Tarzan-maratonini on edennyt yhdeksänteen osaansa. "Tarzan ja kultaleijona" (Karisto, 1950) koostuu oikeastaan kahdesta juonisykeröstä, jotka sitten lopussa yhtyvät toisiinsa. Ensimmäisessä seurataan Greystoken perheen entisen sisäkön johtamaa koostuvaa roistomaista retkikuntaa, joka pyrkii ryöstämään Oparin kaupungin aarteet. Toinen puolestaan kertoo Tarzanin seikkailuista rauniokaupungissa, jota hallitsevat mustia orjuuttavat gorillamiehet.
"Tarzanin ja kultaleijona" on perusvarma romaani, joka ei kuitenkaan pääse yllättämään missään vaiheessa. Kaikki juonenkäänteet ovat oikeastaan tuttuja jo sarjan aikaisemmista osista. Nykylukijan silmin rasismikerroin on tällä kertaa epätavallisen korkealla: mustien lisäksi tyypittelyn kohteeksi pääsevät myös arabit ja juutalaiset.
No, jos kirjailijalla on omat sokeat pisteensä, niin ei päähenkilökään täysin virheetön ole, monista yli-ihmismäisistä piirteistään huolimatta. Nimittäin "jos apinain Tarzanilla oli jokunenkin heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla" (s. 54)!