Ensivaikutelma kirjasta oli todella huono: vastenmielistä sotauhoa, autoritääristä johtamiskulttuuria ja isänmaallista öhötystä testosteronihuurussa. Samaa jatkui kirjan loppuun asti, mutta juonessa oli silti pientä vetoa huolimatta täydellisen etäisiksi jäävistä henkilöistä. Juonen perusasetelma (tämä ei ole spoileri koska sama kerrotaan kirjan takakannessa) on, että \"panaasialaiset\" ovat miehittäneet Yhdysvallat ja vastaan taistelee enää seitsemän miehen armeija (tietysti miehen, Heinleinillahan naiset eivät tee mitään merkittävää paitsi kasvattavat lapsia), muu väestö elää orjuudessa. Seitsemän miehen armeija punoo yllättävän epäsotaisan juonen panaasialaisten pään menoksi. Kevyttä lukemista, ihan hyvin meni alas alun pakkonielemisen jälkeen.

Olisin rakastanut tätä kirjaa nuorena tyttönä! Tarinassa on näppärä sankaritar, keijuja, mielikuvituksellis-scifistinen \'setting\' (Mars, Venus, jokin kaukainen tulevaisuus, jossa Maahan suhtaudutaan alentuvasti), pikkiriikkisen siveää romantiikkaa. Eikä kansikuvakaan huono ole, eihän? Kirjallisena tuotoksena kirja on köykäinen, mutta harvemmin scifi tällä saralla pääseekään pätemään. Juonikaan ei ole kummoinen, mutta kyseessä on toki nuorille tarkoitettu, sivumäärältään melko vähäinen kirja. Sivujen huvetessa aloin ihmetellä miten ihmeessä kirjailija ehtii solmia kaikki langanpäät ennen kuin sivut loppuvat! Muistaakseni Heinleinia on kritisoitu sovinismista enkä sitä hetkeäkään tämän luettuani ihmettele. Kirjan opetus tuntuu olevan: Naisten kannattaa keskittyä hoitamaan vauvoja ja kasvattamaan lapsia, ja sitä he perimmältään haluavatkin tehdä, vaikka joskus erehtyvät muunlaista uraa havittelemaan.