Julma maa

Törmäsin sattumalta kirjaan täällä Risingshadow'ssa ja päätin sitten toivoa tätä joululahjaksi ja sainkin sen. Pari ensimmäistä sivua luettuani ensimmäinen silmiinpistävä seikka oli se, että kirja oli jotenkin hölmösti kirjoitettu. Ei ollut minkäänlaisia lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja, jotta olisi ymmärtänyt, missä kohtaa puhutaan. Lisäksi puhekieli oli jossakin määrin ärsyttävää. Luin silti kirjaa eteenpäin ja totuin kirjoitustyyliin. Kirjan juoni meni sopivan nopeasti eteenpäin ja pidin todella paljon Sabasta ja hänen päättäväisyydestään. Kirja oli äärimmäisen koukuttava ja luin sitä usein ainakin keskiyöhön asti.

Loppujen lopuksi Julma maa oli parhaita kirjoja ikinä! Todellakin helvetillinen ja pelottava visio tulevaisuudesta, mutta jokatapauksessa ihan mahtava kirja! Aluksi inhosin Emmiä todella paljon mutta loppua kohden tulin siihen tulokseen, että ehkä kuitenkin ihan kiva hahmo. Sabasta pidin todella paljon, samoin Jackista, Ikestä ja Maevista. Epona ja Lugh olivat myös ihan hienoja hahmoja, mutta eivät ihan lemppareihini yltäneet. Suosittelen kirjaa lämpimästi! Lisäksi odotan innolla jatko-osia! Toivottavasti tulisivat pian Suomeksi!

Rakastan tapaa, jolla kirja on kirjoitettu. Puhekielisyys toimi ja esti kiltisti kirjan horjahtamisen epänormaalimpaan kerrontaan, joka olisi kääntynyt tavanomaisen rasittavaksi. Ajatukseni näin yksinkertaisesti ilmaistakseni.

Saba on ihana hahmo. Elämän murjomia ovat kaikki hahmot aina ja iankaikkisesti, mutta Sabaan se on oikeasti jättänyt jäljen. Jackiin nyt rakastuin totta kai, Emmi oli ärsyttävä. Haukat olivat pirteä lisä.

Kuoleman enkeli iski minuun. Lujaa. Juoni ei sinänsä poikennut erikoisesti, paitsi ettei rakkaus ollut se keskeisin juttu. Se on täysin verrannollinen Nälkäpeliin

Melkein vähensin tähditystä puolikkaalla, sillä kirjan lukeminen kesti allekirjoittaneelta häiritsevän kauan. Se ei sinänsä ollut Youngin vika, enemmän syytän ihan itseäni. Kirja än äs koukutti paljon, mutta kun minä luki tätä aina iltaisin eikä aamulla jaksanut nousta aiemmin tämän takia. Kirjan vika se ei ollut, mutta jäin makuuni liian outsideriksi.

Hyvä kirja.

Omassa lajityypissään, nuorille suunnattuna post-apokalyptisenä seikkailuna, pidän tätä kirjaa varsin ansiokkaana. Uskon, että sillä on kaikki edellytykset tehdä vaikutus lukijoihinsa, vaikkei itselläni kaikilta osin kolahtanutkaan.

Pidin tarinan parhaana antina omaleimaista alkupuoliskoa, jossa päähenkilö Saba lähtee pikkusiskonsa ja kesyn Nero-korppinsa kanssa epätoivoiselle matkalle tavoittaakseen ryöstetyn kaksosveljensä. Saban matkasta lukiessaan voi vaikkapa miettiä, mikä lukijalle itselleen on tärkeintä maailmassa – ja mitä olisi tai toivoisi (tai kenties pelkäisi) olevansa valmis tekemään saadakseen sen takaisin.

Etukäteen olin vähän epäileväinen, miten "Julma maa" mahtaa lunastaa nimensä asettamat odotukset, mutta tarinan maailma oli kuin olikin julma. Ympäristö on karua, elinolosuhteet ajoittain lohduttomat ja ihmishenki halpa, eikä suinkaan vähiten ihmishenkiä keräänny päähenkilön kontolle. Sen sijaan esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa tai edes sellaisen uhkaa ei tarinassa ilmennyt.

Tarinassa esiintyvä yhteiskunta, huumekartellin ympärillä pyörivä valtajärjestelmä tuntui uskottavalta. Kaikkein mielenkiintoisimpana pidin miljöössä aina välillä esiintyneitä, ihastuttavan yllättäviä viittauksista entisaikojen sivilisaatioon eli meidän aikaamme – näitä viittauksia olisi voinut olla enemmänkin.

Pidin Saban hahmoa rohkeana päähenkilövalintana, sillä lukijan ei kenties ole helppo samaistua häneen. Etenkin tarinan alussa Saba on tyly tosikko, jolle hengissä säilyminen ja tehtävän suorittaminen on kaikki kaikessa ja joka kohtelee toisia ihmisiä jopa ilkeästi. Täysin uskottava Saban hahmo ei valitettavasti ole: mielestäni hän tietää maailmanmenosta liikaa ollakseen elänyt koko ikänsä tapaamatta juurikaan muita ihmisiä kuin perheenjäsenensä, vain isänsä kertomien tarinoiden varassa. Oikeasti jäi häiritsemään: tuntevatko henkilöhahmot todellakin antiikin Kreikan taruston niin hyvin, että osaavat noukkia sieltä kivoja nimiä hevosilleen?

Saban kaksoisveli Lugh jäi tässä kirjassa vielä kovin etäiseksi. Vaikka Saba onkin etsimässä veljeään, nousi mielestäni jopa tärkeämmäksi kysymykseksi, löytääkö hän yhteyden pikkusiskoonsa Emmiin. Myös Emmin varttuminen on tarinan hienoimpia kehityskulkuja, joskin olisin olettanut hänen jo heti alkujaan olevan vähemmän lapsellinen.

Uusien henkilöhahmojen mukaantulo valitettavasti vie tarinalta osan sen omaperäisyydestä ja tunnelma väkisinkin kevenee, omaan makuuni liikaakin. Henkilöiden välinen huumori on hauskaa, mutta ventovieraat henkilöt asettuvat turhankin luontevasti osaksi hilpeää matkaseuruetta. Uusien toimijoiden tullessa mukaan tarina myös pääsee päähenkilön vastaväitteistä huolimatta paisumaan lähes maailmanpelastusmittakaavoihin. Olisin itse pitänyt kirjasta enemmän, mikäli tarina olisi pidetty yksinkertaisempana.

Kirjan tavallisuudesta poikkeava kirjoitustyyli, puhekielisyys, preesens ja repliikkimerkkien puute, tekivät tekstistä elämyksellisen, aivan kuin Saba itse todellakin reaaliajassa kokisi tapahtumia. Olisin pitänyt kirjaa huomattavasti vähemmän mielenkiintoisena, mikäli se olisi kirjoitettu vähemmän epätavallisesti.

Kirjailija on onnistunut luomaan tarinaan todella jännittäviä kohtia, jotka koukuttivat lukemaan. Paikka paikoin juoni tosin eteni ehkä liiankin näpsäkästi ja onnekkaita yhteensattumia tuntui riittävän. Myös romantiikalle on tarinassa omat hetkensä. Loppupuoliskolla kirjaa flirttaillaan minkä hengissäsäilymiskamppailulta vain suinkin ennätetään, vaikka mielestäni oli tehty liiankin ilmeiseksi, kuka olisi Saballe tarkoitettu poika. Söpö poika, ei siinä mitään.

Kyseessä on trilogian avausosa, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä teoksena ja hyvin pienin muutoksin siitä olisi sellaisen saanutkin. Selkeäksi koukuksi seuraavaan osaan ei nähdäkseni jäänyt kuin erään salaperäisen sivuhenkilön mahdollinen jälleennäkeminen. Samoin jotkin tarinan alun teemoista jäivät lopussa käsittelemättä, esimerkiksi: Onko ihmisten kohtalo tähtiin kirjoitettua vaiko ei. Selvinnee sitten seuraavissa osissa.

No niin. Tätä on verrattu Nälkäpeliin, joka jo itsessään asettaa aika kovat paineet kirjalle kuin kirjalle. Ihan Nälkäpelien veroinen tämä ei mielestänui ollut, mutta kelpo kirja silti. Erittäin hyvä.

Saba on elänyt koko elämänsä Hopeajärven rannalla yhdessä isänsä, kaksoisveljensä Lughin ja pikkusiskonsa Emmin kanssa. Lugh on Saban elämän keskipiste, ja kun salaperäiset miehet sieppaavat veljen Saban silmien edessä, tyttö vannoo löytävänsä Lughin uudelleen. Niin tehdäkseen hänen täytyy jättää kotinsa ja lähteä vaaralliselle matkalle halki kuivan ja julman maan.

Julma maa maalaa eteemme jälleen yhden erilaisen tulevaisuuden kuvan. Tällä kertaa kyseessä ei ole ihan kepeä juttu, josta osittain varmaan juontaa juurensa vertaus Nälkäpeliin. Miljöö on etupäässä kuivaa aavikkoa, ja jonkinlainen ekokatastrofin on selvästi koettu. Säännöllisin väliajoin puhutaan myös romuttajista, jotka tulkitsin meidän sukupolveksemme. Ei liene epäselvää mitä olemme romuttaneet.

Veljen etsintä ei ole helppoa, ja Saba onkin uskomattoman sisukas tyttö. Hän ei luovuta mistään. Samalla hän on kuitenkin juro ja äksy, eikä tottunut johtamaan. Lugh on ollut se, joka tekee päätökset. Julma maa onkin myös kehityskertomus. Saban on kasvettava ja muututtava saadakseen veljensä takaisin. Saban ainoa pehmeä puoli onkin hänen veljessään. Sisar palvoo veljeään, ja siksi en oikeastaan pitänyt Lughista. Hänestä sai ärsyttävän täydellisen vaikutelman.

Sen sijaan omaksi suosikiksi nousi Jack, miespäähenkilö josta Saba saa apua matkalla. Häneltä satelee hauskoja heittoja, ja poika onkin Sabaa kaukonäköisempi, mitä tulee ihmisiin.

Yksi Julman maan erikoisia piirteitä oli puhekielisyys. Kirjasta puuttuivat myös kaikenlaiset lainausmerkit. Aluksi tämä häiritsi, mutta n. 30 sivun jälkeen tämä alkoi tuntua jo luonnolliselta.

Julma maa ei päästä otteestaan ja varsinkin loppupuolellaa sivut kääntyivät nopeaa tahtia. Jos loputkin osat suomennetaan, luen ne ehdottomasti.

Tämän uhattiin olevan jopa parempi kuin Nälkäpelin, mutta sen trilogian ohittamiseen ei kyllä tämä kirja ollenkaan yltänyt. Ei lähellekään. Eniten häiritsi kirjan kirjoitustyyli ja se, että vuorosanoista oli tyystin jätetty pois kaikenlaiset lainausmerkit, joka vaikeutti jonkun verran luetun ymmärtämistä. Lisäksi mä ja sä-tyylinen murre jotenkin ärsytti todella paljon.

Saba oli aika erikoinen persoona enkä oikein osaa sanoa vieläkään onko hän nokkela kovapää vai täysin idiootti ja ärsyttävä. En päässyt muihinkaan hahmoihin oikein kunnolla sisälle enkä luonut heihin mitään sidettä kirjan aikana niin kuin yleensä lukiessani teen.

Pisteet annetaan ehkä enemmänkin nokkelalle juonelle, kirjan maailmalle ja kirjailijan mielikuvitukselle.

Kirja kyllä loppui siihen malliin, että jäin miettimään miksi tämä on ylipäätään trilogia. Tämä kirja jätti vähän kylmäksi.