Vumpalouska

Sokeanäkö on yksi nautinnollisimmista lukukokemuksistani pitkään aikaan. 2000-luvun loppuvuosille sijoittuva kirja edustaa kivenkovaa scifia ja esittelee useita teknologisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, joiden voi hyvinkin kuvitella olevan mahdollisia ennen kuluvan vuosisadan loppua: Tekoälyt ja kyborgit ovat syrjäyttämässä muokkaamattomat ihmiset, joista yhä suurempi osa siirtyy vapaaehtoisesti "Taivaaseen", Matrixin kaltaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa he voivat rakentaa unelmiensa maailmoja kuormittamatta liikaa yhteiskuntaa, jolla ei ole heille enää mitään käyttöä. Kaiken kukkuraksi geeniteknologia on herättänyt henkiin ihmiskunnasta pleistoseenikaudella eronneen ja sittemmin sukupuuttoon kuolleen alalajin, "vampyyrit", jotka kehittyivät saalistamaan ihmisiä - ja ovat saalistaan monin verroin älykkäämpiä sosiopaatteja. Villien tulevaisuudenvisioidensa lisäksi Sokeanäkö käsittelee ennen kaikkea tietoisuuden ja älykkyyden välistä suhdetta: voiko olla toista ilman toista? Kun tuhannet muukalaissatelliitit palavat yllättäen Maan ilmakehässä ja huippuunsa paranneltujen spesialistien miehittämä alus (Jukka Sarasti -nimisen vampyyrin komennossa) lähetetään tutkimaan niiden alkulähdettä, Watts nostaa esiin useita kiehtovia ja häiritseviäkin implikaatioita tietoisuuden luonteesta. Kirjasta mainittakoon vielä sen hyvin mieleenpainuvat muukalaiset - en muista usein törmänneeni niin täydellisen ja karmivan VIERAISIIN olentoihin kuin Wattsin häilyt...

Robin Cookille tyypillinen lääketieteellinen trilleri, joka paneutuu enemmän hahmojen välisiin suhteisiin ja mysteerin selvittämiseen kuin lääketieteelliseen terminologiaan. Juoni pysyy tällä kertaa varsin maanläheisenä, eikä mukana ole oikeastaan lainkaan spekulatiivista tekniikkaa tai tiedettä. Keskeiseksi teemaksi nousevat huippukirurgin stressin ja lääkkeiden sekakäytön seuraukset tilanteessa, jossa yksi ihminen pitelee päivittäin toisen ihmisen elämää käsissään.

Kirja on arvosanansa alarajoilla, ja harkitsin pitkään kolmea tähteä. Lopulta kuitenkin päädyin neljään, lähinnä siksi että Reynolds on niin hyvä kuvaamaan tulevaisuuden vempaimia ja teknologiaa, joista pidän kovasti. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että tämä on Reynoldsin tähän mennessä julkaistuista kirjoista kaikkein kehnoin. Aiemmista kirjoista tuttu tähtitieteellisen suuri mittakaava ja "sense of wonder" ovat jääneet paljon vähäisemmälle, ja tarina liikkuu paljon pienemmissä piireissä. Lisäksi paikoitellen kliseinen juoni tuntuu päättyvän jokseenkin kesken, vaikkei lopputuloksesta enää siinä vaiheessa suuria epäilyksiä olekaan. Kaiken kaikkiaan kirja on ihan toimiva, mutta putoaa viime kädessä keskinkertaisuuden suohon... Eipä sillä, "keskinkertainen" ei missään nimessä tarkoita "huonoa". Mukana on silti monia Reynoldsille tyypillisiä piirteitä: parhaimmillaan kirja on kuvailevissa osioissaan, ja mieleeni ovat jääneet erityisesti Thalian vierailut kummallisissa Habitaateissa. Ääridemarkistinen (demokraatti-anarkistinen) Timanttivyö on melkoisen värikäs ja kummallinen paikka, joka kaikessa utopistisuudessaankin vaikuttaa monin tavoin ikävämmältä paikalta kuin myöhemmistä kirjoista tuttu Ruostevyö. Koska tämä tarina sijoittuu Ruttoa edeltävään aikaan, kaikki on paljon silotellumpaa ja ja puhtoisempaa kuin muissa kirjoissa, mutta pinnan alla on yhä mukana Reynoldsille tyypillinen "inhottelu", jossa kaikkein vapaamielisinkin habitaatti on helppo nähdä lähestulkoon painajaismaisena paikkana.

Aldous Huxleyn "Uljas Uusi Maailma" on toinen klassisen tieteiskirjallisuuden pakko-lukea-poliittisista-yhteiskuntaspekulaatioista. Toinen on tietenkin George Orwellin "Vuonna 1984", ja kirjoja lukiessaan on syytä huomata, että ne ovat kiinnostavalla tavalla toistensa vastakohdat. Siinä missä Orwellin kirja sijoittuu lohduttomaan, painajaismaiseen yhteiskuntaan jonka asukkaille kuolema on ainoa pakokeino, Huxleyn luoma maailma on jollakin sairaalla tasolla utopistinen: ihmiset, kuuluivatpa he sitten yhteiskuntaa hallitseviin yli-inhimillisiin Alfoihin tai hieman apinaa kehittyneempiin Epsiloneihin, ovat lähes poikkeuksetta onnellisia ja tyytyväisiä asemaansa, köyhyys ja sota ovat taaksejääneitä ongelmia, ja murheiden iskiessä kansalaiset voivat lohduttautua estottomalla seksillä ja ylenmääräisellä huumeidenkäytöllä. Teknologia on kehittynyttä ja (ainakin Alfojen tapauksessa) ylelliset huoneistot, yksityiset lentokoneet ja "tunnekuvat" tyydyttävät kaikki mukavuudenhalut. Samalla kirjan kuvaileva maailmanvaltio on kuitenkin hirviömäinen diktatuuri, joka jakaa kansalaisensa syntymästä saakka eri kasteihin ja käyttää heidän "olouttamiseensa" kivuliaita ja traumaattisia menetelmiä, poistaa kaikki toisinajattelijat yhteiskunnasta ja sulkee viimeiset luonnolliset ihmiset eräänlaisiin reservaatteihin, joissa he joutuvat elämään alikehittyneissä olosuhteissa vailla toivoakaan paremmasta. Minuun kirja teki vaikutuksen juuri kuvaamansa yhteiskunnan vastakohtaisuuden ja monijakoisuuden takia, ja sen juoni jäi mieleeni erittäin hyvin. Osa (mutta yllättävää kyllä, vain osa) teknologiasta on tietenkin vanhentunutta, etenkin kun kirjan on tarkoitus sijoittua vuoteen 2540, mutta se ei suuresti haitannut lukukokemustani, sillä teknologia ei (eivätkä edes kirjan kuvaamat historialliset, nyt jo vanhentuneet tapahtumat) ole kirjan kirjan juonen pääasia, vaan sen kuvaama järjestelmä, joka voidaan mieltää monella eri tavalla. Suosittelen kaikille dystopisista/utopistisista yhteiskuntakokeiluista kiinnostuneille.

Brian Aldissin Helliconia-trilogian ensimmäinen osa on koko sarjan paras osa. Kaksi myöhempää kirjaa eivät tuoneet juoneen mukaan oikeastaan mitään uutta ja kiinnostavaa, ja niiden juonenkulku oli varsin ennalta arvattava. "Helliconian Kevät" oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen lukupaketti, josta kykenin nauttimaan ja kiinnostumaan. Kirjalla ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan se keskittyy enimmäkseen kuvaamaan kaukaisen planeetta Helliconian ekologiaa, joka on varsin erilainen Maahan nähden: Helliconian kaksi aurinkoa (pieni ja kylmä Batalix ja suuri ja kuuma Freyr) saavat aikaan lähes 3000 Maan vuoden mittaisen "suurvuoden", jonka aikana planeetan kaksi älyllistä lajia, lämpimään sopeutuneet "ihmiset" ja kylmään sopeutuneet fagorit vuorottelevat hallitsevan lajin asemassa. Satojen kilometrien korkeudessa planeettaa kiertaa Maan tarkkailuasema Avernus, jonka tehtävä on tarkkailla planeettaa. Varsin yllättävällä tavalla (Maan tarkkailuasema mainitaan ensimmäisen kerran vasta yli sadan sivun jälkeen) tämä kirja yhdistää fantasiaa ja scifiä, mutta järjestely toimii, ja ainakin minä jaksoin lukea kirjan (hieman töksähtävään) loppuun asti pahemmin pitkästymättä.

Tämä kirja on yliarvostettu. Se ei ole täysin huono, mutta ei mielestäni ansaitse läheskään kaikkea siitä kunniasta joka sille on annettu. Suurin ongelma ovat kirjan tylsät jaksot, joita on valitettavan paljon ja jotka ovat valitettavan pitkiä: toisinaan useita kymmeniä sivuja saatetaan käyttää pelkkään taivaltamiseen ja verrattain vähäpätöisten tapahtumien yksityiskohtaiseen kuvailemiseen. Lisäksi kerronta pomppii jatkuvasti sivuraiteille ja kertoo pääjuonen kannalta täysin merkityksettömiä tarinoita (pahamaineisimpana esimerkkinä "Tom Bombadil" -jakso), jotka saattavat aluksi lisätä tarinan syvyyttä mutta alkavat pidemmän päälle tuntua varsin puuduttavilta. Tietenkään tämä juonen polveilevuus ei ole mikään ihme, sillä kirjahan on kirjoitettu Tolkienin itsensä mukaan puuskittain usean vuoden mittaisen ajanjakson sisällä. En myöskään koskaan erityisemmin mieltynyt dialogiin, joka on enimmäkseen latteaa ja mielikuvituksetonta, ja osittain hämäräksi ja aukkoiseksi jäi koko pääjuoni, josta kuitenkin on väännetty juttua 900 (hyvin pienellä fonttikoolla kirjoitetun) sivun verran. Miksi se Sormus piti tuhota? Eikö kukaan koskaan edes harkinnut mahdollisuutta yrittää käyttää Sormusta Sauronia vastaan tarkasti valvotuissa oloissa, jos ainoana vaihtoehtona oli lähettää reilun metrin mittainen, kaikkea taistelukokemusta vailla oleva Hobitti vihollismaan sydämeen ja jäädä sitten odottamaan 99% varmuudella seuraavaa ikuista orjuutta?? Ja siitä pääsenkin vielä yhteen häiritsevään tekijään: Taru Sormusten Herrasta on naiivilla ja usein hyvin ärsyttävällä tavalla mustavalkoinen... Miksi Sauron ja hänen örkkinsä ovat niin täydellisen ja ehdottoman pahoja, miksi heillä ei tunnu olevan minkäänlaista motiivia hirmuteoilleen? Ja miksi ne pahuksen haltiat ja Gondorin ihmiset ovat niin sanoinkuvaamattoman uljaita ja ylivertaisia, todellisia puhtoisia ritareita, jotka pyrkivät kaikin keinoin pelastamaan maailman ilman vähäisimpiäkään toiveita oman etunsa edistämisestä? Paras hahmo oli Klonkku, joka oli ainoa joka todella kävi läpi minkäänlaista henkilönkehitystä...

"Kuilukaupunki" on Reynoldsin "Ilmestysten Avaruus" -sarjan toinen kirja. Se ei suoranaisesti liity edelliseen kirjaan kuin joidenkin viittausten ja osittain samojen tapahtumapaikkojensa puolesta, ja koko kirja sijoittuu itse asiassa ensimmäistä kirjaa edeltävään aikaan. Siitä huolimatta pidän "Kuilukaupunkia" (joka Suomessa on jostain syystä julkaistu kahdessa osassa) sarjan täysivaltaisena osana, sillä tämä romaani syventää ja selkeyttää huomattavasti Reynoldisn kiehotavalla tavalla synkkää maailmankaikkeutta, ja sen tapahtumilla tulee olemaan varsin suuri merkitys sarjan seuraavassa kirjassa, "Lunastuksen Arkissa". "Kuilukaupunki" yhdistää onnistuneesti tieteis- dekkari- ja kauhukirjallisuutta, eikä yllättäviä juonenkäänteitä puutu...

Parodiaahan tämä on, mutta lieneekö kyse sitten toimimattomasta suomennoksesta tai minun ja Adamsin yhteensopimattomasta huumorintajusta, mutta minusta suurin osa näiden viiden kirjan vitseistä ei vain ollut hauskoa tai sitten ne oli viety liian pitkälle. Ei "Linnunrata: Viisiosainen trilogia" huono lukupaketti ole, mutta toisinaan Adamsin "ihmisvastaisuus" alkoi ärsyttää minua siinä määrin että jouduin välillä lukemaan jotain muuta...

Kun hankin Alastair Reynoldsin "Ilmestysten Avaruus" -kirjan, oloni oli varsin varuksellinen, sillä en ollut pitkään aikaan löytänyt mistään todella hyvää science fictionia. Pian kuitenkin kävi ilmi, että tällä kertaa valintani oli osunut oikeaan. "Ilmestysten Avaruus" on hyvinkin mahdollisesti paras koskaan lukemani scifikirja, ja goottilaista kauhua, avaruusoopperaa ja kovaa tiedettä yhdistelevä juoni piti minut liimautuneena kirjaan loppuun asti... Outo juttu muuten, etten ennen "Ilmestysten Avaruutta" uskonut mahdolliseksi laajan mittakaavan scifiuniversumia, jossa ei ole ollenkaan valoa nopeampaa matkustusta.

Noita-sarjan kolmas osa. Edelliset Noita-kirjat olivat mielestäni nautittavia lukukokemuksia, mutta tämä on mielestäni ehdottomasti niistä paras, kenties jopa paras Kiekkomaailma-kirja. Pidin erityisesti Pratchettin "perinteisestä" poikkeavasta haltiakuvauksesta, sekä siitä hiljaisesta mutta hellittämättömästä temposta jolla juoni rakentuu ja tiivistyy Pratchettille ominaiseen tapaan.