Edgar Rice Burroughsin "Kauhea Tarzan" on itsenäinen jatko-osa edelliselle apinamies-romaanille "Talttumaton Tarzan", jonka päätteeksi sankarimme ryhtyi etsiskelemään ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa saksalaisten vangiksi joutunutta Jane-puolisoaan.
Tarzanin etsinnät vievät hänet Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, josta löytyy niin lihaa syöviä (!) triceratopseja ja muita karmeita muinaiseläimiä, hännällisten ja karvapeitteisten waz-donilaisten kaltaisia paikallisheimoja, ihmisuhreja harrastavia pappisuskontoja, keskenään sotivia kaupunkeja sun muuta jännittävää. Ja kun hätä on suurin, löytyy apu yllättävältä taholta...
Lopputulos on melko häkellyttävä Tarzan-romaani, jossa perinteiseen seikkailuun yhdistetään mielikuvituksellisia fantasiaelementtejä. Burroughsin kaavamainen tapa kuljettaa tarinaa tulee tutuksi - kannattaa huvin vuoksi laskea montako kertaa joku ryöstetään kirjan aikana - eikä kaikkia juonenkäänteitä kannata pysähtyä miettimään sen tarkemmin, mutta hyvinhän tämän kirjan parissa viihtyy, siitä ei pääse mihinkään. Että Tarzan-jad-guru vaan kaikille!
Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjailija on myös ns. tehnyt tolkienit ja ryhtynyt kehittelemään Pal-ul-doniin omaa kielioppia, jota selvitetään hieman kirjan alkupuolelta löytyvässä alaviitteessä eikä missään muualla kuin tuossa kyseisessä alaviitteessä:
"Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tälläiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamala sanan alkukirjain, esim. k'kor, rotkot, lausutaan kakor. Leijonat olisivat siis j'ja tai miehet d'don." (s. 55, V. Hämeen-Anttilan suomennos vuoden 1946 painokseen).