Tämä arvostelu sisältää räikeitä juonipaljastuksia, joten hyppää yli jos et ole vielä lukenut kirjaa! Välittömästi kirjan lukemisen jälkeen olin suorastaan pettynyt tähän kirjasarjan päättävään opukseen, vaikka sarja sisältääkin paljon potentiaalisia elementtejä, kuten aikamatkustusta, otteita menneisyydestä, ennustuksia sekä yhden mysteerisen Kreivin. Mikä siis voisi mennä pieleen? Ensinnäkin petyin Gwendolynin hahmoon ja siihen, että hän mökötti ja itki Gideonin perään lähes koko kirjan ajan, vaikka hänen olisi pitänyt löytää keino pysäyttää Kreivi. Tämä antoi Gwenistä hyvin epäkypsän ja lapsellisen kuvan. Ja kaikki tämä draama 2 viikon tuntemisen jälkeen. Huoh. Myös Gideonin kylmä-kuuma-leikki alkoi loppua kohden kyllästyttämään. Samaan kategoriaan menee suuret rakkaudenosoitukset, vaikkeivat Gwen ja Gideon juurikaan edes tunteneet toisiaan. Todellisesta kyllästymisestä kertokoot se, että minua henkilökohtaisesti kiinnosti enemmän lukea Lesleyn ja Raphaelin orastavasta suhteesta. Toiseksi minua hämmensi suuresti toisinaan, kuinka aikamatkustusta koskevat luonnonlait ns. hoidettiin. Räikein esimerkki olkoon Gwenin antama rokote Jamesille. Jos James ei siis kuollutkaan, niin eihän Gwenin olisi pitänyt tuntea koko ihmistä, joka olisi johtanut siihen, ettei Gwen olisi oppinut tiettyjä etikettisääntöjä. Eikun häh? Niinpä. Valitettavasti minusta tuntui, ettei kirjailija itsekään osannut sitoa langanpäitä yhteen. Minun on myös myönnettävä, että odotin Kreiviä koskevista juonenkäänteistä huomattavasti enemmän. Minusta kirja sai myös tarpeettoman nopean lopun, ja kaikki paljastui melkoisen nopeasti, sekä monet seikat jäivät turhan epäselviksi. No, miksi kirja sai silti arvostelussani 3 tähteä? Täydet pisteet menevät ehdottomasti Lucas Montroselle ja Gwenin ja hänen seikkailuilleen. Myös iki-ihana Gwenin perhe ja sen kummallinen hovimestari jaksoivat edelleen ihastuttaa. Pidin myös tanssiaisten tapahtumista ja Gwenin kuolemattomuuden selviämisestä. Valitettavasti kirja olisi kuitenkin ollut huomattavasti parempi ilman Gwenin ja Gideonin teinirakkautta.

Kun päättää lukea taas yhden Wardin kirjoista, tietää kyllä mitä saa. Ensinnäkin langenneet enkelit sarja sijoittuu samaan miljööseen kun sen sisarsarja ja samalla se onnistuu olemaan myös lähempänä realismia kuin mustan tikarin veljeskunta. Myös aina yhtä ilahduttavaa on se, että monta Wardin kirjaa englanniksi lukeneena, onnistuu suomennoksetkin säilyttämään sen alkuperäisen härskin kielenkäytön, jota Ward viljelee. Toisaalta kun Wardin kirjoja on lukenut yli viisi kappaletta niin tietää aina perusjuonen ja pakollisia seksikohtauksia on aina yli kolme. Kyseisessä kirjassa oli kuitenkin paljon hyvää, nimittäin Jim Heron. On ilo lukea muistakin kuin äidin kullanmuruista, vaikka Wardin kirjoissa ulkonäkö pysyykin melko muuttumattomana tekijänä.. Aloin myös lopulta lämpenemään Vinille kun saatiin ensin muutama särö imagoon. Davina ja Marie-Terese puolestaan jäivät mielestäni keskinkertaiseksi hahmoiksi, enkä juurikaan välittänyt kummastakaan. Etenkin Davinan suhteen toivon parannusta tai kirjasarjan kahlaamisesta tulee tuskien taival. Heronin avulla kuitenkin jaksaa pitkälle. Kirja oli myös suhteessa melko pitkä siihen nähden, että suurin häppeninki taisi tapahtua viimeisten sadan sivun aikana ja alku oli toisaalta hieman hitaasti käyntiin lähtevä. Kirja ei ollut paras lukemani muttei myöskään huonoin ja sarjan aloitusosaksi se kuitenkin oli melko onnistunut teos. Seuraavan osan kimppuun siis.

Olin kierrellyt ja kaarrellut kyseistä kirjaa useasti kirjastossa, lukenut takakannen moneen kertaan, mutta silti jättänyt kirjan hyllyyn ja voi kuinka tyhmästi tehtykään! Ensinnäkin rakastuin kirjan eri tapahtumapaikkoihin, oli virkistävää, että tapahtumat sijoittuivat uskottavasti myös muuallekin kuin Yhdysvaltoihin. Ah, Prahan kadut oltiin saatu herätettyä todella hyvin henkiin ja kaupungin vetovoiman todella pystyi tuntemaan. Skeptisyyteni kimeerejä kohtaan varisi heti, eivätkä ne tuntuneet väkisin kootulta sakilta, \"koska kaikki muu on jo keksitty\". Niiden tarina tuntui uskottavalta ja ilahduttavan uudelta. Väärin tehtynä kirjassa olisi ollut valtava määrä katastrofin aineksia. Ja Karou.. kaikessa täydellisyydessään Karou onnistui olemaan samalla haavoittuva, hieman hukassa ja eksynyt, mutta myös vahva, omaperäinen ja rohkea. Niin ja sinitukkainen! Toisaalta Karoun vastapainona toiminut Akiva oli loistava hahmo, eikä jäänyt juurikaan toiseksi Karoulle. Pidin erityisesti kirjan alkupuolella olevista lyhyistä katkelmista Akivan näkökulmasta. Tämä toi tarinaan syvyyttä. Kirja onnistui olemaan tuore. Pidin siitä, että nuorten fantasiakirjallisuudelle usein tyypillistä yliromantisointia oltiin osattu välttää. Kaikki ei ollut kaunista, helppoa tai yksinkertaista. Langennut enkeli saattoi olla runnottu rampa ja enkelillä saattoi olla tatuoituna irvokkaat kirjanpidot tapoistaan. Tarina kykeni myös osoittamaan, että kaikki tekevät virheitä ja niillä voi olla tuhoavia vaikutuksia, emmekä me ole enää samoja henkilöitä kun pöly vihdoin laskeutuu. Tottakai mikään kirja ei ole täydellinen, kuten ei tämäkään. Omasta mielestäni Madrigal-juoni venyi lopussa hieman liian pitkäksi ja sen olisi ehkä voinut kirjoittaa hieman lyhyemmin. Potkua loppuun kuitenkin tuli \"petoksen\" paljastuminen, joka tulee muuttamaan kaiken. En yleensä ole kauhean haltioitunut karvaista lopuista, mutta tämä kirja onnistui siinäkin kategoriassa, tosin se ei estä minua toivomasta asioiden paranemista tulevaisuudessa kaksikolle. Harvoin kuitenkaan kirja onnistuu enää yllättämään näin totaalisen positiivisesti allekirjoittaneen ja jo se on iso suoritus. En voi kun jatkaa kehumista ja suositella kaikille.

Riitasointu jatkaa siitä mihin saagan ensimmäinen osa jäi, Patch ja Nora saivat toisensa. Heti kirjan alussa käy kuitenkin jo ilmi, että onni on lyhytaikaista kun Nora yllättäen tunnustaa rakastavansa Patchiä. Lopulta pari ajautuu riitaan ja eroon eikä Nora tiedä yrittävätkö heitä erottaa arkkienkelit, kohtalo vai kenties joku muu? Kirja oli huomattavasti synkempi kuin ensimmäinen osa ja pidin juonesta. Toisaalta teoksen toteutus ja laatu oli heikompi kuin Langennut enkeli. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla vähemmän Noran kiukuttelua, joka söikin arvostelusta jo ensimmäisen tähden. Myös Patch jäi hieman etäiseksi koko kirjan aikana. Tämä on yksi niistä yhden kertojan varassa kerrottavien teoksien haittapuolista. Scottin hahmo on yksi kirjan varmasti kiistellyimmistä hahmoista. Itse pidin siitä, että vasta kirjan lopussa saatiin kaikki kerrokset puretuksi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt ennen loppua millainen ihminen hän oikeasti on. Toisaalta kirjaa on onniteltava myös sen huumorista ja tilannekomiikasta. En muista koska olisin nauranut näin paljon lukiessa. Osa syy tosin voi olla turhan myöhäinen yölukusessio, mutta kuitenkin. Toinen tähti jää uupumaan hieman sekavasta lopusta. Osasin jo odottaa, että Rixon on pahis, mutta se oli lopulta kuitenkin liian hoputettu ja toisaalta Noran biologisen isän ja kasvatti-isän paljastukset saivat vain hämilleen, eikä asiaa parantanut Hank Millarin paikalle ilmaantuminen. Myös Patch ja Marcie deittailu oli hieman huonosti toteutettu, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että ymmärsin täysin syyn siihen miksi Patch päätti olla Marcien kanssa: kostoksi, hauskanpidoksi, Millarin tutkimiseksi, arkkienkelien harhauttamiseksi vai kaikkea tätä? Kirja oli puutteistaan huolimatta kuitenkin luettava kuten sen jatko-osa, vaikkei alkuasetelmat seuraavalle kirjalle olekaan omaan mieleen.

Paljaan taivaan alla on kaunis ja harmoninen teos. Kirjan maailma sijoittuu utopistiseen maailmaan, jossa magneettiset myrskyt ovat ajaneet maailman tuhon partaalle ja ihmiset ovat paenneet asumaan kapseleihin virtuaalimaailmoihinsa. Aria on nuori nainen, joka epäonnisen illan jälkeen kohtaa ulkopuolella asustavan villin, Perryn. Tästä alkaakin hieno tarina kahden maailman törmäämisestä, jossa molemmat nuoret joutuvat kyseenalaistamaan kaiken mitä he ovat oppineet ja mikä on heille ennestään tuttua. Valitsin kirjan sen perusteella, että olen lukenut läpi paljon tuoreita dystopiakirjoja lähiaikoina, eikä minulla juurikaan ollut ennakkoon odotuksia tämänkään suhteen. Toisaalta dystopioille ominaisesti odotin kirjasta huomattavasti raaempaa ja rankempaa. Paljaan taivaan alla -teos lähti ehkä hieman hitaasti liikkeelle ja ennen kuin Arian ja Perryn luonteenpiirteet tulivat kunnolla esille kirja edetessä, oli alkuasetelma ehkä liian luolamies versus hi-tech. Tästä kuitenkin päästiin onneksi melko nopeasti eroon. En lukisi myöskään huonoksi piirteeksi kirjan pehmeämpää luonnetta. Kirja käsittelee niin henkiinjäämiskamppailua kuin kuolemaa, mutta mielestäni kirjailija on onnistunut erinomaisesti kuvailemaan tapahtumia ajautumatta kuitenkaan Nälkäpelille tai Divergent sarjalle ominaisiin sfääreihin. Kirja on kaunis ja harmoninen tarina, eikä se kaipaa mielestäni terävämpää otetta. Kirja ansaitsee neljä tähteä. Viimeinen jää uupumaan siksi, että alku oli hieman tahmeampi ja toisaalta kun Perryn ja Arian ihastumista lähdettiin käynnistämään, se tapahtui ehkä liian väkisin ja yhtäkkiä ja toisaalta kirjaa lukiessa eteenpäin joutui toisinaan palata ja katsoa onko sivuja jäänyt väliin kun heidän suhteensa olikin edennyt roimasti viime kerrasta. Tämä ehkä hieman häiritsi ja rokotti viimeisen tähden. Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille, jotka jaksavat lukea hieman kesympää ja hidastempoisempaa scifiä. Vauhdinnälkäisille lukijoille teos on luultavasti liian ponneton ja tapahtumaköyhä. Itse kuitenkin pidin suuresti.

Koen tämän kirjan arvostelun hyvinkin vaikeaksi. Ensinnäkään en tiedä pidänkö kirjasta vai en. Se on ahdistava mutta samaan aikaan myös kiehtovan erilainen. Se on rakkaustarina olematta kuitenkaan rakkaustarina sanan varsinaisessa merkityksessä. Maailma, jossa rakkaus on sairaus, on hyvin erilainen idea. Juuri tämä kiehtova juoni saikin minut tarttumaan kyseiseen kirjaan. Aluksi olin skeptinen Lenan suhteen. Hän vaikutti epäsopivalta ja kankealta päähenkilöksi. Kirjan luettuani on kuitenkin todettava, että Lena kasvoi kirjan aikana valtavasti ja lopulta aloin pitämään hänestä. Kehuja on annettava myös Alexille. Toisaalta kirja tuntui raskaslukuiselta, johtuen luultavasti kirjailijan tavasta kuvailla asioita ja tapahtumia tarkasti ja hieman haaveilevaan sekä rönsyilevään tyyliin (joka alkoi toisinaan vetää vertoja Taru Sormusten Herralle...) Asia, joka sai minut myös aidosti järkyttymään, oli kirjan lopetus.. Se sai minut suuttuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta eikö hyvä kirja jätä aina sanattomaksi ja lopu ennalta-arvaamattomasti? Kuvailisin lukukokemustani hieman painostavaksi ja maaniseksi. Toivoin kirjan jo loppuvan, mutta en kuitenkaan voinut laskea sitä kädestäni. Kirja ei ollut täydellinen ja sen lopetus laskee omaa arvosanaani. Suosittelen kuitenkin tarttumaan kirjaan ja lukaisemaan.

Kuten sarjan aikaisempikin osa, tuli tämäkin kirja luettua muutamassa päivässä. Silti jostain mystisestä syystä laskin kirjan melko usein takaisin pöydälle, koska kirja ei vaikuttanut alkuunkaan niin sujuvalta kuin edeltänyt osa. Juoni oli mukaansatempaava eikä toimintaa puuttunut, mutta se elementti mikä muissa kirjoissa on tähän mennessä ollut jäi puuttumaan. Kirja sisältää paljon samoja piirteitä kun monet muutkin trilogiat. Se sortuu samaan perisyntiin, koska se ei ole sarjan alku eikä loppu, vaan täyte niiden välillä. Kirja perustuu hyvin pitkälti tulevan sodan alkusoittoon ja linjojen muodostumiseen. Henkilökohtaisesti olisin myös toivonut Sebastianin saavan jo arvoisensa lopun ja jonkun muun ottavan hänen paikkansa johtajana, vaikka kirja onnistuikin mielestäni hienosti kertomaan Sebastianin, Jacen ja Claryn monimutkaisesta suhteesta. Toisaalta kirja onnistui myös jälleen kasvattamaan Claryn hahmoa. Ensimmäistä kertaa näki vilauksia siitä vahvasta ja vähemmän avuttomasta varjometsästäjästä, joka hänestä on nopeaa tahtia tulossa. Myös Simonin ja Izzyn suhteen kehittymistä oli mukava seurata. Toisaalta Jordanin ja Mayan sivujuoni tuntui kirjassa turhan tarpeettomalta ja Magnuksen ja Alecin suhde sai hieman lässähtäneen pannukakun piirteitä, toivottavasti pariskunta yhdistää vielä voimansa viimeisessä osassa. Vaikka pitkin kirjaa oli hieman epäonnistuneempia kohtauksia ja tapahtumia, onnistui sarja kuitenkin tarjoamaan taas taattua varjometsästäjät laatua. Ehkä odotukset olivat aikaisemman osan suhteen kuitenkin jo liian korkealla, joten tuoreet fiilikset tämän suhteen olivat hieman pettyneet, mutta jään kuitenkin odottamaan innolla viimeistä osaa ja toivon, että sarja saa arvoisensa päätöksen!

Kirjan alkuasetelma on melko seuraavanlainen: Sota on ohi ja kaikki on näennäisesti hyvin. Clary on saanut rakastamansa pojan, Jacen. Sota on voitettu ja Valentine kuollut. Claryn äiti Jocelyn on saanut vastalääkkeen ja on jälleen hereillä. Onni on kuitenkin lyhytaikainen kun kuolleita varjometsästäjiä alkaa ilmestyä pitkin kaupunkia ja Jace vaikuttaa erilaiselta ja etäiseltä Claryn mielestä. Tästä alkaakin kuolettava ajojahti, joka mahdollisesti saa traagisia seuraamuksia niin rakastavaisten välillä kuin Varjometsästäjien yhteisössä. Ensinnäkin kirja on mielestäni onnistunut syventämään useita henkilöhahmoja, kuten tutkimaan Jacen uutta haavoittuvuutta ja kamppailua rakkauden edessä, Simon puolestaan on löytänyt uutta vampyyricharmia ja ajautuu tätä kautta hieman yllättäviinkin tilanteisiin. Ja vaikka Magnus ja Alec ovat puolet kirjasta kiertämässä maailmaa, onnistuu kirja silti tuomaan esille Alecin mustasukkaisuutta, epävarmuutta omasta riittämättömyydestään, mutta toisaalta olemaan avoimempi ja mukavampi tullessaan kaapista ulos vanhemmilleen. Erityisen iloinen olin Jace ja Simon aisaparista, jonka dynamiikka toimi mielestäni erinomaisesti ja toisaalta taas Clarysta ja Isabellestä tuli myös kunnon tehotiimi. Olin myös aluksi hieman skeptisempi Simonista kertojana ja hänen suuresta osuudesta kirjan eteenpäinviejänä, mutta toteutus olikin onnistunut, enkä lukijana jäänyt kaipaamaan Clarylle suurempaa osuutta kertojana. Näin ollen juoni oli erinomaisesti toteutettu, vaikka tapahtumiin joutuminen oli seurauksia Claryn toimista Lasikaupungissa, kirja oltiin osattu kertoa muiden näkökulmista, kuten Simonin ja Jacen. Claryn rooli tapahtumien alullepanijana ilmenikin vasta kun useampi palapelinpalanen oltiin saatu paikalleen. Se miksi viides tähti jää uupumaan on puhtaasti kirjan viimeiset sivut. Vaikka Sebastianin paluu olikin odotettua ja se oltiin osattu toteuttaa tarpeeksi karmivalla tavalla, mutta se eipäs/juupas taistelu katolla oli hieman liian paljon omaan makuun. Toinen omaan mieleen hieman liian sokerinen tapahtuma oli Jacen suoranainen itsensä ruoskiminen riivauksen loppumisen jälkeen, josta lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa hän ajautui transsinomaiseen tilaan ja herätti Sebastianin. Kaikenkaikkiaan kirja oli hyvä lukukokemus ja ehdottomasti yllätti näinkin tasokkaana teoksena. Ja vaikka en olekaan aivan täysin vakuuttunut seuraavan kirjan alkuasetelmista tämän kirjan pohjalta, odotan viidennen kirjan lukemista jokatapauksessa. On siis myönnettävä, että sarja onnistui koukuttamaan jälleen tehokkaasti lukijansa. Suosittelen tutustumaan kirjaan!