Prefekti on nostalginen kirja minulle, sillä se on ensimmäinen lukemani avaruusooppera, ja päätin nyt lukea sen toista kertaa, koska muistini tämän kirjan juonesta ei ole niin tuore. Prefektin on tarkoitus olla Reynoldsin aiemman sarjan itsenäinen esiosa, tarkemmin sanottuna se on nykyään oman trilogiansa ensimmäinen osa, koska kaksi jatko-osaa on ehtinyt ilmestymään. Itsenäisestä luonteestaan huolimatta tuntui hieman kuin olisin lukenut jatko-osaa ja kirjassa tulee aluksi tietämättömälle lukijalle paljon vierasta sanastoa, muun muassa abstraktio, implantti, habitaatti ja eloaine. Näistä konsepteista toki saadaan enemmän yksityiskohtia kirjan edetessä, joten ihan hämärille lukijaa ei kuitenkaan jätetä. Kirjan maailmassa ei varsinaisesti esiinny avaruusolentoja, vaan ihmisiä, joista osa on vienyt kehonmuokkauksen äärimmilleen. Kirjassa mainitaan myös ilmeisesti ihmisten jalostamista sioista eläinkokeiden seurauksena kehittynyt "hypersikojen" rotu. Tämä on vähän huvittava moka omalta tolaltani, mutta luulin aluksi että hypersika oli jokin ironisesti nimetty asema Sotisovassa eikä kirjaimellisesti ihmisen kaltaiseksi kehittynyt sika. Jos tarina ei käsittelisi avaruuspoliiseja, olisin varmaan hoksannut nopeammin mistä on kyse.

Kirjan päähenkilöinä ovat kenttäprefekti Dreyfus ja tämän apulaiset Thalia ja Sparver. Dreyfusia kummittelevat yli 10 vuoden takaiset, katkonaiset muistot vaimostaan, ja Thalia on uusi apulaisprefekti, jonka harteilla on myös prefektinä toimineen isänsä huono maine. Sparver on taas mainitsemani hypersika, joka kokee jonkinlaista ennakkoluuloa rotuansa kohtaan. Harmittavasti sekä Thalian että Sparverin roolit tässä kirjassa jäävät aika taka-alalle, varsinkin Thalian hahmo kärsii kun hän jää itsenäisellä missiollaan vangiksi yhteen habitaateista. Kirjan alun tahti tuntui varsin hitaalta, varsinkin kun kertojahahmot vaihtuivat alussa tiuhaan tahtiin, mutta noin 100 sivun jälkeen kirjan juoni alkoi jonkin verran luistamaan. Kirja on varsin pitkä ja mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut, varsinkin dialogissa. Pohdin myös, oliko tarpeen tehdä Gaffneystä kertojahahmoa, koska sen vuoksi kirjassa paljastuu turhan nopeasti että yksi Sotisovan suurprefekteistä pelaa kirjan pääpahiksen pussiin. Prefektissä kuitenkin esitellään mielenkiintoisia scifi-konsepteja, kuten augmentoitua todellisuutta, aivosiruja, kuolemattomuutta ja tekoälyä, mukaan lukien myös hieman body horroria (erityisesti yliprefekti Aumonierin leikkausoperaatio oli aika karmivaa luettavaa).

Scifiksi tekstiä oli suhteellisen helppoa seurata ja lukea. Käännöksenä Prefekti on ihan ymmärrettävä, vaikka ehkä turhan suora käännös ottaen huomioon englanninkielisten sanontojen suomennokset. Yhtenä esimerkkinä oli ”tappaa kaksi lintua [yhdellä kivellä]”, vaikka suomeksi kyseinen sanonta on tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yksi hämmennystä aiheuttava käännös oli myös ymmärtääkseni bugin kääntäminen "pöpöksi", mutta toisaalta kyse on vuonna 2009 julkaistusta teoksesta, joten ymmärrettävästi tietotekniikan termistö voi olla vanhentunutta. Vanhentuneesta termistöstä puhuen on pakko nostaa adjektiivin "autistinen" käyttö tässä kirjassa oudoissa asiayhteyksissä. Mykäksi muuttunut tutkija taantui "autistiselle tasolle" ja noin 50 sivua myöhemmin kuvaillaan, miten epäonnistuneiden ihmismielten varmuuskopiot kokivat "autistisen erkaantumisen". Ihmettelen, mitä kirjailija on tällä sanavalinnalla tarkoittanut - jonkinlaista tieteellisyyttä on varmasti haettu, mutta minusta sanavalinta ei näissä tapauksissa ole osunut oikeaan.

Ihan tyydyttävä loppu trilogialle, vaikka lukuintoni alkoi hieman laskemaan loppua myöten. Kirjailijalta jälleen mielenkiintoista maailmanrakennusta ja siihen tulleita twistejä, kun Hirka jälleen päätyi uuteen maailmaan ja joutui totuttelemaan siihen, että odininlapsen ja mädänkantajan sijaan hän onkin syntyjään arvostetusta sokeiden (eli Umpirien) talosta. Tosin jäi tästäkin osasta hieman ristiriitaisia tunteita kun olen lukenut tätä trilogiaa uudelleen. Ensinnäkin Hirka tuntui jotenkin epäuskottavan vaikutusvaltaiselta teini-ikäiseksi, joka on suurimman osan elämästään elänyt tien päällä kiertävän parantajan adoptiolapsena, vaikka ymmärrän että tässä vaiheessa Hirka on kokenut ja nähnyt paljon. Kuten edellisessä osassa Stefanin kanssa, myös tässäkin osassa toistuvat Hirkan kyseenalaiset suhteet häntä paljon vanhempiin miehiin (nyt tässä osassa langennut Kolail ja osittain vankina pidetty Urd). Olisin sen sijaan kaivannut Hirkalle syvempiä suhteita muihin naisiin, jotka eivät jäisi hyvin pintapuolisiksi (esim. Ramoja tai Hirkan isoäiti Uhere verrattuna Hirkan isoisään Rauniin). Onhan tässä osassa kuitenkin vaihteluksi Skerri, mutta heidän suhteensa on lähes koko kirjan vihamielinen. Minusta kirjassa Urdin roolin olisi voinut kirjassa jättää myös pienemmäksi, sillä tässä kirjassa hänestä yritetään jostain syystä maalata moraalisesti harmaampaa hahmoa. Ensimmäisessä osassa vihjailtiin, että Urd olisi raiskannut Ramojan ja sitten vammauttanut heidän poikansa Vetlen, mutta silti Hirka päättääkin jostain syystä vain päästää tämän vapaaksi Yminmaahan. Lopuksi en voinut olla huomaamatta, että tässä kirjassa joko Pettersen tai hänen teostensa suomentaja alkoi kuvailemaan nauruja ”hirnahduksiksi”, mikä on minusta outo sanavalinta ja esiintyy Vardari-trilogiassakin.

Arvosanani tämän kirjan kohdalla hipuilee 7:n ja 8:n välillä. Plussapisteitä koko trilogia saa minulta pohjoismaalaisesta mytologiasta inspiroituneesta fantasiamaailmasta.

Kirjan ”Silkkikengät ja höyhenviitta” päähenkilö on nuori tyttö nimeltä Dorde, kuusivarpaisen sammaleenkerääjä Lastikan tytär. Dorde ja hänen äitinsä asuvat Tauoskoilan tilan mökissä ruotusotamiehen palvelusväkenä ja he keräävät sammaletta hirsimökkien tiivisteeksi tämän ollessa poissa. Lastikan sairastuessa Dorde joutuu tekemään työtä yksin ja paheksunta heitä kahta kohtaan kylän keskuudessa kasvaa. Kun sana leviää Lastikan sairastumisesta, mökki lunastetaan toiselle perheelle, koska kuusivarpaisen ”noidan” ei haluta olevan mökin viimeinen asukas. Dorde ja Lastika lähtevät rankalle matkalle Suurenkosken kaupunkiin, jonne heitä opastaa kultainen lintuhaltija. Juuri matkansa lopulla he uppoavat koskeen, josta Dorde pelastetaan ja päätyy lumppuja keräävän Lampunsytyttäjän hoiviin. Lastika taasen katoaa, ja totuttuaan uuteen ympäristöönsä Dorde omistautuu suojelemaan Suurkosken Vuorenvuorta ja sen lähdettä ahneiden porvarimiesten tuhoyrityksiltä.

Kerronta kirjassa on jokseenkin puhekielistä: hän on usein ”se”, he on ”ne”. Positiivisenä pidin kuitenkin runollista kerrontaa ja runollisuus onkin olennaisena osana kirjassa loitsuina. Dorden suhde äitiinsä tuntui kuitenkin jotenkin etäiseltä, jolloin ajattelin aluksi etteivät he olleet sukua. Dorde harvoin kirjassa viittaa Lastikaan äitinään ja viittaa tähän usein tämän etunimellä. Kirjassa on potentiaalia ja minusta juuri historiallinen kehys, kuten taikausko ja noituuden pelko, oli mielenkiintoinen. Kirja on kuitenkin lyhyt ja olisi kuitenkin kaivannut parempaa pohjustusta joidenkin yksityiskohtien selittämiseksi. Myös kirjan loppu tulee vähän töksähtävästi vastaan ja tuntuu kuin kirjailija olisi kiireellä selittänyt asioita, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, nimen omaan tästä lintuhaltijoiden ja lähdettä suojelevien ”kuusivarpaisten” tarinasta. Jotkut asiat vain tapahtuvat ikään kuin sadussa tai koska ne olivat tuon ajan normeja, mihin ikinä kirja sitten yrittääkin sijoittua. Espanjantaudin mainitsemisella olisin päätellyt kirjan sijoittuvan Suomen 1920-1930-luvuille. Puhutaan myös esimerkiksi vapriikeista ja öljylamppujen sytyttämisestä, joten ollaan aikaisintaan 1800-luvulla. Tosin ihmettelin, että puhutaan puuteroituun peruukkiin pukeutuneesta "Kuninkaasta", jota Suurkosken kaupungissa pidetään legendaarisena ellei jopa jonkinlaisena pyhimyksenä. Suomi kun ei ole ollut koskaan kuningaskunta paitsi ollessaan osana Ruotsia ja puuteroidut peruukit olivat 1700-luvun aristokraatin muotitrendi. Tosin kirjassa on hyvinkin ajankohtaisia teemoja, kuten toisten paheksunta ulkonäön ja erilaisen taustan perusteella tai eläin- ja luonnonsuojelu.

Luin tämän kirjan toista kertaa runsaat yli kymmenen vuotta siitä, kun luin sen ensimmäisen kerran ja itselläni oli valitettavasti muisti pyyhkiytynyt täysin tästä teoksesta. Muistin ainoastaan, että kirja sijoittui New York Cityyn.

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias (myöhemmin kirjassa 14-vuotias) Ananka Fishbein, joka on viettänyt suurimman osan elämästään lukien ikiopiskeljavanhempiensa kotikirjastoa. Kirja alkaa kun (kirjassa selittämättömästä syystä) hänen naapurustonsa puistoon avautuu reikä Varjokaupunkiin ja hän näkee ensimmäistä kertaa Kiki Striken tutkimassa samaista koloa. Kiki Strike kokoaa Iskuryhmää Varjokaupungin tutkimiseksi ja Ananka pääsee tähän mukaan, ja niin edelleen. Kirjan alkupuolisko oli ihan jännittävä, kun hahmot pääsivät vihdoin Varjokaupunkiin, mutta kirjan nimestä huolimatta, ei sitä juurikaan paljon nähdäkään myöhemmin. Kirjan loppupuoliskon lukaisin mahdollisimman nopeasti, sillä minua ei hirveästi kiinnostanut prinsessa Sidonian Viisikon järjestämät kidnappaukset - jotenkin en pitänyt tätä koko kirjan ajan pinnallisena kuvattua teinityttöä kovin sykähdyttävänä mastermind-pahiksena. Olin kai odottanut, että Varjokaupungissa olisi asustanut jotain rottia ihmeellisempiä otuksia ja siihen olisi liittynyt jotain hauskoja juonenkäänteinä ja syvällisempää urbaania löytöretkeilyä.

Vanhempana lukijana kirja vaikutti teini-ikäisten tyttöjen voimafantasialta, missä ei sinänsä mitään vikaa ole. Olihan kirja osin huvittava ja jaksoin lukea kirjan loppuun, vaikka myös huomasin etten ole kirjan kohderyhmää. Lukujen lopuissa olevat tietoiskut saattavat opettaa lukijalle jotain uutta esimerkiksi New York Cityn historiasta tai salapoliisitekniikoista, tosin en tiedä kuinka realistia vihjeitä osa jälkimmäistä on. Välillä hämmensi kuinka yläasteikäiset tytöt ylipäätään pääsevät niin helposti pälkähästä uskomattomimmista asioista. Olisi ollut ehkä helpompaa sivuuttaa osa tapahtumista, jos hahmot olisivat olleet pari vuotta vanhempia, lukioikäisiä. Esimerkiksi kaksi tyttöä pääsee vartioituun rakennukseen sisälle naamioitumalla siivoojiksi ja lataavat CD-levylle huippusalaisena pidetyn kaupungin kartan osan (ilmeisesti tietokoneita tai pääsyä työpaikan palvelimille ei ollut mitenkään lukittu). Toinen esimerkki on kirjan lopussa tapahtuva pakeneminen erään pankin hälytetystä pankkiholvista niin, että pari sivuhahmoa ehti jopa ennen poliisien tuloa piiloutumaan rakennuksen ulkopuolelle tulematta pysäytetyksi (jotenkin odottaisi että NYC:issä varmaan tämäntyyppisessä pankissa olisi vartijoita).

Oma kappaleeni tästä kirjasta taitaa vihdoin päätyä lahjoitettavaksi kerättyään pölyä omasta kirjahyllystäni, mutta nuoremmille lukijoille tämä voi olla ihan kelpo teos.

Todella hyvä kirja, suosittelen. Kirjasarja kun vain paranee jatko-osien myötä. Pidin siitä, että kirja koostui Maresin kirjoittamista "kirjeistä". Oli mukavaa seurata Maresin saavutuksia, vastoinkäymisiä ja varttumista. Kirjassa on useita jännittäviä kohtia eikä se käy koskaan liian tylsäksi.

Palaan kirjahyllyssäni erääseen kirjasarjaan, jota en koskaan jatkanut, ja selvitän kannattaako minun jatkaa tätä. Alkuperäinen arvioni oli vuodelta 2019, minkä olen korvannut tällä vuoden 2026 arviolla. ”Hän sanoi nimekseen Aleia” on Kaksosaurinkojen trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu fiktiiviseen sekä magiaa että 1800-luvun teollista vallankumousta ja edistysuskoa yhdistelevään maailmaan ripauksella länkkärien tavoin aseistautuneista ja lainsuojattomia henkilöhahmoja. Yksi kirjan päähahmoista on kissasilmäinen seleesi nimeltä Corildon, joka hallitsee ilman elementtiä, kun taas toinen on kirjan nimessäkin esiintyvä Aleia, magialla lumottu muistinsa menettänyt tyttö. Kirjan maailma on kivaa vaihtelua useammin nähtävään keskiaikafantasiaan. Pidän myös huvittavana, että luen Korpinkehät-trilogian perään toisen sarjan kirjaa, jossa esiintyy myös taikavoimana ”mahti”.

Ensimmäiseksi trilogian osaksi tämä on aika pitkä, vaikka kirjan luvut ovatkin lyhyitä. Juonellisesti kirjassa on paljon matkustamista paikasta toiseen ja sen välissä lepäämistä. Tässä osassa ei vielä valitettavasti päästä hamuttuun Seleesiaan asti. Toisaalta mietin, mitä trilogian kahdessa muussa osassa olisi riittävästi kerrottavaksi. Loppupuolella, noin sivusta 300 eteenpäin juoni tuntui aika lailla hidastuvan verrattuna alkupuolen reippaaseen tahtiin. Kirjassa esitellään minusta liikaa Corildonin tuttuja ja paikoin olisi ollut varaa tivistää tapahtumia. Esimerkkinä loppupuolen hötöstä on Esme-diivan yksityiskohtaisesti kuvattu kabaree-esitys. Näkökulma saattaa kesken lukua vaihdella ja uusien hahmojen nimet vain ponnahtavat kerronnassa eivätkä dialogissa. Tässä kirjassa on oikeastaan aika monta kertojanäkökulmaa, mikä mielestäni herpaannuttaa kerronnan fokusta.

Kirjan dialogi tuntui minusta luonnoliselta ja jokaisella hahmolla oli omanlainen äänensä. En tiedä pääsinkö tässä kirjassa kuitenkaan tarpeeksi päähenkilöjen sisälle. Corildon on hahmoista ehkä mielenkiintoisin juuri sen takia, että kirjailija suosii kerronnassaan häntä, vaikka olisin halunnut enemmän vihjeitä Aleian taustastakin. En tiedä tykästyinkö kuitenkaan Corildonin hahmoon, koska hän on tässä kirjassa aika ailahteleva hahmo, joka juo murheisiinsa. Kirjassa on omaan aikaammekin rinnastettavia teemoja, kuten ksenofobiaa ja virkavallan aiheuttamaa väkivaltaa. Toisaalta kirjassa esitellyn Samiriam-transnaisen kuvailussa on selvästi parantamisen varaa. Samiriamin työnantaja jostain syystä kokee tarpeelliseksi paljastaa tuntemattomille ihmisille hänen haamunimensä ja kuvailussa kiinnitetään myös huomioita mistä ulkoisista piirteistään hän ei läpäise naisesta.

Kirja oli hyvä ja mukavaa luotettavaa. Jännittävä, mukaansa tempaiseva ja Varjakin seikkailuja mukava seurata. Pidän kuitenkin enemmän tämän jatko-osasta joten kannattaa lukea se tämän kirjan jälkeen.

Tekstin kokoa sivuilla olisi ehkä voinut vähän pienentää, joten se ei ollut oikein ihme, että kirja olikin vähän paksu.