Valo ei ole niin kirkas kuin Banks väittää sen olevan. Vaikka Micheal Kearny -osiot ovatkin sinänsä mielenkiintoisia, niiden funktio suhteessa muuhun tarinaan jää kovin irralliseksi. Toisaalta Harrisonin loppuratkaisu tuntuu väkinäiseltä, vaikka idea onkin paikallaan.
Näistä kauneusvirheistä huolimatta Valo on erinomainen kirja. Unenomainen tunnelma on lähes alati läsnä, eritoten Seria Maun matkassa kuljettaessa. Tämän saa aikaa Harrisonin ensiluokkainen kielenkäyttö. Mies viljelee paljon motiiveja, ei selittele turhia ja on sopivan salaperäinen niin dialogissa kuin kuvauksessakin. Harrisonin hienovarainen kieli sysää vastuuta lukijalle ja jättää tilaa mielikuvitukselle. Mintä ovatkaan varjo-operaattorit? Miltä näyttäisivät Seria Maun nanosekuntien mittaiset avaruustaistelut? Millaista olisi elää neljässätoista ulottuvuudessa yhtä aikaa?
Harrison on itse myöntänyt, että Valo on helppo lukea, mutta hankalampi ymmärtää. Totuudenmukainen väite. Valossa on vain yksittäisissä lauseissa esiintyviä kannanottoja, mutta toisaalta koko romaanin kattavia teemoja. En usko, että tavoitin näin ensilukemisella teoksen kaikkia viisauksia tai juonellisia viittauksiakaan. Seria Maun pako ihmisyydestä ja yritys palata siihen on hyvä esimerkki teoksen älykkäistä teemoista. Harrison pui loistavasti henkisesti yhä pikkutyttöä muistuttavan nuoren naisen pakoa pahasta maailmasta kohdatakseen vain joitan, joka ei ole yhtää entistä parempaa. Myös Micheal Kearnyn pako asettaa ajatuksia herättävän paradoksin. Mies kun pakenee, jotain edes tietämättä, mistä takaa-ajajassa oikeastaan on kysymys. Lisäksi hän omien uskomustensa perustella koittaa edesauttaa pakoa, vakkei hänen konsteistaan todellisuudessa ole mitään apua. Miksi me ihmiset olemme niin vahvasti ennakkoluulojemme ja muutoksen pelkomme vankeja, että olemma valmiita täysin absurdeihin tekoihin ei-minkään tähden?
Jos Risisingin arvioinissa olisi varaa puolikkaille, olis Valo saanut minulta yhden sellaisen lisää. Niin hyvä kirja se kuitenkin hienoisista vioistaan huolimatta on.
