Mitä olet viimeksi pelannut
15.04.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1278 viestiä
Assassin's Creed III
Ensimmäinen pelaamani AC-peli oli kakkonen, joka kohosikin varsin korkealle kaikkien aikojen suosikkipelieni listassa. Vapaasti tutkittava ja sopivan laaja maailma, mielenkiintoinen päähenkilö, hyvä tarina sekä monipuoliset salamurhatehtävät tekivät minuun vaikutuksen, johon vain harvat pelit ovat pystyneet. Siitä huolimatta en ole ehtinyt tai jaksanut pelata muita sarjan pelejä, vaikka tarkoitus on aina ollutkin. Vuosien jälkeen sain viimein kiskottua itseni takaisin salamurhaamisen pariin, joskin päätin jättää kaksi viimeistä Ezio-peliä väliin ja siirtyä suoraan kolmoseen, joka on järjestysnumerostaan huolimatta jo sarjan viides osa. Peleistä ei ole todellakaan ollut myöhemminkään pulaa, kuten hyvin tiedetään.
Kolmosessa seikkaillaan muinaisen Italian sijaan 1700-luvun Pojhois-Amerikassa, jossa vallankumoussota Britti-imperiumia vastaan on parhaillaan käynnissä. Pelaaja saa ohjattavakseen tuiman nuorukaisen nimeltä Connor Kenway, jonka suonissa virtaa sekä brittien että intiaanien verta. Hänen kotinsa on intiaanien keskuudessa, mutta hyökkäys kotikylään sekä sukulaisongelmat brittipuolella saavat hänet liittymään salamurhaajien järjestöön. Salamurhaajien ja temppeliritareiden kahnaukset kietoutuvat tiiviisti vapaussodan melskeisiin, minkä vuoksi Connorin henkilökohtaiset tavoitteet muuttuvat tärkeäksi osaksi itsenäistyvän Amerikan historiaa. Vastaan tulevien hahmojen määrä on käsittämätön ja varsinkin alussa tuntuu siltä, että joka kulman takaa ilmestyy tyyppi, jolla on jotain sanottavaa. Benjamin Franklin ja George Washington ovat vain yksittäisiä naamoja lukemattomien muiden joukossa.
Tarina on mahtipontinen ja kunnianhimoinen, mutta sekavuudessaan se aiheuttaa aika paljon hämmennystä. Kun historiallisten puitteiden lisäksi kuvioon lisätään vanha kunnon Desmond-hässäkkä, alkaa kokonaiskuvan hahmottaminen olla vaikeaa. Nykypäivään sijoittuvat Desmond-kohtaukset ovat tälläkin kertaa pelin heikointa antia, koska ne pilaavat tunnelman tehokkaasti ja tuntuvat kovin irrallisilta muuhun menoon nähden. Aivan viimeinen, juonen päättävä kohtaus on kuitenkin näkemisen arvoinen kaikessa kosmisessa överiydessään, siinä nimittäin vedetään sisäavaruudellinen psykedelia ronskisti maksimilukemiin.
Historialliseen aikaan sijoittuva osuus viihdyttää ja innostaa kuitenkin edelleen, vaikka pohjoisamerikkalaiset puutalokaupungit jäävätkin Italian katedraalien varjoon. Tunnelmaa annostellaan silti runsaalla kauhalla ja fiilistelypelinä AC kolmonen onkin erinomainen. Alussa kulutin paljon aikaa pelkkään maisemien ihailuun ja paikkojen tutkimiseen, sillä satamien purjelaivarivistöt ja maaseudun kyläpahaset ovat kiehtovia turistikohteita. Kiipeily toimii edelleen sujuvasti, Connor tarttuu kiinni melkein mistä vain ja loikat katolta toiselle leiskautetaan akrobaattisen pehmeästi. Ainakin jos ei ole kiire, nopeutta vaativissa tilanteissa Connor hämmentyy helposti, jolloin räystäästä ei meinaa saada otetta ja hypytkin menevät miten sattuvat.
Tekstini uhkaa venyä jälleen vaarallisiin mittoihin, joten vedetäänpä homma nippuun. Kokonaisuutena Assassin's Creed III on toimiva, viihdyttävä ja tunnelmallinen peli, vaikka häviääkin Ezion aikakaudelle. Salamurhaamisen näkökulmasta se voisi olla parempikin, sillä murhakeikoissa on aika harvoin kyse salassa pysymisestä, minkä sijaan tehtävät eskaloituvat usein verilöylyksi ihan käsikirjoituksenkin mukaan. Purjehdustehtävät olivat erittäin hienoja ja täynnä fiilistä, niinkin paljon, että seuraavassa pelissä siitä tehtiin ihan oma juttunsa. Joidenkin mukaan kolmonen on pelisarjan huonoin osa, mitä se saattaa ollakin hieman puisevan päähenkilönsä ja käsiin leviävän tarinansa osalta. Avoimen maailman toimintaseikkailuna AC3 on kuitenkin kokemisen arvoinen.
Connor ja brittisotilaat eivät tule toimeen keskenään.
Ensimmäinen pelaamani AC-peli oli kakkonen, joka kohosikin varsin korkealle kaikkien aikojen suosikkipelieni listassa. Vapaasti tutkittava ja sopivan laaja maailma, mielenkiintoinen päähenkilö, hyvä tarina sekä monipuoliset salamurhatehtävät tekivät minuun vaikutuksen, johon vain harvat pelit ovat pystyneet. Siitä huolimatta en ole ehtinyt tai jaksanut pelata muita sarjan pelejä, vaikka tarkoitus on aina ollutkin. Vuosien jälkeen sain viimein kiskottua itseni takaisin salamurhaamisen pariin, joskin päätin jättää kaksi viimeistä Ezio-peliä väliin ja siirtyä suoraan kolmoseen, joka on järjestysnumerostaan huolimatta jo sarjan viides osa. Peleistä ei ole todellakaan ollut myöhemminkään pulaa, kuten hyvin tiedetään.
Kolmosessa seikkaillaan muinaisen Italian sijaan 1700-luvun Pojhois-Amerikassa, jossa vallankumoussota Britti-imperiumia vastaan on parhaillaan käynnissä. Pelaaja saa ohjattavakseen tuiman nuorukaisen nimeltä Connor Kenway, jonka suonissa virtaa sekä brittien että intiaanien verta. Hänen kotinsa on intiaanien keskuudessa, mutta hyökkäys kotikylään sekä sukulaisongelmat brittipuolella saavat hänet liittymään salamurhaajien järjestöön. Salamurhaajien ja temppeliritareiden kahnaukset kietoutuvat tiiviisti vapaussodan melskeisiin, minkä vuoksi Connorin henkilökohtaiset tavoitteet muuttuvat tärkeäksi osaksi itsenäistyvän Amerikan historiaa. Vastaan tulevien hahmojen määrä on käsittämätön ja varsinkin alussa tuntuu siltä, että joka kulman takaa ilmestyy tyyppi, jolla on jotain sanottavaa. Benjamin Franklin ja George Washington ovat vain yksittäisiä naamoja lukemattomien muiden joukossa.
Tarina on mahtipontinen ja kunnianhimoinen, mutta sekavuudessaan se aiheuttaa aika paljon hämmennystä. Kun historiallisten puitteiden lisäksi kuvioon lisätään vanha kunnon Desmond-hässäkkä, alkaa kokonaiskuvan hahmottaminen olla vaikeaa. Nykypäivään sijoittuvat Desmond-kohtaukset ovat tälläkin kertaa pelin heikointa antia, koska ne pilaavat tunnelman tehokkaasti ja tuntuvat kovin irrallisilta muuhun menoon nähden. Aivan viimeinen, juonen päättävä kohtaus on kuitenkin näkemisen arvoinen kaikessa kosmisessa överiydessään, siinä nimittäin vedetään sisäavaruudellinen psykedelia ronskisti maksimilukemiin.
Historialliseen aikaan sijoittuva osuus viihdyttää ja innostaa kuitenkin edelleen, vaikka pohjoisamerikkalaiset puutalokaupungit jäävätkin Italian katedraalien varjoon. Tunnelmaa annostellaan silti runsaalla kauhalla ja fiilistelypelinä AC kolmonen onkin erinomainen. Alussa kulutin paljon aikaa pelkkään maisemien ihailuun ja paikkojen tutkimiseen, sillä satamien purjelaivarivistöt ja maaseudun kyläpahaset ovat kiehtovia turistikohteita. Kiipeily toimii edelleen sujuvasti, Connor tarttuu kiinni melkein mistä vain ja loikat katolta toiselle leiskautetaan akrobaattisen pehmeästi. Ainakin jos ei ole kiire, nopeutta vaativissa tilanteissa Connor hämmentyy helposti, jolloin räystäästä ei meinaa saada otetta ja hypytkin menevät miten sattuvat.
Tekstini uhkaa venyä jälleen vaarallisiin mittoihin, joten vedetäänpä homma nippuun. Kokonaisuutena Assassin's Creed III on toimiva, viihdyttävä ja tunnelmallinen peli, vaikka häviääkin Ezion aikakaudelle. Salamurhaamisen näkökulmasta se voisi olla parempikin, sillä murhakeikoissa on aika harvoin kyse salassa pysymisestä, minkä sijaan tehtävät eskaloituvat usein verilöylyksi ihan käsikirjoituksenkin mukaan. Purjehdustehtävät olivat erittäin hienoja ja täynnä fiilistä, niinkin paljon, että seuraavassa pelissä siitä tehtiin ihan oma juttunsa. Joidenkin mukaan kolmonen on pelisarjan huonoin osa, mitä se saattaa ollakin hieman puisevan päähenkilönsä ja käsiin leviävän tarinansa osalta. Avoimen maailman toimintaseikkailuna AC3 on kuitenkin kokemisen arvoinen.
Connor ja brittisotilaat eivät tule toimeen keskenään.
10.05.2016
Ansa
69 kirjaa, 3 kirja-arviota, 1001 viestiä
Olen tässä viime päivinä pelannut Overwatch betaa. Se on Activision Blizzardin uusin FPS, joka muutaman kokeilun jälkeen tuntunut erittäin hyvältä. Kontrollit PC:llä toimivat hyvin ja ehdin sopivasti testailla eri hahmoja betan aikana. Suosikeiksini nousivat niin ikään Pharah ja Soldier: 76 (offense), Bastion (defense), Roadhog (tank) ja Mercy (support). Näistä Roadhogilla on tullut pelattua eniten ja se on ollut hauska. Lisätään soppaan vielä pelaaminen kavereiden kanssa, niin sitä mukavempaa on ollut pelata. Pelihän on 6v6, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, mutta tässä se toimii. Mukana on sen verran monta erilaista karttaa ja objektiiveja, joita suorittaa, niin tilanteet pysyvät hyvin erilaisina joka kerta. Betan jälkeen hommasinkin sitten Overwatch: Origins version fyysisenä, joka kolahtaa postiluukusta sitten, kun on julkaisun aika.
Tämän lisäksi olen jatkanut Diablo III ja perehtynyt uusimpaan seasoniin. Tällä hetkellä on kuudes menossa ja itselläni jäi viides pahasti kesken ennen kuin se loppui, joten siitä jäi muutamat ansiot saamatta. Viidennen seasonin portrait frame olisi ollut hieno, mutta sinne se sitten jäi. On tämä kuudennen seasonin frame myös hieno, mutta sinne on vielä matkaa. Olen pelannut sekä munkkia että hardcore demon hunteria. Molemmat tuntuvat etenevän hyvin, mutta saa nähdä, miten pitkälle pääsen demon hunterin kanssa ennen kuin se potkaisee tyhjää.
Tämän lisäksi olen jatkanut Diablo III ja perehtynyt uusimpaan seasoniin. Tällä hetkellä on kuudes menossa ja itselläni jäi viides pahasti kesken ennen kuin se loppui, joten siitä jäi muutamat ansiot saamatta. Viidennen seasonin portrait frame olisi ollut hieno, mutta sinne se sitten jäi. On tämä kuudennen seasonin frame myös hieno, mutta sinne on vielä matkaa. Olen pelannut sekä munkkia että hardcore demon hunteria. Molemmat tuntuvat etenevän hyvin, mutta saa nähdä, miten pitkälle pääsen demon hunterin kanssa ennen kuin se potkaisee tyhjää.
01.06.2016
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Tekniikka menee niin vauhdilla eteenpäin, että tuntuu välillä turvalliseslta palata sinne vanhojen klassikoiden pariin. Viimeeksi pelasin Monkey Island 2: LeChuck's Revenge Special Editionia. Mikä mahtavinta, pelissä voi vaihtaa näkymän siihen vanhaan klassiseen vm. -92 malliin, ja sitten nostalgisoimaan .
Uudemmista peleistä katselin läpipeluun, en siis itse pelannut (tähän peliin kun ei itsellä ole laitteita), Uncharted 4:n. Peli vaikuttaa kyllä kaikkien kehujen väärtiltä ja on mitä mahtavin lopetus tuolle legendaariselle sarjalle.
.Uudemmista peleistä katselin läpipeluun, en siis itse pelannut (tähän peliin kun ei itsellä ole laitteita), Uncharted 4:n. Peli vaikuttaa kyllä kaikkien kehujen väärtiltä ja on mitä mahtavin lopetus tuolle legendaariselle sarjalle.
25.07.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1278 viestiä
Resident Evil 6
Vaikka epäkuolleita lahtaisi koko elämänsä liipasinsormi jomottaen, eivät ne tunnu koskaan loppuvan. Aina kun luulee osuneensa viimeisen mätäpaiseen pehmeään otsalohkoon, nurkan takaa hyökkää uusi videopeli valmiina vyöryttämään satapäin niljaisia hoipertelijoita pelaajaraukan niskaan. Eikö zombiapokalypsi pääty koskaan? Tuskin, ainakin jos Capcomilta kysytään. Tämä legendaarinen pelisarja kuitenkin aloitti kaiken parikymmentä vuotta sitten, joten ehkä lajityypin kantaisällä on oikeus siittää jälkeläisiä niin paljon kuin haluaa. Niitä onkin riittänyt, sillä pääsarjan kuusi osaa ovat ehkä noin puolet RE-pelien kokonaismäärästä. Ja onhan se seiskakin tulossa joskus ensi vuoden aikana.
Koen olevani vain puolikova Ressu-fani, joten viidennen ja kuudennen pelin rajut muutokset aikaisempaan nähden eivät kirpaisseet mitenkään äärettömän pahasti. Toki nelonenkin oli jo eri maata originaalin trilogian rinnalla, mutta minun mielestäni nelonen on silti paras pelaamistani sarjan peleistä. Siinä oli sopivasti toimintaa, sopivasti jännitystä ja sopivan vapaa pelialue. Vitosen Afrikka-seikkailu olikin sitten pelkkää räiskettä vailla oikeaa fiilistä ja samaa voi sanoa tästä kutosestakin. Ei tietoakaan hyytävästä tunnelmasta kauhusta puhumattakaan. Toimintaa ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää jokaisen räiskintäfanin tarpeisiin, mutta on aiheellinen kysymys, onko sellaisen paikka Resident Evil-nimen alla. Minun mielestäni voisi muuten ollakin, ellei toteutus jarruttaisi hommaa tämän tästä.
Pelin tarinaan on ladattu paukkuja ainakin siinä mielessä, että se käydään läpi neljästä näkökulmasta neljässä erillisessä kampanjassa. Pelattavista hahmoista Leon, Chris ja Ada ovat vanhoja tuttuja ja uutena kaverina mukana on Jake Muller, joka on vanhan penteleen Albert Weskerin poika. Kampanjat risteävät toisiaan silloin tällöin ja välillä onkin ihan vänkää nähdä jokin aiempi kohtaus uusien silmien kautta. Joka jannulla kulkee yleensä mukana apuri, jota ohjastaa joko toinen pelaaja tai tekoäly. Peli onkin vitosen tapaan melko coop-painotteinen ja pelikaverin kanssa kokemus saattaakin olla hiukan mukavampi kuin yksinään. Tekoäly sentään toimii selvästi paremmin kuin vitosessa, joten yksinpelaajakin pärjää kohtuullisesti.
Vaikka toiminnan lisääntyminen ei ole sinänsä huono juttu, tauoton action-tykitys menee kuitenkin pahasti yli. Valtavia räjähdyksiä, sortuvia rakennuksia ja muuta mahtipontista isketään ruudulle jatkuvalla syötöllä ja elokuvamaisten välivideoidenkin osalta tehdään jonkinlainen ennätys. Leonin kampanjassa on onneksi mukana rauhallisempia ja jopa jännittäviä osuuksia, mutta muuten pelissa paahdetaan menemään talla pohjassa. Joskus kirjaimellisestikin, kun tarjolla on mm. autoilua, moottorikelkkailua ja muuta vauhdikasta. Ja tietenkin kaikkea maustetaan vittumaisilla qte-reaktiotesteillä, etenkin niitä välivideoita, jotta sinänsä hienoja näkymiä ei pääsisi ihailemaan kunnolla.
Sen verran pitää antaa kehuja, että kontrollit eivät ole aivan niin tönköt kuin ennen, joten paukuttelusta pystyy aina välillä nauttimaankin. Chris Redfield on selvästi menettänyt lihasmassaa vitosen jälkeen, mutta hän (ja muutkin) ovat sentään oppineet liikkumaan ja ampumaan samaan aikaan. Lähitaistelukin onnistuu paremmin ja lyönnit ja potkut jopa tekevät oikeaa vahinkoa vihollisiin. Se onkin hyvä, sillä ammuksia löytää riittävästi ainoastaan tehottomaan pikkupistooliin. Viholliset ovat tylsähköjä perusmörköjä, joskin monipuoliset animaatiot tuovat niihin mukavaa iljettävyyden tuntua. Pomohirviöt ovat ihan komeita ilmestyksiä, mutta alkavat rasittamaan pahasti, kun samaa ilkimystä vastaan joutuu tappelemaan viidettä kertaa. Loppukommenttina voisin todeta, että vaikka RE6 tarjoaa muutaman kivankin hetken, lopputekstit saivat minut huokaisemaan helpotuksesta.
Useimmat perusviholliset eivät säväytä, mutta irvokkaitakin tapauksia löytyy.
Vaikka epäkuolleita lahtaisi koko elämänsä liipasinsormi jomottaen, eivät ne tunnu koskaan loppuvan. Aina kun luulee osuneensa viimeisen mätäpaiseen pehmeään otsalohkoon, nurkan takaa hyökkää uusi videopeli valmiina vyöryttämään satapäin niljaisia hoipertelijoita pelaajaraukan niskaan. Eikö zombiapokalypsi pääty koskaan? Tuskin, ainakin jos Capcomilta kysytään. Tämä legendaarinen pelisarja kuitenkin aloitti kaiken parikymmentä vuotta sitten, joten ehkä lajityypin kantaisällä on oikeus siittää jälkeläisiä niin paljon kuin haluaa. Niitä onkin riittänyt, sillä pääsarjan kuusi osaa ovat ehkä noin puolet RE-pelien kokonaismäärästä. Ja onhan se seiskakin tulossa joskus ensi vuoden aikana.
Koen olevani vain puolikova Ressu-fani, joten viidennen ja kuudennen pelin rajut muutokset aikaisempaan nähden eivät kirpaisseet mitenkään äärettömän pahasti. Toki nelonenkin oli jo eri maata originaalin trilogian rinnalla, mutta minun mielestäni nelonen on silti paras pelaamistani sarjan peleistä. Siinä oli sopivasti toimintaa, sopivasti jännitystä ja sopivan vapaa pelialue. Vitosen Afrikka-seikkailu olikin sitten pelkkää räiskettä vailla oikeaa fiilistä ja samaa voi sanoa tästä kutosestakin. Ei tietoakaan hyytävästä tunnelmasta kauhusta puhumattakaan. Toimintaa ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää jokaisen räiskintäfanin tarpeisiin, mutta on aiheellinen kysymys, onko sellaisen paikka Resident Evil-nimen alla. Minun mielestäni voisi muuten ollakin, ellei toteutus jarruttaisi hommaa tämän tästä.
Pelin tarinaan on ladattu paukkuja ainakin siinä mielessä, että se käydään läpi neljästä näkökulmasta neljässä erillisessä kampanjassa. Pelattavista hahmoista Leon, Chris ja Ada ovat vanhoja tuttuja ja uutena kaverina mukana on Jake Muller, joka on vanhan penteleen Albert Weskerin poika. Kampanjat risteävät toisiaan silloin tällöin ja välillä onkin ihan vänkää nähdä jokin aiempi kohtaus uusien silmien kautta. Joka jannulla kulkee yleensä mukana apuri, jota ohjastaa joko toinen pelaaja tai tekoäly. Peli onkin vitosen tapaan melko coop-painotteinen ja pelikaverin kanssa kokemus saattaakin olla hiukan mukavampi kuin yksinään. Tekoäly sentään toimii selvästi paremmin kuin vitosessa, joten yksinpelaajakin pärjää kohtuullisesti.
Vaikka toiminnan lisääntyminen ei ole sinänsä huono juttu, tauoton action-tykitys menee kuitenkin pahasti yli. Valtavia räjähdyksiä, sortuvia rakennuksia ja muuta mahtipontista isketään ruudulle jatkuvalla syötöllä ja elokuvamaisten välivideoidenkin osalta tehdään jonkinlainen ennätys. Leonin kampanjassa on onneksi mukana rauhallisempia ja jopa jännittäviä osuuksia, mutta muuten pelissa paahdetaan menemään talla pohjassa. Joskus kirjaimellisestikin, kun tarjolla on mm. autoilua, moottorikelkkailua ja muuta vauhdikasta. Ja tietenkin kaikkea maustetaan vittumaisilla qte-reaktiotesteillä, etenkin niitä välivideoita, jotta sinänsä hienoja näkymiä ei pääsisi ihailemaan kunnolla.
Sen verran pitää antaa kehuja, että kontrollit eivät ole aivan niin tönköt kuin ennen, joten paukuttelusta pystyy aina välillä nauttimaankin. Chris Redfield on selvästi menettänyt lihasmassaa vitosen jälkeen, mutta hän (ja muutkin) ovat sentään oppineet liikkumaan ja ampumaan samaan aikaan. Lähitaistelukin onnistuu paremmin ja lyönnit ja potkut jopa tekevät oikeaa vahinkoa vihollisiin. Se onkin hyvä, sillä ammuksia löytää riittävästi ainoastaan tehottomaan pikkupistooliin. Viholliset ovat tylsähköjä perusmörköjä, joskin monipuoliset animaatiot tuovat niihin mukavaa iljettävyyden tuntua. Pomohirviöt ovat ihan komeita ilmestyksiä, mutta alkavat rasittamaan pahasti, kun samaa ilkimystä vastaan joutuu tappelemaan viidettä kertaa. Loppukommenttina voisin todeta, että vaikka RE6 tarjoaa muutaman kivankin hetken, lopputekstit saivat minut huokaisemaan helpotuksesta.
Useimmat perusviholliset eivät säväytä, mutta irvokkaitakin tapauksia löytyy.
24.09.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1278 viestiä
Sleeping Dogs
Joskus kauan sitten Activision julkaisi kaksi True Crime-peliä, jotka olivat GTA-henkisiä avoimen kaupungin toimintaseikkailuja. Kolmattakin peliä työstettiin, mutta julkaisija ei ilmeisesti uskonut siihen tarpeeksi ja veti johdon seinästä. Kehitystä kuitenkin jatkettiin ja lopulta valmiin pelin julkaisi Square Enix. True Crime-nimestä oli luovuttava, mutta idea oli sama kuin alussa: peitepoliisi soluttautuu rikollisjengiin romahduttaakseen sen sisältä päin. Poliisin ja gangsterin roolit uhkaavat kuitenkin mennä usein sekaisin, eivätkä oikea ja väärä ole kahden osapuolen puristuksessa aina selviä käsitteitä.
Peli sijoittuu Hong Kongin neonvalojen, krääsäkojujen ja loputtoman ihmisvilinän muodostaman kaaoksen keskelle. Päähenkilö Wei Shen vietti siellä lapsuutensa, mutta menetettyään siskonsa triadien käsissä hän muutti Yhdysvaltoihin ja opiskeli siellä itsensä poliisiksi. Nyt mies on palannut takaisin ja saa mahdollisuuden hyvitykseen peitehommien kautta. Keikka ei ole helppo, sillä pomot vaativat tuloksia lain molemmilla puolilla, mikä tarkoittaa väistämättä kusemista jonkun murokulhoon. Vastaavia tarinoita on nähty elokuvissa yksi jos toinenkin, mutta peleissä lähtökohta tuntuu ihan kiinnostavalta. Lain harmaalla alueella seilaaminen etenee tosin tiukasti käskirjoituksen mukaan, eikä pelaaja itse joudu koskaan pohtimaan, toimiako mielummin poliisin vain triadin hyväksi. Mutta maistuuhan tämä näinkin.
Hong Kong ei ole valtaisan suuri ympäristö seikkailtavaksi, mutta pinta-alaa on silti aivan tarpeeksi ainakin omaan makuuni. Kolmekymmentä juonitehtävää muodostaa riittävän pitkän, mutta kompaktin tarinakokonaisuuden, jonka nopeimmat läpäisevät 10-15 tunnissa. Ylimääräistäkin tekemistä on tarjolla, kuten tällaisissa peleissä on tapana ja sivuhommien avulla peliaikaan voikin lisätä helposti toiset 10-15 tuntia. Tarjolla on kilpa-ajoa, huumeratsioita, suojelu- ja muilutustehtäviä ja muuta mukavaa. Minulle ydinasian ja kuorrutteen välinen suhde oli hyvin tasapainossa, kaikkea oli riittävästi, mutta ei liikaa.
Pelin keskeinen osa-alue on mahtavan fyysiseltä tuntuva nyrkkitappelu, sillä tuliaseita on saatavilla vain rajoitetusti. Kuten kaikki kovanahkaiset aasialaiset, Wei Shen hallitsee lyönnit ja potkut suvereenisti ja iskee asfalttiin isommankin roistojoukon tuosta vain. Pärjääminen tosin vaatii tarkkaavaisuutta ja oikeaa ajoitusta, sillä pelkkä sinne päin huitominen kostautuu nopeasti. Itse en alussa meinannut millään tajuta mättämisen oikeaa rytmiä ja sain turpaani niin, että leukaluut vain kolisivat. Vähitellen kuitenkin kehityin ja lopulta vastustajat oppivat tuntemaan, kuka on katujen kuningas. Liikevalikoima on suppea salitreenienkin jälkeen, mutta mukilointi pysyy silti mielekkäänä.
Sleeping Dogs on perusvarma lajityyppinsä edustaja, joka hoitaa tonttinsa asiallisesti, mutta suora GTA-kloonihan peli silti on. Jos GTA-kaava kyllästyttää, niin voi hyvinkin olla, ettei Sleeping Dogs tarjoa riittävästi vaihtelua. Itse en kuitenkaan ole Getareita koskaan kovin paljoa pelannut, joten ainakin minulle vierailu Hong Kongissa oli viihdyttävä kokemus. Lisäksi avoimen maailman pelejä, jotka pysyvät kasassa ytimensä säilyttäen, ei ole todellakaan liikaa.
Yksi mies, monta roolia: poliisi, roisto ja nyrkkisankari.
Joskus kauan sitten Activision julkaisi kaksi True Crime-peliä, jotka olivat GTA-henkisiä avoimen kaupungin toimintaseikkailuja. Kolmattakin peliä työstettiin, mutta julkaisija ei ilmeisesti uskonut siihen tarpeeksi ja veti johdon seinästä. Kehitystä kuitenkin jatkettiin ja lopulta valmiin pelin julkaisi Square Enix. True Crime-nimestä oli luovuttava, mutta idea oli sama kuin alussa: peitepoliisi soluttautuu rikollisjengiin romahduttaakseen sen sisältä päin. Poliisin ja gangsterin roolit uhkaavat kuitenkin mennä usein sekaisin, eivätkä oikea ja väärä ole kahden osapuolen puristuksessa aina selviä käsitteitä.
Peli sijoittuu Hong Kongin neonvalojen, krääsäkojujen ja loputtoman ihmisvilinän muodostaman kaaoksen keskelle. Päähenkilö Wei Shen vietti siellä lapsuutensa, mutta menetettyään siskonsa triadien käsissä hän muutti Yhdysvaltoihin ja opiskeli siellä itsensä poliisiksi. Nyt mies on palannut takaisin ja saa mahdollisuuden hyvitykseen peitehommien kautta. Keikka ei ole helppo, sillä pomot vaativat tuloksia lain molemmilla puolilla, mikä tarkoittaa väistämättä kusemista jonkun murokulhoon. Vastaavia tarinoita on nähty elokuvissa yksi jos toinenkin, mutta peleissä lähtökohta tuntuu ihan kiinnostavalta. Lain harmaalla alueella seilaaminen etenee tosin tiukasti käskirjoituksen mukaan, eikä pelaaja itse joudu koskaan pohtimaan, toimiako mielummin poliisin vain triadin hyväksi. Mutta maistuuhan tämä näinkin.
Hong Kong ei ole valtaisan suuri ympäristö seikkailtavaksi, mutta pinta-alaa on silti aivan tarpeeksi ainakin omaan makuuni. Kolmekymmentä juonitehtävää muodostaa riittävän pitkän, mutta kompaktin tarinakokonaisuuden, jonka nopeimmat läpäisevät 10-15 tunnissa. Ylimääräistäkin tekemistä on tarjolla, kuten tällaisissa peleissä on tapana ja sivuhommien avulla peliaikaan voikin lisätä helposti toiset 10-15 tuntia. Tarjolla on kilpa-ajoa, huumeratsioita, suojelu- ja muilutustehtäviä ja muuta mukavaa. Minulle ydinasian ja kuorrutteen välinen suhde oli hyvin tasapainossa, kaikkea oli riittävästi, mutta ei liikaa.
Pelin keskeinen osa-alue on mahtavan fyysiseltä tuntuva nyrkkitappelu, sillä tuliaseita on saatavilla vain rajoitetusti. Kuten kaikki kovanahkaiset aasialaiset, Wei Shen hallitsee lyönnit ja potkut suvereenisti ja iskee asfalttiin isommankin roistojoukon tuosta vain. Pärjääminen tosin vaatii tarkkaavaisuutta ja oikeaa ajoitusta, sillä pelkkä sinne päin huitominen kostautuu nopeasti. Itse en alussa meinannut millään tajuta mättämisen oikeaa rytmiä ja sain turpaani niin, että leukaluut vain kolisivat. Vähitellen kuitenkin kehityin ja lopulta vastustajat oppivat tuntemaan, kuka on katujen kuningas. Liikevalikoima on suppea salitreenienkin jälkeen, mutta mukilointi pysyy silti mielekkäänä.
Sleeping Dogs on perusvarma lajityyppinsä edustaja, joka hoitaa tonttinsa asiallisesti, mutta suora GTA-kloonihan peli silti on. Jos GTA-kaava kyllästyttää, niin voi hyvinkin olla, ettei Sleeping Dogs tarjoa riittävästi vaihtelua. Itse en kuitenkaan ole Getareita koskaan kovin paljoa pelannut, joten ainakin minulle vierailu Hong Kongissa oli viihdyttävä kokemus. Lisäksi avoimen maailman pelejä, jotka pysyvät kasassa ytimensä säilyttäen, ei ole todellakaan liikaa.
Yksi mies, monta roolia: poliisi, roisto ja nyrkkisankari.
11.10.2016
Mustelmann
64 kirjaa, 7 kirja-arviota, 1278 viestiä
Batman: Arkham Asylum
Olen kuullut Arkham-sarjasta pelkkää hyvää, joten oli korkea aika astua Lepakkomiehen saappaisiin ihan itse. Sarjakuvahahmoihin perustuvat pelit eivät yleisesti ottaen ole erityisen hyvässä maineessa, mutta Rocksteadyn näkemys synkästä viittasankarista ei onneksi ole mikään puolihuolimaton rahastus, vaan alusta loppuun hyvin tehty kokonaisuus. Minulle peli olikin täysin maineensa veroinen kokemus ja oikeastaan sai minut pitämään Batmanin hahmosta entistäkin enemmän. Nolanin Bat-trilogiakin tuli katseltua uudelleen ihan puhtaasti tämän pelin innoittamana.
Nimensä mukaisesti pelissä seikkailaan Arkhamin vankimielisairaalassa, joka tulvii kerrassaan mahtavan synkkää ja mystistä tunnelmaa. Nolan esitteli kenties synkimmän leffa-Batmanin koskaan, mutta Rocksteady vääntää synkkyyslukemat suorastaan äärirajoille. Parhaimmillaan pelin tunnelma on jopa kauhunomainen, mistä nautin suuresti koko pelin ajan. Arkham on goottilaisen jylhä ja massiivinen rakennuskompleksi, jonka rapistuneita huoneita ja käytäviä tutkii mielellään. Kosteat seinät ja hämärät kammiot suorastaan huutavat, että tämä paikka on täynnä salaisuuksia, jotka odottavat löytäjäänsä.
Pelin aloitus toimii ihan perhanan hyvin. Jokeria kärrätään jälleen kerran selliinsä ja Batman vahtii vieressä, että kaikki sujuu niin kuin pitää. Jokeri viljelee taukoamatta vinoutunutta läppäänsä ja koko ajan on tunne, että pian tapahtuu jotain ikävää. Ja kun paska sitten osuu tuulettimeen, se leviää laajalle ja jättää Batmanin keskelle vihamielistä kaaosta. Arkhamista tulee hetkessä väkivaltaisten rikollisten temmellyskenttä, jota Jokeri hallitsee kuin shakkilautaa. Jokerin pelinappuloihin kuuluu joukko tuttuja hahmoja, kuten Harley Quinn, Poison Ivy, Bane ja Killer Croc. Erityismaininnan ansaitsee Scarecrow, jonka muodostamat hallusinaatiot ovat oma minipelinsä, jossa tasohypellään sidescroller-tyyliin. Kohtaukset ovat hieman irrallisia, mutta tuovat silti hyvää vaihtelua.
Pelin tärkeä osa-alue ja kehujen kerääjä on reippaan fyysinen nyrkkimättö, jossa läski tummuu ja luut murtuvat asiallisen brutaalisti. Systeemi on yksinkertainen, mutta vaatii aikansa, jotta iskut ja väistöt onnistuvat sujuvasti. Pelasin hard-vaikeustasolla, joka oli minulle vähän liikaa, mutta menihän se viimeinenkin taistelu lopulta läpi. Batman hallitsee tietysti myös stealthin ja vihollisjoukkoa voikin monesti harventaa varjoista iskemällä. Perusvihuja ei ole montaa erilaista, mutta tappelu pysyy silti mielekkäänä. Sitä on myös koko hieno pelipaketti, jonka äärellä taisin viettää eräät parhaimmista pelitunneistani koskaan. Kovan aloituksen ansiosta muutkin Arkham-pelit tulee varmasti pelattua.
Batman antaa Arkhamin potilaille terapiaa, jossa nyrkit ovat pääosassa.
Olen kuullut Arkham-sarjasta pelkkää hyvää, joten oli korkea aika astua Lepakkomiehen saappaisiin ihan itse. Sarjakuvahahmoihin perustuvat pelit eivät yleisesti ottaen ole erityisen hyvässä maineessa, mutta Rocksteadyn näkemys synkästä viittasankarista ei onneksi ole mikään puolihuolimaton rahastus, vaan alusta loppuun hyvin tehty kokonaisuus. Minulle peli olikin täysin maineensa veroinen kokemus ja oikeastaan sai minut pitämään Batmanin hahmosta entistäkin enemmän. Nolanin Bat-trilogiakin tuli katseltua uudelleen ihan puhtaasti tämän pelin innoittamana.
Nimensä mukaisesti pelissä seikkailaan Arkhamin vankimielisairaalassa, joka tulvii kerrassaan mahtavan synkkää ja mystistä tunnelmaa. Nolan esitteli kenties synkimmän leffa-Batmanin koskaan, mutta Rocksteady vääntää synkkyyslukemat suorastaan äärirajoille. Parhaimmillaan pelin tunnelma on jopa kauhunomainen, mistä nautin suuresti koko pelin ajan. Arkham on goottilaisen jylhä ja massiivinen rakennuskompleksi, jonka rapistuneita huoneita ja käytäviä tutkii mielellään. Kosteat seinät ja hämärät kammiot suorastaan huutavat, että tämä paikka on täynnä salaisuuksia, jotka odottavat löytäjäänsä.
Pelin aloitus toimii ihan perhanan hyvin. Jokeria kärrätään jälleen kerran selliinsä ja Batman vahtii vieressä, että kaikki sujuu niin kuin pitää. Jokeri viljelee taukoamatta vinoutunutta läppäänsä ja koko ajan on tunne, että pian tapahtuu jotain ikävää. Ja kun paska sitten osuu tuulettimeen, se leviää laajalle ja jättää Batmanin keskelle vihamielistä kaaosta. Arkhamista tulee hetkessä väkivaltaisten rikollisten temmellyskenttä, jota Jokeri hallitsee kuin shakkilautaa. Jokerin pelinappuloihin kuuluu joukko tuttuja hahmoja, kuten Harley Quinn, Poison Ivy, Bane ja Killer Croc. Erityismaininnan ansaitsee Scarecrow, jonka muodostamat hallusinaatiot ovat oma minipelinsä, jossa tasohypellään sidescroller-tyyliin. Kohtaukset ovat hieman irrallisia, mutta tuovat silti hyvää vaihtelua.
Pelin tärkeä osa-alue ja kehujen kerääjä on reippaan fyysinen nyrkkimättö, jossa läski tummuu ja luut murtuvat asiallisen brutaalisti. Systeemi on yksinkertainen, mutta vaatii aikansa, jotta iskut ja väistöt onnistuvat sujuvasti. Pelasin hard-vaikeustasolla, joka oli minulle vähän liikaa, mutta menihän se viimeinenkin taistelu lopulta läpi. Batman hallitsee tietysti myös stealthin ja vihollisjoukkoa voikin monesti harventaa varjoista iskemällä. Perusvihuja ei ole montaa erilaista, mutta tappelu pysyy silti mielekkäänä. Sitä on myös koko hieno pelipaketti, jonka äärellä taisin viettää eräät parhaimmista pelitunneistani koskaan. Kovan aloituksen ansiosta muutkin Arkham-pelit tulee varmasti pelattua.
Batman antaa Arkhamin potilaille terapiaa, jossa nyrkit ovat pääosassa.
01.12.2016
HourglassEyes
505 kirjaa, 57 kirja-arviota, 2775 viestiä
Sain jatkettua pitkään kesken olleen DA2.n jokunen aika sitten loppuun ja siitä tuli luonnollinen siirtymä taas DAI:n pariin. Neljännellä DAI peluuvuorolla kokeilussa on qunarimaagi, maailman suhtautuminen eri rotu- ja hahmoluokkiin on mielenkiintoista seurattavaa.
DAIkin kuitenkin siirtyi hetkeksi sivuun kun puhalsin pölyt jostain syystä keväällä kesken jääneestä Mass Effect 3:sta ja tuli sekin viimein pelattua loppuun asti, yllättävän myöhään olin peliin kyllästynyt, pelaamatta oli paria DLC:tä lukuunottamatta oikeastaan vain Horizonin tehtäväketju ja muutama sivupätkä. Hetken seiniin törmäilyn jälkeen (vähän oli kontrollit hukassa alussa) vanguard Shepardini valitsi synthesis lopun. Synthesis kuuluu olevan jostain syystä pidetyin lopetusvaihtoehto...
[Spoileri - klikkaa]
No, Andromedaa odotellessa voi taas jatkaa tuota qunarin peluuta!
DAIkin kuitenkin siirtyi hetkeksi sivuun kun puhalsin pölyt jostain syystä keväällä kesken jääneestä Mass Effect 3:sta ja tuli sekin viimein pelattua loppuun asti, yllättävän myöhään olin peliin kyllästynyt, pelaamatta oli paria DLC:tä lukuunottamatta oikeastaan vain Horizonin tehtäväketju ja muutama sivupätkä. Hetken seiniin törmäilyn jälkeen (vähän oli kontrollit hukassa alussa) vanguard Shepardini valitsi synthesis lopun. Synthesis kuuluu olevan jostain syystä pidetyin lopetusvaihtoehto...
[Spoileri - klikkaa]
No, Andromedaa odotellessa voi taas jatkaa tuota qunarin peluuta!