Hyvin kirjoittaa hienoa tekstiä Alice Hoffman. Lopputulos ei ehkä ole tunnelmaltaan niin maaginen kuin genreen kuulumaton Lyhtyjen yö. Ja vaikka samalla tasolle ei pääsekään, Noitasisaret on silti lukemisen arvoinen, mikäli sattuu pitämään rauhallisesta kerronnasta, jossa saattaa löytyä pieni annos taikuutta.

Tämä on niin huonoa, että itku on lähellä. En odotellutkaan mitään hyvää, mutta toivoin edes muutamaa varovaista hymähdystä. Jo viidentoista sivun jälkeen teki mieli repiä kirja kappaleiksi. Siihen ei kovin moni teos ole pystynyt, joten saavutus sekin. Kyllä minä lapsellisuudesta ja huumorista pidän, ja tuttujen asioiden pilkkaamisesta siinä kuin muutkin, mutta tässä ei ole mitään miksi tämä kannattaa lukea. Minua vain ahdistaa täysin ala-arvoisen tekstin lukeminen. Loru Sorbusten Herrasta on tämän rinnalla korkeakulttuuria. Kirjan juonentapainen on hyvin merkityksetön. Se on vain olemassa mahdollistamassa liiallisen määrän huonoja vitsejä ja ideoita, joita työnnetään kiinni naamaan konetuliaseen nopeudella. Jos kertoo miljoona vitsiä niin yhden täytyy onnistua? Vaan ei. Tällaisen lukeminen on hyvin väsyttävää. En tiedä kenelle tämä on suunnattu. Hyvillä vitseillä maustettuna tämän tyylinen teksti saattaisi naurattaa lapsia. Tässä ei tosin ole hyviä vitsejä, eikä lapsille sopivaa sisältöä. Minusta on oikeastaan murheellista, että tällainen teos on koskaan julkaistu.

Enpä minä tähän olisi muuten ehkä koskenut, mutta luin tytöille kun halusivat. Ihan kelvolliseksi tämä kuitenkin osoittautui silloin 3 ja 5 -vuotiaille luettavaksi. Sopii mukavana lisämateriaalina vaikka iltalukemiseksi ääneen, lähinnä kuitenkin sellaiselle yleisölle, joka seurailee myös Helinän ja muiden keijujen touhuja elokuvinakin. Muussa tapauksessa en suosittele.

Parhaiten tämä tarina toimii alkuperäisessä asussaan, eli novellina, joka ei turhaan ole yksi maailman parhaista tieteisnovelleista. Kirjana oikeastaan tarinan koko viehätys ja terä katoaa tylsäksi. Miksi pitää lisätä pituutta jo lähes täydelliseen tarinaan? Kirjan lukee kyllä, on se ihan ok, mutta silti pettymys. Siinä vaiheessa kun "lopputekstien" pitäisi tulla ja lukija pitäisi jättää suu auki haukkomaan henkeään, tuijottaen haltioituneena mielikuviinsa, niin tarina jatkuukin. Kaikki oleellinen ja tärkeä oli jo novellissa. Kaikki muu on turhaa ja ylimääräistä selittämistä. Jos et ole lukenut novellia, niin tämä luultavasti kannattaa lukea? Mutta mieluummin se novelli.

Onhan tästä jo kauan kun luin tämän, mutta ehkäpä on jo aika tarttua tähän uudelleen. Sen verran muistan, että Suuri Tulva yllätti ja herätti kaikki mahdolliset tunnetilat. Varsinkin vihaisuutta. En oikein osannut varautua mihin olin astumassa kun avasin kirjan, mutta jo ensimmäinen sivu pakotti ottamaan paremman asennon ja keskittymään. Suosittelen lukemaan, mutta helposti pureskeltavaa ja miellyttävää matka ei ole. Suuri tulva on itselläni yksi niistä teoksista, jotka ovat jääneet kummittelemaan mieleeni. Mutta niinkuin mainitsin, siitä on jo aikaa kun luin tämän. Uudestaan on tartuttava kirjaan varovasti. Aiheuttaako tämä edelleen saman? "Ja Nooa ja hänen poikansa, vaimonsa ja miniänsä hänen kanssaan menivät arkkiin vedenpaisumusta pakoon. Kaikkihan sen tietävät, ettei se ollut niin. Ensinnäkin he saavat sen kuulostamaan siltä kuin mitään riitaa ei olisi ollut; ikäänkuin ei olisi ollut lainkaan paniikkia - kuin ei ketään olisi työnnetty syrjään - kuin ei kenenkään päälle olisi tallattu - kuin ei yksikään eläin olisi ulvonut - kuin ei kukaan ihmisistä olisi kiljunut täyttä kurkkua."

Avaruusalus koikkeloi maapallolle. Alueella rikkoutuu radioita ja televisioita ja muita sähkölaitteita. Ja pian alkavat ihmiset käyttäytyä omituisesti... Ei Hyökkäys mitään mullistavaa elämystä tarjoa, mutta melko kelvollisen tieteisjännärin silti. Paikoin tämä jaksaa ihan viihdyttääkin, vaikka kokonaisuus melkoi ohueksi jääkin. Kun ei mieti liikaa vaan nauttii kirjan kertakäyttöviihteenä, niin ei tämän lukeminen pahasti harmita. Helppoa ja nopeaa luettavaa. Jos jostain syystä tuntuu siltä, että ideassa on jotain tuttua, niin ei tunnu ihan syyttä. Cook kierrättää tässä jo vanhaa ideaa.

Blishin ajattelu on mukavan poikkeava siinä suhteen, että ihminen muokkaakin itsensä sen sijaan, että muokkaa ympäristöään. Tässä tulee esiin sekin, mitä liian harvoin näkee tieteiskirjoissa; älyllistä elämää on muussakin muodossa, vaikka tarkemmin tarkasteltuna tätä ajatusta ei niin pitkälle viedäkään kuin olisi mahdollista. Takaa tuntuu kurkistavan Blishilläkin, ehkä vahingossa, että vain ihminen on älykäs. Tosin tässähän ei ollut tarkoituskaan edes käsitellä muita mahdollisia älykkäitä elämänmuotoja vaan leikitellä ajatuksella ihmisen itsensä muokkaamisesta. Kolmas tarina oli raskain luettava, ei vain pituudeltaan, mutta myös oman tietoni rajoittamana. Tarinan voisi nähdä paremmassa valossa kun olisi enemmän tietoa mikroeläimistöstä, alkuelämistöstä ja bakteereista. Tässä tarinassa tulee myös enemmän esiin Blishin biologisen puolen asiantuntevuus.