Olin positiivisesti yllättynyt, kun Harakanloukkua lukiessani huomasin, että Unnan ja Rufuksen sekoilua oli vähennetty yli puolella. Sen sijaan Joone ja salaperäinen jousimies Iivari pääsivät loistamaan. Olin suoraan sanottuna loppuun kyllästynyt siihen draamaan, jota Unnan ja Rufuksen välillä oli. Tuntui siltä, kuin heidän suhdettaan olisi hätäisesti yritetty tuhota toisen kirjan lopussa. Minä nautin eniten niistä kohdista joissa he halailivat ja kuhertelivat onnellisina vailla huolen häivää.
Harakanloukussa Joonen kanssa ei jouduttu paljoakaan huolehtimaan suhdedraamoista. Joone on ollut lempparini ensimmäisestä kirjasta saakka ja vasta nyt hänen suloisuutensa ja urheutensa pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Joone on juuri sellainen kaveri, jonka jokainen itselleen haluaa.*haaveileva virnistys nousee kasvoille*.
En ole aikaisemmissa kirjoissa juurikaan päässyt perille Vikestä. Hän on aina ollut minulle se huonoja vitsejä heittelevä, mallin ulkonäöllä varustettu poika, jonka faunoidi olento on hevonen. Tässä kirjassa kuitenkin aloin ymmärtää, että sen täydellisen ja ailahtelevaisen ulkokuoren alla on tavallinen poika, joka kykenee empatiaan ja uhrautumiseen, kun tilanne on todella vakava.Varsinkin Viken suhde pieneen marsu poikaan, Titukseen, jonka hän tapasi vankeudessa sai Viken luonteen muuttumaan aivan totaallisesti.
Joonen ja Iivarin suhde oli ihanaa luettavaa. Heidän välillään näki välittömästi kemiaa, ja heidän yhteiset kanssakäymisensä olivat kutkuttavaa luettavaa. Minun melkein teki mieli hyppiä kaikki muut kohdat ja lukea vain Joone-Iivari kohdat. Minusta oli ihanaa, kuinka Joonen sisällä asustava harakkakin löysi viehättäviä piirteitä Joonessa. Kuten kaikki kiiltävä, mitä Iivari piti yllään, sai Joonen sukat pyörmään jaloissa. Lisäksi koko suhde tuntui niin puhtaalta, vaikka se olikin tietyssä mielessä kiellettyä. Metsästäjä rakastuu Faunoidiin, hyvin kliseinen idea, mutta se tosiasia, että asia tuotiin esille vasta vikassa kirjassa, sai kliseisyyden katoamaan. En nimittäin pyöritellyt silmiäni tai tuhahdellut kertaakaan. Päinvastoin, halusin lukea lisää tästä suhteesta.
Unnan ja Rufuksen suhde on epäillyttänyt minua. Se ei jostain syystä ole vaikuttanut aidolta. Pidän esimerkiksi Ronnin ja Edenin suhdetta paljon syvempänä ja pysyvämpänä. Ehkä asiaan on vaikuttanut sekin, että tietyissä tilanteissa Unnan ajatukset ovat olleet erittäin ärsyttäviä, ja Rufuksen suojelevainen luonne kasvanut turhauttaviin mittoihin. Aloin kuitenkin Harakanloukkua lukiessani lämmetä heille, ja heidän välillään oleva kemia alkoi vihdoinkin tuntumaan aidolta. Kirjan loppu ei heidn kannaltaan juurikaan yllättänyt, mutta en valita. Se oli juuri oikeanlainen loppu heidän tarinalleen.
Salama ei myöskään tuottanut pettymystä huumorin kanssa. Alusta asti olen saanut naureskella ja hihitella sutjakkaille kommenteille ja tilanteille, ja tähänkin kirjaan synkästä tunnelmasta huolimatta oli saatu aivan loistavia vuorosanoja ja huvittavia ääntelyitä. Useaan otteeseen jouduin vetämään henkeä, koska olin nauranut niin paljon.
Salama osaa kirjoittaa tavalla johon ihmiset voivat samaistua. Perinteistä minä-muotoa ei käytetä vaan lukija törmääkin puhekieleen ja kielenkäyttöön, jota yleensä fantasia romaaneissa ei näe. Se on erittäin vapauttavaa, vaikka olenkin aina pitänyt enemmän kirjakielestä. Aluksi se häiritsi, mutta nyt täytyy kolmen kirjan jälkeen sanoa, että en osaisi lukea tätä tarinaa ilman sitä puhekielen-muotoa, joten pisteet siitä Salamalle!