Maailmansilmässä seikkailun luonne muuttuu jännittävästä ahdistavaksi. Päähenkilöt ovat joutuneet eroon toisistaan, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kirjan (lasken tähän mukaan Vaarojen taipaleen) parasta antia on matka Caemlyniin pimeänkulkijoiden jahdattavana. Vainoharhaisuus ja pelko välittyvät täydellisesti. Loppua kohti tahti kiihtyy, ja rauhallisesti rakennetut tunnelmat vaihtuvat mahtavaan ja maagiseen kuvailuun Maailmansilmän luona. Sen ansiosta nopea kliimaksi ei tunnu niinkään äkilliseltä kuin vaikuttavalta. Maailmansilmän luonne jättää myös jonkin verran tilaa spekuloimiselle. Ajan pyörän ensimmäisen osan päämysteeri on hyvin pohjustettu ennen sen paljastamista lopussa. Lukiessani tarinaa toista kertaa pystyin tuntemaan Moirainen ja Lanin paineet onnistumisesta, kun tiesin, mitä he etsivät ja kuinka tärkeää se oli. Voisinkin lukea seuraavaksi Uuden kevään, jossa he ovat pääosassa.

Ajan Pyörä alkaa kuin pumpuliin käärittynä; hyvin vähän tapahtuu ensimmäisten 100-200 sivun aikana. Hitauden on tarkoitus saada lukija tutustumaan Kaksvirtaan ennen kuin tarina siirtyy kauas sieltä, jotta voimme ymmärtää henkilöiden kaipuun kotiin. Tunnelma on tuskan täyttämästä esinäytöksestä asti täydellisesti kohdallaan. Ensin kaikki tuntuu rauhalliselta unelta, jossa on pieni ahdistuksen pohjavire. Sitten unesta herätään äkillisesti ja lähdetään matkaan, mistä varsinaiset tapahtumat alkavat. Ahdistus ei ole enää pelkkä aavistus. Vaarojen taipaleessa kaikki tuntuu silti enemmänkin jännittävältä ja kiehtovalta, mikä tulee muuttumaan hyvin pian synkempään suuntaan. Kaupungit on kuvailtu hyvin, varsinkin Shadar Logoth on yksi kirjan kohokohdista. Kaikki päähenkilöt tuntuvat kovin viattomilta verrattuna myöhempiin osiin. Alussa painopiste on enemmän maailmassa ja tapahtumissa kuin henkilöissä, mutta tämäkin tulee muuttumaan. Ajan pyörä ei ehkä ala kovin omaperäisesti, mutta tunnelmansa ansiosta Vaarojen taival ei voi ansaita viittä tähteä vähempää. Se oli juuri niin hyvä kuin muistin.

Kuninkaiden koitos on yhtä hyvä kuin Valtaistuinpelikin. Politiikka on edelleen kiinnostavaa, ja Punalinnan tapahtumat mielenkiintoisinta luettavaa. Pidän siitä, miten tässä toistetaan sama kuvio kuin ensimmäisessä osassa: Koura juonittelujen keskellä. Tällä kertaa Koura onkin itse juonittelija eikä juonien kohde... Daenerysin luvut olivat myös kiinnostavia eksoottisen ympäristön ja maagisuuden ansiosta. Se auttaa myös, että nyt Daenerys on itsenäisempi kuin Valtaistuinpelissä. Westerosin puolellakin on hiukkasen enemmän magiaa, mistä ei ole haittaa lukijalle. Hahmot ovat edelleen hyviä (siis lukunautinnon kannalta) ja jostain syystä pidän Stannisista, vaikka kukaan kirjan hahmoista ei taida olla samaa mieltä kanssani. Valtaistuinpelin tapaan Kuninkaiden koitoksella ei ole mainittavia heikkouksia, siltä vain puuttuu se ylimääräinen silaus, joka voisi antaa sille viidennen tähden.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.

Valtaistuinpeli on majesteettinen kirja. Se ei tarkoita kirjan olevan täydellinen, vaikka hyvä se onkin. Majesteettisuus syntyy puitteista, joissa tarina tapahtuu. Monet paikat on kuvattu loistavasti, ja niistä välittyy suuruuden ja kauneuden vaikutelma. Kotkanpesä ja Muuri ovat hyviä esimerkkejä majesteettisuudesta. Maailma ja sen historia ovat kiinnostavia. Daenerysin ja Branin luvuissa saadaan kiehtovia vihjeitä maailman taikuudesta. Parasta Valtaistuinpelissä on valtaistuinpeli eli politikointi. Siksi pidän Nedin osioista kirjassa ehkä kaikkein eniten. Henkilöt ovat poikkeuksellisen aidon oloisia. Juonittelevat hahmot ovat hyviä, ja siksi sivuhenkilöistä suosikkejani ovat Varys ja Pikkusormi. Kirjassa ei ole selviä heikkouksia. Se on hyvin kirjoitettu ja tapahtumia kuvataan useista näkökulmista. Tarina etenee tasaista vauhtia, eikä kerronta ole kovin tiivistä useiden näkökulmien vuoksi. Siksi kirjassa ei juuri ole valtavan dramaattisia hetkiä. Valtaistuinpeli on hyvä kirja, jota on mukava lukea mutta joka ei erityisemmin koukuta.

On yllättävää, että Narnian tarinat saavat minulta loppujen lopuksi 3 ½ tähteä. Aloittaessani Narnian viimeisen taistelun olin jo mielessäni luokitellut sarjan kolmen tähden arvoiseksi. Päällekäyvä kertojaääni ärsytti minua erityisesti: esimerkkinä vaikka Hopeisen tuolin jatkuva saarnaus siitä, miten kokeilukoulussa kaikki tehtiin väärin. Samaisen kirjan loppu oli aivan raivostuttava. Tällaisia kohtauksia, joissa paha (tai "kirjailijan mielestä paha") saa palkkansa, on muissakin kirjoissa, kuten Prinssi Kaspianissa. Etenkin "pahat" hahmot olivat usein stereotyyppisiä. Hyviksetkin olivat tylsiä, kuten Edmund Kaspianin matkassa maailman ääriin. Hän oli kiinnostavampi Velhossa ja leijonassa. Hyviä henkilöitä olivat Lucy ja Kaspian, mutta Aslan ainoa todella hyvin kehitetty. Leijona piti koko tarinan kasassa. Narnia onnistuu ajan ja paikan kuvauksissa. Uudessa kirjassa kiinnostaa aina, kuinka paljon aikaa on kulunut ja miten Narnia on muuttunut. Pidin Taikurin sisarenpojan Metsästä maailmojen välillä ja Charnin kuolevasta maailmasta. Kaspianin matka maailman ääriin oli toiseksi paras osa, koska siinä ei juurikaan taisteltu, vaan seikkailu ja meren ihmeet esittivät pääosaa. Varsinkin kirjan loppu oli loistavasti kuvailtu. Mutta sarjan paras osa, joka muutti mielipiteitäni koko Narnian tarinoista, oli viimeinen kirja. Kertoja ei ollut juuri lainkaan ärsyttävä. Loppu ylitti odotukseni reilusti. Tajusin, että jokaisella sarjan osalla oli merkitys, ja yksityskohdista punottiin järisyttävä huipennus. Ihailen erityisesti sitä, että C.S. Lewis vaivautui kirjoittamaan ennen viimeistä osaa kokonaisen kirjan kalormenilaisten taustatarinaksi (Hevonen ja poika). Näin Viimeisen taistelun viholliset eivät olleet vain tyhjästä nyhjäistyjä muukalaisia, vaan oikeita ihmisiä, joilla on oikea kulttuuri. Myös Hopeisessa tuolissa esitelty Isä Aika teki vaikutuksen, kun hänellä oli kuin olikin rooli maailmanlopussa. Kaiken kaikkiaan tarinan loppu oli ihmeellisesti kuvailtu. Sen ansiosta annan anteeksi melkein kaikki aiempien osien viat, vaikka se ei koko sarjan arvosanaa nostakaan kuin puolella tähdellä.

Tämä arvostelu sisältää mielipiteeni koko Taru kolmesta miekasta -trilogiasta. Tai tetralogiasta. Tai dodekalogiasta. Meniköhän nuo numerot nyt oikein? Sitten asiaan. Olen suoraan sanoen hiukan hämmästynyt, että jaksoin lukea sarjan loppuun. Etenkin neljännen ja viidennen kirjan haahuilut pohjoisen erämaassa tuntuvat jälkikäteen kovin pitkäveteiseltä vaiheelta, johon olisi voinut lopettaa. Ehkä tarinan pelastivat lukuisat sivuhenkilöt, joiden näkökulmat olivat kiinnostavampia kuin tylsän vakavan Simonin seikkailut. Simonia lukuunottamatta juuri hahmot tekevät sarjasta lukemisen arvoisen. Vihreän enkelin tornissa pidin enemmän siitä, mitä tapahtui loppuhuipennuksen jälkeen. Jännitys oli rakennettu huippuunsa Tornissa, mutta odotukset eivät täyttyneet. Viholliset jäivät yksiulotteisiksi, vaikka etenkin Myrskykuninkaassa olisi ollut potentiaalia kiinnostavaksi "last bossiksi". Kiinnostavalla tarkoitan, että pahuus ei olisi hänen ainoa ominaisuutensa. Odotin Inelukilta muitakin vuorosanoja kuin NIIN. SINÄ OLET ENSIMMÄINEN. Halusin tietää, miten hän aikoi tuhota kuolevaiset. Kysymykseen "miksi" vastattiinkin selkeästi. Muutenkin sarjan pahikset ovat yksipuolisia. Pryrates on ihminen, mutta hänestä ei paljastu OLLENKAAN inhimillisiä piirteitä kahdessatoista kirjassa. Nornit ja Utuk'ku - vihaa, vihaa, vihaa. Tälle on toki syynsä, mutta nornien kohtalolle ei anneta tarpeeksi tilaa tekstissä. Elias on poikkeus, ja olisin kaivannut lisää hänen näkökulmaansa. Sitten on vielä Cadrach, yksi lempihahmoistani, mutta häntä en kutsuisi viholliseksi. Muiden henkilöiden tarinat saadaan tyydyttävästi päätökseen, vaikka en erityisesti pidä Simonin ja Miriamelen kruunaamisesta. Hyvä, että he saivat toisensa, hyvä, että Simon oli loppujen lopuksi muutakin kuin kyökkipoika. Mutta päähenkilön päätyminen kuninkaaksi on tylsä valinta. Tämän vastapainona on Josuan karkaaminen tavalliseen elämään, mistä olen todella onnellinen. Hänen selviytymisensä kahleen avulla oli loistava Chekov's Gun. Sarjassa kasataan liikaa mystisiä unia ja tapahtumia, joita selitetään, jos selitetään, vasta viime hetkellä. Itse en kirjailijana luottaisi lukijoiden jaksavan pysytellä mukana loppuun asti saadakseen selville, mistä tarinassa on oikeasti kyse. En voi suositella Tarua kolmesta miekasta, vaikka se on ajoittain mukavaa luettavaa tunnelman ja useiden erilaisten hahmojen ansiosta. Itse tarina ei ole kovin omaperäinen. Lopussa tietysti on paljastus miekoista. Olikohan siinä kaikki?

Piin elämä on mahdollisesti vuoden paras kirja tähän mennessä. Alun rönsyilevät pohdinnat eläimistä ja uskonnosta eivät tylsistytä ollenkaan, vaan niistä välittyy todellisen elämän tuntu. Pidän Martelin tyylistä todella paljon. Tyynimeri-osio oli aluksi tylsä, mutta pian sekin alkoi kiinnostaa. Yksi parhaista kohtauksista on se, kun Pii etsii juotavaa ja saa voitokkaana tölkin auki. Tässä on niin paljon tunnetta. Kirjassa on inhorealistisia piirteitä, kuten kuvaus tiikerin ulostamisesta ja kakansyöntiyrityksestä. Välillä tulee ajateltua, onko aivan tarpeellista lisätä tällaista, mutta enimmäkseen se ei häiritse. Lopun käänne ei tullut yllätyksenä, koska olen nähnyt elokuvan. Eniten minua jäi mietityttämään sokea ranskalainen mies toisessa soutuveneessä. Oliko hän laivan kokki vai ei?

Sarasvatin hiekkaa jätti minut aika kylmäksi. Oivallus Atlantiksesta on nerokas, mutta esimerkiksi Kanadan drumliinit eivät jaksaneet kiehtoa minua. Onneksi keväällä oli maantiedossa aiheena jääkausi ja sen jäljet luonnossa, etten joutunut oppimaan kaikkea tästä kirjasta. Isomäki tietää varmasti, mistä puhuu, mutta mielestäni hän esittelee tietojaan liikaa, välillä aivan tarpeettomasti. Esim. toisessa luvussa hän selittää Anna-Leenan ajatusten kautta optisesta harhasta, jonka tuulimyllyn liike saa aikaan. Se tuntuu kömpelöltä, eikä tuo mitään tarinaan. Tietokirjamaiset selitykset vievät paljon tilaa, ja koska kirja ei ole kovin paksu, varsinainen juonen eteneminen painottuu liikaa viimeiselle kolmannekselle. Näin suuresta aiheesta olisi voinut kirjoittaa sarjan. Nyt loppu on hätäinen, eikä herätä tunteita, vaikka sen pitäisi. Jännitys on huipussaan kirjan puolivälissä, kun tutkijat alkavat päästä jyvälle uhkaavasta vaarasta. Kaiken kaikkiaan jännitys on teoksen suurin vahvuus. Silmiinpistävin heikkous taas on dialogi, joka on mielestäni usein joko tyhjää tai luennoivaa. Tulen luultavasti unohtamaan kirjan nopeasti. En vihaa sitä tai pidä siitä, kutsuisin Sarasvatin hiekkaa kelvolliseksi, ei sen enempää tai vähempää.

Ensin annoin Tarinalle vailla loppua vain 4,5 tähteä, mutta ymmärsin hairahdukseni saatuani kirjan uudestaan käsiini. Nyt epäilen, että tämä saattaa olla paras koskaan lukemani yksittäinen kirja. Tarina vailla loppua ei tyydy vain omaan tarinaansa. Tai ehkä on parempi sanoa, että se kertoo enemmän tarinoita kuin ensisilmäykseltä voisi päätellä. Itse asiassa tarkkaan katsottuna koko maailma, niin todellinen kuin kuviteltu, mahtuu kirjan kansien sisään. Tarina kertoo ikuisuudesta, äärettömyydestä ja ennen kaikkea mielikuvituksesta. Saamme tietää, mistä valheet syntyvät ja minne unohdetut unet päätyvät. Mekin olemme osa Tarinaa vailla loppua. Kirjassa on niin paljon erilaisia elementtejä, että hämmästyin lukiessani sitä uudestaan. Moniin arvoituksiin annetaan vastaus, mutta yhtä moni jätetään mielikuvituksen varaan: esimerkiksi Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren todellinen luonto. Matkan varrella vihjataan useista tulevista seikkailuista, jotka saavat Fantaasian valtakunnan todella vaikuttamaan äärettömältä. Koska Tarinalla vailla loppua ei ole jatko-osaa (ja hyvä niin), nämäkin seikkailut jäävät lukijan kuviteltaviksi. Jotkut tarinat ovat parempia kertomattomina. Kirjan paras vaihe sijaitsee paikassa, joka usein mielletään hitaaksi suvantokohdaksi: kirjan puolivälissä. Loppu ei jää paljon huonommaksi. Toki heikompiakin vaiheita löytyy: ennen viimeisiä lukuja tapahtuu kliseinen sankarin ylpistyminen ja riita ystävien kanssa. Loppujen lopuksi Bastianin matka Fantaasiassa palvelee samaa tarkoitusta kuin Atrejun Suuri Etsintäretki. Se, mihin matka päättyy, ei ole tärkeintä. Tarinan ideana on tutustuttaa lukija maailmaan juonen ympärillä, sen moniin yksityiskohtiin ja kummallisiin lakeihin. Lukemalla Tarinaa vailla loppua ymmärrämme myös jotain koko maailmankaikkeudesta. Se kaikki on kirjan kansien välissä.

Tämän kirjan lopussa on jotain todella symbolista. Kuten kirjan hahmotkin sanovat, en tiedä tarkkaan minkä symboli se on, mutta ainakin se sai aikaan pienet kylmät väreet. Pienet jumalat on 12. lukemani Pratchettin teos, ja se näkyy siinä, ettei Kiekkomaailman perushuumori enää iske yhtä vahvasti kuin alussa. Tämä kirja muistuttaa jossain määrin Pyramideja: Efebe ja jumalat esiintyvät molemmissa. Efebe on kirjan parasta antia, filosofit ovat lempihahmojani. Linnoituksen tapahtumat ovat tylsempiä. Tämä on hieman keskivertoa parempaa Pratchettia, eli hyvä kirja. Pikkuhiljaa alan kuitenkin kaivata takaisin Ankh-Morporkiin.

Tässäkin tapauksessa kirja on elokuvia parempi, tällä kertaa erittäin paljon. Luin Hobitin nähtyäni Smaugin autioittaman maan, ja ihastuin etenkin kohtaukseen Beornin mökissä, joka elokuvassa jätettiin aika lailla huomiotta. Tämä on aito ja alkuperäinen viaton seikkailutarina. Miljöö on loistavasti kuvailtu. Hahmopuolelta löytyvät heikkoudet, kuten naisten olemattomuus ja kääpiöiden persoonien epämääräisyys. Yksi nipotuksen aihe on Bombur, jonka pääpiirre oli vain lihavuus. Usein häntä kuvataan "paksuksi Bomburiksi", mikä on vähän tarpeetonta, kun asia on jo tullut selväksi. Kaiken kaikkiaan hieno kirja. Lopetus olisi voinut olla parempi, Smaug tapettiin liian aikaisin.

Luettuani kirjan kolme kertaa uskon pystyväni arvioimaan sen oikeudenmukaisesti. Heti alkuun täytyy sanoa, että Kvanttivaras lyö kaikki aiemmin lukemani kirjat kategoriassa uudelleenluettavuus. Vaikutelma parani joka lukukerralla, ja arvosana nousi vähintään tähdellä. Tarinasta käsitti jotain uutta joka kierroksella, vaikka en vieläkään täysin ymmärrä gevulotpuun noodeja. Aluksi suuri osa sanoista oli outoja, ja usein täytyi vain kahlata eteenpäin yrittämättä ymmärtää kvanttifyysisiä termejä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ole sitä mieltä, että sanasto on turhan sekavaa. On vain hauskaa ottaa selvää gogoleista ja vasileveista ja nähdä viittauksia nykymaailmaan. Kirjan vahvin osuus on puolivälissä, ja kaunis ja elävä kuvailu nousee huippuunsa luvussa 10. Muistojen käyttö on taitavaa, ja lukujen näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat sulavasti. Lopetus on tarinan heikkous, sillä en erityisemmin perusta ryskeestä ja infodumpeista. Pidän lopusta nyt silti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan tapahtumapaikat ovat kympin arvoisia, ja kuvailu on myös kovaa luokkaa. Lempikohtaukseni oli välinäytös 5. Ensimmäinen scifikirjani oli lupaava kokemus. Odotan lupausten täyttyvän Kausaalienkelissä.

Kirja luettu: toukokuussa 2013. Mort oli viime vuoden paras lukemani kirja. Se esitteli Kuoleman, kirjallisuuden parhaan hahmon (toistaiseksi). On vaikea kuvitella kiinnostavampaa aihetta kuin Viikatemiehen työelämän kuvaus. Parasta Mortissa on kuvaus Kuoleman vapaapäivästä ihmisten parissa. Se on haikeaa, mutta hauskaa. Tarinasta löytyy paljon filosofiaa ja tunnelmaa. Onneksi tartuin kirjasuositukseen.

Ensimmäisellä lukukerralla pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon Kvanttivarasta enemmän. Tässä aurinkokunnan ja Sobornostin historiaa alettiin kunnolla valaista, ja tarina oli hienosti rakennettu. "Tarinat" olivat taitavasti kirjoitettuja, ja Tawaddudin ja Jeanin juonenpätkät kohtasivat nerokkaalla tavalla. Erittäin hyvä kohtaus oli myös se, kun Jean kuoriutui tarkastajan mielestä ja kerronta vaihtui hän-muodosta minään. Toisin kuin Kvanttivarkaassa, nautin Fraktaaliruhtinaassa enemmän varkaan osioista kuin toisen päähenkilön (Isidore/Tawaddud). Loppu tuntui aluksi heikolta, mutta toisella lukukerralla siitä sai enemmän irti. Muuten en pitänyt kirjasta yhtä paljon toisella kerralla. Kvanttivaras puolestaan paranee joka kerralla, nyt kolmas kierros menossa. Rajaniemen vahvuudet ovat uudelleenluettavuus, omaperäinen juonen rakentaminen ja niin suurten kuin pienten hahmojen syvällisyys. Minua todella kiinnostaa, mitä Jeanille loppujen lopuksi tapahtuu.