Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Taikavaras on ihan viihdyttävää fantasiaa. Varas päähenkilönä ei ole mitenkään uutta, mutta tarinasta löytyi positiivisia puoliakin, sekä juonesta että muista tapahtumista. Maailma jäi hieman toispuoliseksi, samoin osa henkilöistä. Toisaalta taikuuden olemus oli kuvattu minusta oivaltavasti. Ei välttämättä uudenlaisesti, mutta kohtalaisen oivaltavasti ja mukavalla tavalla. Henkilöistä Conn oli päähenkilö, ja kohtalaisen uskottava siinä. Pihlavakin kelpasi, mutta jotenkin Ikimyksen sisin jää aikalailla piiloon. Pahan ja hyvän jako on selkeä, pahta ovat pahoja ja hyvät hyviä. Tarinan kerronta oli mukavasti jätetty osin ikimyksen päiäkirjasivujen varaan. Ne oli toteutettu hienosti, siitä suuri plussa. Nuortenfantasiaa, mutta ei läheskään surkeinta osastoa. :)
Audiovisuaalisen viihteen aikakautena kirjojenkin on pyrittävä olemaan enemmän kuin kirjoja, autenttisen tuntuisia paloja toisista todellisuuksista. Cathyn kirjan tapauksessa materiaalinen kokonaisuus onkin todella huolellisesti rakennettu muistuttamaan töherreltyä päiväkirjaa, ja ohessa seuraa kunnioitusta herättävä läjä erilaisia ”dokumentteja” nenäliinasta revittyyn valokuvaan. Ennen kuin on lukenut sivuakaan, teoksen antia innostuu tutkimaan. Vaan valitettavasti, kun tarina on luettu, on todettava, ettei sen kiinnostava formaatti pelasta sen onttouttaan kumisevaa sisältöä. Tarina on tulvillaan nuoremmiksi ja modernimmiksi tuunattuja Neiti Etsivä -kliseitä ja henkilöhahmot ovat parhaimmillaankin karikatyyrisiä, täsmälleen sellaisia kuin keski-ikäiset miehet (ks. kirjailija) kuvittelevat teinityttöjen olevan. Pahimman maun suuhun jättää kuitenkin tökerö loppuratkaisu, joka lähinnä kehottaa nuorta lukijaa ostamaan myös jatko-osan. Ajatus monimateriaalisesta nuortenkirjasta on toki kaunis ja uppoaa varmasti yleisöönsä, mutta itse kirjallisen aineksen jättäminen näin puolitiehen on lukijan kuin lukijan aliarvioimista. Tartuin tähän teokseen ”ammatillisesta kiinnostuksesta” tämän tyyppisen oheismateriaalin käyttöön, ja se oli paremmin tehtyä kuin odotin, mutta huonommin sidottu tarinaan kuin osasin kuvitellakaan. Jatko-osa tai edes kirjailijan muu tuotanto eivät houkuttele lainkaan.
Kun on tottunut lukemaan vain aivojen toisella puolikkaalla. Tuntuu hieman monisyisemmän kirjan kahlaaminen siltä, kuin tarpoisi täinä tervassa. Näin minulle ainakin kävi Rautakalan kaupungin kanssa, sillä nyt ei riittänyt lukeminen, vaan lukemaansa piti hieman pohtiakin. Nimittäin: Ingsin erikoinen ja omaperäinen maailma ei osoittautunutkaan niin kiehtovaksi kuin odotin. Toisaalta juoni, vaikka ihan kelvollinen sekin oli, ei varsinaisesti 'temmannut mukaansa'. Rautakalan kaupungin ansiot olivatkin hieman muualla, nimittäin teemoissa. Ings nimittäin esittää oikein hienoa pohdintaa siitä, millaista olisi elää rajallisessa maailmassa. Tätä kautta hän johtaa lukijansa miettimään mikä elämässä todella onkaan tärkeää. Summa summarum: Rautakalan kaupunki on hyvä kirja pohtivampaa kirjallisuutta hakeville. Viihteen etsijöiden kannattaa suunnistaa muualle.
Pidän Korppien kesteistä erittäin paljon, se oli paras lukemani kirja vuonna 2005. Itse asiassa teos yllätti myönteisesti, sillä luulin pilkkomisen laskevan tasoa. Olihan tämä periaatteessa vajaa kirja, mutta yllättäen se ei häirinnyt. Luin romaanin alkukielellä. Martin osaa kirjoittaa uskomattoman hyvin, ja kirja koukutti vahvasti. Cersei-juoni oli Kestien parasta antia, erityisesti juonittelu kuningatar Margaerya vastaan. Cersei paljastui vielä pahemmaksi henkilöksi kuin miltä aiemmin vaikutti, mutta tunsin yhdessä kohtauksessa vähän sääliäkin häntä kohtaan. Koska Tyrion puuttui, suosikkihenkilöni kirjassa oli Jaime Lannister. Hänen kehityksensä oli taas hienoa seurattavaa. Kirjan jakaminen juonilinjojen mukaan tuntuu oikealta ratkaisulta. Jos teos olisi laitettu vain keskeltä puoliksi, olisi näkökulmahenkilöitä ollut älyttömästi. Sansalle ja Aryalle olisi saattanut tulla vain yksi luku molemmille, ja kaikki olisi jäänyt kesken.
Tykkäsin kovasti Unohdetusta Ombriasta, se on kaukana perusfantasiasta. Kirjan tunnelma oli vahva, erityisesti pidin rapistuvan Ombrian kaupungin kuvauksesta. McKillip tunnetaan hienosta kielenkäytöstään, eikä tämä teos ollut poikkeus. Päähenkilöistä paras oli mielestäni Ducon. Romaani oli suomennettu hyvin, olin aiemmin tutustunut kirjailijaan vain alkukielellä. Jos tätä vertaa lukemiini McKillipin varhaisiin kirjoihin (The Forgotten Beasts of Eld ja Riddle-Master-trilogia), niin juonenkuljetus ei ollut nyt yhtä suoraviivaista. Vanhemmat kirjat joku voisi luokitella myös nuortenkirjallisuudeksi, mutta Unohdettu Ombria tuntui selvemmin aikuisille suunnatulta. Kansikuva sopi hyvin kirjan tunnelmaan, sen tekijä oli selvästi lukenut Ombrian. Mutta en varmaankaan kehtaisi näyttäytyä kirjan kanssa julkisella paikalla...
Vaikka Haltiamaan kuninkaantytär on fantasiakirjallisuuden kiistämätön klassikko, ei se oikein iskenyt minuun. Suurin ongelma oli kunnollisen juonen puute sekä ohuet henkilöhahmot. Dunsany kirjoittaa kauniisti ja suomennos oli hyvää, mutta kirjoitustyyli alkoi rasittaa tarinan edetessä. Olen lukenut kirjailijalta yhden novellin, Welleranin miekkan, josta muistan pitäneeni. Ehkä Dunsany toimii paremmin lyhyinä kertomuksina. Haltiamaan kuninkaantytär oli jonkinlainen pettymys, vaikka kirjalla on ansionsa. Suosittelen kuitenkin teokseen tutustumista, muut voivat saada siitä enemmän irti.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista. Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia. Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista. Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia. Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa. Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa. Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa. Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa. Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.
Tämä kirja on hiukan... outo? Siinä on hirmuinen määrä juonenkäänteitä, enemmän tai vähemmän outoja hahmoja, ja jotain, mikä on hyvin vaikea kuvailla, mutta kuuluu ehdottomasti hyvään fantasiakirjaan. Siinä on myös joitain ällöttäviä piirteitä, jotka aika ajoin jopa hiukan häiritsevät lukemista. Kaikista huonoista puolista huolimatta tämä kirja kuuluu jokakesäiseen mökkilukemistooni, jossa se myös tulee pysymään, koska se vain on niin hyvä.
Rönsyilevä talo on samalla oudolla tavalla räväkkä ja hauska teos kuin aikaisemmatkin sarjan kirjat. Juoni tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, mutta Sophien, Howlin Calciferin astuessa kuvaan mukaan tulee jälleen yllättäviäkin juonisotkuja. Ihastuin suunnattomasti kirjan päähenkilöön Charmainiin, joka rakastaa lukemista, kirjoja ja niiden tuoksua. Henkilön äkkipikaiseen, mutta samalla hämmentyneeseen luonteeseen samaistuu helposti. Charmainille yksinkertaisimmatkin kotiaskareet ovat uusi kokemus, ja taikavoimien käyttö niiden lomassa entistä uudempi, mutta samalla kiehtova ja jännittävä. Ihastuttava kirja lähes kaikin puolin.
Taas huomaa, miten helposti Salvatoren kirjoihin jää kiinni! Mielenkiintoiset hahmot ja juoni takaavat että innostus säilyy koko kirjan ajan. Yllättäviäkin ratkaisuja tehdään, ja huomataan, miten helposti erehtyy, jos katsoo vain rotua. Drizztillä on kirjassa omat pikku lukunsa, jossa hän purkaa mieltään, ja kertoo ajatuksiaan. Se onkin yksi kirjan parhaista kohdista. Muutenkin kirjojen hahmot ovat jo elämää kokeneita, ja alkavat pikkuhiljaa miettiä, kauanko he pystyvät jatkamaan vauhdikasta ja seikkailupitoista elämäntapaansa. Drizzt, Wulfgar ja Catti-Brie joutuvat silti taistelujen, ja seikkalujen maailmaan jälleen kerran.
Cornelia Funken Rosvoruhtinas on nuorille suunnattu, mukaansa tempaava kirja jossa mysteerejä riittää. Kirjassa on hiukan salapoliisitoiminnan makua, mutta pohjimmiltaan se on puhdas seikkailuromaani. Kielioppi oli tässä mielestäni hyvää. Kirjailijan omakätinen kuvitus sisäsivuilla on hyvin kuvaavaa ja kirjan lopussa on italian sanasto ja Venetsian kartta. Kirjassa puhutaan välillä italiaa. Se oli sekä hyvä että huono yksityiskohta kirjassa, sillä huomasin sanaston vasta luettuani kirjan. Siihen mennessä italian sanakirja oli viimeinkin avattu ja tunteroinen kulutettu italiantuntemuskertaukseen:-) Juoni oli mielestäni onnistunut ja se sisälsi myös jonkin verran elintärkeitä käännekohtia, eli suurin osa kirjasta ei ollut ennalta arvattava. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja suosittelen sitä lämpimästi lähes kaiken ikäisille.
Olin kuullut paljon arvosteluja kyseisestä kirjasta. Melkein kaikilla palstoilla joita luin tuolloin, hehkutettiin kuinka hyvä Anne Rice kirjoittajana on. Menin totaallisesti lankaan. Mielestäni kyseinen kirjasarja on yliarvostettu. Elokuvan juoni toimi, mutta kirjana tökki. Ehkä olisin saanut enemmän irti, jos olisin lukenut teoksen englanniksi.
Miekkani laulaa on ehdottomasti ja varmasti kömpelö teos. Olin varsin yllättynyt, sillä minulla oli jonkinlainen käsitys Sedgwickin aikaisemmasta tuotannosta, enkä siinä ole ennen törmännyt moiseen hataraan tekstiin. Tästä tuli tunne, että se on pakonomaisesti väännetty. Juoni itsessään olisi voinut olla hyvä. Mutta ei ollut. Se oli pilattu liialla selittämisellä ja koko kirjan ajan sai lukea junttimaisen Peterin ajatuksia, jotka toistivat itseään. Tähän päähenkilöön ei pystynyt samastumaan sitten kirveelläkään. Lisäksi kirjan muut hahmot jäivät ohuiksi ja epäselviksi ja loppu juoni pilattiin "yllätyksillä". Kauhutarinaksi tätä kirjaa ei voi kehua, pikemminkin 13-vuotiaan kirjailija-alun töherrykseksi, joka on jostain kumman syystä julkaistu sillä varjolla, että ehkä nuoret tästä tykkää. Sorry vain, minulla on enemmän itsekunnioitusta!
'Vaihtokaupat' on kelpoa tyttöjen viihdettä, kun aikaa ja vaivaa ei ole paksuihin kirjoihin. Kirjassa hellitään stereotypioita ja nokkimisjärjestystä, ja lyhyytensä vuoksi kirja jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi. Se on kuitenkin hurmaava viihdyttävyydessään ja asioiden yksinkertaisuudessa. Aivoja ei ainakaan tarvitse vaivata tätä lukiessa. Teksti oli kuitenkin sujuvaa ja johdonmukaista, mutta tosin yllätyksiäkään ei ole odotettavissa lukijalle. Kirja muistutti niin paljon aloitusosaa kaikessa helppoudessaan ja mustavalkoisuudessaan, että jännittävä jatko olisi odotettavaa (ja kaivattavaa).
Kirja on kiinnostava ja mukaansatempaava, mutta juoni on osittain aika epäjohdonmukainen ja hyppelevä. Vaikka Emmalla on ollut huimia ideoita, totetutus on paikoittain kömpelöä. Henkilöt eivät tunnu olevan aivan mustavalkoisia, mutta heidän taustansa jää kovin heiveröiseksi. Maree ja hänen ystävänsä ovat kuin irrallaan kertomuksesta, joka on itsekin aika heikolla alustalla. Kirja on nopeasti luettava ja viihdyttävä, mutta kirjailijan kokemattomuus näkyi harmittavan usein. Kirjasta ei saa paljoa irti, mutta mukavaksi alkuruuaksi se kelpoo erinomaisesti. Kirja loppuu sen verran kutkuttavasti, että jatkokin täytyy lukea. :)
"Kadonneet kyyneleet" on selkeästi kirjailijan esikoisromaani, jonka perusidea on komea, mutta jonka juonenkulku ja etenkin loppu ovat mielestäni kovin novellimaisia. Kirja jää siten enemmänkin vain pieneksi pohdintahetkeksi kuin kunnon romaanielämykseksi, vaikka ei toki näkemyksiä antavaa tekstiä saa väheksyä. Se käsittelee ihan sujuvasti nuorten mielenterveysongelmia (tai niiden puutetta) ja tarjoaa näkökantoja sodasta. Satumaisuutta hakevat osuudet eivät myöskään tunnu kovin pakotetuilta. Suosittelen lähinnä nuorille, jotka hakevat jotain vaihtoehtoista ja jotain, joka antaa ajattelunaiheita.
En pitänyt kirjasta yhtään ja kirja oli muutenkin todella lyhyt noin 100sivua.Ainut asia mistä tykkäsin koko kirjoissa oli muutama vähän erinlailla piiretyt kuvat.Toinen osa oli täydellin pettymys enkä muista koko kirjasto paljon mitään vaikka luin sen vasta eilen.Eikä kirjan lukemiseenkaan mennyt kun puoli tuntia.Tämä on minun mielipiteeni kirjasta mutta voihan olla että joku tykkää tästä kirjasta ja jos joku lukee näitä Spiderwicin kronikoita niin suosittelen aloittamaan ekasta osasta.