmaat rauniot. Urbaani viidakko ei ole yhtä eksoottinen temmellyskenttä kuin raikas sademetsä, mutta peli kolahti silti ihan kivasti ja tarjosi rutkasti viihdyttävää toimintaa.   Pelaaja on perusmosa Alcatraz, joka päätyy kommelluksien kautta vanhan tutun nanopuvun sisään, jolloin mosasta tuleekin kaikkivoipa supersotilas. New Yorkiin hyökänneet ceph-otukset ovat suurin uhka, mutta pelaajan pitää taistella myös CELL-palkkasotilaita vastaan, koska heidän johtajansa haluaa nanopuvun itselleen. Tai niin käsitin, juoni ei aivan saanut minua otteeseensa, koska tyypit jauhavat enimmäkseen tylsää sotilasjargonia, jota ei vaan jaksa kuunnella. Juoni on muutenkin tavanomaista räiskintäpelihuttua, jossa joku jossain kertoo pelaajan korvaluuriin, minne pitää kulloinkin mennä. Pelihahmo itse on mykkä ja tottelee komentajiaan mukisematta. Hyvä sotilas tietenkin kohdistaa resurssinsa ajattelun sijasta tulivoiman kustannustehokkaaseen hyötykäyttöön.   Aivot nollissa ei tarvitse kuitenkaan edetä ihan koko ajan. Peli on edeltäjäänsä lineaarisempi ja suoraviivaisempi, mutta taktisiakin vaihtoehtoja on tarjolla. Typerästi nanopuvun visiiri kertoo ne pelaajalle kuin hän olisi idiootti: tästä voit koukata selustaan, tästä voit hiipiä, tuolta saat lisää ammuksia. Visiirinäkymää ei ole pakko käyttää, mutta moinen kädestäpitely tuntuu silti ankealta. Myös ihmepuvun muut ominaisuudet ovat hieman ankeita, koska ne ovat tasan samat kuin ennenkin. Ominaisuuksia voi päivittää, mutta häivetilan, kovemman panssarin ja korkean hypyn lisäksi uusia kikkoja ei ole. Olisitte nyt jotain keksineet!   Crysis kakkonen on kaikin puolin komea ja näyttävä peli, vaikka ei mitenkään poikkeuksellisesti ja tuskin oli edes ilmestyessään. Murenevassa Nykissä on kuitenkin mukavaa maailmanlopun tunnelmaa ja taistelut tykittävät ruudun täyteen savua, tulta, kipinöitä ja ropisevaa rappausta. Peli on varmaan ollut radikaalin ympäristönvaihdoksen ja putkimaisemman rakenteen takia monelle pettymys, mutta minä räiskin sen läpi ihan kohtuullisella innolla. Tuskin muistelen sitä enää syksyllä sen paremmin hyvällä kuin pahalla, mutta kevyenä kesäpelinä Crysis 2 on oivallinen.   [i]Moderni maisemasuunnittelu suosii epäsymmetrisiä muotoja.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/b1/1d/0e/8cf3d21267278984.jpg[/img]

[b]Firewatch[/b] tuli myös ostettua Steamin kesäalesta. Noin viisi tuntia kävelysimulaattoria helkkarin kivalla ja maanläheisellä tarinalla vaikka uhkasikin ottaa vainoharhasalaliittoilu-ulottuvuuksia, [spoiler]mutta onneksi ne ulottuvuudet osoittautuivat juuri siksi itsekseen: vainoharhaksi ja yhden surusta vähän kaheliksi tulleen tyypin lavastukseksi.[/spoiler]     [b]Assassin's Creed Odyssey[/b]sta: [quote]Mutta sivutehtävistä olen jo oppinut ettei niihin kannata pistää panoksia[/quote]   Varsinaisia sivutehtäviä on aika vähän, satunnaisesti tulevia rahan/kokemuksen grindauksia sitäkin enemmän joka nurkalla, mutta viimeksi mainitut ovat tylsän suoraviivaisia. Varsinaiset sivutehtävät ovat olleet vähän meh-tavaraa, mutta paikoitellen nekin loistavat. Mutta [b]Tales from Greece[/b]-lisärin tehtävät ovat kyllä rautaa.   PC-kontrollit uhkaavat viedä hermot: Kun kamera on suunnattu vihulaiseen, jota haluan lyödä, niin ei ole kiva kun hahmo kuitenkin kääntyy 90 astetta ja alkaa takoa viereistä siviiliä, jonka nimenomaan haluaisin jättää rauhaan. Puhumattakaan seinillä kiipeilystä, jossa kameran kääntely kääntää lopulta ohjauksetkin, ja jossa hyppääminen haluttuun suuntaan ei olekaan enää yhtä helppoa kuin vain jyrkänteellä seisoskelemalla.   Ja varastaessa (jotkin quest itemit vaativat) ilmeisestikin kuolleiden ihmistenkin todistajalausunto riittää tuottamaan palkkion, jonka pois maksamalla massamurhatkin saa anteeksi.

[quote="Rasimus" post=60033] PC-kontrollit uhkaavat viedä hermot: Kun kamera on suunnattu vihulaiseen, jota haluan lyödä, niin ei ole kiva kun hahmo kuitenkin kääntyy 90 astetta ja alkaa takoa viereistä siviiliä, jonka nimenomaan haluaisin jättää rauhaan. Puhumattakaan seinillä kiipeilystä, jossa kameran kääntely kääntää lopulta ohjauksetkin, ja jossa hyppääminen haluttuun suuntaan ei olekaan enää yhtä helppoa kuin vain jyrkänteellä seisoskelemalla.[/quote] Kannattaa lukittautua viholliseen, niin iskujen pitäisi kyllä osua. Luulisin myös, että hiiri ja näppis on AC-peleissä aika kinkkinen ohjaustapa, eli padi koneeseen kiinni, mikäli sellainen löytyy.

[b]Assassin's Creed Odyssey[/b]:ksesta...   [quote="Astorethein"]Kannattaa lukittautua viholliseen, niin iskujen pitäisi kyllä osua. Luulisin myös, että hiiri ja näppis on AC-peleissä aika kinkkinen ohjaustapa, eli padi koneeseen kiinni, mikäli sellainen löytyy.[/quote]   Lukittautuminen saa naaman vain pysymään aina suunnattuna viholliseen. Lyödessä (ja hyppiessä, ja väistäessä, ja kiivetessä, jne.) peli vain arpoo.   Mulla alkoi sadan tunnin kohdalla mennä kuppi nurin muidenkin kuin kontrollien kanssa. Peli on teoriassa hyvä, mutta käytännössä se alkoi tuntua puolen sadan tunnin kohdalla yhdeltä tervanjuonnilta kun tajusi, että aika on mennyt hukkaan lähinnä kaikessa muussa kuin mitä haluaisi tehdä saadakseen pelin edes joskus etenemään.   Maastoa on aivan helvetisti ja Ubisoftilla varmaan kehuvat että "meillä on laaja maailma kun on niin-ja-niin paljon neliökilometrejä", mutta käytännössä se tarkoittaa vain helvetin paljon ei mitään (tai no, itseään toistavia leirejä joissa tapetaan vihulaisia ja varastetaan hyödyntöntä kamaa).   Alussa voi valita normaalin ja tutkintamoodin välillä, mutta käytännössä se tarkoittaa valintaa "haluatko käyttää sata tuntiasi juoksentelemalla ympäriinsä kuin päätön kana, vai päästä tehtäviin käsiksi nopeasti". [strike]Paitsi että se ei ole edes viimeksi mainittu, sillä huomasin että sivutehtävät löytää vain olemalla niitä lähellä. Eli kun kerran olet kartoittanut jonkun alueen, joudut palaamaan sinne juoksentelemaan ihan vain varmuuden vuoksi siltä varalta että sinne on ilmestynyt uusia tehtäviä.[/strike] Muoks: Tää oli joku bugi. Nyt kun taas palasin pelin pariin, niin ne uudet sivutehtävät chapterin vaihduttua näkyvät ihan hyvin kartalla.   Samoista ongelmista toki kärsii kaikki muutkin AAA-luokan pelit - etenkin kehumani Witcher. Mutta Witcherissä sentään sivutehtävätkin olivat vaivan arvoisia ja pääjuonessa on Bloody Baron (pelatkaa kolmosta, jos ette tiedä mistä puhun). ACO:ssa tehtäviä alkaa alun jälkeen tulla liikaakin, ja ne jakaantuvat "ole juoksupoika ja etsi viisi yrttiä" (enkä puhu nyt edes niistä xp- ja kultagrindaukseksi tarkoitetuista satunnaistehtävistä vaan ihan käsikirjoitetuista!), ja sitten ihan siedettäviin juonitehtäviin (plussana Sokrateksen ja Hippokrateen tehtävät, jotka todella panevat pohtimaan moraalia). Jos sivutehtävien joukossa ei olisi noita hyviä juonitehtäviä, niin olisin voinut säästää hermojani jättämättä sivuhommat väliin ja vain pelata pääjuonen vauhdilla läpi, mutta nyt on pitänyt kärsimysgrindata ihan vain varmistaakseni ettei jotain hyvää jää kokematta.   Hah... Ja sivutehtävissä tuli vastaan kaksi tapausta, jotka olivat vain variaatioita aikaisemmista tehtävistä. Laiskaa kirjoittamista, kun molemmissa tehtävissä on sama kuvio vaimosta joka haukkuu miestään idiootiksi koska on lähtenyt metsästämään jotain saalista vaikka ei osaa (olisivat voineet edes dialogin muuttaa). Toinen tapaus oli vähän enemmän muunneltu, mutta yhä piti ratkoa maajussin ongelmat polttamalla tämän huonoksi mennyt ja kirotuksi oletettu sato.   Kaipaan Witcherien laatukäsikirjoittamista ja Mass Effectien romanssisysteemiä, sillä ACO tekee sinänsä ihan kivasta ajatuksesta irvokasta: Panokavereita on joka nurkalla ja niiden kaataminen ei ole mikään kummoinen taski (yksi tai kaksi lähinnä myötähäpeää herättävää iskurepliikkiä ja sitten mennään). Homma on vain vähän tolkullisempaa kuin vanhempien toimintaelokuvien reaganilaisen ajan käytäntö, jossa sankari saa vastustelevan naisobjektin rakastumaan itseensä heti kun osoittaa miehisyytensä käytännössä raiskaamalla tämän (en oikein tiedä miten muuten pitäisi nähdä Bladerunnerissa Deckardin ja Rachelin suhteen alku). Mielenkiintoisena yksityiskohtana että jokainen suhde voi olla homoseksuaalinen, mutta silti tuntuu kuin ehdokkaat olisivat enimmäkseen naisia (mikä toisaalta sorsii Kassandran valitsevia naispelaajia ja toimii kyseenalaisena fetish-fuelina Kassandran valitseville miespelaajille). No, keskivertopelaajakin lienee yhä heteromies joka valitsee miehen pelihahmokseen.   Ubisoft näyttää kuvittelevan, että määrä korvaa laadun, vaikka pitäisi olla ihan toisinpäin. Peli hyötyisi paljon pienemmästä pelialueesta, vähäisemmästä määrästä tehtäviä, ja sen vähän paljon paremmasta hiomisesta ja suunnittelusta.

[b]Ziggurat[/b]   Pienen Milkstone Studiosin kehittämä Ziggurat on roguelike-tyyppinen toimintapeli, jossa velhokokelaan tulee suoriutua lopputestistä saadakseen vuosikymmenten mittaiset opinnot päätökseen. Kuolettava koettelemus sijoittuu zigguratiin, eli porrasmaiseen pyramidiin, jonka sokkeloisesta uumenista olisi tarkoitus löytää ulos tavalla tai toisella. Kenttiä on vain viisi, mutta niistä pitää selvitä yhdellä elämällä. Vastaan käy lentäviä pääkalloja, myrkyllisiä jättisieniä ja muita örkkimörkkejä, eikä ansojakaan ole unohdettu. Paikka muuttaa muotoaan kuin Tylypahka, joten se on joka pelikerralla erilainen. Satunnaisuus määrittelee peliä muutenkin, kuten rogueliken määritelmään kuuluu. Joskus se ärsyttää, joskus ilahduttaa, mikä taitaa sekin kuulua asiaan.   Vaikka pelissä heitellään loitsuja fantasiaympäristössä, kyse on puhtaasti räiskinnästä. Kiväärien ja pistoolien sijasta tulitus hoidetaan taikasauvoilla ja muilla velhovälineillä, jolloin ilma täyttyy tulipalloista, salamoista ja milloin mistäkin monivärisestä taikaenergiasta. Kolmeen eri ryhmään jakaantuvat ja kolmea erilaista manaa vaativat aseet muistuttavat räsikintäpelien tavanomaisia asetyyppejä: loitsukirjat sinkoavat vahinkoa lähelle, sauvat kauemmas ja alkemia-aseet ovat kuin kranaatteja. Aseita löytyy kentistä satunnaisesti, mutta kutakin asetyyppiä voi kantaa mukanaan vain yhden kerrallaan. Näiden lisäksi pelaajalla on aina käytössään perustaikasauva (tai lähinnä tikku), joka on heikko, mutta vaatii vähän manaa.   Peli on hyvin nopeatempoinen ja pärjätäkseen täytyy sekä pysyä jatkuvassa liikkeessä että tähdätä samalla tarkasti. Nurkan takana piilottelu ei auta, vaan viholliset on piestävä päättäväisesti ja rohkeasti toiminnan sekaan syöksyen. Minulle peli oli normaalilla vaikeustasolla turhankin vaikea, mutta easylla minäkin pääsin sen läpi kertaalleen. Tuo voittoisa sessio kesti puolitoista tuntia, mutta yhteensä olen viettänyt pelin äärellä lähemmäs 20 tuntia. Sain siis yrittää monta kertaa, ennen kuin lopulta onnistuin. Ziggurat on selvästi suunniteltu läpäistäväksi useita kertoja, mutta itselleni velhoräiske alkaa jo riittää. Satunnaisena ajanvietteenä peli saattaa vielä toimia, joten ehkä annan sen vain jäähtyä hetken.   [i]Paransin kaihipotilaan sähköshokilla.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/a3/ae/27/bb35fd1289562464.jpg[/img]

[b]A Walk in the Dark[/b]   En ole vaikeiden ja taitoa vaativien pelien ystävä, mutta joskus niitäkin pitää kokeilla, jotta omaa mukavuusaluetta osaa arvostaa entistä enemmän. A Walk in the Dark on minimalistinen ja yksinkertainen tasohyppelypeli, jossa ohjataan pientä kissahahmoa läpi monenkirjavien kenttien tavoitteena löytää pikkutyttö, jonka mörkö vei kesken rauhallisen metsäkävelyn. Kenttiä on tasan sata, mutta ne ovat lyhyitä pyrähdyksiä, jotka kestävät vain joitakin kymmeniä sekunteja. Ainakin sitten, kun kentän lopulta läpäisee, sillä lukuisten uusintayritysten takia sain viettää niiden kimpussa tovin poikineen.   Pelin ulkoasu on söpö ja suorastaan lastenkirjamainen, mutta viattoman ensivaikutelman takaa paljastuu erittäin viheliäinen ja armoton koettelemus, joka vaatii pelaajalta nopeita refleksejä, tarkkaa silmää ja loputtomasti kärsivällisyyttä. Kissa liikkuu kuten kissan sopiikin, eli se juoksee, hyppii ja kiipeilee ketterästi ja myös kyyristyy tarvittaessa. Normaalin kissan yhdeksän elämää eivät riitä mihinkään ja peli ilmoittikin minun saavuttaneen tuhannen kuoleman kyseenalaisen palkinnon siinä puolivälin tietämillä. Lopullista kuoloscorea en uskalla edes arvailla, mutta ensimmäiseen tonniin voi lisätä huoletta ainakin toisen. Epäonnistuminen ja uudelleen aloittaminen on onneksi nopeaa ja helppoa, sillä pelihahmo pölähtää kuukahtaessaan savuna ilmaan ja ilmestyy kentän alkuun välittömästi uudelleen.   Pelin sata kenttää olivat repiä hermoni riekaleiksi ja varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana koin todella syvää epätoivoa ja oikeastaan pelkoa siitä, etten kykene läpäisemään peliä. Lukemattomat kuolemat ja uusintayritykset testasivat henkistä tasapainoani rankemmin kuin mihin masokismini riittää, mutta selvisin testistä lopulta ainakin puoliksi järjellisenä. En voi kuitenkaan sanoa erityisemmin nauttineeni kokemuksesta, sillä pelin selättämisen tuoma voitonriemu on enää vain etäinen muisto. Tuska ja turhautuminen puolestaan väreilevät aivokuorellani edelleen selvästi. Mutta tulipahan kokeiltua.   [i]Rautaisella tahdolla ja pienellä tuurilla tästäkin selvittiin.[/i]   [img size=550 ]https://images2.imagebam.com/0e/0e/00/0f65ce1301892234.png[/img]

[quote="Astorethein"]En ole vaikeiden ja taitoa vaativien pelien ystävä, mutta joskus niitäkin pitää kokeilla, jotta omaa mukavuusaluetta osaa arvostaa entistä enemmän[/quote]   Mä olen liian vanha moiseen mukavuusalueiden koettelemisiin. Jätän suosiolla väliin kaikki pelit joissa sanotaan olevan sekä toimintaa että haastetta. Jäljellä oleva elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi yhden ja saman kohdan jyystämiseen tuntien ajan hermot kireällä ja adrenaalit koholla sormet krampaten.   Tosin joskus tulee erehdyksiä tehtyjä, aikoja sitten hankittu GTA 5 on sentään (luojan kiitos) helpottunut Vice Cityn sadistisista ajoista, mutta [b]Hellblade - Senua's Sacrifice[/b] tuli hankittua vastoin parempaa tietoa "kun tarina on niin hyvä".   Ja kyllähän se olikin hyvä tarina...   Siitä on aikaa kun viimeksi olen pelannut yhtä ihon alle menevää mielenterveysongelmien ympärillä pyörivää peliä. Taitaa olla ihan 90-luvun puolella Sanitarium-peli. Ja tämän pelin tekijät ovat nimenomaan työskennelleet yhteistyössä alan asiantuntijoiden kanssa, niin lekureiden kuin potilaidenkin. Voi toki ihmetellä, että kun lähtökohdat ovat näinkin huolellisesti valmistellut, onko sopivaa kuitenkin esittää että harhat ja hallusinaatiot auttavat potilasta eheytymään ja ratkomaan elämänsä ongelmia.   Tarina kertoo jonkinsorttisesta skitsofreenisestä psykoosista kärsivästä kelttiteinistä Senuasta, joka lannistavine ja kannustavine sisäisine äänineen lähtee hakemaan rakkaansa Dillionin sielua pohjanmiesten tuonpuoleisesta Helheimistä. Apunaan äänten lisäksi muistot Senualle kaiken pohjanmiehistä opettaneesta toisesta sekopäästä Druthista. Vastassaan hänellä on yhä vain voimakkaammaksi käyvä Pimeys, sekä käsivartta jokaisen kuoleman myötä etenevä Mätä. Kaikki tietenkin metaforaa lapsesta lähtien kovia kokeneen tytön omista ongelmista.   Grafiikka on jumalaista ja yhtä laadukasta kuin pelin trailerissa. Erityinen Oscar menee digihahmolle, sen verran ilmeikäs Senua on (silloin tällöin vilahtavat hahmot Druth ja Dillion taitavat olla videoklippejä, joten ei kehuja niille). Äänimaailma on tärkeässä osassa tunnelman luomisessa ja kuiskauksina kuultavat aistiharhat antavat vinkkejä tilanteesta ("takanasi!"), ja näköharhat ovat keino ratkoa puzzleja ("ei tuo silta tuossa äsken ollut"). Ja olen ihan varma, että olin näkeväni kiven kolon räpsäyttävän silmää.   Mutta, kuten alustin, ainoa asia josta voi valittaa, onkin sitten helvetin iso asia: Tämä peli jos jokin olisi hyötynyt paljon kävelysimulaattoriudesta, sillä puzzlet ja silloin tällöin tulevat taistelut lähinnä ottavat pannuun koska niihin tuhlaantuva aika katkaisee pahasti etenemisen tunteen. Ja kuolemasta seuraavat animaatiot ovat sen verran pitkiä, etteivät ne ainakaan vähennä turhautumista kun samaa matsia pitää käydä kymmentä kertaa. Ja vaikeusasteen säätö ei juurikaan auta asiaa, keskiverto taistelu on yhä raivostuttavaa härdelliä huonosti vastaavilla kontrolleilla (asemien hakeminen taistelun aikana muuten kuin pyörimällä väistöliikkeellä yhden lukitun vihollisen ympärillä tuntuu likimain mahdottomalta). Juonivetoisissa peleissä tällainen ei ole huvittavaa, taistelupelit saavat mun puolesta olla erikseen. Kun loppua kohden vihollisten määrä vain kasvoi, niin YouTuben walkthru-videot alkoivat tuntua todella houkuttavilta.   Heh. Jos Assassin's Creedissä ei hahmo tuntunut koskaan lyövän sitä vastustajaa johon oli lukittu, niin tässä Senua on taas turhankin ihastunut siihen yhteen kohteeseensa. Enkä keksinyt miten kohdetta vaihdetaan muuten kuin ottamalla etäisyyttä ja saamalla toinen vihollinen eteensä seisomaan, jolloin hyökkäys vaihtaa sitten lukituksen tähän.