Mitä olet viimeksi pelannut

Pelasin itsekin tuossa Mass Effect-trilogiaa taas vaihteeksi. Tällä kertaa kokeilin (jo toisen kerran) naishahmolla peluuta ja ensimmäistä kertaa vanguardina (mistä tykkäsin eritoten tokassa pelissä). Ekaa kertaa pelaan PC:llä läpi ja etenkin ekan pelin kohdalla yllätyin kuinka paljon huonompi peli oli Xbox 360 versioon verrattuna. ME2 oli vähän parempi. Tuo pelikerta jäi kuitenkin kesken, mutta ajattelin aloittaa taas canon mieshahmollani pelaamisen (jostain syystä en ole ikinä saanut naishahmolla koko trilogiaa pelattua läpi...)   Lopuista ehdoton suosikkini on control. Vain kerran valitsin destroyn, mutta siitä lopusta en tykännyt.

Nykyisten episodityyppisten seikkailupelien ystävänä tuli kokeiltua Sierra-klassikon uudelleenlämmitystä [b]King's Quest - Chapter 1 Knight to Remember[/b] kun sen sai vieläpä ilmaiseksi ladata. Ja en sitten pitänyt lainkaan. Tyyli (niin grafiikka kuin action) ja huumori oli jotain keskenkasvuista sekoilua huonompien Cartoon Networkin tuotosten tapaan ja tarinasta ei voinut puhua lainkaan. Jäi suosiolla kesken kun aloin tajuta, että peli on lähinnä irtokohtauksista toiseen etenemistä.   Kivana kontrastina asensin Tell Talen [b]The Wolf Among Us[/b]:n uudelleen (kaikki Fables-sarjakuvat luettuani tuli hinku pelata myöskin peliä) ja totesin sen olevan yhä aivan erinomaista tavaraa kerronnallisesti. Odotellessa firman Batmanin valmistumista ja tulevaa Guardians of the Galaxy -peliä.     [quote="Niksu"]Pelasin itsekin tuossa Mass Effect-trilogiaa taas vaihteeksi. ... Ekaa kertaa pelaan PC:llä läpi ja etenkin ekan pelin kohdalla ...[/quote]   Pitää kysyä, että toimiko grafiikat etenkin Noverialla? Itse kärsin siitä, että kyseisellä planeetalla grafiikat muuttuvat mustiksi laatikoiksi. Nykyisellä laitekokoonpanollani siis.   Heh... Mass Effectit ainoat nykypelit, joita olen jaksanut pelata läpi useammin kuin vain kerran (oikeastaan ei niitä 8/16-bittisten pelejäkään jaksa uudestaan pelata, vaikka niissä pelin pituus tunneissa lasketaan yhden käden sormilla). Pois lukien Diablo 2:sen ja Path of Exilen kaltaiset addiktoivat grindaus-ARPG:t, joissa päätarina on lyhyt ja pakollinen paha.

World of Warcraft: Legion on ollut enimmäkseen pelilistalla sen jälkeen kun se ilmestyi. Asiaan on vaikuttanut aika paljon se, että olen ruvennut jälleen aktiivisesti raidaamaan. Ennen lisärin ilmestymistä löysin killan, jossa on hyvä ilmapiiri ja ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Edetään sopivasti omaan tahtiin ja nyt on Trial of Valor normal 3/3 ja Emerald Nightmare heroic 6/7. Pelaan pääasiassa balance druidia, ja toistaiseksi olen ollut kolmen parhaan DPS:n joukossa raideissa, joten mun ei parane olla useasti pois paikalta. Sentään raidataan vain kaksi kertaa viikossa, mikä on ihan hyvä, ja kohta pidetäänkin jonkin verran taukoa joulun ja uuden vuoden vuoksi.   WoWin lisäksi rupesin pelaamaan Mass Effectiä, kun se on Steamissa lojunut jo jonkin aikaa. Joskus 2011 tuli kokeiltua aiemmin enkä edes prologia silloin loppuun asti pelannut. Nyt on mittarissa 12 tuntia ja vielä on tehtävää, kun joka ikinen paikka pitää tutkia tarkoin ja sivutehtävät tehdä ennen kuin jatkaa pääjuonta eteenpäin. Infiltrator vaikuttaa omaan pelityyliin erittäin sopivalta vaihtoehdolta. Enköhän minä tämän pelin saa jossain vaiheessa päätökseen.   Toivottavasti.

[quote="Rasimus" post=49362] [quote="Niksu"]Pelasin itsekin tuossa Mass Effect-trilogiaa taas vaihteeksi. ... Ekaa kertaa pelaan PC:llä läpi ja etenkin ekan pelin kohdalla ...[/quote]   Pitää kysyä, että toimiko grafiikat etenkin Noverialla? Itse kärsin siitä, että kyseisellä planeetalla grafiikat muuttuvat mustiksi laatikoiksi. Nykyisellä laitekokoonpanollani siis.[/quote]   Itselläni kyllä grafiikat toimivat ihan ok, että tuollaisia ongelmia ei missään vaiheessa ollut, ainoastaan yleinen laatu ei ollut kovin häikäisevä (korkeimmillakaan asetuksilla).

En ole Massuja pelannut, mutta on vaikea uskoa, että PC-versio olisi graafisesti konsoliserkkuaan huonompi. Nykyaikainen, pelikelpoinen tietokone pyörittää ainakin teoriassa mitä tahansa peliä paremmin kuin X360, jonka rauta on peräisin yli kymmenen vuoden takaa. Toisaalta konsolipelien puolivillaiset PC-käännökset eivät ole mitään harvinaisuuksia.

World of Warcraftia on tullut hakattua vähän liiankin kanssa. En pelaa kauhean tosissani mutta viihdyn sen maailmassa. Viimeisen kuukauden ajan WoW:in peliaikaa ovat syoneet uusimmat hankintani Civ VI ja sen hämmästyttävä 'yksi kierros vielä' -efekti sekä vihdoin hankittu eReader jonka jälkeen tietokoneaika on muutenkin vähentynyt.

Ostin itselleni joululahjaksi TellTalen [b]Game of Thrones[/b]in ja [b]Batman[/b]in. TellTalen pelit (vai pitäisikö sanoa interaktiiviset elokuvat?) kun ovat olleet helkkarin hyviä, vaikka todellisista vaikutusmahdollisuuksista tarinaan ei voikaan yleensä puhua. Sama tauti tietenkin näissäkin. GoT:ssa vasta viimeinen episodi alkoi sisältää tarinan yksityiskohtien haarautumisia edellisen episodin lopussa tehdyn päätöksen jälkeen.   GoT ei ole ollut oikein kriitikoiden ja pelaajien suosiossa laadullisesti, ja olen samaa mieltä: [spoiler]Jos pelaan peliä ja saan vaikutusmahdollisuuksia, olisi kiva jos saisin kaiken tekemäni jälkeen myös jonkinlaisen palkinnon. GoT:n sinänsä alkuperäismateriaalin tyyliin sopivat murhafestivaalit ja naaman hierominen paskaan eivät oikein sellaista tarjoa. Jopa Walking Dead -peleissä ymmärrettiin, että pelien pikkuista Clementineä ei saa tapattaa jos pelaaja on käyttänyt koko pelin hänen suojelemisekseen. GoT:ssa pelaajan päämäärä on saada pelastettua Forresterien suku ja kostettua Whitehillien suvulle, mutta tämä ei oikein toteudu kun melkein kaikki kuolevat ja homma jää puolitiehen. Jää pirun paha maku suuhun pelikokemuksesta.[/spoiler]   Jos GoT on vähän välityön makuinen, niin Batman taas vaikuttaa ekan episodin perusteella aivan mahtavalta kokemukselta ja eipä se ole mitään haukkuja saanut kriitikoiltakaan.   Grafiikkamoottoria täytyy kyllä haukkua molemmissa peleissä. GoT:ssa ulkoasu menee muuten valitun tyylin piikkiin, mutta tuliefektit ovat jotain aivan hirveätä. Ei sellaisia efektejä saa enää näkyä peleissä Amiga-aikojen 4 kilotavun demojen jälkeen. Batmanin grafiikat ovat sen sijaan uuden moottorin myötä kauniita, ja pyörivät täydellä frameratella, mutta skenejen vaihdossa on töksähdyksiä, ihan kuin jokainen kuvakulman vaihto vaatisi tekstuurien ym. tarpeetontakin siirtelyä edestakaisin (ja kaikella kunnioituksella: ei peli niin hienon näköinen ole, että uskoisin sen vaativan enemmän kuin 2 GB tilaa näyttökortilta). Tekstuurien tarkkuuden asettaminen minimiin ei auta, toisaalta peli tuntuu toimivan uudelleenkäynnistysten jälkeen satunnaisesti huonommin tai paremmin. Katsotaan uudestaan kun hankin pakostakin uuden koneen tämän vuoden aikana nykyisen viitisen vuotta vanhan kokoonpanon tilalle.

Koska SimCity: BuildIt -mobiilikaupunkini on lähes valmiinpuoleinen eikä pelissä hirveästi ole enää saavutettavaa, siirryin simsseilemään Sims: FreePlayn puolelle. Ihan hupaisaa kliksuttelua, vaikka hirveästi uutta vanhoihin peleihin ei olekaan - että ehkä sitä nostalgiaa nyt lähinnä, eikä näitä enää PC:lläkään jaksaisi. Puhelin kulkee aina mukana, joten muutaman klikkauksen voi hyvin tehdä silloin tällöin.

Aloitin pelaamaan [b]Assassin's Creed: Syndicate[/b]a. Ensimmäinen pelaamani AS-peli. Alku ei ollut kovinkaan mukaansa tempaava. Pelimekaniikat ihan ok, mutta tarina ei oikein auennut ja en hirveästi välittänyt päähenkilöistä sen lyhyen pätkän perusteella joilla heitä esiteltiin alussa. Sisaruksista varsinkin Jacobissa jokin mätti. Teennäisesti virnuileva tyyppi. Ehkä pelin edetessä (tein vasta Jacobin ekan mission) hahmoja vähän syvennetään toivon ainakin niin.

Minun piti kertoa teille jotain [b]Civilization V[/b]:sta, johon käytin joulunpyhät ja vähän tätä vuotta, mutta se lähti käsistä ja kirjoitin siitä [url=http://iki.fi/ech/fjd/?p=368]blogiini[/url] – jatkaen blogaamista seitsemän vuoden tauon jälkeen viittaamatta tähän mitenkään, hähää. (Varokaa, siellä on pornoa, ei siis tuon linkin takana, mutta jos pengotte lisää niin siellä on juttua ihan kirjastosta löytyneistä eroottisista sarjakuvista)   Muuta:   [img]https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/2/24/Super_Hexagon_-_PC_Hexagon.png[/img]   [url=https://en.wikipedia.org/wiki/Super_Hexagon]Super Hexagon![/url] – tunnetaan myös nimellä Game Over Simulator 2012   Terry Cavanaghin, tunettu myös VVVVV:sta pikkupeli on yksinkertaisimpia pelejä, mitä ihminen jaksaa pelata. Siinä on kaksi nappia, vasen ja oikea, siinä kaikkea, pelaaja on kolmio ja yrittää väistellä silmille syöksyviä monikulmioita (kuin mustaan aukkoon syöksyvää romua). Sellaiseksi se on melkolailla addiktiivinen, monikulmiot muodostavat erilaisia kuvioita eikä niitä päin voin käydä ihan pelkällä selkäydinjatkeella – tai tulee noutaja, kun yrittää kiertää estettä väärältä puolelta. Pelisessiot ovat äärimmäisen lyhyitä, jos ei pääse rytmiin saattaa kuolo korjata jo parin sekunnin sisään ja joka tapauksessa jokaisella vaikeusasteella (joista helpoinkin on nimeltä "hard") minuutin selviäminen lasketaan tason selvittämiseksi, vaikka pitempiäkin ennätyksiä voi hakea.   [url=https://www.youtube.com/watch?v=2sz0mI_6tLQ]Traileria[/url] ei kannata pelästyä, ei peli ihan noin nopeasti alas ja sen hienoin elämys onkin, vaikeammille tasoille päästessä hämmennys, [i]en tiennyt että aivoni toimivat näin nopeasti[/i]. Jos rupeatte [url=http://steamcommunity.com/profiles/76561198146974823]Steam-kaverikseni[/url] voitte yrittää peitota aikani (itse peli maksaa [url=http://store.steampowered.com/app/221640]kolme markkaa[/url]). Olen sentään todistettavasti noin maailman 30 000. paras pelaaja! (olettaen ettei ihan hirveän iso popula ole pelannut ei-Steam-versiota, mikä sekin on varmaan toiveajattelua)   Tässä on semmoinen tekninen kummastus, että V-Sync-asetus ilmeisesti kannattaa vähänkin nopeammilla tasoilla ottaa pois päältä, vaikka kuvaan sitten tuleekin ns. repeämiä. Kaiketi se vertikaalisynkan kanssa on framen tai kaksi myöhässä – ja tässä pelissä sekunnissa tapahtuu Paljon.

[img]http://necrodancer.com/presskit/crypt_of_the_necrodancer/images/zone2.png[/img]   [url=http://necrodancer.com]Crypt of the Necrodancer[/url] oli myös pakko-ostos ideasta kuultuani. Kyseessä on melkolailla lyhyt ja simppeli graafinen roguelike – nyt ollaan niin lähellä Nethackia, että suostun käyttämään moista sanaa, vaikka tässä merkittävä twisti onkin. Kaikki tapahtuu musiikin tahdissa eli miettimisaikaa on vähänlaisesti. Oletuskontrollitkin ovat sellaiset, että neljällä nuolinäppäimellä ja niiden komboilla pärjää: toisinsanoen, perversseimmät voivat pelata tanssimatolla. (On siellä yksi hahmo, jolla voi pelata kaikessa rauhassa, mutta sehän perusidean vastaista)   Peli on suomeksi sanottuna perkeleen vaikea. Kohtalaisen reilu, vaikka Random Number God tiputtelee erilaisia esineitä eri pelikerroilla., mutta vaikea. Olen vähän tullut siihen tulokseen, ettei kyseessä välttämättä ole "minun pelini", nimittäin myös taustamusiikista tulee äkkiväärempää enkä tunnu pysyvän rytmissä oikein lainkaan – ja siitä rankaistaan aina jonkin verran, vähintäänkin mitä tulee rahankeräysbonuksiin. Lisäksi peli vittuilee kuin 80-luvun actionelokuvan japanilainen sensei, kunnia-asiasi pelaajana olisi kyetä tappamaan mikä tahansa hirviö pelkällä puukolla, mutta itse olen hätää kärsimässä jos joudun kosketusetäisyydelle... no, paljon minkään kanssa.   Useimmilla hirviöillä on jonkinlainen liikkumistapa (osa hyppii edestakaisin, osa kohti pelaajaa joka toinen vuoro, minotauri tulee suoraan päälle, mutta jos sitä väistää, se juoksee päin seinää ja pökertyy, ja niin edelleen). Näiden ymmärtäminen selkärankatasolla olisi olennaista – tai sitten vaan ammuskelee ympäriinsä, jos löytää hakapyssyn.   [spoiler]Tynnyreitä ja laatikoita kannattaa tunkea ansoihin ja salaluukkuihin, ne joko aukeavat heti tai pudotessaan alemmalle tasolle. Uurnaankin voi soveltaa samaa, mutta se vaatii enemmän osumia.[/spoiler]

Niin, se [b]FTL: Faster Than Light[/b]. Palaan siihen vielä kertaalleen, onhan kyseessä eräs 2000-luvun parhaista peleistä, mutta toisaalta peli, jonka pelasin puhki ja johonkin tuskin enää palaan kuin korkeitaan nostalgiamielessä. Lisäksi Advanded Edition on onnistunut lisäosa ja teki siitä vielä paremman. Onnistuin voittamaan sen jopa Hard-vaikeusasteella ja avaamaan kaikki alukset, paitsi ne hemmetin Stealthit, koska Stealth-B:n avaustehtävät ovat luvalla sanoen... no, perseestä, yksi esim. on sellainen, että pitäisi päästä koko peli läpi hyppäämättä vaaralliseen ympäristöön ja sitten tulee eteen, että kuudennen sektorin aloituspisteestä ei pääse kuin asteroidivyöhykkeelle tai vastaavaa. Ironisesti yksi aluksista, joita en ole nähnyt, on Simo-H, nimessä yhdistyvät amerikkalaisnörttien kestoerektio myöhempien aikojen legendaariseen soturiin Simo Häyhään ja umlauttien pelko.   Kokonaisuutena kuitenkin kyseessä on hyvä peli, jos hyväksyy sen, että tuurilla on kohtalainen osuus pelissä. Joskus ensimmäisen sektorin viholliset tarjoavat antautumista vastaan lahjuksena ihan ylivoimaisia härpättimiä ja toisaalta joskus menee kaikki käteen sen takia, että puolen välin jälkeen ei vain tule kunnollisia aseita vastaan tai pelaa drone-aluksella saamatta Drone recovery armia mistään – jolloin saa käyttää kaikki rahansa robotinvalmistustarpeisiin ja silti ne loppuvat.   Lisäksi eri alusten erot ovat suurimmillaan alussa , melkein mistä tahansa leijasta saa lopulta melkein mihin tahansa taktiikkaan sopivan vehkeen, jos nyt ei lasketa Federation Cruiseria, joka tunnetusti on lentävä avaruuskanuuna, jossa on vähän aluksen osia kiinni, tai kristallimiesten aluksia, jotka sinällään eivät ole niin kummoisia, mutta kun niissä mukana saa miehistöllisen kristallimiehiä, joiden kyky sulkea huone jääkuutioon muuttaa kaikkien lähitaistelujen dynamiikan (viholliset voi tällöin piestä kuoliaaksi yksi kerrallaan häähää).   [spoiler]Peli tuo pahimmat puoleni esiin. Yleensä ajatellaan, että vihollisaluksen voi joko räjäyttää tai vallata lähitaistelussa, mutta polttaminen on myös erinomainen vaihtoehto. Suosikkivälineeni tähän on fire beam, jonka ampumisen voi ajoittaa ja tähdätä, fire dronekin on kelpoisahko yhdistettynä tehokkaisiin ioniaseisiin, pommeilla ei oikeastaan kannata vaivautua yrittämäänkään. Sen sijaan hacking + fire beam + defense scrambler on inhottava yhdistelmä – ja nokkelimmat ovatkin jo hoksanneet, että Engi C:stä löytyy näistä kaksi valmiina. Käytännössä yhdestä Defence dronesta ja Drone recovery armistakin on suuresti hyötyä, sillä tulitaistelu (heh heh) on hidasta ja tarvitsee siksi ironclad-henkisen aluksen, jota normaalit viholliset eivät ammu tärviölle.   Käytännössä siis hacking module vihollisen suojiin, fire beam lataukseen ja kun se on valmis, roiskaistaan fire beamilla alus tuleen, minne, riippuu aluksesta, mutta esim. kapinallisten aluksista saa usein sekä suojat, moottorin että aseet tuleen. Vihollinen voi tietysti onnistua sammuttamaan tulen, mutta jos heillä ei ole sairastupaa, eivät ne voi loputtomiin tehdä tätäkään, lisäksi häkkeröintimoduuli itsessään haittaa liikkumista aluksessa (osan vihollisaluksista voi jakaa sillä yhteensä viiteen osaan hähää). Aikanaan tuli riistäytyy hallinnasta ja polttaa kaikki järjestelmät ja miehistö kuolee itse tuleen tai hapenpuutteeseen. Tämä lasketaan aluksen valtaamiseksi ehjänä ja tuo täten lisää sotasaalista.   Robottialuksia ei polttaa, niitä vastaan pitää tietysti olla jotain muuta kättä pidempää. Laniuksia ei voi tietenkään polttaa, mutta niiden sektorille ei yleensä ole pakko mennä lainkaan. Lähes kaikki muu palaa – mantiksien damage control on Japanin keisarillisen armeijan tasoa, eivätkä ihmiset tai eteeriset energiahemmot pärjää paljoakaan paremmin. Engit ja ennenkaikkea tietysti kivimiehet ovat kovempia luita, mutta tässä vaiheessa kannattaa hankkia mind control ja kas, viholliset tappalevat keskenään eivätkä yritä sammuttaa mitään.   Luovimmille henkilöile mainittakoon, että mikäli kapinallisten emälaivasta kuolee jossakin vaiheessa miehistön jäseniä, se ei saa uusia tilalle... [/spoiler]

[b]Transistor[/b]   Olipas kaunis ja tunnelmallinen pelipala. Sellainen oli kuulemma myös Supergiant Gamesin ensimmäinen tuotos Bastion, mutta sitä en ole pelannut. Pitänee siihenkin tutustua joskus, mikäli yhteneväisyyksiä löytyy. Transistor on lyhyehkö toimintaseikkailu, jossa on outo, mutta mielenkiintoinen maailma sekä melko simppeli, mutta hyvin luistava taistelumekaniikka. Mukana on myös kevyttä hahmonkehitystä, jossa saavutetaan kokemustasoja ja saadaan käyttöön uusia kykyjä. Tarina on miljöön tavoin varsin salaperäinen, mutta tehokkaasti uteliaisuutta ruokkiva.   Pelihahmo on punatukkainen laulajatar nimeltä Red, joka esiintymässä ollessaan joutuu mystisen Camerata-järjestön hyökkäyksen kohteeksi. Hän selviää hengissä, mutta menettää äänensä, minkä vuoksi päähenkilö ei lausu pelin aikana sanaakaan. Vierestä löytyvä Transistor-miekka sen sijaan puhuu lähes jatkuvasti, sillä sen sisään on jäänyt vangiksi mies, jonka henkilöllisyys on alussa mysteeri. Lähtötilanne on siis vähintäänkin omituinen, mutta kysymyksiin saadaan myös vastauksia, jotka tosin eivät aina selvennä tilannetta paljoakaan. Nettiä penkomalla tarina olisi varmasti avautunut enemmän, mutta en jaksanut alkaa salapoliisihommiin.   Pelissä taistellaan paljon ja aseena käytetään tietenkin Transistoria, joka on noin kaksi kertaa siron kantajansa kokoinen. Taistelu perustuu reaaliaikaisen vauhtimätön ja taktikointia korostavan pysähdystilan vuorotteluun. Pienemmät vihollisryhmät voi piestä helposti reaaliajassa, mutta isommat kahnaukset käytännössä pakottavat hyödyntämään pysähdystilaa, jossa ketjutetaan rajattu määrä iskuja ja sitten katsotaan, miten Red pistää vihuja turpaan automaattisesti. Systeemi toimii mielestäni hyvin, vaikka pärjäsin tosiajassa huomattavasti surkeammin kuin pysähdyksissä. Funktioiksi kutsutut kyvyt tuovat taisteluun kirjaimellisesti väriä ja vaihtelevuutta, sillä kykyjä yhdistelemällä lyönnit sekä näyttävät että tuntuvat erilaisilta.   Pelin ulkoasu hivelee silmää harvinaisen hyvin, kiitos pehmeän unenomaisen, mutta särmikkään futuristisen kaupunkisuunnittelun. Pelimaailma näyttää juuri sellaiselta, että sen jokaista viehkeästi hehkuvaa nurkkaa haluaisi tutkia, mutta valitettavasti peli etenee varsin suoraviivaisesti vailla sivupolkuja. Musiikit tehostavat tunnelmaa mahtavasti ja pelissä kuultuja biisejä fiilistelee mielellään muutenkin. Myös Transistor-miekan kertojaääni hyväilee kuuloaistia, vaikka sillä ei olekaan aina tähdellistä sanottavaa. Transistor on pikkunätti peli, jonka toimii hienosti niin pelinä kuin tunnelmointimatkana.   [i]Transistorissa riittää valoa ja värejä.[/i]   [img size=550 ]http://images2.imagebam.com/5f/01/ed/7b10b6744570943.jpg[/img]

[b]Mass Effect: Andromeda[/b]   Odotetuin pelini sitten Biowaren [i]Dragon Age: Inquisition[/i]. Kovan luokan pettymys. Dialogi, tarina ja hahmot - kaikki missä Bioware on yleensä loistanut - tuntuu tavallista heikommilta. Ryder, pelin päähahmo, ei onnistu täyttämään Shepardin saappaita. Peliä pelatessa alkaa vaivaamaan sama kuin aikanaan [i]Star Wars: The Force Awakens[/i] elokuvaa katsoessa: uuden ja jännittävän sisällön sijasta kaikki tuntuu ikään kuin kopiolta. Uusi Galaxi, mutta muuten täysin samat kuviot kuin alkuperäisessä trilogiassa. On Normandya, Makoa ja kaikkea muutakin - mutta vain uudelleen nimettynä. Jopa päähenkilö tuntuu olevan aivan samassa roolissa kuin Shepardikin, vain titteli on muuttunut.   Ryderin perhetarina oli myös pettymys, sillä se osoittautui aika merkityksettömäksi pelin alun jälkeen. Olisin todella kaivannut jotain uutta ja erilaista tähän peliin, en vain toistoa vanhasta. Andromeda yrittää ikään kuin vähän liikaa olla aito ja ehta Mass Effect, mutta tuntuu hieman kärsivän innovation puutteesta. Taistelu on todella sujuvaa ja hauskaa, mutta vain kolme aktiivista skilliä vie hieman intoa ainakin itselläni, kun en totta puhuen viitsi koko ajan niitä olla vaihtamassa. Kumppanit tuntuvat myös aika hyödyttömiltä, kun heitä ei pysty enää itse komentamaan kuten aikaisemmissa peleissä.   Kaiken kaikkiaan pelissä on ollut tähän asti muutama hyvä hetki ja hyvä hahmo, ehkä isoin pettymys itselleni oli Ryder josta on tosi hankala muokata mieleistään (pelasin itse aina renegade Shepardia) ja uudet avaruusolennot käyttäytyvät todella ihmismäisesti, niin sanotusti, mikä on perin kummallista vieraassa Galaxissa. En haukkuisi Andromedaa huonoksi peliksi, mutta pettymys se odotuksiini ja Biowaren muihin peleihin suhtaututettuna on, ja syystä tai toisesta en ole toistaiseksi jaksanut edes pelata sitä loppuun.   [b]Batman[/b] [i](The Telltale Series)[/i]   Tästä olen pelannut nyt kolme ensimmäistä jaksoa ja ei voi muuta sanoa kuin: vau.   Älyttömän hyvä peli. Aikoinaan pelasin Telltalesin [i]Game of Thrones[/i] -pelin ja siitä oli itselläni hiukan ristiriitaiset tuntemukset. Ehkä tällä kertaa tiesin vain jo mitä odottaa ja Telltalesin formula oli tuttu, mutta tämä peli on itselleni ollut todella positiivinen yllätys (ja odotukset oli suht korkealla alunperinkin) ja varmaan yksi parhaista peleistä joita olen totta puhuen vähään aikaan pelannut.   Batman on aina ollut suosikkini supersankareista ja rakastan sitä kuinka tämä peli käsittelee hahmon synkempiä puolia ja antaa loistavasti pelaajille mahdollisuuden muokata Bruce Waynesta mielensä mukaisen (anti-)sankarin. Se on todella vakuuttavaa. Myös graafikat ja animaatiot ovat huomattavasti paremmat kuin aikoinaan pelaamassani Game of Thronesissa. Jotain hölmöjä ilmeitä, yms, on edelleen, mutta ne ovat pieni asia.   Yksi juttu mikä itseäni on aina näissä hieman ärsyttänyt, on dialogue timer. Eli sinulla on vain aina tietty aika aikaa valita dialogue optio. Itse haluaisin mieluummin pohtia asiaa rauhassa. Taistelusysteemi on yhtä turha kuin aikaisemmissakin osissa, mutta toisaalta pitää ainakin tiukasti pelissä mukana eikä se minua siis sen enempää häiritse.   Hahmot ja hahmosuhteet on pelissä todella upeita. Enimmäkseen pelaajalle on annettu hyvä vapaus hallita Batmanin suhteita, motivaatioita ja luonnetta, mutta jotkut suhteet tuntuvat ehkä hieman tuputetuilta - mutta eivät kuitenkaan pakotetuilta, mikä on hyvä ero olla. Brucesta ei olla väkisin tehty kaikkivoipaa sankaria, jolla on aina joku sutkautus huulillaan ja selviä tilanteesta kuin tilanteesta olan kohautuksella, vaan hänet asetetaan tilanteisiin jossa hän joutuu kompromisseihin, saattaa tuntea avuttomuutta ja joutuu kyseenalaistamaan itseään. Se on mahtavaa, varsinkin koska peli tarjoaa pelaajalle monipuolisesti varaa valita miten heidän hahmonsa reagoi eri tapahtumiin ja hahmoihin (toisin kuin Andromeda btw).   Yksi parhaista jutuista Telltalesin dialogi systeemissä on se, että aina voi valita option olla sanomatta mitään. Tykkään tästä erityisesti siksi, että tätä kautta et ikinä joudu valitsemaan 'pienintä pahaa' eli joutua tilanteeseen, jossa on pakko valita kolmesta huonosta vaihtoehdosta vähiten kirpaiseva, vaan voit ohittaa tilanteen ja käyttää headcanonia. Loistavaa! Tästä saisi Biowarekin ottaa oppia.   Hahmot ovat tarinassa todella väkeviä ja episodit ilahduttavan pitkiä. Todella nautinnollinen pelikokemus ja onneksi minulla on vielä 2 jaksoa jäljellä. Olen iloinen, että annoin Telltalesille uuden mahdollisuuden, vaikka aikoinaan Game of Thrones ei ihan odotuksia vastannutkaan. Batman varmasti saa etua siitä, että siinä keskitytään vain yhteen hahmoon. Jaksot eivät kuitenkaan niin pitkiä ole, joten liiallinen hahmomäärä oli ehkä se Game of Thronesin heikkous. 2-3 olisi saattanut olla tarpeeksi.

[b]Dead Island[/b]   Kauan ehti tämäkin peli odottamaan backlogissa, mutta nyt hurmeinen zombiseikkailu on nähty ja koettu. Pelasin definitive editionia, jossa on mukana lisähahmot ja muut delsut sekä tärkeimpänä grafiikkapäivitys, jota en tosin pysty vertaamaan alkuperäiseen versioon. Hyvältä peli kuitenkin näyttää, vaikka välivideoiden animaatiot ovatkin varsin tönkköjä. Kulutin läpäisyyn noin 30 tuntia ja nautin lähes joka hetkestä. Sivutehtäviä grindaamalla aikaa olisi mennyt helposti enemmänkin, mutta rajansa kaikella.   Dead Island sijoittuu fiktiiviselle Banoin paratiisisaarelle, joka on iloinen ja aurinkoinen turistirysä palmuineen ja luksushotelleineen. Kyseessä ei siis ole perinteinen ympäristö zombilahtaukselle, mutta peli ei olekaan kauhua, vaan riemukas ylistyslaulu reippaalle ja äärimmäiselle väkivallalle. Alussa nähdään, miten humalainen nuorisojoukko tanssii baarissa vailla huolen häivää huomatakseen aamun krapulassa, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Rankan juhlinnan jälkeen on normaalia, että olemus näyttää kuolleelta, mutta tällä kertaa ihmiset ovatkin kuolleet oikeasti. Paitsi että he ovat edelleen elossa ja himoitsevat terveiden ihmisten lihaa.   Pelaaja valitsee itselleen yhden hahmon, jolla on muista eroava kykyvalikoima ja taistelutyyli. Oma valintani oli Sam B, rento musta räppäri, jonka erikoisalaa ovat tylpät aseet, eli mailat, vasarat ja lekat. Tästä voikin päätellä, että peli painottaa ainaisen pyssypaukuttelun sijaan rehtiä lähitaistelua. Ja voi pojat ja tytöt, miten hyvin se toimiikaan. Mäiskeessä on jumalaisen munakas tuntuma, jossa astalon koolla ja luonteella on oikeasti merkitystä. On aivan eri asia sohia kevyellä keittiöveitsellä kuin heilauttaa raskasta palokirvestä, sillä eri aseet tekevät erilaista vahinkoa ja kuluttavat eri tavalla arvokasta staminaa. Olipa käsissä sitten machete, sorkkarauta tai kahden käden mahtileka, varmaa on, että raajat irtoavat, veri roiskuu ja hymy loistaa.   En pysty osoittamaan pelistä selkeitä epäkohtia, joitain pieniä kummallisuuksia kylläkin. Aseet hajoavat ainakin alussa turhan nopeasti, minkä vuoksi niitä saa jatkuvasti olla korjaamassa. Minusta myös tuntui, että rantarisulla ja vasaralla ei ollut juuri eroa kestävyyden suhteen, mutta onneksi käsiin saa myöhemmin lujatekoistakin aseistusta. Tein varsin paljon sivutehtäviä kokemuksen ja parempien kykyjen toivossa, mutta lopulta niitä tylsiä hanttihommia ei vaan jaksanut enempää. Hakekaa itse lääkkeenne, varaosanne ja anaalilelunne, saatana. Outoa oli myös kaman uudelleen ilmestyminen paikkoihin, jotka olin juuri putsannut. No, kyllä minulle loputtomat rahakätköt kelpasivat, vaikka rahaa ei tarvinnutkaan loppupuolella oikeastaan mihinkään.   Dead Island on kevyine vikoineenkin erinomainen viihdepläjäys, jossa on todellakin aitoa tekemisen meininkiä. Kaunis ja vapaasti tutkittava miljöö houkuttaa ihailemaan maisemia ja railakas zombiraukkojen mutilointi pitää saarella samoilun hauskana. Vaikeustaso olisi voinut olla kovempikin ja vihollisia useampi erilainen, mutta eipä tästä lomamatkasta valittaa kehtaa. Kotiväelle lähtee postikortti ensimmäisessä luokassa.   [i]Kauniilla saarella joutuu rumiin hommiin.[/i]   [img size=550]http://inplaygaming.co.uk/wp-content/uploads/2016/06/26816-59bf208f1-1260x700.jpg[/img]

[b]Mass Effect Andromeda[/b] tuli viikonlopun aikana tahkottua loppuun pienen pelikatkon jälkeen (työt estävät vapaa-ajan huvitukset ikävästi). Andromeda tuntuu olleen kova mielipiteittein jakaja, itse jäin plussan puolelle. Pidin tarinasta, sekä taistelusysteemistä, joskin ensi alkuun oli opeteltava edes muistamaan, että tyyliä voi vaihtaa kesken kaiken... Pidin hahmoista, niin vanhoista kuin uusistakin roduista. Joskin on hämmentävää nähdä jälleen kerran, että paikan ns. "johtajat" ovat järjestään idiootteja...   Miinuksia peli saa alun bugeista (joista suuri osa onneksi korjailtiin patcheissa välillä.) Kun tekoäly huomauttelee suunnilleen jokaisen muutaman metrin etenemisen jälkeen, että sinulla on uutta sähköpostia (Ja ei ole), alkaa se hyvin pian tympimään ihmislasta. Andromedan alkutaival toi mukanaan myös pakollisen rahallisen investoinnin, kun näytönohjaimeni alkoi yskimään ja tilttautti pelin säännöllisin väliajoin. Isäntä otti urhoollisesti iskun vastaan ja tilasi itselleen uuden ja täten sain hänen vanhansa, siihen loppui tilttailu.   Planeettoja ja tehtäviä oli runsaasti, sivutehtävät rönsyilivät hullun lailla ympäri Heliosta . Oli turha kuvitella lähtevänsä tekemään vain yhtä pientä tehtävää, jossain oli aina jotain ekstraa, eikä siinä mitään. Päätehtävää ja sen alatehtäviä oli helppo mennä eteenpäin, mutta hermot hirtti lopulta kiinni pienien taskien kanssa, jotka eivät (onneksi) olleet oleellisia pääjuonen kannalta. Suurinta osaa pikkutehtävistä, ei pystynyt seuraamaan mitenkään, ainoa vihje saattoi olla planeetan pinnalla näkyvä merkki siitä, että joo, täällä se on ajelepa nyt sitten ympyrää kolme tuntia, jos vaikka tärppäisi...   Loppujen lopuksi pelikello näytti 139 tuntia ensimmäisele Ryderilleni ja olen jo aloittanut uuden pelin heti perään, jotta voin kokea pelin alkupuolen ilman turhauttavia tilttauksia ja muita pikkuvikoja, joita matkalla on korjailtu. Ja tietysti uudella romanssioptionilla! Juoni jäi pelin lopussa sen verran auki, että toivottavaa on, että peliin tulee jatkoa, edes sitten lisäosien, jos ei koko pelin kautta.

[url=https://muropaketti.com/dome/peli/lahteet-mass-effectin-kehittajastudiota-kutistettu-pelisarja-joksikin-aikaa-hyllylle/]Mass Effect on kuulemma pistetty hyllylle vähäksi aikaa,[/url] eli jatkoa ei ihan heti ole tulossa. Toivon mukaan liittyy vain siihen, että [url=https://muropaketti.com/dome/peli/uusi-dragon-age-peli-kehitteilla-vahvistaa-biowaren-palkkaama-kasikirjoittaja/]nyt ollaan kehittelemässä uutta Dragon Agea[/url] eikä resursseja haluta jakaa.   Fallout 4:sta saa Steamista ilmaiseksi tämän viikonlopun (siis saa pelata vain tämän viikonlopun), joten pitihän kokeilla. Aikoinani jätin pelin suosiolla väliin, koska en ole pitänyt Bethesdan peleistä ennenkään, ja en odottanut Fallout 4:sen asiaa muuttavan. Oblivioneiden, Fallout 3:sten ja muiden ongelmana kun paskat tarinat, pahviset hahmot, skriptausbugit, "kerää 10 oravannahkaa"-tehtävät, ja kaaoottinen "Mihin helvettiin se katosi?" -taistelusysteemi. Näin kuuden tunnin jälkeen mielipide ei ole muuttunut, sillä Fallout 4:ssa on taas kerran läsnä nuo kaikki heikkoudet... Mieluummin Witcheriä, jos jotain avoimen maailman roolipeliä pitäisi pelailla...   Koomista. Peli arvioi mun kieltämättä vähän vanhentuneen koneeni huonoksi ja pisti matalimmat asetukset käyttöön. Säädin melkein täysille (tekstuureista suosiolla vähän tingin, koska näyttökortin muisti) eikä framerate näyttänyt putoavan kertaakaan näkyvän nykimisen tasolle.

[b]Shadow Warrior[/b]   Ensimmäinen Varjosoturi ilmestyi 90-luvun lopulla ja siinä räiskittiin helvetillisiä hirvityksiä dukemaiseen tyyliin sekä omana kikkana viipaloitiin niiden ruhoja katanalla pienempiin osiin. Kuten niin moni muukin kypsään ikään ehtinyt peli, sekin sai uuden version nykyaikaisilla grafiikoilla ja näkemyksellä varustettuna. Harkitsin originaalin pelin haltuunottoa ennen tämän uusversion aloittamista, mutta aavistelin sen olevan minulle liian hapokas pala, vaikka en yleensä vanhoja pelejä säikykään. Kenties kokeilen vielä sitäkin, onhan peli ladattavissa Steamista ilmaiseksi.   Vaikka ulkoasu ja pelattavuus ovat tätä päivää, Shadow Warrior tuntuu mukavalla tavalla vanhalta peliltä. Ympäristöt eivät ole suoraviivaisia putkia, vaan liikkumatilaa on runsaasti, eikä peli jatkuvasti osoita sormella, mihin mennä seuraavaksi. Eteneminen vaatii paikkojen tutkimista, jotta oikea ovi ja sen avaava sinettipatsas löytyisivät, minkä lisäksi kentissä on runsaasti erilaisia salaisuuksia keräiltäväksi. Näistä en löytänyt kuin hieman yli puolet, vaikka mielestäni kolusin suunnilleen joka nurkan. Toisaalta taukoamaton toimintaryske puskee pelaajaa koko ajan kohti seuraavaa etappia, minkä takia joka kohdassa ei edes muista pysähtyä katselemaan ympärilleen.   Raivokasta ja nopeatempoista toimintaa pelissä todella riittääkin. Katanasankari Lo Wang metsästää taikavoimaista ja arvokasta miekkaa, jota tavoittelevat myös mafiamiehet ja varjomaailman demonit. Tämä tarkoittaa hervotonta mättöjuhlaa, jossa isoja vihollislaumoja kuritetaan hyvällä valikoimalla tuliaseita sekä tietenkin katanalla, jolla kohteet silvotaan leikkeleeksi. Tulivoiman ja kylmän teräksen liitto toimii sujuvasti ja viihdyttävästi, enkä missään vaiheessa jumittunut käyttämään vain yhtä lempiasetta, vaikka katana onkin monessa tilanteessa paras vaihtoehto. Aseisiin voi ostaa päivityksiä, joilla varsijouseen saa räjähtävän nuolen tai liekinheittimeen termiittiä, minkä lisäksi katanointia voi piristää joukolla erikoisliikkeitä. Näin äksöni pysyy alati hauskana, kiinnostavana ja brutaalina.   Ainoa asia, mistä en pelissä pitänyt, ovat ylikestävät pomoviholliset. Näitä ei ole onneksi kuin kourallinen, mutta hitaaseen hivutukseen perustuva mekaniikka teki niistä melko vaivalloisia. Ensin pomoilta pitää saada haarniska hajalle, jotta heikko kohta tulee hetkeksi näkyviin ja toistetaan kuvio monta, monta kertaa. Noin muuten en valittamista keksi, koska räiske, miekalla huitominen ja taitojen kartuttaminen pelittävät liukkaasti lopputeksteihin asti. Unohtaa ei pidä härskiä huumoria, jota Lo Wang ja hänen päänsisäinen demonikaverinsa viljelevät tämän tuosta. Shadow Warrior on verinen, hauska ja näyttävä toimintapaketti, jossa ei ole yhtäkään tylsää sekuntia.   [i]There can be only Wang.[/i]   [img size=550 ]http://103.imagebam.com/download/EOC67qCa-WlPDHRMHxajPw/55091/550907602/domekuva2013-0018-630x400.jpg[/img]

Aloitin pelaamaan [b]Witcher sarjaa[/b]. Ensimmäinen on vasta puolessa välissä (eikä etene ellen palaa tallennuksissa takaisinpäin ja ota uusiksi yhtä tehtävää), mutta olihan tuo ihan mielenkiintoinen maailma. Kolmonenkin on ollut hyllyssä jo kauan ja se onkin suurin syy miksi aloitin sarjan pelaamisen. Sitä on kehuttu niin paljon että se pitää päästä kokemaan.   Kakkos-osaa ei enää fyysisenä pakkauksena löytynyt kaupoista ja kun hommasin sen netin kautta niin näppeihin tarttui myös [b]Elder Scrolls Online[/b] koska siitä on poistettu pakollinen kuukausimaksu ja jatkossa se kerää rahansa myymällä pelaajille pelin sisäistä hilpetööriä kuten ratsuja ja asuntoja (vielä en ole sortunut niiden ostamiseen, mutta vähän houkuttelisi hommata itselle ratsuksi karhu tai jokin kissaeläin).   Pääsyynä ostolle oli mielenkiinto päästä katsomaan millaiselta Tamriel näyttää Skyrimin ja Cyrodiilin ulkopuolella. Grafiikan taso oli pieni pettymys, vähän liian simppeli. MMO pelit eivät kauheasti houkuttele mutta ESO (Elder Scrolls Online) paljastuikin enemmänkin yksinpeliksi kuin etukäteen osasin odottaa. Muihin pelaajiin ei juurikaan tule otettua kontaktia, mitä nyt aina välillä toinen pelaaja sattuu tekemään samaa questia ja vaikeaksi ounasteltu loppuhirviö meneekin porukalla helposti alas.   Vaikeustaso on myös turhan helppo ja rivihirviöt eivät juurikaan anna vastusta ellet mokaa ja onnistu houkuttelemaan kerralla useampia kimppuusi. Toisaalta osa luolastoista on tarkoitettu juuri porukassa pelattavaksi ja niihin yksin meneminen ei tuo muuta kuin itkua ja hammastenkiristystä.   Kaiken kaikkiaan tuli tehtyä itselle jo viisi hahmoa (8 on maksimi), jotta pääsi kokemaan kaikki kolme aloituspaikkaa, neljä hahmoluokkaa (viides vaatii uuden Morrowind lisäosan) ja vähän variaatiota. Aloitin pelin Nightbladella jonka piti olla lähin vastinen perinteiselle Skyrimin hiipijä/jousiampuja tyylilleni, mutta koska sala-ampuminen ei toimikkaan tässä samalla tavalla, niin tämä paljastui ainakin aloitustasoilla huonoimmaksi vaihtoehdoksi. Viisi hahmoani ovat vasta tasoilla 13-25/50 eli hommaa pelin kanssa riittää vielä pitkään.   Loppuarvio: Liian helppo, liikaa MMO:ta ja liian vähän Skyrimiä minun mieleeni, ei tule samanlaista eläytymistä maailmaan kuin Skyrimin/Oblivionin kanssa. Mutta silti ihan mielenkiintoinen peli, jota tulee pelattua kunnes kaikki paikat on nähtynä ja valtaosa questeista tehtynä.   Astoretheinin mainitsema [b]Dead Island[/b] tuli myös ostettua alennusmyynnistä mutta en ole ehtinyt vielä asentamaan sitä. Muita uusia asentamatta olevia ovat [b]Lost Planet[/b], uusi [b]Doom[/b], [b]Homefront - The Revolution[/b] ja [b]Dragon Age Inquisition[/b]. Sitä en tiedä mistä näille kaikille löytää aikaa...

Mulla kävi muuten [b]Fallout 4[/b]:sen kanssa niin, että kyllästyin peliin noin kymmenen tunnin kohdalla, kun pääjuonen läpikäynti oli lähinnä erilaisten vastustajien loputonta räiskimistä ilman sen kummenpia juonikuvioita.   Sain kuitenkin päähäni asentaa aikoinaan kesken jäänyt [b]Fallout New Vegas[/b] ja pelata sitä vertailun vuoksi. Eihän FNV mitään timangia ole sekään, mutta kuuden pelitunnin kohdalla fiilikset oli ihan eri kuin vastaavassa vaiheessa F4:sen kanssa. Nyt takana 66 tuntia eikä ole puuduttavina ja ärsyttävinä taistelurupeamina jäänyt mieleen kuin radioaktiivinen Vault joku, jossa ghouleja kävi loputtomasti kimppuun, ja kaivosalue jossa piti deathclawit hävittää.   Painopiste selvästi juonipuolessa ja roolipeliperinteessä.   Toisaalta pelin onkin tehnyt Obsidian, Bethesdan ollessa vain levittäjä, mikä selittänee miksi peli vetoaa paremmin. Ehkä pitäisi pikemminkin asentaa Fallout 3, jos oikeasti haluaa katsoa mihin suuntaan pelisarjassa on menty, ja onko Bethesdan Fallouttien maine mun kirjoissa niin huono kuin muistan...

[b]Limbo[/b]   Pienen tanskalaisen kehittäjän tasohyppelypeli on kerännyt sen verran mainetta ja kunniaa, että minua alkoi suorastaan ärsyttää, etten ollut vielä pelannut sitä. Limbo on tyypillinen indiepeli, eli yksinkertainen, lyhyt ja yhden kuningasidean ympärille rakennettu. Tämä resepti ei kanna aina pitkälle, mutta tässä tapauksessa vaatimattomista aineksista on luotu kerrassaan hieno ja tunnelmallinen seikkailu. Limbo on uskonnontunneiltakin tuttu paikka, jonne kastamattomat lapset joutuvat ja sieltä myös pelihahmo, pieni ja heiveröinen poika, löytää itsensä. Miksi hän on päätynyt tähän synkkään välitilaan tai pääseekö hän sieltä koskaan pois, sitä peli ei kerro. Sisko on kuitenkin siellä myös ja hänet löytääkseen pelaajan pitää ohjastaa poika aavemaisten maisemien ja fysiikkapuzzlejen läpi.   Pelin karu, mutta kaunis ulkoasu tekee vaikutuksen. Värejä ei ole, vaan kaikki on mustaa, harmaata tai valkoista. Alussa liikutaan varjoisessa metsässä, mutta myöhemmin eteen tulee ränsistyneitä rakennuksia sekä rattaiden ja putkistojen hallitsemia tehtaita. Matka on yksinäinen ja harvat vastaantulijatkin ovat vihamielisiä. Pelissä on yksi pelottavimmista hämähäkeistä, mihin olen törmännyt ja muutenkin tunnelma on jatkuvasti erittäin lohduton. Taistelun sijaan pelaaja saa pureskella pähkinän jos toisenkin, enkä itse keksinyt ratkaisuja läheskään aina ensimmäisen tai toisenkaan yrityksen jälkeen. Usein vaadittava kikka on niin naurettavan simppeli, että oma kankea-aivoisuus sai lyömään naamaa palmuun oikein urakalla. Puzzlet ovat kiitettävän erilaisia, sillä niissä pitää hyödyntää niin oikeaa ajoitusta, tarkkaa hyppyä, temppuilevaa painovoimaa kuin sähkövirtaakin.   Peli on ohi varsin nopeasti, minulla sen läpäisyyn kului ehkä viitisen tuntia kahdessa tiukassa sessiossa. Putosin pimeään kuiluun ja silpouduin sirkkelinterään lukemattomia kertoja, joten etevämmät pelaajat ehtivät maaliin varmasti paljonkin lyhyemmässä ajassa. Ahkerasta kämmäilystäni huolimatta en sanoisi Limboa liian vaikeaksi peliksi, sillä pulmat ovat reiluja ja työkalut niiden selvittämiseen aina melkein vieressä. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkä rikkaampaa äänimaailmaa, musiikkia erityisesti. Kolkko hiljaisuuskin toimii, mutta joku kummitteleva syntikkaujellus olisi sopinut peliin hienosti. Minimalismi on kuitenkin kehittäjän valinta, jota kunnioitan.   [i]Limbossa nauru kuoli ennen kuin syntyikään.[/i]   [img size=550 ]https://i0.wp.com/hipertextual.com/archivo/wp-content/uploads/2014/10/juegos-de-steam-para-linux-limbo.jpg?resize=800%2C450[/img]

[b]Blackguards[/b]   Tämä olikin ensimmäinen pelaamani roolipeli pitkään aikaan. Blackguards sijoittuu saksalaisen The Dark Eye-pöytäroolipelin maailmaan, josta kehittäjä Daedalic on ammentanut ennenkin. Homman nimi on vuoropohjainen heksastrategia, jossa maksimissaan viidellä hahmolla seikkaillaan ympäri Aventurian valtakuntaa. Peli koostuu lähes kokonaan taistelemisesta, joten kovin monipuolisia rope-elementtejä siinä ei ole. Ajoittain toki keskustellaan sivuhahmojen kanssa ja vieraillaan kauppiaden luona, mutta valtaosa ajasta kuluu taistelunäkymässä. Kaiken ylimääräisen minimointi tulee parhaiten ilmi maailmankartalla liikkuessa, sillä se näyttää vain pelimaailman parikymmentä kaupunkia ja seuraavan juonitehtävän sijainnin. Varsinaista tutkimusmatkailua ei siis pääse harrastamaan.   Alussa kulutin paljon aikaa hahmolomakkeen ihmettelyyn, sillä se sisältää kykyjä ja numeroarvoja melkoisen määrän. Peli ei juurikaan selitä, mitä eri ominaisuudet tarkoittavat tai miten kokemuspisteitä kannattaisi sijoittaa. Hetken tutkiskelun jälkeen statistiikka alkaa kuitenkin avautumaan ja pelin edetessä pelaaja myös oppii, mitkä kyvyt ja taidot ovat hyödyllisimpiä. Kun hahmoja on pelattavana useampia, heille on parasta jakaa selkeät roolit ja keskittyä vahvistamaan niitä tukevia ominaisuuksia. Aloitushahmoni jäi kuitenkin puolipäteväksi yleismieheksi, koska alussa erehdyin jakelemaan kokemuspisteitä varsin suurpiirteisesti. Sain silti lopulta kasaan ihan hyvän ryhmän, johon kuului kaksi melee-mättäjää, kaksi loitsijaa ja jousiampuja.   Pelin selkärankana toimiva sakinhivutus toimii tarpeeksi hyvin, jotta muiden osa-alueiden puute ei ala vaivaamaan liikaa. Vuoropohjaisuus on minulle iso plussa, sillä vaikeistakin tilanteista pystyy nauttimaan, kun seuraavaa siirtoaan saa pohtia kunnolla. Taisteluiden shakkimainen luonne jaksoi viihdyttää minua kymmenien tuntien edestä, vaikka pelin loppumetreillä ähky alkoikin painaa. Vastaan tulee monenkirjavia vihollisia tavanomaisista varkaista ja susista erikoisempiin mörreihin, kuten peikkoihin ja lohikäärmeisiin. Joskus ympäristöä kannattaa käyttää apuna, sillä alas pudotettu ampiaspesä tai tuleen sytytetty pensas saattaa jopa kääntää taistelun kulun. Hahmojen oppiessa uusia erikkoisiskuja ja loitsuja taistelut saavat mukavasti monipuolisuutta, jolloin omalla vuorolla on yleensä enemmän kuin yksi mielekäs vaihtoehto valittavana.   Periaatteessa hyvin sujuvaa taistelua kampittaa kuitenkin noppatuuri, jolla tuntuu olevan hahmojen taitotasoa suurempi merkitys. Kun miekkamies, jolla on läänin julmin tappoväline ja miekkailutaitokin maksimissa, lyö maalista ohi, ravistelee vitutus mieltä lailla perkeleen. Omituista pelisuunnittelua on sekin, että loitsijat voivat pukeutua vain nahkaan loitsutehojen kärsimättä, mutta silti pelissä ei ole yhtäkään oikeasti hyvää nahkahaarniskaa. Napisen vähän myös pelin tavasta ketjuttaa taisteluita ilman mahdollisuutta haavojen parantamiseen, jolloin toisinaan joutuu selviämään kolmesta-neljästäkin matsista niillä kamppeilla, mitä päälle saa menemään. Inventaarioon ei nimittäin ole melskeen aikana asiaa.   Graafisesti peli on keskitasoinen, ei missään nimessä ruma, mutta ei siinä mitään säväyttävääkään nähdä. Loitsuefektit ovat komeita, mutta siinäpä ainoa maininnan arvoinen yksityiskohta. Myös äänimaailma on melko vaisu, musiikkien ja taisteluäänien lähinnä tyytyessä ajamaan asiansa. Ääninäyttely on kuitenkin yllättävän hyvää, vaikka kyse onkin saksalaisesta pelistä. Blackguards on siis hieman rosoinen roolipeli, mutta pidin siitä kuin rumasta lapsesta. Sen kanssa on hauskaa, mutta ei sitä kaikkien eteen kehtaisi tuoda.   [i]Tie voittoon on päällystetty heksoilla.[/i]   [img size=550 ]http://images.imagebam.com/00/03/e7/698836567368973.jpg[/img]

Nyt kun sain aikaiseksi hankkia uuden koneen, pääsin viimeinkin pelaamaan kahta aikoinani hyllyttämääni Batman-peliä.   Näistä [b]Telltalen Batman[/b] on taattua telltalea niin hyvässä kuin pahassakin. Tarinallisesti ehdottomasti sitä parempaa päätä, mutta pelimoottori on entistäkin rasittavampi jostain käsittämättömästä syystä poistetun rewind-ominaisuuden takia. Ihan kuin vaihtoehtoisten valintojen pelaaminen ei olisi ollut tarpeeksi hankalaa ja rasittavaa jo aiemminkin. Onneksi vanhasta kokemuksesta tiesin, että mikään valinta ei muuta tarinaa mihinkään, joten vaihtoehtojen testaamiseksi riitti YouTube-videoiden katselu (kuka helvetissä muuten valitsisi Harvey Dentistä version, jossa tämän naama ei ole palanut, kun mies kuitenkin päätyy touhuamaan kuin Kaksinaama? Älytön valinta).   [b]Arkham Knight[/b]in tarina on kirkkaasti vahvempi kuin aikaisemmissa peleissä Arkham Asylum ja Arkham City. Batmanin maailma murenee niin sisältä kuin ulkoakin uuden Batmanin läpikotaisin tuntevan pahiksen Arkham Knightin liittouduttua Variksenpelätin kanssa, vallattua Gothamin miljardien arvoisella sotilasoperaatiolla, ja tapattaessa hyviä ystäviä. Kaupan päälle vielä edellisessä pelissä kuolleen Jokerin ottaessa pikkuhiljaa viittasankarin mieltä valtaansa sisäisenä piinaavana demonina (jep, kuulostaa yhtä oudolta kuin onkin). En ole vielä peliä loppuun asti pelannut, joten en tiedä miten tulee käymään... [spoiler]...tosin Arkham Knightin itsensä osaan veikata jo katsomieni Batman-animaatioleffojen perusteella vittuuntuneeksi kakkos-Robiniksi Jason Toddiksi.[/spoiler] Batmobiiliin suhtaudun kaksijakoisesti: se on jotenkin luonnollinen ja kätevä lisä lepakkomiehen välineistöön ja kaupungilla kaahailu on mahtavaa touhua, mutta pelin pari tähän asti turhauttavinta ja ärsyttävintä osuutta liittyivät juuri mobiiliin...   Kuluvat pari kuukautta menevätkin sitten [b]Path of Exile[/b]n tähän asti toivottavasti eeppisimmän päivityksen parissa, joka heittää vaikeustasot helvettiin ja korvaa nykyisen neljän actin tarinan kymmenellä actilla (jotka tosin kuulemani mukaan kierrättävän pelin alkuperäisiä paikkoja ja maisemia...). Saas nähdä miten pahasti mun suosikkibuildini, Chaos Inoculation Raging Spirit / Zombi / Skeleton-totem -summoner on kärsinyt energy shield nerffauksen myötä...   Windows 10:n metro-pohjaiset sovellukset ovat muuten susia... Käynnistyvät miten sattuvat. Ikävä kyllä Käynnistä-valikkokin on toteutettu Metro-sovelluksena. Onneksi sentään oikealla näppäimellä saa tärkeimmät toiminnot esiin turvautumatta varsinaiseen Käynnistä-valikkoon.

Veljeni osti facebook-kirppikseltä [b]The Legend of Zelda - Twilight prinsessin[/b], siis sen Wiille hieman yli 10 vuotta sitten tuleen pelin. Edellisen kerran meillä oli kyseinen peli lainassa veljen kaverilta, ja tästäkin oli yhdeksän vuotta aikaa, Wii kuitenkin muisti edelleen vanhan tallennukseni.   Graafiikat olivat nykypeleihin verrattuna aikamoista puuroa ja kontrollitkin olivat vähän hakusessa, sekä itselläni, että pelillä. Mutta hauskaa oli.

[b]DOOM[/b]   Jos muistan oikein, ensimmäinen Doom oli ensikosketukseni räiskintäpelien maailmaan ja siitä sekä kakkososasta on jäänyt vain hyviä muistoja. Kauhutunnelmia painottanut kolmonen on jäänyt väliin, mutta mitä ilmeiseimmin en ole menettänyt paljoa. Vanhojen pelien uusversiot ovat onnistuneet vaihtelevalla menestyksellä, eikä uusi Doom aiheuttanut ennakkoon pelkästään positiivista pöhinää. Räiskintägenren kantaisä ja originaalin Doomin tehnyt id Software on kuitenkin kehittänyt myös tämän remaken, eli kokemattomiin käsiin ei uusversiota sentään annettu. Ja se näkyy ja tuntuu, sillä päivitetty vierailu Helvettiin on alusta loppuun armottoman kovaa ja viihdyttävää menoa.   Peli käynnistyy ilahduttavan suoraviivaisesti vailla turhia selityksiä tai alkuvideoita. Pelaaja repäisee itsensä kahleista irti, nappaa vieressä lojuvan pistoolin ja ampuu viereen erehtyneet pikkudemonit, joiden lajitoverit eivät aavista, millaisen turpasaunan tulevatkaan saamaan. Peli on armoton, mutta vikinä ei lähde pelaajasta, vaan hänen tielleen osuvista demoneista. Homman nimi on nopea, brutaali ja hengästyttävä tulitoiminta, jossa ei lepotaukoja tarjoilla. Juoni kertoo sen, minkä tarvitsee, mutta mitäpä avaruusmariini tilanteen taustatiedoilla tekisi. Haulikko käteen, piippu helvetinsikiön kurkkuun ja ruma naama palasiksi, siitähän tässä on kyse.   Eteneminen tapahtuu laaja areena/ahtaampi käytävä-vuorottelulla, minkä on kieltämättä kaavamainen, mutta myös toimiva ratkaisu. Perusrakenne muistuttaa putkijuoksua, mutta suorassa linjassa kuljetaan harvoin, minkä sijaan pelaajalla on yleensä tilaa temmeltää niin vaaka- kuin pystysuunnassakin. Kentät ovat sokkeloisia ja täynnä salaisuuksia ja keräilytavaraa, joista en itse löytänyt kuin korkeintaan puolet. Tilasta pitääkin ottaa hyöty irti, sillä taistelun avainsana on liikkuvuus, eli nopeat syövät hitaat ennen kuin ehtii lipasta vaihtaa. Paitsi että tässä pelissä aikaa ei tuhlata lippaiden vaihtoon, mikä tukee toiminnan sujuvuutta, vaikka hieman oudolta tuntuukin.   Graafisesti peli on huippuluokkaa ja pc-versio näyttääkin melkein fotorealistiselta. Marsin pinnalle rakennettu tutkimuslaitos on toki perinteisen kylmänharmaa paikka ja Helvettikin enimmäkseen kivestä muovattu, mutta näkymät ovat silti vaikuttavia. Myös päälle vyöryvät demonit miellyttävät silmääni, vaikka niissä onkin irvokkaan pokemonin vikaa. Vihulaiset myös kuolevat näyttävästi ja halki räjäytetyn mancubusin raatoa piti pari kertaa jäädä oikein ihastelemaan. Kyllä veri ja visva on sitten kiehtovaa.   No mitähän vielä. Aseita on mukavan paljon ja niiden päivittäminen pitää räiskeen tuoreena. Tietysti viimeisillä metreillä, kun viholliset ja tussarit ovat tulleet jo kauan sitten tutuiksi, alkaa toiminnassa olla toiston makua. Musaraitaa on pakko kehua, koska tällaista metallin ja teknon risteytystä en muista peleissä ennen kuulleeni. Mättämisen fiilis on sen ansiosta ihan tajuton. Doom ei ole rauhallinen tunnelmointipeli, vaan intensiivinen flow-peli, jossa tehdään, eikä meinataan. Jotta tekisin sokean fanitukseni täysin selväksi, mainitsen vielä hienot lopputekstit, jotka kannatti katsoa kokonaan.   [i]Tuolla jossain pidetään verikekkerit.[/i]   [img size=550 ]http://images.imagebam.com/3b/23/d7/9a8118584466913.jpg[/img]