Mohsin Hamidin Viimeinen valkoinen mies on varsin kiinnostava proosallinen pohdinta siitä, miten ihonväri ja muut valinnoistamme riippumattomat ominaisuudet yhä edelleen meitä ihmisiä määrittelevät. Teos on lyhyt, ikään kuin ylipitkäksi venynyt novelli, ja luettuani sen loppuun jälkeen jäikin tunne, että asiat jäivät puolitiehen. Mielestäni se ei reilussa sadassa sivussa ehdi saavuttaa täyttä potentiaaliaan.
Puhuttelevan aiheen lisäksi haluan antaa Hamidille tunnustusta miellyttävästä kielenkäytöstä. Tavallisesti en ilahdu pitkistä, polveilevista virkkeistä, mutta tässä ne ovat kaikessa hajamielisyydessään kovin hellyyttäviä.