Kapinallinen

Uhrauksia, kiperiä tilanteita ja ihmissuhteita. Ajattelin, ettei Outolintu koukuta mua siks, koska tiesin jo elokuvan nähtyäni mitä siinä käy, mutt petyin jotenkin siihen ettei Kapinallisellakaan ollut erityisen vahvaa vaikutusta minuun. Pidin siitä, mut pystyin hyvin laskemaan sen käsistäni ja unohtamaan siksi aikaa, mitä olinkaan siitä lukemassa. Ei siis aivan niin säväyttävä kirja kuin toivoin.
Jossain kehuttiin Kapinallisen juonta ja selitettiin kirjailijan paljastavan asioita juuri sopivassa tahdissa. Ömh, mitä asioita? Jännitystä yritettiin kylvää lähinnä Trisin hengen saattamisella vaaraan ja koska tiesin ettei hä voi kuolla (koska sarjasta on kolmas osa), halusin korkeintaan tietää miten hän pelastuu. Siitä ehkä kirjan ei niin koskettava vaikutus. Toki Kapinallisessa puhutaan paljon tiedoista, jotka Marcuksen mukaan olivat motivaatio Terävän hyökkäykselle Vaatimattomaan. Näistä tiedoista puhutaan vähän liikaakin ja paljastetaan liian vähän jos tarkoitus olisi saada lukija kiinnostumaan toden teolla, mitä oikein on tekeillä. Viimeisessä luvussa alkoikin sen suhteen olla vähän meininkiä ja aloin kunnolla kiinnostua.
Henkilöt ovat jotenkin iin ärsyttävästi muuttuneet. Tai eivät ehkä henkilöt, vaan heidän suhteensa toisiinsa ei tosiaankaan miellyttäneet mua enää. Christina vihoittelee Trisille Willin takia, minkä jotenkuten ymmärrän, vaikka vähän mietityttää, miksei Christina tajua millaisessa tilanteessa Tris oli ja ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Uriah on ihana itsensä Uriah, mutta Four ja Tris suhtautuvat toisiinsa raivostuttavan pikkumaisesti. Jokainen heidän kohtaamisistaan tuntuu päättyvän tai alkavan tai olevan pelkkää riitaa ja huutamista. Kummallakin heistä on tarkka näkökulma asioihin, eikä heillä ole yhtään avarakatseisuutta tai ymmärrystä. Kerrassaan ärsyttävää, kun päähenkilöiden parisuhteet on pakko sotkea vielä senkin lisäksi, että molempien pää on melkein hirttosilmukassa.
Myös näitä lukijoiden kiusaksi ärsyttäviä henkilöitä on viljelty harvinaisen paljon, Jeanineen nyt menee hermot tuon tuostakin, Marcus keikkuu siinä rajoilla, Evelyn on hiton raivostuttava ja asiaa pahentaa vielä se että Four antaa hänelle anteeksi, Caleb on sitä mitä on ja Johanna Ryeskin jotenkin vastenmielinen. Kumma kyllä Peter ei ärsytä mua, hän tuntui hetkittäin jopa inhimillisimmältä hahmolta, kun halusi suojella henkeään. Calebkaan ei suoraan sanoen katkaissut hermojani, ehkä siksi että hän esiintyi loppujenlopuksi mukana aika vähän. Lähinnä mieltäni jäi kaivertamaan hänen tarkoitusperiensä jääminen melko epämääräisiksi. Kolmannella kirjalla on paljon kysymyksiä, joihin vastata ja toivon etten joudu pettymään.

Samoin kuin ensimmäisessä, en tässäkään voinut olla pohtimatta toimivatko sotatilanteen osapuolet juuri tilanteeseen nähden luonnolliseti. Samanlaisia suoranaisia epäkohtia en niinkään löytänyt, mutta juuri Terävän, Sopuisan, Rehdin ja Osattomien valinnat ja toiminta saivat minut skeptiseksi niiden aitouden suhteen. Miksi osattomat haluavat johtaa kaupunkia yksin, kun ovat juuri nähneet mitä sellainen on tehnyt Vaatimattomalle?
Kuulostaa kuin minulla ei olisi kirjasta muutakuin negatiivista sanottavaa, mutta oikeasti se oli lukemisen arvoinen, siinä oli joutuisasti tapahtumasta tapahtumaan etenevä juoni, mikä oli tässä tapauksessa plussaa sekä joheva ja luonnollisenoloinen kerronta. Joissain kohdissa huomasin, miten kirjailijalla oli ollut tarkka visio tapahtumapaikkojen ulkonäöstä, kun niitä tupattiin kuvailemaan viimeistä piirtoa myöden, eikä aina niin selkeästikään. Silti pidin tästä, pidän edelleenkin tätä osasto -jako ideaa kiehtovana. Mainitsemani miinukset ovatkin niitä jotka söivät viimeiset tähdet ja pakko sanoa Outolintu oli kyllä Kapinallista aavistuksen parempi, vaikka niiden vertaaminen tuntuukin aika hankalalta, kun Outolinnun luin vasta leffan kattomisen jälkeen.

Kirjasta jäi vähän pettynyt fiilis. Siinä missä Outolintu imaisi mukaansa kun oli rahtusen kankean alun jälkeen lukaisut parikymmentä sivua, Kapinallinen ei puhtaasti koukuttanut. Missään vaiheessa. Sääli. Olen kuullut paljon vähemmän innostuneita arvosteluja, mutta myös ihmisiä, jotka oikeasti ovat rakastuneet. Minäkin olisin tahtonut pitää tästä.

Pidin Trisistä paljon ensimmäisessä kirjassa, mutta enää hahmo ei innostanut. Tobiaskin (tai Neljä) muuttui vähemmän kuumaksi pakkaukseksi.

Tapahtumat ja salaisuudet puuroutuivat vähän. Actionia oli tai sitä ei ollut. Se siitä. Uusia ja vanhoja hahmoja marssi esiin tiuhaan tahtiin, eikä nimissä pysynyt enää perässä. Myös hiukan persoonaton kirjoitustyyli sai rivit sulautumaan yhteen ja useampaan kertaan tuli hätkähdettyä keskeltä tappouhkauksia. ”Keitä nää on? Miks nää haluu tappaa Trisin? Aaa, eiku Tris haluu tappaa ne… Tai sitten ne vaan kuoli.”

Olisi ehkä pitänyt panostaa lukemiseen itse, mutta loppupuolella tahdoin vain saada ne kolmesataakahdeksankymmentä sivua silmäillyksi läpi.

Ekassa osassa pidin paljon kouluttautumisesta ja hengailusta Uskaliaiden osastolla. Oli sääli, ettei samaa henkeä enää löytynyt Kapinallisesta. Myös suuret uhraukset ärsyttivät. Niin. Voitaisiin ajatella yhdessä ja toimia sen päätöksen mukaan. Jos kaikki vastustavat, Tris-kulta, se saattaa olla huono idea.

Pidin siitä, että Trisin oli vaikea oppia ampumaan uudestaan tapettuaan Willin, vaikka vähän itsesääli alkoi toistaa itseään.

Liittolaista kohtaan laimeita odotuksia. Varmaan vetää samalla linjalla kuin valtaosa trilogioista, kakkonen floppaa ja kolmonen on ekojen osien keskiarvo.

Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen.

Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa.
Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä.

Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien.
Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.

Minua kieltämättä hiukan jännitti tarttua tähän kirjaan koska olin niin paljon lukenut arvosteluja joissa tätä sanottiin surkeaksi, mutta onneksi kuitenkin luin tämän. On totta, että tämä osa ei ole niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta tämä on juonellisesti todella tärkeä pläjäys.

Ajottain oli vähän semmoista ylimäärästä pölinää sivuilla, mutta suurilta osin tässä sattui ja tapahtui niin paljon että heikompaa voisi hirvittää.

Tässä kirjassa tulee hyvin esiin kirjailijan luoman maailman synkkyys ja julmuus. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kirjailija on siitä velmu ettei lukija voi todellakaan tietää etukäteen kuka seuraavaksi kuolla kupsahtaa ja minulle tuli tässä vähän vastaan sen myötä muutamia ikäviä yllätyksiä.

Tris on tässä kirjassa myös kovapäinen ja melko synkkä. Hän taistelee menneiden kanssa ja yrittää selvitä tulevasta. Loppuun oli saatu vähän yllättävääkin tietoa joten jään mielenkiinnolla odottamaan miten tämä trilogia oikein mahtaa huipentua.

Niin kai se aina menee, että trilogioissa ensimmäinen osa on paras. En väitä etteikö tämä olisi ollut hyvä kirja, mutta valitettavasti se. Tuotti pienen pettymyksen. Kirjassa on niin paljon toistoa, jossa Tris tekee jotain holtitonta ja Tobias suuttuu ja valittaa ettei Tris luota häneen tarpeeksi ja kertoo hänelle, että tämä ei saa tehdä mitään holtitonta ja Tris valehtelee lupaamalla olla tekemättä mittän, mutta tietenkin seuraavassa sil,än räpäyksessä Tris onkin jo uudessa konfliktissa. Vaikka onkin ärsyttävää lukea tuollaista, on siellä valon pilkkujakin. Trisin ja Tobiaksen suhde kehittyy ehkä vähän intiimmäksi. Toinen miinus on siinä, että kirjassa kuolee ihan hullusti porukkaa. Kun yksi kuolee niin toinen on jo verissä päin. Onhan se vähän rasittavaa. En oikein osaa kuvaille kirjan hyviä puolia erikseen, muttansen sanon että se toimii silti hullun hyvin kokonaisuutena miinus seikosta huolimatta! Kannattaa lukea!

Tämä kirja oli pieni pettymys. Ensimmäinen osa oli todella loistava, mutta tämä oli paikoitellen tylsä. Monet tapahtumat olivat jotenkin merkityksettömiä ja monista odotti paljon enemmän. Minulla oli koko ajan tunne, että kohta tapahtuu jotain, mutta sitten ei tapahtunutkaan. Kun tuollaisia kohtia on paljon, koko kirja menettää merkityksensä.
Henkilöt pysyivät edelleen hyvinä ja pidin edelleen Trisin ja Tobiaksen rakkaustarinasta, vaikka se saikin tässä osassa aivan uuden muodon. Puolen välin jälkeen kirja alkoi saada jälleen samaa otetta kuin ensimmäinen osa. Siitä lähtien kirjaa oli huomattavasti kivempi lukea ja se sai sen ansiosta minulta kolme ja puoli tähteä.
Joka tapauksessa, vaikka kirja olkin pieni pettymys ensimmäiseen osaan verrattuna, niin silti uteliaisuuteni on sen verran kova, että aion lukea myös kolmannen osan.