Mitä olet viimeksi pelannut
01.12.2015
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
Okei. Tales from Borderlands alkoi niin hyvin, että olen peräti valmis uskomaan Domen arvostelua sen väittäessä pelin olevan parasta Tell Talea vuosiin. Tämä siitä huolimatta, että pelasin vain puolitoista tuntia 
12.12.2015
Rasimus
1 kirja, 890 viestiä
Tales from the Borderlands tuli pelattua läpi. Tai no... Näitä Tell Talen pelejä ei pelata vaan niitä katsotaan kuin elokuvia tai sarjoja. Tämä sarja oli hyvä kokemus. Vauhtia piisasi enemmän kuin Walking Dead -peleissä, vaikkakin tarinankerronta oli Walking Deadeissa parempaa - tässä kepeän koominen älyvapaus kyllä toimi, mutta pidin enemmän WD-pelien tunteiden vuoristoradasta. Tosin aivot narikkaan -puoli taisi olla suoraan Borderlands-peleistä (en tiedä, en ole pelannut). Handsome Jack kohosi mun tietokonepelipahisten top kymppiin, ja neljännessä episodissa käyty eeppinen sormipistoolitaistelu oli hubaa.
Ainoat varsinaisesti häiritsevät asiat liittyvät Tell Talen pelimoottoriin ja Sashaan (toisen näkökulmapäähenkilön siskoon):
Pelimoottori ei salli minkäänlaista animaatioiden ja keskusteluiden yli hyppäämistä, mikä ei oikein kannusta pelaamaan heti uudelleen ja katsomaan valintojen vaihtoehtoisuutta. Onneksi valintojen vaikutukset ovat hyvin vähäiset, lähinnä dialogi on erilaista. Itseasiassa parissa quick time -toimintakohtauksessa voi jättää nappien painelun sikseen, eikä animaatiot ja lopputulokset muutu mihinkään. Mitä tulee isojen valintojen vaikutukseen, niin huomasin vain yhdessä kohdassa tapahtuvan isomman kerronnallisen haarautumisen, joka kuitenkin johtaa ihan samojen asioiden läpikäymiseen, eli ei mitään Witcher 2 -tyyliä, jossa eräs Act oli lähes kokonaan eri tavaraa riippuen lähtikö Rochen vai Iorvethin matkaan.
Sashan typerä virne ja uneliaan lurpat silmät saivat minut epäilemään sen olevan jatkuvassa ganjapilvessä. Kun oli noin niinkuin stereotyyppisesti rastalettinen musta muija...
Seuraavaksi jatketaan Witcher 3:sta, jonka sivutehtävät ovat vieläkin yhtä hyvää kamaa kuin monen muun pelin päätehtävät. Samat valituksen aiheet pelistä kuin aiemminkin sillä lisällä, että rahaa taas kerran kertyy liian helposti liian paljon (vinkki: älkää turhaan vaivautuko keräämään loottia kuin varustepäivitysten verran).
Ainoat varsinaisesti häiritsevät asiat liittyvät Tell Talen pelimoottoriin ja Sashaan (toisen näkökulmapäähenkilön siskoon):
Pelimoottori ei salli minkäänlaista animaatioiden ja keskusteluiden yli hyppäämistä, mikä ei oikein kannusta pelaamaan heti uudelleen ja katsomaan valintojen vaihtoehtoisuutta. Onneksi valintojen vaikutukset ovat hyvin vähäiset, lähinnä dialogi on erilaista. Itseasiassa parissa quick time -toimintakohtauksessa voi jättää nappien painelun sikseen, eikä animaatiot ja lopputulokset muutu mihinkään. Mitä tulee isojen valintojen vaikutukseen, niin huomasin vain yhdessä kohdassa tapahtuvan isomman kerronnallisen haarautumisen, joka kuitenkin johtaa ihan samojen asioiden läpikäymiseen, eli ei mitään Witcher 2 -tyyliä, jossa eräs Act oli lähes kokonaan eri tavaraa riippuen lähtikö Rochen vai Iorvethin matkaan.
Sashan typerä virne ja uneliaan lurpat silmät saivat minut epäilemään sen olevan jatkuvassa ganjapilvessä. Kun oli noin niinkuin stereotyyppisesti rastalettinen musta muija...
Seuraavaksi jatketaan Witcher 3:sta, jonka sivutehtävät ovat vieläkin yhtä hyvää kamaa kuin monen muun pelin päätehtävät. Samat valituksen aiheet pelistä kuin aiemminkin sillä lisällä, että rahaa taas kerran kertyy liian helposti liian paljon (vinkki: älkää turhaan vaivautuko keräämään loottia kuin varustepäivitysten verran).
14.12.2015
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1305 viestiä
Splinter Cell: Conviction
Terroristeja ja muita uhkia vastaan taisteleva Third Echelon-agentti Sam Fisher on varsin tunnettu pelihahmo, mutta Conviction oli minulle ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan. Tiesin miehen menneisyydestä sen verran, että aiemmissa osissa hän on turvautunut rynnäkkökiväärin sijasta useammin erilaisiin agenttivempaimiin ja suoran toiminnan sijasta näkymättömyyteen ja varjoissa hiiviskelyyn. Mutta ajat ja salaiset agentitkin muuttuvat, sillä tässä pelissä Sam Fisher ei jaksa juurikaan keskittyä hienovaraisuuteen, vaan ottaa mielummin käyttöönsä ronskin väkivaltaiset otteet. Hänelle on siis käynyt samalla tavalla kuin Hitmanille uusimmassa pelissään. Tämä aiheutti melko ristiriitaisia tuntemuksia, mutta toisaalta päähenkilö ei ole enää valtion palkkalistoilla, vaan toimii omaan laskuunsa.
Juoni ei pahemmin herätellyt mielenkiintoani, minkä vuoksi seurasin sitä vain sivusilmällä. Ilmeisesti Fisher joutui tappamaan hyvän ystävänsä ja työtoverinsa jossain aiemmassa pelissä, minkä vuoksi hän sai duunista tarpeekseen ja otti lopputilin. Vanha työnantaja on kuitenkin kääntynyt miestä vastaan osana suurempaa ja mutkikkaampaa suunnitelmaa, johon liittyvät ainakin presidentin syrjäyttäminen ja jonkin superaseen kehittäminen. Lisäksi päähenkilön tyttären hämäräperäinen kuolema aiheuttaa omat päänvaivansa. Olennaista tässä sekavassa vyyhdissä on se, että todella moni haluaa Fisherin hengiltä samalla kun hän yrittää saada selvyyttä tyttärensä kohtaloon. Yhtälö on vaikea ja seurauksena on paljon räjähdyksiä ja ruumiita.
Sankariagentti pystyy edelleenkin hyödyntämään hiljaisia ja huomaamattomia etenemistapoja, mutta tosiasia on, että tehtävät johtavat aina lopulta tulen avaamiseen. Hiipimisen tarkoitus on lähinnä se, että ensin vihollisjoukkoa harvennetaan sopivasti varjoista iskemällä ja sitten kun vastassa ei ole enää ylivoimaa, aletaan räiskiä kunnolla. Tuntui aluksi harmilliselta, että mikään tehtävä ei varsinaisesti vaatinut salassa pysymistä, vaan kaikesta selvisi helpoiten suoralla väkivallalla. Sitten kun tulin sinuiksi pelin perimmäisen luonteen kanssa, aloin kuitenkin viihtyä enemmän. Piiloutuminen ja suojassa pysyminen on silti tärkeää rajussakin tulitaistelussa, joten aivan täyttä ramboilua ei räiskintäkään ole.
Peli on melko suoraviivainen myös kenttärakenteeltaan, sillä erilaisia reittivaihtoehtoja tarjoillaan vain harvakseltaan ja usein liikkuminen tapahtuukin vain yhteen suuntaan. Joskus pelaaja saa valita, tunkeutuuko rakennukseen ikkunasta vai etuovesta, mutta siinäpä se valinnanvapaus sitten on. Olisin kaivannut laajempia ympäristöjä ja vapaata soveltamista ehdottomasti enemmän. Nyt tuntui aivan liikaa siltä, että pelaajaa vietiin narussa sinne, minne peli halusi. Toki ne muutamat avarammat kentät toivat vähän vaihtelua putkessa juoksemiseen.
Yksi juttu, mikä vaivasi hieman yllättäen, olivat sankariagentin tarpeettoman brutaalit kuulustelumenetelmät. Yleensä nautin väkivaltaviihteestä, mutta ei silti tuntunut kivalta lyödä avuttoman uhrin päätä ikkunasta läpi tai hakata sitä pöytää vasten. Vastauksia saadakseen tarvitsee onneksi vain painaa nappia Fisherin hoitaessa suostuttelun omatoimisesti, joten pelaaja on periaatteessa vain viaton sivustakatsoja. Eivät kurituskohtaukset sentään yöunia vieneet, mutta kunhan mainitsin. Muutenhan Conviction oli ihan mukava hiiviskelyräiskintä, vaikka kummassakin osa-alueessa olisi ollut parantamisen varaa.
Sam Fisher ei jaksa vanhetessaan liikoja kikkailla.
Terroristeja ja muita uhkia vastaan taisteleva Third Echelon-agentti Sam Fisher on varsin tunnettu pelihahmo, mutta Conviction oli minulle ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan. Tiesin miehen menneisyydestä sen verran, että aiemmissa osissa hän on turvautunut rynnäkkökiväärin sijasta useammin erilaisiin agenttivempaimiin ja suoran toiminnan sijasta näkymättömyyteen ja varjoissa hiiviskelyyn. Mutta ajat ja salaiset agentitkin muuttuvat, sillä tässä pelissä Sam Fisher ei jaksa juurikaan keskittyä hienovaraisuuteen, vaan ottaa mielummin käyttöönsä ronskin väkivaltaiset otteet. Hänelle on siis käynyt samalla tavalla kuin Hitmanille uusimmassa pelissään. Tämä aiheutti melko ristiriitaisia tuntemuksia, mutta toisaalta päähenkilö ei ole enää valtion palkkalistoilla, vaan toimii omaan laskuunsa.
Juoni ei pahemmin herätellyt mielenkiintoani, minkä vuoksi seurasin sitä vain sivusilmällä. Ilmeisesti Fisher joutui tappamaan hyvän ystävänsä ja työtoverinsa jossain aiemmassa pelissä, minkä vuoksi hän sai duunista tarpeekseen ja otti lopputilin. Vanha työnantaja on kuitenkin kääntynyt miestä vastaan osana suurempaa ja mutkikkaampaa suunnitelmaa, johon liittyvät ainakin presidentin syrjäyttäminen ja jonkin superaseen kehittäminen. Lisäksi päähenkilön tyttären hämäräperäinen kuolema aiheuttaa omat päänvaivansa. Olennaista tässä sekavassa vyyhdissä on se, että todella moni haluaa Fisherin hengiltä samalla kun hän yrittää saada selvyyttä tyttärensä kohtaloon. Yhtälö on vaikea ja seurauksena on paljon räjähdyksiä ja ruumiita.
Sankariagentti pystyy edelleenkin hyödyntämään hiljaisia ja huomaamattomia etenemistapoja, mutta tosiasia on, että tehtävät johtavat aina lopulta tulen avaamiseen. Hiipimisen tarkoitus on lähinnä se, että ensin vihollisjoukkoa harvennetaan sopivasti varjoista iskemällä ja sitten kun vastassa ei ole enää ylivoimaa, aletaan räiskiä kunnolla. Tuntui aluksi harmilliselta, että mikään tehtävä ei varsinaisesti vaatinut salassa pysymistä, vaan kaikesta selvisi helpoiten suoralla väkivallalla. Sitten kun tulin sinuiksi pelin perimmäisen luonteen kanssa, aloin kuitenkin viihtyä enemmän. Piiloutuminen ja suojassa pysyminen on silti tärkeää rajussakin tulitaistelussa, joten aivan täyttä ramboilua ei räiskintäkään ole.
Peli on melko suoraviivainen myös kenttärakenteeltaan, sillä erilaisia reittivaihtoehtoja tarjoillaan vain harvakseltaan ja usein liikkuminen tapahtuukin vain yhteen suuntaan. Joskus pelaaja saa valita, tunkeutuuko rakennukseen ikkunasta vai etuovesta, mutta siinäpä se valinnanvapaus sitten on. Olisin kaivannut laajempia ympäristöjä ja vapaata soveltamista ehdottomasti enemmän. Nyt tuntui aivan liikaa siltä, että pelaajaa vietiin narussa sinne, minne peli halusi. Toki ne muutamat avarammat kentät toivat vähän vaihtelua putkessa juoksemiseen.
Yksi juttu, mikä vaivasi hieman yllättäen, olivat sankariagentin tarpeettoman brutaalit kuulustelumenetelmät. Yleensä nautin väkivaltaviihteestä, mutta ei silti tuntunut kivalta lyödä avuttoman uhrin päätä ikkunasta läpi tai hakata sitä pöytää vasten. Vastauksia saadakseen tarvitsee onneksi vain painaa nappia Fisherin hoitaessa suostuttelun omatoimisesti, joten pelaaja on periaatteessa vain viaton sivustakatsoja. Eivät kurituskohtaukset sentään yöunia vieneet, mutta kunhan mainitsin. Muutenhan Conviction oli ihan mukava hiiviskelyräiskintä, vaikka kummassakin osa-alueessa olisi ollut parantamisen varaa.
Sam Fisher ei jaksa vanhetessaan liikoja kikkailla.
06.01.2016
HourglassEyes
508 kirjaa, 58 kirja-arviota, 2776 viestiä
On taas vierähtänyt hetki aikaa siitä kun viimeksi oli aikaa istahtaa koneen äärelle... Nyt viimeinkin, joulukiireiden jälkeen saatoin ensimmäistä kertaa istahtaa alas ja ihan tosissani miettiä josko sitä taas haluaisi pelata jotain. Meinasin palata Inquisitorin äärelle, mutta kirjaimellisti viimeisellä tunnilla Steamin salesta ostettu Mad Max alkoi kiehtoa enemmän. Sinällään omituista, koska en ole koskaan ollut erityisen hyvä autopeleissä, enkä lähitaisteluissa, mutta kummasti olen tähän Maxiin tänään jaksanut paneutua, enkä ihme kyllä ole menettänyt hermojani vielä kertaakaan erinnäisiin objekteihin törmäillessäni sekä muutamien kuolemien kolhimana. Pelin idea kuitenkin kiehtoo sen verran että takamus on näköjään päässyt tässä päivän mittaan puutumaan...
Maxin autoa on ollut hauska rakennella ja aavikolla ajelua tulee prepattua kummasti, koska autolla on sen verran suuri osuus tehtävien läpisaamisessa. Risuja annan eniten täysin jurposta tallennussysteemistä, joka ei anna tehdä omia saveja ollenkaann - tai ainakaan en ole tätä mahdollisuutta löytänyt. Jos pelistä pitäisi päästä suht pikaisesti ulos ei auta kuin luottaa onneensa, että viimeisin automaattitallennus ei ollut kovin kaukana tai kaahata takaisin silloiseen lepopaikkaan. Kai mä ny helkkari vieköön voin parkeerata sen rakkaan metalliromuni vaikka keskelle tietä, jos niin haluan ja jatkaa siitä myöhemmin.... But NOOOO....
Maxin autoa on ollut hauska rakennella ja aavikolla ajelua tulee prepattua kummasti, koska autolla on sen verran suuri osuus tehtävien läpisaamisessa. Risuja annan eniten täysin jurposta tallennussysteemistä, joka ei anna tehdä omia saveja ollenkaann - tai ainakaan en ole tätä mahdollisuutta löytänyt. Jos pelistä pitäisi päästä suht pikaisesti ulos ei auta kuin luottaa onneensa, että viimeisin automaattitallennus ei ollut kovin kaukana tai kaahata takaisin silloiseen lepopaikkaan. Kai mä ny helkkari vieköön voin parkeerata sen rakkaan metalliromuni vaikka keskelle tietä, jos niin haluan ja jatkaa siitä myöhemmin.... But NOOOO....
21.01.2016
Innostuin pelaamaan Elite Dangerousia uudestaan puolen vuoden tauon jälkeen. Mustana perjantaina oli pieni alennus ja lisäbonusta pelissä Elite Horizonin ostaville joten tartuin tarjoukseen. Horizon on siis laajennus missä pääsee laskeutumaan planeetoille. Ei vielä kaikille, vain kivi- ja jääplaneetoille, maankaltaisille pääsee sitten joskus tulevaisuudessa.
Uusia aluksiakin tuli jokunen ja istuin Cobra MK IV:n puikkoihin ja lähdin tekemään ensimmäistä tutkimusmatkaani asutun alueen ulkopuolelle. Tarkoitus ei ollutkaan tehdä mitään pitkää reissua, vaan käydä hakemassa vähän planeettoja omiin nimiin (ensimmäinen vierailija jää planeetan infoon). 300 valovuoden päässä asutusta alueesta tulivat vastaan ensimmäiset paikat missä kukaan ei ollut vieraillut ennen minua. Kävin vain noin tuhannen valovuoden päässä kun reippaimmat tutkimusmatkailijat tekevät reissuja 65 000 valovuoden päähän galaksin toiselle puolelle. Ehkä minäkin joskus innostun moiseen sitten kun hommaan täysverisen tutkimusmatka-aluksen. Fine Ring Nebulan "silmänä" ollut valtava sininen Wolf-Rayet luokan tähti Shapley 1 oli hieno nähtävyys ja antoi kyllä mielenkiintoa käväistä muillakin galaksimme nähtävyyksillä.
Aikaa kului toista viikkoa ja kartoitin 186 aurinkokuntaa melkein täysin. Tiedän ettei tämä ole läheskään tehokkain tapa rahan tutkimusmatkailuun mutta koska luin kirjoja samalla kun lentelin planeetalta toiselle niin minua ei haitannut se, ettei joka löydöstä tulekaan isoja summia tai homma ollut intensiivisen tehokasta. Lastiruuman sain täyteen jo matkan ensimmäisellä neljänneksellä kaapaten avaruudesta mukaani tuhoutuneiden alusten pelastuskapseleita ja harvojen vierailemieni planeettojen pinnalta vastaan tulevia löytöjä. Kaiken kaikkiaan rahaa tuli liki 8M mikä 1,5 kertaisti rahavarani ja Exploration ranking nousi Pathfinderiin. Kauaksi ei enää jääty tavoitteenani olevasta Rangerista.
Palattuani tutkimusmatkalta ostin itselleni Vulturen, joka on pienten hävittäjien ehdotonta parhaimmistoa. Ketterä ja tulivoimainen. Nyt isompienkin alusten kimppuun käyminen oli usein helppoa (poislukien se eräs tietty Federal Corvette jonka kanssa otin kaksi tasaväkistä matsia saamatta ratkaisua aikaiseksi ilman että piti juosta pakoon korjattavaksi.) Nyt lentelen asutuilla alueilla, kartoitan kaikki vastaan tulevat nimetyt aurinkokunnat ja teen tehtäviä yleisen palkkionmetsästyksen ohessa. Tavoitteenani on nostaa rankingia sekä federaation että imperiumin armeijoissa ja kerätä rahaa että saan joskus hommattua Fer-De-Lancen itselleni. Alus josta haaveilin jo silloin 1985 kun pelasin alkuperäistä Eliteä.
Ensimmäiset merkit vieraasta sivilisaatiosta on löydetty Orionin tähdistöstä ja sieltä löydetyt meta-alloyt tulevat näyttelemään tulevaisuudessa suurta osaa pelissä kun (seuraavan päivityksen jälkeen?) omien alusten muokkaus tulee mahdolliseksi. Nyt planeettojen pinnalta löydetyillä mineraaleilla saa vain boostattua aluksen hyppykykyä toisiin aurinkokuntiin ja lisättyä ammusten vahinkoa, sekä korjattua ja tankattua SRV:tä (auto jolla kaahaillaan planeettojen pinnalla).
Lopuksi hieno video missä Commander Isinona lentelee planeetan pinnalla ilman tietokoneen apuja lentelyssä (newtonilainen lentomalli).
https://www.youtube.com/watch?v=KUbV3Zq62BA
ps. omat planeettalentelyni ovat huomattavasti tuota videota tylsempiä
Uusia aluksiakin tuli jokunen ja istuin Cobra MK IV:n puikkoihin ja lähdin tekemään ensimmäistä tutkimusmatkaani asutun alueen ulkopuolelle. Tarkoitus ei ollutkaan tehdä mitään pitkää reissua, vaan käydä hakemassa vähän planeettoja omiin nimiin (ensimmäinen vierailija jää planeetan infoon). 300 valovuoden päässä asutusta alueesta tulivat vastaan ensimmäiset paikat missä kukaan ei ollut vieraillut ennen minua. Kävin vain noin tuhannen valovuoden päässä kun reippaimmat tutkimusmatkailijat tekevät reissuja 65 000 valovuoden päähän galaksin toiselle puolelle. Ehkä minäkin joskus innostun moiseen sitten kun hommaan täysverisen tutkimusmatka-aluksen. Fine Ring Nebulan "silmänä" ollut valtava sininen Wolf-Rayet luokan tähti Shapley 1 oli hieno nähtävyys ja antoi kyllä mielenkiintoa käväistä muillakin galaksimme nähtävyyksillä.
Aikaa kului toista viikkoa ja kartoitin 186 aurinkokuntaa melkein täysin. Tiedän ettei tämä ole läheskään tehokkain tapa rahan tutkimusmatkailuun mutta koska luin kirjoja samalla kun lentelin planeetalta toiselle niin minua ei haitannut se, ettei joka löydöstä tulekaan isoja summia tai homma ollut intensiivisen tehokasta. Lastiruuman sain täyteen jo matkan ensimmäisellä neljänneksellä kaapaten avaruudesta mukaani tuhoutuneiden alusten pelastuskapseleita ja harvojen vierailemieni planeettojen pinnalta vastaan tulevia löytöjä. Kaiken kaikkiaan rahaa tuli liki 8M mikä 1,5 kertaisti rahavarani ja Exploration ranking nousi Pathfinderiin. Kauaksi ei enää jääty tavoitteenani olevasta Rangerista.
Palattuani tutkimusmatkalta ostin itselleni Vulturen, joka on pienten hävittäjien ehdotonta parhaimmistoa. Ketterä ja tulivoimainen. Nyt isompienkin alusten kimppuun käyminen oli usein helppoa (poislukien se eräs tietty Federal Corvette jonka kanssa otin kaksi tasaväkistä matsia saamatta ratkaisua aikaiseksi ilman että piti juosta pakoon korjattavaksi.) Nyt lentelen asutuilla alueilla, kartoitan kaikki vastaan tulevat nimetyt aurinkokunnat ja teen tehtäviä yleisen palkkionmetsästyksen ohessa. Tavoitteenani on nostaa rankingia sekä federaation että imperiumin armeijoissa ja kerätä rahaa että saan joskus hommattua Fer-De-Lancen itselleni. Alus josta haaveilin jo silloin 1985 kun pelasin alkuperäistä Eliteä.
Ensimmäiset merkit vieraasta sivilisaatiosta on löydetty Orionin tähdistöstä ja sieltä löydetyt meta-alloyt tulevat näyttelemään tulevaisuudessa suurta osaa pelissä kun (seuraavan päivityksen jälkeen?) omien alusten muokkaus tulee mahdolliseksi. Nyt planeettojen pinnalta löydetyillä mineraaleilla saa vain boostattua aluksen hyppykykyä toisiin aurinkokuntiin ja lisättyä ammusten vahinkoa, sekä korjattua ja tankattua SRV:tä (auto jolla kaahaillaan planeettojen pinnalla).
Lopuksi hieno video missä Commander Isinona lentelee planeetan pinnalla ilman tietokoneen apuja lentelyssä (newtonilainen lentomalli).
https://www.youtube.com/watch?v=KUbV3Zq62BA
ps. omat planeettalentelyni ovat huomattavasti tuota videota tylsempiä
02.02.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1305 viestiä
Far Cry
Kunniakkaan pelisarjan ensimmäinen osa tuli aikanaan tunnetuksi valinnanvapautta korostavasta pelattavuudestaan ja erityisesti häikäisevästä grafiikastaan. Muistan, kun pelimediat ylistivät kilpaa pelin upeita trooppisia maisemia, meriveden lainehtimista, palmujen huojuntaa tuulessa ja visuaalista ilmettä muutenkin. Mutta siihen aikaan minulla ei ollut toivoakaan pyörittää peliä silloisella koneellani, joten peli unohtui reiluksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes nyt viimein päätin korjata tämän pitkäaikaisen puutteen. Far Cry kakkosen pelasin tosin läpi muutama vuosi sitten ja sekin oli ihan kelpo peli, vaikka Afrikan savannit evät ykkösen välimerelliselle miljöölle pärjääkään.
Peliä aloittaessani minua kiinnosti eniten, näyttävätkö sen grafiikat hyvältä vielä tänäkin päivänä. Monin paikoin voi huomata, että ulkokuori on jo hieman kulahtanut, mutta täysillä asetuksilla ja 1080p-resoluutiolla pelatessa en kyllä keksinyt mitään valittamistakaan. Ovathan hahmomallit hiukan kulmikkaita ja jotkin tekstuurit suttuisia, mutta muuten peli näyttää edelleen oikein hyvältä. Moni graafinen kikka on tänä päivänä ihan peruskauraa, mutta voin hyvin uskoa, että vuonna 2004 peli on loksauttanut auki useammankin leuan. Trooppinen saaristo näyttää, tuntuu ja melkein tuoksuukin ihan aidolta asialta, mitä erinomainen audiopuoli hienoine musiikkeineen ja luontoäänineen täydentää entisestään. Päävalikon biisiä kelpaa kuunnella ihan erikseenkin.
Kenttärakenteeltaan ja tehtäväsuunnittelultaan Far Cry edustaa oikeastaan täsmälleen suosikkityyppiäni. Peli etenee periaatteessa lineaarisesti, mutta lähestymiskulma käsillä olevaan tilanteeseen on vapaasti valittavissa. Kyse on toki puhdasverisestä räiskintäpelistä, mutta siitä huolimatta jokaista vihollista ei ole pakko lahdata, jotta pääsisi eteenpäin. Laajoja ulko- ja pienempiä sisätiloja yhdistellään tasapainoisesti, minkä ansiosta peli tuntuu tarjoavan jatkuvasti jotain uutta. Ympäristöissä voi liikkua miten haluaa ja erilaisten vaihtoehtojen kartoittaminen tuokin pelaamiseen mukavaa taktista ulottuvuutta. Asevalikoima on melko kompakti, eli noin kymmenen pyssykkää, mutta toisaalta niille kaikille tuntui löytyvän oma funktionsa tilanteesta riippuen. Myös ajoneuvot tuovat liikkumiseen oman säväyksensä, varsinkin riippuliidin, jonka kyydissä maisemia kelpasi kyllä ihailla.
Vaikka peli on jo ikääntynyt, pidin siitä todella paljon, sillä kaunis ja tunnelmallinen miljöö vei mennessään. Sain jonkin verran tapella teknisten ongelmien, kuten mystisten kaatumisien ja jumitusten kanssa, mutta pystyn antamaan ne anteeksi. Ainoa maininnan arvoinen vika itse pelissä on vihollisten ailahteleva tekoäly, joka toimii vähän miten sattuu. Yleensä viholliset osaavat väistellä, kiertää selustaan, hälyttää apua jne, mutta joskus ne jumittavat kentän rakenteisiin, jäävät leijumaan ilmaan tai saavat muuten vaan paskahalvauksen.Toki voisin valittaa myös muutamasta vittumaisen kiperästä taistelusta (lopun tulivuoriseikkailu, ei jumalauta), mutta vika taisi olla pelaajassa, eikä pelissä. Kehityksessä on ilmeisesti ollut suomalaisiakin mukana, kun lopputeksteissä näkyi suomenkieliset kiitossanat.
Riemuloma paratiisissa ei ole mitään ilman rynnäkkökivääriä.
Kunniakkaan pelisarjan ensimmäinen osa tuli aikanaan tunnetuksi valinnanvapautta korostavasta pelattavuudestaan ja erityisesti häikäisevästä grafiikastaan. Muistan, kun pelimediat ylistivät kilpaa pelin upeita trooppisia maisemia, meriveden lainehtimista, palmujen huojuntaa tuulessa ja visuaalista ilmettä muutenkin. Mutta siihen aikaan minulla ei ollut toivoakaan pyörittää peliä silloisella koneellani, joten peli unohtui reiluksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes nyt viimein päätin korjata tämän pitkäaikaisen puutteen. Far Cry kakkosen pelasin tosin läpi muutama vuosi sitten ja sekin oli ihan kelpo peli, vaikka Afrikan savannit evät ykkösen välimerelliselle miljöölle pärjääkään.
Peliä aloittaessani minua kiinnosti eniten, näyttävätkö sen grafiikat hyvältä vielä tänäkin päivänä. Monin paikoin voi huomata, että ulkokuori on jo hieman kulahtanut, mutta täysillä asetuksilla ja 1080p-resoluutiolla pelatessa en kyllä keksinyt mitään valittamistakaan. Ovathan hahmomallit hiukan kulmikkaita ja jotkin tekstuurit suttuisia, mutta muuten peli näyttää edelleen oikein hyvältä. Moni graafinen kikka on tänä päivänä ihan peruskauraa, mutta voin hyvin uskoa, että vuonna 2004 peli on loksauttanut auki useammankin leuan. Trooppinen saaristo näyttää, tuntuu ja melkein tuoksuukin ihan aidolta asialta, mitä erinomainen audiopuoli hienoine musiikkeineen ja luontoäänineen täydentää entisestään. Päävalikon biisiä kelpaa kuunnella ihan erikseenkin.
Kenttärakenteeltaan ja tehtäväsuunnittelultaan Far Cry edustaa oikeastaan täsmälleen suosikkityyppiäni. Peli etenee periaatteessa lineaarisesti, mutta lähestymiskulma käsillä olevaan tilanteeseen on vapaasti valittavissa. Kyse on toki puhdasverisestä räiskintäpelistä, mutta siitä huolimatta jokaista vihollista ei ole pakko lahdata, jotta pääsisi eteenpäin. Laajoja ulko- ja pienempiä sisätiloja yhdistellään tasapainoisesti, minkä ansiosta peli tuntuu tarjoavan jatkuvasti jotain uutta. Ympäristöissä voi liikkua miten haluaa ja erilaisten vaihtoehtojen kartoittaminen tuokin pelaamiseen mukavaa taktista ulottuvuutta. Asevalikoima on melko kompakti, eli noin kymmenen pyssykkää, mutta toisaalta niille kaikille tuntui löytyvän oma funktionsa tilanteesta riippuen. Myös ajoneuvot tuovat liikkumiseen oman säväyksensä, varsinkin riippuliidin, jonka kyydissä maisemia kelpasi kyllä ihailla.
Vaikka peli on jo ikääntynyt, pidin siitä todella paljon, sillä kaunis ja tunnelmallinen miljöö vei mennessään. Sain jonkin verran tapella teknisten ongelmien, kuten mystisten kaatumisien ja jumitusten kanssa, mutta pystyn antamaan ne anteeksi. Ainoa maininnan arvoinen vika itse pelissä on vihollisten ailahteleva tekoäly, joka toimii vähän miten sattuu. Yleensä viholliset osaavat väistellä, kiertää selustaan, hälyttää apua jne, mutta joskus ne jumittavat kentän rakenteisiin, jäävät leijumaan ilmaan tai saavat muuten vaan paskahalvauksen.Toki voisin valittaa myös muutamasta vittumaisen kiperästä taistelusta (lopun tulivuoriseikkailu, ei jumalauta), mutta vika taisi olla pelaajassa, eikä pelissä. Kehityksessä on ilmeisesti ollut suomalaisiakin mukana, kun lopputeksteissä näkyi suomenkieliset kiitossanat.
Riemuloma paratiisissa ei ole mitään ilman rynnäkkökivääriä.
22.02.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1305 viestiä
Black
Alkuperäiselle Xboxille ja PS kakkoselle julkaistu räiskintäpeli, jonka pelasin kolmekuuskympillä. Kehittäjänä Criterion Games, joka tunnetaan parhaiten Burnout-ajopelisarjastaan sekä muutamasta Need For Speed-pelistä. Jossain kaahailun lomassa syntyi tämä suoraviivainen toimintapläjäys, jossa pelaaja astuu kovapintaisen CIA-agentin kenkiin ja rankaisee Yhdysvaltojen turvallisuutta uhkaavia pahoja tyyppejä massiivista tulivoimaa käyttäen. Juoni etenee live action-välivideoissa, joissa vangittuna oleva agentti kertoo kuulustelijalle, mitä tulikaan aiemmin tehneeksi varsinaisten pelitapahtumien ollessa takaumia näistä keskusteluista. Keino on ihan toimiva ja rytmittää pelaamista mukavasti, vaikka itse juoni onkin yhdentekevää huttua. Tärkein tieto on, että pelaajalla on vastassaan Seventh Wave-niminen terroristijärjestö, jonka rivejä on tarkoitus harventaa raskaalla kädellä.
Blackin keskeinen kikkakolmonen on komeasti ja monipuolisesti tuhoutuva ympäristö, joka saakin ammuskelun lomassa kunnon kyytiä. Vaikka peli onkin kymmenen vuotta vanha, toiminta on varsin munakasta ja näyttävää nykysilminkin nähtynä, ainakin minulle. Ihan kaikki vastaan tulevat objektit eivät tuhoudu, mutta betoni murenee ja rakenteneet romahtavat joka tapauksessa mieltä kutkuttavalla messevyydellä. Oikeastaan tähtäin ei hakeudu ensimmäisenä vihollisen pään kohdalle, vaan vieressä olevaan bensatynnyriin tai ammuslaatikkoon. Räjähdyalttiita esineitä onkin joka kentässä riittämiin, minkä vuoksi pelaaminen on yhtä ropisevan rappauksen ja leimahtavien liekkien juhlaa. Tässä pelissä kranaatit ovat puolet koko touhun ilosta, sillä niitä on saatavilla paljon ja niillä saa aikaan suurta tuhoa riippumatta siitä, minne ne heittää.
Asevalikoima on melko perusmallinen, eli käytössä on jokunen konetuliase, haulikko ja spessuina tarkkuuskivääri sekä raketinheitin. Tykkäsin räiskiä tasapuolisesti kaikilla, joskaan pistoolilla ei varsinaisesti tee mitään. Vihollisten tekoäly toimii vähintäänkin vaihtelevasti, osa vihuista jaksaa suojautua kun taas osa ei pahemmin hengestään välitä. Vaan eipä tuo mitään, terojen lahtaaminen on hauskaa joka tapauksessa. Kenttärakenteesta on pakko hieman valittaa, sillä tarkistuspisteitä on varsin harvassa, minkä lisäksi muutaman pitkän tehtävän sijaan niitä olisi voinut olla useampikin, mutta napakampina. Peli on myös hyvin lyhyt rykäisy, pelasin sen läpi parissa illassa, vaikka olen perusräiskinnöissäkin tottunut vähän pidempään kestoon. Juoni päättyy umpitöksähtävästi, mutta tälle olikin ilmeisesti tarkoitus tehdä jatkoa. Sitä ei koskaan saatu, mutta taannoinen Bodycount-peli on kuulemma jonkinlaista "henkistä" jatkoa Blackille. Täytynee tutustua siihenkin, mikäli se tarjoaa yhtä hyvää tuhoamisvietin hellimistä.
Paineaalto on toimintasankarin paras ystävä.
Alkuperäiselle Xboxille ja PS kakkoselle julkaistu räiskintäpeli, jonka pelasin kolmekuuskympillä. Kehittäjänä Criterion Games, joka tunnetaan parhaiten Burnout-ajopelisarjastaan sekä muutamasta Need For Speed-pelistä. Jossain kaahailun lomassa syntyi tämä suoraviivainen toimintapläjäys, jossa pelaaja astuu kovapintaisen CIA-agentin kenkiin ja rankaisee Yhdysvaltojen turvallisuutta uhkaavia pahoja tyyppejä massiivista tulivoimaa käyttäen. Juoni etenee live action-välivideoissa, joissa vangittuna oleva agentti kertoo kuulustelijalle, mitä tulikaan aiemmin tehneeksi varsinaisten pelitapahtumien ollessa takaumia näistä keskusteluista. Keino on ihan toimiva ja rytmittää pelaamista mukavasti, vaikka itse juoni onkin yhdentekevää huttua. Tärkein tieto on, että pelaajalla on vastassaan Seventh Wave-niminen terroristijärjestö, jonka rivejä on tarkoitus harventaa raskaalla kädellä.
Blackin keskeinen kikkakolmonen on komeasti ja monipuolisesti tuhoutuva ympäristö, joka saakin ammuskelun lomassa kunnon kyytiä. Vaikka peli onkin kymmenen vuotta vanha, toiminta on varsin munakasta ja näyttävää nykysilminkin nähtynä, ainakin minulle. Ihan kaikki vastaan tulevat objektit eivät tuhoudu, mutta betoni murenee ja rakenteneet romahtavat joka tapauksessa mieltä kutkuttavalla messevyydellä. Oikeastaan tähtäin ei hakeudu ensimmäisenä vihollisen pään kohdalle, vaan vieressä olevaan bensatynnyriin tai ammuslaatikkoon. Räjähdyalttiita esineitä onkin joka kentässä riittämiin, minkä vuoksi pelaaminen on yhtä ropisevan rappauksen ja leimahtavien liekkien juhlaa. Tässä pelissä kranaatit ovat puolet koko touhun ilosta, sillä niitä on saatavilla paljon ja niillä saa aikaan suurta tuhoa riippumatta siitä, minne ne heittää.
Asevalikoima on melko perusmallinen, eli käytössä on jokunen konetuliase, haulikko ja spessuina tarkkuuskivääri sekä raketinheitin. Tykkäsin räiskiä tasapuolisesti kaikilla, joskaan pistoolilla ei varsinaisesti tee mitään. Vihollisten tekoäly toimii vähintäänkin vaihtelevasti, osa vihuista jaksaa suojautua kun taas osa ei pahemmin hengestään välitä. Vaan eipä tuo mitään, terojen lahtaaminen on hauskaa joka tapauksessa. Kenttärakenteesta on pakko hieman valittaa, sillä tarkistuspisteitä on varsin harvassa, minkä lisäksi muutaman pitkän tehtävän sijaan niitä olisi voinut olla useampikin, mutta napakampina. Peli on myös hyvin lyhyt rykäisy, pelasin sen läpi parissa illassa, vaikka olen perusräiskinnöissäkin tottunut vähän pidempään kestoon. Juoni päättyy umpitöksähtävästi, mutta tälle olikin ilmeisesti tarkoitus tehdä jatkoa. Sitä ei koskaan saatu, mutta taannoinen Bodycount-peli on kuulemma jonkinlaista "henkistä" jatkoa Blackille. Täytynee tutustua siihenkin, mikäli se tarjoaa yhtä hyvää tuhoamisvietin hellimistä.
Paineaalto on toimintasankarin paras ystävä.
14.03.2016
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
Mulla on ollut viime viikot kovalla kulutuksella SimCityn mobiiliversio BuildIt. Se muistuttaa kyllä enemmän "kerää ja kasvata kamaa" -mobiilipelejä kuin alkuperäisiä pelejä, mutta ihan hupaisa tuo silti on. Kaupankäynti tuo jopa vähän aktiivisempaa jännitystä peliin. 
Ennen kaikkea tykkään, että peliä voi hyvin pelata ilmaiseksi, sillä toisin kuin monissa muissa mobiilipeleissä, maksamattomuus ei muodostu ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Rahalla peliä saisi toki nopeutettua, mutta sehän olisi jo suorastaan huijausta.
Ennen kaikkea tykkään, että peliä voi hyvin pelata ilmaiseksi, sillä toisin kuin monissa muissa mobiilipeleissä, maksamattomuus ei muodostu ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Rahalla peliä saisi toki nopeutettua, mutta sehän olisi jo suorastaan huijausta.
14.03.2016
Dyn
542 kirjaa, 51 kirja-arviota, 3978 viestiä
Mä kyllästyin lapsena Sims-peleihin jotenkin tosi nopeasti, sen sijaan rakentelut eli SimCity ja lasten versiot SimPark ja SimTown olivat tosi kivoja. SimParkista saisi tulla mobiiliversio, ne ympäriinsä vaeltelevat elukat olivat hauskoja. Tietokoneella ei hirveästi tule nykyään pelattua, mutta puhelinpelit ovat hauskaa ajanvietettä matkustaessa ja muuten hiljaisina hetkinä, kun konetta ei tule kaivettua esiin.
Tietokoneella ei hirveästi tule nykyään pelattua, mutta puhelinpelit ovat hauskaa ajanvietettä matkustaessa ja muuten hiljaisina hetkinä, kun konetta ei tule kaivettua esiin.19.03.2016
Ansa
69 kirjaa, 3 kirja-arviota, 1001 viestiä
Life is Strange on näyttänyt ihan hyvältä peliltä, kun sitä vierestä olen jonkin verran seurannut. En kuitenkaan liikaa viitsinyt, koska sain pelin itsellenikin (kaikki episodit). En ole vain päässyt siihen vielä käsiksi, kun yritän ensin pelata läpi muita keskeneräisiä pelejä.
Rupesin tuossa vastikään pelaamaan Hearthstonea enemmänkin ja on ollut ihan viihdyttävä korttipeli. Siinä sivussa on tullut pelattua WoWia tai Diabloa, ja samalla pohdittua aloittaisinko Baldur's Gate Enhanced Editionin uudestaan. Taas.
Rupesin tuossa vastikään pelaamaan Hearthstonea enemmänkin ja on ollut ihan viihdyttävä korttipeli. Siinä sivussa on tullut pelattua WoWia tai Diabloa, ja samalla pohdittua aloittaisinko Baldur's Gate Enhanced Editionin uudestaan. Taas.
19.03.2016
Strato
244 kirjaa, 643 viestiä
Hearthstone pelaaja täälläkin. Aloitin pelaamisen joskus aika alkuvaiheessa, muistan vieläkin ajan ennen Naxxramasin tuloa. Huvittavaa miten silloin alussa jännitti pelata muita ihmisiä vastaan ja nykyään tulee pelattua melkein pelkästään rankedia. Aikaa ei minullakaan juuri ole, mutta yritän parhaani mukaan ehtiä pelaamaan dailyt pois alta aina kuin mahdollista
Wowista mulla on vain starter edition, nyt on tullut sitä pelattua että saisin sen uuden skinin paladinille, muuten ei ole varaa ylläpitää kuukausimaksuja siihen.
Tänään pääsin pitkästä aikaa pelaamaan Dragon Age: Inquisitionia. Vaikka ostinkin sen julkkarissa niin edelleenkään en ole ehtinyt pelata sitä läpi, pelikellossa on säälittävät 54h tällä hetkellä ja edellinen pelikertani oli joskus 2015 puolella. Oli kyllä mukava pitkästä aikaa päästä palaamaan pelin pariin, vaikka se kestikin vain pari tuntia. Jos sitä joskus taas ehtisi enemmänkin pelailemaan
Wowista mulla on vain starter edition, nyt on tullut sitä pelattua että saisin sen uuden skinin paladinille, muuten ei ole varaa ylläpitää kuukausimaksuja siihen.
Tänään pääsin pitkästä aikaa pelaamaan Dragon Age: Inquisitionia. Vaikka ostinkin sen julkkarissa niin edelleenkään en ole ehtinyt pelata sitä läpi, pelikellossa on säälittävät 54h tällä hetkellä ja edellinen pelikertani oli joskus 2015 puolella. Oli kyllä mukava pitkästä aikaa päästä palaamaan pelin pariin, vaikka se kestikin vain pari tuntia. Jos sitä joskus taas ehtisi enemmänkin pelailemaan
19.03.2016
Ansa
69 kirjaa, 3 kirja-arviota, 1001 viestiä
Eikö se niin mennyt, että perusosan ostamalla saa periaatteessa kaikki Mists of Pandariaan asti, ja vain uusin lisäosa pitää ostaa erikseen? Ainakin Blizzardin omasta kaupasta, kun ostaa ihan WoWin, niin siitä saa kaikki muut, paitsi uusimman, eikä paljoa maksa. Kuukausimaksuhan on edelleen olemassa, mutta siitä voi tosiaan maksaa joko ihan rahalla tai sitten grindaamalla kultaa, ja ostamalla auction housesta peliaika-tokeneita.
Heartstoneen tuli ostettua vähän lisää kortteja, joista suurin osa meni silppuriin saman tien. Naxx tuli ostettua, kun se näyttää poistuvan myynnistä jossain vaiheessa ja siinä olisi vielä KT nirhattavana. Areenassa olen muutaman kerran ollut, kun on kultaa riittänyt, ja nykyinen viritelmä on ollut ihan hyvä. Yhtään hahmoa minulla ei tosin ole tason 20 yli vielä, kun olen pelannut kaikilla enemmän tai vähemmän tasapuolisesti. Sainpahan ainakin päivän tehtävät tehtyä, että areenaan pääsi taas.
Heartstoneen tuli ostettua vähän lisää kortteja, joista suurin osa meni silppuriin saman tien. Naxx tuli ostettua, kun se näyttää poistuvan myynnistä jossain vaiheessa ja siinä olisi vielä KT nirhattavana. Areenassa olen muutaman kerran ollut, kun on kultaa riittänyt, ja nykyinen viritelmä on ollut ihan hyvä. Yhtään hahmoa minulla ei tosin ole tason 20 yli vielä, kun olen pelannut kaikilla enemmän tai vähemmän tasapuolisesti. Sainpahan ainakin päivän tehtävät tehtyä, että areenaan pääsi taas.