Uudestisyntynyt rakastaja

Voi hitto. Nyt on kyllä pakko sanoa, että yksi parhaimpia kirjoja, joita olen eläessäni lukenut.
BDB-kirjat kaikki ovat olleet tavallaan jotenkin surullisia ja koskettavia. Enkä minä mikään kovin herkkä ihminen olekaan, mutta nyt häpeilemättä myönnän, että itkin kuin pieni lapsi tätä lukiessani. Olen aina odottanut innolla Tohrin kirjaa ja nyt kun olen sen lukenut, olen niin uskomattoman, sanoinkuvaamattoman tyytyväinen.
Tiedän, että tosi moni tahtoi Wellsien takaisin. Minä en. Siis, olihan se aivan hirveää lukea Tohrin kärsimyksistä, mutta jotenkin en vain Wellsieä kaivannut. Syksy (ärsyttävää, miksi nimiä pitää edes suomentaa?) on yksi lempihahmoistani siitä lähtien, kun hänestä ensimmäistä kertaa luin. Hänen uskomaton voimansa ja uskonsa Tohriin oli se, joka Wellsien lopulta pelasti ikuiselta kadotukselta. Ei Lassiter, ei edes Tohr itse. Ja Syksy oli todella erilainen naishahmo ja se lisäsi mielenkiintoa entisestään.
Myönnettäköön, tuntui oudolta ajatella Syksyä Xhexin äitinä, mutta lukiessani kirjaa tajusin, että se oli aivan hitsin riemastuttavaa! Xhex ja Syksy muodostaa aivan uskomattoman parivaljakon siinä missä John ja Tohrkin.
Mulla on tää kirja lainassa jo toista viikkoa vaikka sen ahmaisinkin kahdessa päivässä (hups) ja vakuuttelen itselleni palauttavani sen pikimmiten kirjastoon.
Tai siis en.
Hehheh.
Lukekaa, lukekaa tämä hemmetin kirja!

Mustan tikarin veljeskunnan kymmenesosa lunasti paikkansa jälleen sieltä, missä sijaitsee lukijan sydän. Ward otti jälleen kerran tyylikkäästi oman paikkansa. Kerta kaikkiaan on upea nähdä, miten hän onnistuu luomaan niin ehjiä ja kokonaisia hahmoja.

Tohr, joka oli suurimman osan ajasta rikkinäinen ja ajelehti ristiriitaisten ajatusten kanssa ja päätyi usein takaisin ajatukseen, että Wellsie oli hänen ainoansa; upeaa. Jos vertaa ilmiötä todelliseen elämään, tulee todettua, ettei rikkinäisiä haavoja korjata ihan noin vain. Ne kulkevat pitkän aikaa mukana ja maistuvat aina kielen päällä. Ward on pysynyt tiukasti realiteeteissa tämän asian suhteen ja olen siitä todella onnellinen. Kiistatta Tohrin surunkäsittely aiheutti niin suuttumusta kuin surun hetkiä, en kuitenkaan tarkoita tätä kommenttia missään nimessä huonossa valossa. Veljien karut kommentit saivat taas nauramaan niin, että olisin varmaan saanut koko luokkahuoneen kääntymään, jos olisin avannut suuni ja päästänyt kirjan aiheuttamat tuntemukset näkyville. Ja jep, kyllä, niin koukuttava, että pakko lukea silloin tällöin oppitunneillakin.

Qhuinnin ja Laylan tilanne sai minut aluksi järkyttymään. Yllätys, jota en odottanut laisinkaan. Ja kaiken iloksi Qhuinn ja Blay onnistuivat kasvamaan henkisesti Tohrin tarinan rinnalla: innolla odotellessa, että saan sarjan yhdennentoista osan hyppysiini!

Olipas kiva, että mekin suomalaisfanit saatiin tämän kirja luentaan saman vuoden puolella kun se ilmestyi. Jotenkin tätä lukiessa tuli sellainen olo, että vanhat pölyt oli pyyhitty nurkkiin ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Sai vaan sai sellaisen olon, että lukisi ensimmäisiä ilmestyneitä Black Daggereita ja se oli pelkästään hyvä asia koska meinasi taantua siihen samankaltaiseen menoon ja meininkiin parin viime kirjan kohdalla.

Tähän kirjaan oli saatu uudenlaista voimaa ja viehätystä ja vitsit jaksoivat taas naurattaa ihan kunnolla. Lisäksi Tohrmentin ja Autumnin suhde oli herkullista luettavaa kaikkine ylä- ja alamäkineen. Aloin jopa pitää Tohrista, joka oli alunperin aika mitäänsanomaton hahmo itselle. Autumn sen sijaan oli ihan loistava persoona kun pääsi "alkujäykkyydestään".

Lisäksi mukana oli tuttuakin tutumpi sivujuoni koukuttavine juonenkäänteineen. Ward jätti kyllä taas parikin juttua niin auki, että ei voi esittää yllättynyttä jatkon suhteen ja ensi vuonnahan sitä saadaankin jatkoa Q:n ja B:n muodossa, mutta kipeästi kyllä aloin kaivata kirjaa myös Laylasta koska sen tarina alkoi olla aika mielenkiintoinen näiden kansien välissä.