Yö saapuu

Lue lisää ...

Asimov valmistui Columbian yliopistosta vuonna 1939. Ensimmäiset tieteistarinansa Asimov sai julkaistua samana vuonna. Novelli ”Yö saapuu” (1941) kohotti hänet yhdeksi tuolloisten pienten science fiction -piirien tähdistä. Novelli julkaistiin ajan tunnetuimmassa tieteislukemistossa Astounding Science Fiction, jonka päätoimittaja John W. Campbell oli muutaman edellisen vuoden aikana nostanut alan kärkijulkaisuksi. Campbellin toimittajakauden varhaisvuosia on Yhdysvalloissa ollut tapana kutsua tieteiskirjallisuuden kulta-ajaksi. Robottinovelleissaan Asimov esitteli kuuluisat robottien kolme lakia. Tyylillisesti Asimov kirjoitti selkeän konstailematonta, juonikeskeistä tekstiä.

Toisen maailmansodan aikana Asimov työskenteli kemistinä laivastotelakalla. Sodan jälkeen Asimov opiskeli biokemiaa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1948. Hän sai biokemian professuurin Bostonin yliopiston lääketieteellisestä koulusta vuonna 1949.

Asimovin varhaistuotannon pääteos on alun perin lehdessä jatkokertomuksena vuosina 1942–1950 julkaistu Säätiö-sarja, joka julkaistiin kirjamuodossa kolmena osana 1951–1953. Säätiö-tarinoissa Asimov uudisti 1920-luvulta periytyvää tieteisseikkailun perustyyppiä avaruusoopperaa. Sarjan mallina oli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776–1788) kohotettuna Linnunradan mittoihin. Esimerkiksi kenraali Bel Riosen mallina Asimovilla oli keisari Justianuksen kenraali Belisarius. Taustaa tarinan historiankäsitykselle hän ammensi Arnold Toynbeen teoksessaan Historia uudessa valossa (1934–1939) esittämistä ajatuksista.

Vuosikymmenien kuluessa Säätiö-trilogia vakiinnutti asemansa yhtenä tieteiskirjallisuuden klassikoista, vaikka sitä ei voikaan pitää kirjallisesti korkeatasoisena teoksena, kuten Juhani Hinkkanen toteaa kirjassa Science fiction. ”Se on rakenteellisesti hatara, sen henkilöt yksiulotteisia ja tarjottu historiankuvakin vähintäänkin epätodennäköinen. Sen, kuten monien muidenkin varhaisten tieteisromaanien ja -novellien arvostus johtuu maineesta, jonka se sai julkaisuaikansa innokkaiden tieteiskirjallisuuden harrastajien keskuudessa. He eivät etsineet science fictionista kirjallisia arvoja, vaan uusia ideoita, irtautumista arkitodellisuudesta ja yksinkertaisesti hyvää viihdettä, ja näitä asioita Säätiö-kirjoista löytyy.”

Romaanikaksikko Teräsluolat (1953) ja Alaston aurinko (1956) kuuluu Asimovin tunnetuimpiin. Niissä Asimov onnistui yhdistämään science fictionin ja salapoliisiromaanin lajityypit. Aikamatkustustarina Ikuisuuden loppu (1955) jäi edellä mainittuja teoksia vähäisemmälle huomiolle, mutta on joidenkin mielestä Asimovin parhaimpia romaaneja.  Asimov ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 1958 ja omistautui tieteen kansantajuistamiselle. Asimovin tietokirjoista on suomennettu Maailmankaikkeuden mitat (1983). Vuonna 1972 Asimov palasi tieteiskirjallisuuden pariin romaanilla Itse jumalat, jolla hän voitti sekä Hugo- että Nebula-palkinnon. Myöhempinä vuosinaan Asimov kirjoitti vanhoille teoksilleen useita jatko-osia ja pyrki yhdistämään sarjansa samaan kaikkeuteen, mutta nämä teokset eivät yltäneet hänen aikaisempien teostensa tasolle.

Asimov oli naimisissa vuosina 1942–1970 Gertrude Blugermanin kanssa. Vuonna 1973 hän avioitui Janet Jeppsonin kanssa. Asimov oli suosittu puhuja ja hän osallistui mielellään sf-coneihin. Asimov oli ateisti ja valetieteiden vastustaja. Hän osallistui uskonnottomien etujärjestön AHA:n ja CSICOP-skeptikkojärjestön toimintaan. Asimov julkaisi satoja teoksia ja on maailman parinkymmenen käännetyimmän kirjailijan joukossa. Isaac Asimovin nimeä kantaa edelleen tieteislehti Asimov's Science Fiction. Hänen mukaansa on nimetty myös asteroidi 5020 Asimov, kraatteri Marsissa sekä peruskoulu Brooklynissa.

Lähteitä

Juhani Hinkkanen: Isaac Asimov. Teoksessa Science fiction. Kirjastopalvelu, 1990.
Juhani Hinkkanen: Isaac Asimov. Teoksessa Ikuisuuden loppu. Ursa, 1987.
Antti Oikarinen: Isaac Asimov. Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1. BTJ Kirjastopalvelu, 2004.