Mieleen ikuisesti jääneitä runoja ja eri kirjojen lauseita?

Tämä aihe kiinnostaa minua ja olen miettinyt sitä paljonkin. Minulla on muistissa aika monta, joskin lyhyttä runoa, joita en varmaan koskaan unohda ja sitten on myös monia eri kirjoista eteen tulleita jostain syystä muistiin jääneitä lauseita. Miten teillä muilla, mikä on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen?   Tämä runo on muistaakseni yhdestä Ken Folletin kirjasta, tosin en ole yhtään varma.   Tuo leivo verkkoon lentänyt vain suloisemmin lauloi, kuin voisi sävel katkaista sen mikä siiven pauloi. Niin metsämies sai saaliinsa, jo päättyi leivon päivät. Niin kaikki korjaa kuolema vaan laulut jälkeen jäävät.   Tämä runo tuli vastaan joskus hamassa nuoruudessa luetusta rakkausromaanin tapaisesta.   Vain pilvi taivaan yli kulkeutuu, kuin huuto joka kohta vaimentuu. Ei todellista ole meille suotu. Vain unesta on elämämme luotu ja uni itse unta uneksuu.   Seuraava runo on muistaakseni yhdestä myöskin kauan sitten luetusta sarjakuvasta.   Häävieras ovelta kääntyi pois. Minne tuskin ties. Hän kulkee kuni kuollut ois, kuin kulkis unissaan. Surullisempi ja viisaampi on hän aamulla noustessaan.   Ja tämä seuraava myöskin samasta sarjakuvasta.   Jo lännen aallot punertuu. Jo päivä maillaan on ja syliin lännen ulapan käy kehto auringon.   En ole varma mistä tämä seuraava runo on.   Mustan lammen rannalla kasvoi kaunis kalpea kukka. Unessani poimin sen vaan unesta en herää. Se oli kalman kalpea kukka.   Koska minulla loppuu tältä erää taas Risingi-aika, niin laitan tähän loppuun vielä muutaman Hamletin lauseen, joita en unohda ja sitten seuraavalla kerralla lisää.   On aika sijoiltaan.   Loppu on hiljaisuutta.   Ollako vai eikö olla? Kas siinä pulma. Parempi oisko hengen kärsiä kaikk inhan onnen iskut sekä nuolet vai käydä miekkaan? Tuskain merta vastaan. Vaan millaiset lie unet kuolon kun pois on maalliset nuo ahdistukset? Se arveluttaa.

Pidän aivan uskomattoman nerokkaana pätkää Juice Lesksen Kaavilaisesta kantritähdestä:     Kantritähti rasvaa lasson Etsii oksaa petäjän Nytkö kaali neuvokas on tullut käteen vetäjän?

Tie vain jatkuu jatkumistaan ovelta mistä sen alkavan näin nyt se on kaukana edessäpäin jos voin sitä joudun seuraamaan jaloin innokkain vaeltaen kunnes se taas tien suuremman kohtaa paikassa johon moni polku johtaa minne sitten, tiedä en

Uuno Kailaan Pallokentällä -runo on yksi ekoista joista pidin ja se on kulkenut mukana. Melkein kaikki varmaan tuntee sen ja aika pitkäkin se on, niin en sitä erikseen tähän listaa. Uudemmista runoista Harry Salmenniemen Kiviriveistä on jäänyt kaikumaan päähän: "En nauti elämästä, mutta yritän selviytyä siitä läpi erilaisten tekosyiden voimalla, lahjoitan itselleni viihtyisiä hetkiä."

[center][i][b]Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan, yhdeksän ihmisille, jotka vie tuoni armoton, yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan maassa Mordorin joka varjojen saartama on. Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee maassa Mordorin joka varjojen saartama on.   :heart: :heart: :heart: [/b][/i][/center]

Yläasteiässä minuun teki lähtemättömän vaikutuksen Hennariikka Romun romaani Elämänviiva. Tämä on nyt ehkä vähän huijausta, sillä en voi sanoa muistavani kaikkia alla olevia pätkiä oikeasti ulkoa, vaikka niiden sisällön muistankin.   [i] ---   Ihmiset aina haluaa tietää, keitä ne on. Mutta jos ne tietäisivät, niin eivät ne haluaisi. Tottakai sillä on tarkoitus, ettei tunne itseään, itsensä sisällä ei voisi elää.   ---   Mä olen lapsi taas. Jokainen on, jolla on ikävä äitiä. Maailma on täynnä lapsia, sillä aikuinen on vain sana.   ---   Se, että rakastuu ihmiseen, jota jo rakastaa, on todella pelottavaa. Se on sama kuin rikkoa rakennus, joka on jo melkein valmis. Ja jos rakastaminen loppuu, sen jälkeen ei jää mitään. Mutta ystävyys on vahvin lanka, se ikuisesti palava sydän, jota ei voi sammuttaa.   ---   Ja vapautta en ole nähnyt yhdessäkään ihmisessä.   --- [/i]   Ei ehkä ihan se, mitä ketjulla haettiin, mutta kirja tuli heti mieleen nähdessäni ketjun nimen. Hain sen juuri äsken pölyttymästä ja nyt tutkailen lukuisia hennosti lyijykynällä painamalla tehtyjä alleviivauksia, joita tähän olen vuosia sitten tehnyt. :tongue: Tulipa aika pysäyttäväkin aikamatka nuoremman minun ajatuksiin.   Awww Elämänviiva, miksi olet niin heikosti tunnettu kirja.

Mulle on jäänyt mieleen Poppy Z. Briten kuvaus neworleanslaisesta perinteesta, jossa jonain juhlapäivänä kakun sisään leivotaan pieni muovinen vauva, ja se jonka palassa vauva on, nauttii seuraavan vuoden hyvästä onnesta.   Kuvauksen loppu: The baby represents the infant Jesus, and children seldom choke on it. Jesus loves little children.

Luin viime kesänä Karamazovin veljekset ja kirjassa oli tämä yksi kohta, joka oli minusta jotenkin pysäyttävä. Luin sen monta kertaa uudestaan ja lopulta kirjoitin sen ylös ennen kuin pystyin jatkamaan eteenpäin, koska se kohta piti minua kiehtovasti otteessaan!   [i]"...olen lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Onko se sitten parantanut minua? Ei milloinkaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, se tapahtuu päistikkaa, pää edellä ja koivet perässä, olen jopa tyytyväinen että putoan tällaisessa nöyryytetyssä asennossa ja katson sen itselleni eduksi. Ja keskellä tätä häpeää minä ykskaks aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta suotakoon minunkin suudella sen viitan lievettä, johon minun Jumalani on kietoutunut."[/i]   ~Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (1.osa)~

Muistan aika helposti pätkiä kirjoista ulkoa, etenkin jos olen lukenut kohdan useamman kerran. Luin erästä esseetä varten Poen novellia Amontillado- tynnyri uudelleen ja uudelleen. Tästä tarinasta mieleeni on ikuisesti jäänyt mieleen sen alku:   ”[i]Tuhannet kerrat olin parhaani mukaan sietänyt Fortunaton loukkaava käytöstä, mutta kun hän rohkeni solvata minua, vannoin kostoa.[/i]”   Jaana Kaparin suomennoksessa kohta menee hieman eri tavalla. Osaan monia muitakin kohtia kyseisestä tarinasta ja mikä parasta, kuulen ne mielessäni Lars Svedbergin lukemana. Nemo me impune lacessit.   Toinen erittäin mieleenpainuva kohtaus on myös Poea. Tätä en tosin osaa sanasta sanaan ulkoa. Arthur Gordon Pymin selonteossa on kohtaus, jossa kertoja kummaneineen ajelehtii nälkäkuoleman partaalla laivalla, kunnes huomaavat toisen aluksen. Laivan kannella on matruusi joka hymyilee heille ja nyökyttelee päätään, mutta…   ”[i]Koska ruumis, josta pala oli peräisin, oli nojannut sillä lailla köyteen, se oli heilunut herkästi eteen ja taakse sitä mukaa kuin lihansyöjälintu liikkui, ja tämä liike oli saanut meidät uskomaan, että ruumis eli. Kun lokki nosti painonsa ruumin päältä, ruumis kiepahti ympäri ja kaatui lähes maahan ja paljasti kasvonsa kokonaan. Sen hirveämpää kammotusta ei taatusti ole nähty! Silmät olivat poissa, samoin liha suun ympäriltä niin pitkälti, että hampaat olivat aivan alastomat. Tämä oli se hymy, joka oli innostanut meidät toivoon![/i]”   Näin brutaalia kuvausta ei ihan heti unohda.

[i]Oli viulu se hullunviulu, ja se mies oli autuas mies.[/i]   Uuno Kailas osaa runoilun, hänen proosaansa en ole jostain syystä saanut tutustuttua.   [i]Anna minulle ruusu tuo, anna annathan. Pojan on vietävä kukkanen käteen prinsessan. Ylitse vuoren lasisen poika ratsastaa – entäpä ellet löydäkään sieltä prinsessaa?   Valhetta, valhetta, valhetta on kaikki laulut maan. Entäpä ellei prinsessaa koskaan ollutkaan? Entä on köyhä tyttö vain, silmissä kyyneleet? Entäpä, entäpä turhaa on kaikki minkä teet?[/i]   Noin muuten ovat runoista koskettaneet, ja siis myös jääneet mieleen, mm. Tynnin [i]Lasinen vuori[/i], jossa on kiehtova satu-ulottuvuus, sekä Aulikki Oksasen [i]Sinua, sinua rakastan[/i]. Jälkimmäinen ehkä kuitenkin etenkin laulettuna, jos olisimme häävalssia tanssineet, olisin halunnut sen valssiksi. Jotenkin hassua myös ajatella, että Oksanen on kunnostautunut taistolaislaulujen sanoittajana. :wink: Kohta onkin sopivasti vappu. Kenen joukoissa seisot?

Tämä ei ole kyllä runo mutta mielestäni Felix Sparksin (Dachaun keskityleirin löytäny yhdysvaltalainen sotilas) sanat toisesta maailmansodasta ovat herättäneet itselleni kunnioitusta kaikille sotiemme veteraaneille.   [quote][i] "Tappiot olivat olleet kaikkiaan 72 000 miestä - kaatuneina, haavuttuneina, mieleltään järkkyneitäm palasiksi räjähtäneinä, kadonneina tai sotavankeina. Nyt he olivat vain tilastoina historiankirjoissa. Kaikki tämä yhden miehen nujertamiseen. Oliko tämä uhraus niin tärkeä? Dachaun jälkeen en miettinyt tätä kysymystä. Kyllä se oli![/i][/quote]

Ainoa mikä Kahil Gibrainin kootuista jäi elämään oli: "Kun sanot ettet ymmärrä, yliarvioit minua ja aliarvioit itseäsi."   Philip K. Dickin Anna kyynelten tulla pyysi poliisissa se itkemis-kohtaus. Mies ei itke vain koska maailma on murheen laakso.   Romeossa ja Juliassa "Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan"-monologi.

Seuraava on jostain Don Rosan Roope Ankan nuoruutta kuvaavasta tarinasta. Miten lie mennyt alkukielellä, mutta suomennos on jäänyt jostain lapsuudesta mieleen.   Ol' neitosen koti Nebraska Hänt' piiritti Sipuli-Jaska Hänen hajunsa sai neitosen juoksuun Ol' tarpeeton vihkipumaska   Voihan olla että tuossa on joku muoto väärin, mutta tällaisena mä sen muistan vuosien takaa. Vähintään idea välittyy. :smile:   Bonuksena Carl Barksin Aku Ankka -suomennos:   Ja suo mulle hauta pohjassa meren kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren.

Kun olin pahimmassa Idhunin kronikat -fanitusvaiheessani, opettelin ulkoa Christian-hahmon säveltämien kappalaiden sanoja. Muistan vieläkin koko [i]Why you [/i]-biisin ja lähes kaiken [i]Beyondista.[/i]   Niin, ja vaikka tämä on minulle kohtuu uusi juttu, minusta tuntuu siltä, että [i]Fullmetal Alchemist[/i] -mangan monologi tuskattomista oppitunneista on syöpynyt sydämeeni ikiajoiksi, vaikka korniltahan tuo vertaus kuulostaa.   Lisäksi melkein kaikki, mikä alkaa lausahduksella [i]"Olipa kerran..."[/i] jää kyllä muisttiin. Kuten:   [i]Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.[/i] (Salla Simukan [i]Punainen kuin veri[/i]) ja   [i]Olipa kerran enkeli ja paholainen jotka rakastuivat. Se ei päättynyt hyvin.[/i] (Laini Taylorin [i]Karou, savun tytär.[/i])

[quote="haplotus" post=32119]Seuraava on jostain Don Rosan Roope Ankan nuoruutta kuvaavasta tarinasta. Miten lie mennyt alkukielellä, mutta suomennos on jäänyt jostain lapsuudesta mieleen.   Ol' neitosen koti Nebraska Hänt' piiritti Sipuli-Jaska Hänen hajunsa sai neitosen juoksuun Ol' tarpeeton vihkipumaska[/quote]   Hah, tätä tuskin tulen unohtamaan. "Napita nokkasi nippuun, napero, tai tutustutan sinut koivuniemen herraan" ja "väsäsin vempeleen vartoessani vellin valmistumista" ovat myös jääneet vahvasti mieleen noista Aku Ankka -suomennoksista. Pisteet kääntäjille, ei voi kuin ihailla.   "Varsinaisesta kirjallisuudesta" ei niinkään ole jäänyt yksittäisiä virkkeitä tai edes lyhyitä katkelmia mieleen, mutta sekä China Miévillen Perdido Street Stationin että Dan Simmonsin Iliumin aloitukset ovat harvinaisen vaikuttavia. Runoudessa tahtoo olla vähän niin että jos joku lyhyt katkelma toimii niin sitten toimii myös koko teos, joten sieltä en taida uskaltaa poimia mitään, ettei mene spämmäykseksi.

[quote="haplotus" post=32119] Ol' neitosen koti Nebraska Hänt' piiritti Sipuli-Jaska Hänen hajunsa sai neitosen juoksuun Ol' tarpeeton vihkipumaska [/quote]   Muistan kuulleeni että uudemmassa käännöksessä runo on vaihdettu. Joku jolla on Rosan kootut voi tarkistaa.

Kun olin pieni, keräsin mielestäni tosi siistejä sitaatteja ja juttuja vihkoihin ja huoneeni seinille, joten monet niistä osaan vieläkin ulkoa. Ehkä huvittavimpia ovat Dragonlancen pitkät runoelmat (Raistlinin hyvästijättö, ai että!), mutta jospa en nyt kuitenkaan niitä siteeraa. Sama juttu Tolkienin runojen kanssa: erinomaisia ja mahtavia, mutta nekin muistan melkein kaikki ulkoa.   Prydainin kronikoista muistan erityisesti Adaonin lauseen rakkaudesta, joka on yksinkertaisuudessaan (ja kliseisyydessään, saattaisi joku sanoa) minusta hyvin kiteyttävä:   [i]Mitä enemmän löydämme rakastamisen arvoista, sitä enemmän sydämeemme mahtuu.[/i]   Suosikkirunoni ovat monet hyvin lyhyitä, mutta erityisesti tämä Kai Niemisen ajatelma on minulle rakas:   [i]Älä sano mitään. Jos sanot sanankin, en enää tiedä, mitä ajattelet.[/i]   Sitten pidän kovasti tästä Keatsin runon katkelmasta, jossa on huumaava tunnelma ja juuri oikein asetellut sanat:   [i]-- then on the shore of the wide world I stand alone, and think, till love and fame to nothingness do sink[/i]   Dorothy Parkerin [i]Ballade at Thirty-Five[/i] on myös sellainen runo, jonka aina uudelleen uudelleen luen läpi. Samoin Jeffrey McDanielin [url=http://www.poetryfoundation.org/poem/179259]The Quiet World[/url].   Sitten [i]Maijan aakkosista[/i] osaan ulkoa varmaan jokaisen runon, ainakin suunnilleen. Ehdoton lempparini on kyllä ehkä humalasta (siitä kasvista) kertova runo, joka menee näin:   [i]Istuin humalamajassa hiljaa ihan ja näin, kuinka humala suikersi yli pihan! Se kiipesi, tarttui ja kaiken kietoi, joka puolella levitti kärhiänsä ja solmuilla sitoi löytämänsä.   Se on utelias kasvi, kaiken se tietää. Niin uteliaita varoa sietää![/i]

Tämän olen muistanut jo yli kymmenen vuotta, ehkä siksi että kyseinen kirja kolahti silloin nuorena, ja tämä runo oli painettu myös kirjan kanteen.   "Mari, minä näen sinut vielä. Maa on jäässä ja heinänkorret napsahtelevat poikki, kun kuljen leikatulla pellolla. Mari, siellä on pimeää."   Kari Levolan kirjasta Tahdon. Tämä tuli heti mieleen kun kun näin keskustelun otsikon.

Aku Ankkaan liittyvistä lauseista yksi on yli muiden. Barksin tarinassa [i]Kaikkien aikojen merimatka[/i] Aku voittaa risteilymatkan, kun hän lausuu runokilpailussa oikein pätkän [i]Vanhan merimiehen tarinaa[/i]: "Kohtalo uhkaa hirmuisin, sillä ammuin nuolen ilmoihin ja sillä albatrossia haavoitin."   Wikipedian mukaan tämä Samuel Taylor Coleridgen runo esiintyy myös muussa populaarikulttuurissa.

Ajattelin ensin, ettei kyllä mikään kirjakatkelma ole jäänyt niin lähtemättömästi mieleen, että aivan ulkoa muistaisin... Mutta on, yksi runo.   En pääse mistään tarkistamaan, mutta muistinvaraisesti uskoakseni ainakin lähes oikein:   [i]Elämä on unta, se ei tiedä varjosta. Elämä on unta, tuskaa ja kärsimystä. Uni josta rukoilemme heräämistä. Uni josta heräämme pois. [/i]   Robert Jordanin Ajan pyörästä, luin kyseisen osan ollessani yläasteella, tämä oli muistaakseni jokin aielien hautajaislaulu. Kyllä, hiukka ankea. Ankeat aielit. :roll: Mutta "elämä on unta" -ajatus kiehtoi sen verran, että värssy jäi mieleen.