Salapoliisitarina urbaanissa fantasiamaailmassa

Tämä tarina avautuu hitaasti perusteellisen juonenrakentamisen myötä. Lukijalle tiputellaan vihjeitä pitkin tuhatsivuista matkaa, jonka palkinto seisoo loppurutistuksessa. Pieni (tai vähän isompikin) tiivistäminen ei olisi haitannut. Kuitenkin koko matka oli viihdyttävä ja loi jännitteisiä suhdekuvioita suuntaan ja toiseen.

Tykkäsin siitä, että päähenkilöpari, puoli-ihminen Bryce ja enkeli Hunt, ovat päällisin puolin taviksia. Bryce työskentelee eräänlaisessa antiikki-liikkeessä, eikä Huntkaan ole tyypillinen romantasian miestähti linnoineen ja rahakirstuineen, vaan orja.

Crescent Cityn maailma poikkeaa keskiaika-tyyppisestä fantasiamaailmasta virkistävällä tavalla. Se kun on lähes todellista maailmaa muistuttava kaupunki-ympäristö kännyköineen, videostriimeineen ja sähkövaloineen. Sähkö toki tulee jännittävämmästä lähteestä kuin tuulimyllystä. Maailma vilisee erilaisia hahmoja vampyyreistä meri-ihmisiin.

Vaikka kirja viihdyttää taattuun Sarah J. Maasin tyyliin, tarina ei vielä sykähdyttänyt ihan kymmenen tähden tasolla. Odotan jälleen, että sarjan toinen kirja olisi vielä parempi. Kyllä tässäkin silti ylitettiin itku-kynnys, mikä on aina hyvä merkki. 

Kirja oli kaiken hypetyksen jälkeen suuri pettymys. Kaksi tähteä annan ihan siitä, että tuli kuitenkin luettua loppuun asti.

Tarinan idea kuulosti lupaavalta: kaksi sarjamurhaajaa, jotka murhaavat muita sarjamurhaajia, kohtaavat. He löytävät toisistaan ensin ystävät ja sitten jotain vielä enemmän.

Toteutus ei kuitenkaan yltänyt edes välttävälle tasolle. Lukijalle on alusta asti selvää, että päähenkilöt ovat toisiinsa ihastuneita. Silti nämä kaksi paatunutta taparikollista eivät uskalla edes vihjata toisilleen tunteistaan. Epäuskottavaa. Myöskään kirjan huumori ei osunut itselle. 

Rattoisa finaali

Trilogian kolmas osa tarjoaa jälleen leppoisaa luettavaa. Tällä kertaa kirjassa seurataan tapahtumia kolmen päähenkilön omien lukujen kautta: Evangelinen, Apollon ja Jacksin. Ilahdun, kun kirjailija ei jämähdä valittuun kaavaan, vaan uskaltaa tehdä näitä tarinan kannalta olennaisia päätöksiä. 

Kirjan maailma on jälleen mukavaa luettavaa. Sen sijaan Pikku-Ketun jokaisen mielenliikkeen kuvailu ei lukijaa edelleenkään lämmitä. Siitä päästään hieman eroon lopun kohokohdassa, jossa yllättäen tapahtuu todella paljon.

Jäin miettimään, mihin katosivat ensimmäisessä ja toisessa osassa seikkailleet tärkeät sivuhahmot, Evangelinen sisar ja ensimmäinen poikaystävä. Olisin kaivannut heidänkin tarinoilleen jonkinlaista päätöstä.

Samoin olisin kaivannut järkevämpää selitystä erään kirouksen murtamiseen, mutta noh, kai se näinkin kävi. 

Kaikkiaan kirja oli oikein mukavaa viihdettä. Kaikkien kolmen kirjan kartat on myös mainittava: kuvitus on suloisen satumainen ja vaihtuu jokaisessa kirjassa. 

Satu nuorille aikuisille jatkuu!

Lumotun pohjolan tarina jatkuu tutun hattaramaisissa tunnelmissa, mutta tässä kirjassa on mukana myös synkempiä makuja kuin sarjan ensimmäisessä osassa.

Tarinan juonen vetovoima tihentyy, kun lukija pääsee vihdoin lähemmäs tapahtumien perimmäisiä syitä ja päähenkilöiden salaisia motiiveja. Vihjeitä annetaan hyvin ripotellen, mutta loppua kohden saadaan kuitenkin kaivattuja paljastuksia. Kolmanteen osaan jää vielä avoimia kysymyksiä ja mielenkiintoa. Valmistaudu myös viimeisten sivujen käännekohtaan! 

Olen pettynyt siihen, että kirjan päähenkilö ei vieläkään löydä luotettavaa, naisoletettua ystävää. Inhoan sitä, kun kirjallisuudessa päähenkilö-nainen voi todella luottaa vain miesoletettuihin hahmoihin. Se tuntuu vanhanaikaiselta ja väljähtäneeltä lähestymiseltä. 

Hyviä puolia kirjassa ovat mielenkiintoinen maailma, pääparin keskinäinen vetovoima ja se, ettei asioista ole tehty liian vaikeita. 

Satukirja nuorille aikuisille!

Kirja kehrää sadunomaista tarinaa, josta nauttii parhaiten, kun ei odotakaan siltä mitään sen suurempaa.

Pidin siitä, että kirjassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu ei ole niin yksiselitteinen kuin perinteisesti fantasiassa. Jokainen voi tehdä väärän valinnan, joka johtaa kyseenalaisiin lopputulemiin.

Olin kuullut paljon hypetystä tästä kirjasta. Ensimmäinen ajatus kirjaa lukiessa oli kuitenkin pettymys. Kerronta vaikutti töksähtävältä, juoni ikivanhalta ja hahmot karrikatyyreiltä. Kirjan loppua kohden vauhti niin sanotusti kiihtyy, mutta loppu ei silti säväytä. Kirjan luettuani ajattelin, että tämä oli tässä. En jaksa lukea enää toista, vanhaa kaavaa toistavaa kirjaa tästä sarjasta.

Mutta nyt seuraa MUTTA. 

Sain itse pienen juonipaljastuksen kirjasarjan toisesta osasta (Usvatuulen valtakunta), mikä innosti minut jatkamaan sarjan parissa. Yksi parhaimpia päätöksiäni tässä vaatimattomassa lukijan elämässäni.

Jos voisin antaa yhden vinkin tämän kirjan uusille lukijoille, se olisi: sitoudu heti alkuun lukemaan kaksi ensimmäistä Valtakunta-sarjan kirjaa. Tekemättä sen kummempia juonipaljastuksia, Okaruusujen valtakunta yksistään luettuna ei ole kummempi kuin tuhat muutakaan romanttista fantasia-tarinaa. MUTTA, se luo hykerryttävän pohjan seuraavalle kirjalle ja samalla koko sarjalle.

Jos siis pystyt sivuuttamaan ennalta-arvattavuuden Okaruusujen valtakunnassa, ja suhtautumaan anteeksiantavasti kirjan loppuun, sinut palkitaan avokätisesti sarjan toisessa osassa.