Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Luin tämän kirjan ystävien hehkutuksen takia mutta petyin hienoisesti. On totta että kirja pitää otteessaan ja Edward oli mielenkiintoinen hahmo: välillä oli kuin hän olisi vihannut Bellaa ja toisinaan hän oli oikein kiltti ja mukava. Kiinnostus kuitenkin lopahti kun kirjassa kerrottiin miksi hän oli sellainen. Ja jotenkin se että Edwardkin rakastui Bellaan niin helposti tuntui omituiselta. Pakko kuitenkin myöntää että kirja oli hyvää "ei tarvitse ajatella"-luettavaa.
Osuin kirjaan tavallaan vahingossa ja nyt olen lukenut suunnilleen kaikki kyseiseen sarjaan kuuluvat kronikat. Jos mitenkään kielitaito riittää, kannattaa ehdottomasti lukea englanniksi, sillä Rice kirjoittaa hyvin kaunista ja kuvailevaa, uskottavasti eroottista englantia. Suomeksi, ihan kielen piirteiden takia, saattaa kerronta kuulostaa hieman kornilta. Lisäksi englanniksi on saatavilla sarjan kaikki plus kymmenen osaa. Tämä osa ei kuitenkaan ole mielestäni aivan yhtä hyvä kuin suurin osa seuraavista.
Erittäin hyvä kirja. Charmain oli hauska päähenkilö. Hän ei tajunnut mitään kotitöistä ja vielä vähemmän taikuudesta. Minua nauratti kohta jossa Charmain ja Peter pesivät astioita. Myös ajatus Howlista pikkupoikana oli hauska. Ärsyttävää kirjassa oli kuitenkin Howlin sössötys. Joissakin kohdissa joutui oikeasti miettimään mitäköhän tuokin mahtaa tarkoittaa.
Minusta kirja oli huonompi kuin sarjan muut kirjat. Aikamatkustus sekoitti juonta ja sama vanha pahis alkaa pikkuhiljaa tympiä. Oli kirjassa silti hyvääkin. Artemisin pikkuveljet olivat hämmentävä ja huvittava lisä kirjaan. Oli outoa huomata miten paljon päähenkilö on muuttunut sarjan aikana. Tämä oli myös ensimmäinen kirja jossa Artemis sai pärjäillä ilman Butleria. Eipä sitten muuta voi sanoa että ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!!:)
Tämä toinen McKillip-suomennos on erinomainen, muttei aivan yllä Unohdetun Ombrian tasolle. Harkitsin täyttä viittä tähteä, mutta päädyin neljään. Juoni ja henkilöt eivät vaan olleet yhtä kiinnostavia, esimerkiksi tarinan sankari Rook jäi vähän vaisuksi. Kirjassa oli myös vähemmän surrealistisia piirteitä kuin loistavassa Ombriassa. Mutta en halua missään nimessä moittia Basiliskin laulua, McKillipin kirjoitustyyli oli yhtä hienoa kuin ennenkin. Romaani oli kaunista ja syvällistä luettavaa, ja se ei noudattanut perinteisiä juonikuvioita. Plussaa myös renessanssin aikakautta muistuttavasta maailmasta, pseudokeskiaikaa on nähty tarpeeksi. Toivottavasti kirjailijan suomentaminen jatkuu!
Varjojen prinssi on Drenain tarujen toinen osa, mutta lukeminen ei vaadi ensimmäisen osan tuntemista. Kuten takakansitekstissä sanotaan, Legendan tapahtumista on kulunut vuosisata, ja romaanissa on vain muutama viittaus aiempiin tapahtumiin. Kirjaa tunnutaan yleisesti pidettävän Legendaa heikompana, mutta minä tykkäsin Varjojen prinssistä enemmän. Juoni ei keskittynyt samalla tavalla vain yhden taistelun ympärille, kiinnostavia päähenkilöitä oli enemmän ja loppukin oli onnistuneempi. Toisaalta Druss oli hahmona parempi kuin yksikään tämä kirjan henkilöistä. Minusta vaikutti siltä, että Gemmell oli kehittynyt kirjailijana Legendan jälkeen. Molemmat romaanit ovat kuitenkin neljän tähden arvoisia, Jalavan päätös lopettaa sarjan suomentaminen tähän harmittaa kovasti. Olen lukenut lisää englanniksi, ja suosikkini löytyvät kirjailijan myöhemmästä tuotannosta.
Luin Legendan syksyllä 2003 suomennoksen ilmestyttyä. Tämä oli ensimmäinen Gemmellini, ja olin kuullut kirjasta ja kirjailijasta paljon ennakkohehkutusta. Legenda on mukana useilla "kaikkien aikojen tärkeimmät fantasiaromaanit" -listoilla, ja monet sanovat sitä Gemmellin parhaaksi työksi. Näihin odotuksiin kirja ei täysin päässyt, mutta yllätti silti myönteisesti. Legenda on hyvin kirjoitettua herooista fantasiaa. Teksti kulkee sujuvasti ja on todella helppolukuista. Hyvän ja pahan suhde ei ole mustavalkoinen, ja henkilöihin on käytetty vaivaa, erityisesti Drussiin. Legendasta näki kuitenkin selvästi, että kyseessä on kirjailijan esikoisromaani. Tarinassa on joitakin kömpelyyksiä, ja muistaakseni lopetus jätti parantamisen varaa. Kirja on merkitty sarjan avausosaksi, mutta se toimii hyvin itsenäisenä teoksena.
Uusi kevät oli ihan kiva, luin kirjan sen ilmestyttyä englanniksi. Olisin kyllä mieluummin tarttunut sarjan 11. osaan! Valkoisen tornin tavallisesta elämästä sai lisätietoja, ja oli helpottavaa seurata vaihteeksi tarinaa, jossa ei ollut kymmentä sivujuonta. Suurin ongelma kirjassa oli se, että tiesin loppuratkaisun ennakkoon. Olin nimittäin lukenut vuonna 1998 julkaistun samannimisen novellin, jonka Jordan nyt pidensi romaanimittaan.
Seitsemäs osa on hieno päätös sarjalle. Suuresta pituudesta huolimatta juoni eteni koko ajan vauhdikkaasti. Kirjan lopetus eli Rolandin kohtalon selviäminen oli minusta erittäin hyvä, vaikka jotkut ovat sen tyrmänneet. Pidin paljon myös teoksen eeppisestä tunnelmasta. Kirjassa taphtuneet kuolemat järkyttivät, ja muidenkin päähenkilöiden kohtalot vetosivat tunteisiin. Se, miten tarinan pääpahikset hoideltiin, on herättänyt suuttumusta osassa faneista. Minusta tämä oli toimivaa lukijan odotusten keikauttamista. Seiskaosa voittaa mielestäni kolme edellistä, mutta ensimmäisiin kirjoihin vertailu on vaikeaa. Niiden lukemisesta on yksinkertaisesti niin pitkä aika.
Susannan laulun yllätti olemalla oikeasti hyvä kirja. Se herätti samanlaisia tuntemuksia kuin kolme ensimmäistä osaa aikoinaan. Kirja oli juuri sopivan pituinen verrattuna ylipitkiin neloseen ja viitoseen. Mitään turhaa venytystä ja menneiden tapahtumien kertomista ei nähty, vaan toimintaa oli alusta loppuun ja juoni eteni kunnolla. Alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että kaiken sarjassa tapahtuneen taustalla on yhteinen juoni ja tarina voi saada järkevän päätöksen. Maailmasta ja sen historiasta kerrottiin kiinnostavia tietoja, mikä auttoi hahmottamaan paremmin tapahtumia. Pidin myös siitä, että pääpahikseen Purppurakuninkaaseen viitattiin jatkuvasti. Lukiessa todellakin tuntui siltä, että Mustan tornin kaatuminen on lähellä. Eniten kirjassa häiritsi lopetus: tapahtumat jäivät täysin auki. Susannan laulu ei pärjännyt kolmelle ensimmäiselle osalle, mutta voitti selvästi kaksi edellistä. Se on mielestäni paras Musta torni -romaani sitten Joutomaan, sarjan päätösosa alkoi tämän jälkeen kiinnostaa ihan uudella tavalla.
Callan sudet oli ihan kelvollista luettavaa, kyllä sille uskaltaa kolme tähteä antaa. Suurin ongelma minulla oli siinä, etten enää muistanut edellisten osien tapahtumia. Luin neljä ensimmäistä Musta torni -kirjaa putkeen noin viisi vuotta aiemmin, enkä ollut edes selaillut niitä uudestaan. Onneksi King laittoi kirjan alkuun lyhyen kertauksen aiemmista tapahtumista. Suosittelen romaanin Painajainen lukemista ennen Callan susia, sillä yksi sen päähenkilöistä saa suuren roolin tarinassa. Callassa häiritsi aivan liian suuri pituus tapahtumien määrään nähden: yli 800 sivua kovakantisena. Kirjaa olisi voinut tiivistää huomattavasti. Oli tämä sentään lyhyempi kuin neljäs osa, eikä aikaa käytetty ainoastaan menneiden tapahtumien kertomiseen. Juoni jopa eteni. Kirjan päätös oli myös onnistunut ja toi mieleen Sofian maailman. Lopetus antoi hyvät lähtökohdat viidenteen osaan, joka on onneksi selvästi lyhyempi.
Ihmeellistä. Sitä tarttui kirjaan hyvin epäilevin käsin -ja aluksi epäilys vain kasvoi. Ennalta-arvattavuus, tapahtumien hidas kulku ja tyhjäntoimittaminen, sitä se minusta oli. Ihmetellen itseänikin jatkoin eteenpäin, jotain siinä kirjassa oli. Jotain, jonka takia täytyi kääntää seuraava sivu. Ja kun loppujenlopuksi, siinä reilusti yli kirjan puolenvälin, alkoi tapahtua jotain mielenkiintoista. Piti kääntää sivuja ennen kuin niitä ehti lukea ja sitten kääntää takaisin. Tekstin tahti kiristyi kaksinkertaiseksi, eikä enää oikein voinut päätelläkään mitä tapahtuisi. Kirja ei kuitenkaan (_tietenkään_) hukannut genreuskollisuuttaan, ja nyt puhun romantiikasta enkä fantasiasta. Loppu jäi jatkon kannalta täysin auki. Sitten rahastetaan jatko-osilla.
Kirja ei tehnyt minuun myönteistä vaikutusta. Hyvänä puolena päähenkilö oli kiinnostavampi kuin täysin ylivoimainen Drizzt, ja kirjan alku vaikutti ihan lupaavalta. Mutta pitemmälle lukiessa paljastui, että juoni oli vain yksityiskohtaisesti kuvattuja taistelukohtauksia Drizzt-romaanien tyyliin. Olisin varmasti nuorempana pitänyt, mutta ei tällaista enää aikuisena jaksa. Kyllä Ylistyslaulu voitti viimeiset lukemani Drizzt-romaanit, mutta en jatkanut Pappiskvintettiä eteenpäin. Demonisota-sarja on mielestäni parasta, mitä Salvatore on kirjoittanut.
Pidin Ilmestysten avaruudesta. Juoni oli kiinnostava, kirjassa oli loistavia ideoita ja Reynoldsin luoma tulevaisuuden maailma, jossa tähtien välillä matkustetaan alle valonnopeudella, tuntui omaperäiseltä. Henkilöhahmot jäivät aika ohuiksi, mutta ei se oikeastaan häirinnyt. Kirjan alussa sata ensimmäistä sivua olin melko pihalla termeistä, mutta vähitellen kaikki selvisi. Lopetus ei ollut aivan niin jännittävä, mitä kirjan alkupuolen perusteella odotin. Ilmestysten avaruus aloittaa sarjan, mutta tämä toimi ihan itsenäisenä teoksena.
Ihan loistava. :) Minä tosiaan pidin tästä ja paljon. Alku veti heti mukaansa, ja jotenkin se kaikki omanlaisuus ja mielenkiinnon herättävät hahmot ja ennen kaikkea tapahtumat, joita ei voinut arvata etukäteen olivat se koukku, joka sai lukemaan tämän yhdeltä istumalta. Tiivistunnelmainen, hämäävän ohut kirja. Ohut kyllä, mutta sisällöllisesti ja tasollisesti hyvinkin paksu. Miinus siitä, että tuntui kyllä loppuvan kesken. Mutta toisaalta, loppu sai haluamaan lisää ja siksi on jatko-osat keksitty. ;) Corwin... on erikoinen hahmo. Samoin hänen sisaruksensa, mielenkiintoisia omalla tavallaan. Erityistä on myös heidän keskinäiset välinsä ja pyrkimyksensä, jotka on esitetty samalla selvästi ja epäselvästi, yksinkertaisen taidokkaasti. Mitähän muuta... niin, maailma; Amber ja kaikki muut. Jotenkin se kaikki "taikuus", mitä heille on normaalia. Se spiraali(?)/reitti, jota oli käveltävä. Pelikortit. Maalaukset. Kaikki. Annoin viisi tähteä. :)
Nyt päästiinkin jo vauhtiin! Kerta kaikkiaan parempi kokonaisuus kuin sarjan ensimmäinen kirja. Juonta löytyi, ja aika paljonkin. Lisää iloa lukemiseen toivat murteet, joita kirjan henkilöt puhuivat. Nonna on saavuttanut enemmän voimia kuin ensimmäisessä osassa. Silti hän on vielä aika nuori, ja häntä opastamassa on monta vahvaa hahmoa. Myöskin Nonnan puoli mietityttää; onko hän hyvä vai paha? Hän pitää kylmästä ja pimeydestä, ja taitaa olla uponnutkin siihen puoliksi. Lopussa tapahtunut kohtaaminen ja Nonnan lupaus nostavat vielä arviotani. Huonoina puolina pitäisin Nonnan tiettyä neutraaliutta. Missä hänen tunteensa ovat? Hän suhtautuu liki kaikkeen kuin jääkalikka, ja muutenkin tunteiden ja tuntemusten vaikutusten kuvaaminen on jäänyt hyvin vähille kaikkien tapahtumien ja maisemien kuvaamisen varjossa. "Varjoissa vaeltaja" sai tarttumaan heti seuraavaan sarjan kirjaan innosta väpättäen. Odotan siitä vieläkin mehevämpää kokoinaisuutta kuin tästä, uskon sarjan vain paranevan vanhetessaan!
Kannen perusteella valittu kirja osoittautui "ihan kivaksi". Alku oli jotenkin liian tavallinen, eikä kerronta temmannut mukaansa. Jätin kirjan kesken, melkein vein takaisin kirjastoon, mutta jostain syystä jatkoin sittenkin lukemista. Alun tapahtumat oli kuvattu samaan aikaan liian nopeasti ja jotenkin huolimattomasti. Ihan kuin kirjoittaja olisi tahtonut alusta eroon sillä siunaaman hetkellä. Nonna ja Gunhilde olivat koko ajan ensin muuttamassa, sitten asettumassa aloilleen ja taas muuttamassa. Juuri oli Nonna päässyt vankityrmästä kun taas häntä vainottiin. Kun viimein ensimmäiset 150 sivua olivat takana, tarina saattoi alkaa. Skaflocin raunioilla kirja viimein sai minusta pikkuisen otteen. Loppua kohden jännitys ei kiristynyt. Aivan kuin olisi lukenut jonkin paremman kirjan alkua. Loppuratkaisu oli mitäänsanomaton, mutta kelvollinen. Kerta kaikkiaan hyvän sarjan ainoa huono osa. Olen onnellinen kuitenkin että tuli luettua, seuraavat osat ovat huomattavasti parempia.
Heti kirjaan tartuttuani olin koukussa. En sillä lailla koukussa, kuin yleensä kirjaan ollaan, vaan täysin transsissa. Tässä se nyt oli, se kirja jota olin etsinyt jo kauan! Alku kiehtoi heti, lähinnä minäkertojan ansiosta. Sellaisia fantasiakirjoja on harvassa. Lisäksi tämän kertojan äänessä oli tiettyä syvyyttä, tapahtumista kerrottiin muutakin kuin vain "sitten tuota sitten tätä sitten tuo kuoli". Kirja oli enemmän kuin todellinen, se oli vielä todellisempi. Salamurhaajan oppipoika on viisitähtisen upean arvostuksensa ansainnut, ainoana haittana oli tässä ensimmäisellä lukukerralla julmuus. Ehkä 13-vuotias oli silloin vielä liian nuori lukemaan tätä. Mutta en voinut jättää keskenkään. Näin tästä sarjasta unia viikkotolkulla.
Hienosti punottu kertomus sijoittuu synkän kiehtovaan fantasiamaailmaan. Kirja on dekkaritarina fantasian mausteilla. Kertomuksen juoni on jännittävä, mielenkiintoinen ja selkeä. Tarinan hahmot ovat erikoisia omineen synkähköineen historioineen, jotka herättävät kenentahansa fantasianystävän mielenkiinnon. Kirja pitää lukijaa kynsissään loppusivuilleen saakka. Kirjassa on kuitenkin vielä erikoinen roolipelimäinen tunnelma, mutta se ei paljon tahtia tai laatua haittaa.
Kirja alkaa kiehtoa heti, kun on lukenut takakannen, joka lupailee paljon, eikä petä niitä lupauksia. Jokaisen kirjoja rakastavan ihmisen on varmasti helppo lukea tämä teos, joka viehättää loppuun saakka. Tarinassa on joatin mitä en ole löytänyt muista aiemmin lukemistani kirjoista. Siinä kerrotaan jokaisen lukutoukan suurimmasta unelmasta ja pahimmasta painajaisesta. Ainoa asia, joka saattoi hieman ärsyttää oli se, että päähenkilöstä oli tehty hieman liian täydellinen tyllerö. Suosittelen lämpimästi jokaiselle fantasian ystävälle.
Rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se vei mukanaan. Kliseitä toki kirjasta saattaa löytyä, mutta se ei tahtia tai juonta haittaa. Kirja oli mielenkiintoinen ja teemana pyörivä seitsemän kuoleman syntiä toimi hyvin. Kirjaan oli hauskasti sujauteltu lisukkeena tietoa Tonavan varrelta löytyvistä kaupungeista ja hirviötaruista.
Keplo Leutokalma on hervottoman hauska, sekä sopivan jännittävä fantasiaseikkailu. Sophien ja Keplon väliset dialogit ovat mitä hauskinta luettavaa. Juoni heittää yllätyksiä joka nurkan takaa ja jaksaa huvittaa samalla kun nostaa jännitystä pykälä pykälältä. Kirjailija on onnistunut luomaan erikoisen ja omanlaisen fantasiamaailmansa, johon mahtuu niin monenlaisia hahmoja ja juonen käänteitä ettei lukijan mielenkiinto taatusti sammu ennen loppua ja lopun jälkeen jää janoamaan jatkoa tälle hulppealle tarinalle. Suosittelen ehdottomasti kaikille hyvän fantasian ystäville. Arvosana:9
Pidän Thomas Riiminiekasta kovasti, se on omaperäistä ja mielikuvituksellista fantasiaa. En tuntenut ennestään keskiaikaista balladia, johon tarina perustuu, mutta tämä ei häirinnyt lukemista. Kirja on tiiviin juonen takia melko ohut, tekstissä on mukana paljon laulunsäkeitä, ja lukujen alkuihin on sijoitettu lainauksia alkuperäisestä balladista. Yhtään taistelukohtausta ei löydy. Kirjassa käytetään erikoista kerrontatekniikkaa, ensimmäisen 60 sivun jälkeen olisi voinut luulla, että kyseessä on "puhdas" historiallinen romaani. Minä-kertojakin vaihtuu kolmesti tarinan aikana. Tapahtumapaikkaa ei kertaakaan nimetä, mutta lukijan on helppo päätellä, että teos sijoittuu Skotlantiin. Kirjassa on todella koskettavia kohtauksia ja henkilönkuvaus on onnistunutta, mutta parhaaksi asiaksi nostaisin Kushnerin proosan. Teksti on kaunista ja tyyliteltyä, mutta helppolukuista. Paras jakso romaanista oli Haltiamaassa tapahtuva, haltioiden valtakunta ja sen asukkaat kuvataan erittäin kiinnostavasti. Thomas Riiminiekka on palkintonsa ansainnut, ja aion ilman muuta kokeilla Kushnerilta toistakin kirjaa.
Olipa hidas lukukokemus. En meinannut saada kirjaa ollenkaan loppumaan. Jotenkin oli vain olo, että tämä oli tylsempi kuin muut osat. Loppua kohden kirja "mielenkiinnostui" ja se soljui mukavasti eteenpäin. Jatko-osaksi (ja keskiosaksi, huom!) kirja on ihan hyvä, mutta ei yhtä hyvä kuin Hiidenpata. Kirjassa ei ollut sitä tiettyä jännitystä (ennen loppua) mitä oli kahdessa ensimmäisessä osassa. Mutta ihan mukava lukukokemus, vaikkakin mulle vähän hidas x) Arvosana koko paketista (aina laskien mukaan kauniin kansikuvan) antaisin 8- tai 8. Suosittelen. ^^
Tietokirjojen ongelma on juuri se, että niissä ei ole juonta. Niitä on niin paljon vaikeampi ruveta arvostelemaan. No, kokeillaan. Itse tykkään kirjasta. Tekstissä kerrotaan oleellisia asioita fantasiaolennoista, ja piirrustukset antaa hyviä kuvia olenoista (mutta basiliski; mitä hittoa?!). Itse luen eniten Tarueläimet ja Myyttiset oliot - osioita, koska ne kiinnostavat eniten. Osa-alueet ja aiheet on helppo löytää sisällysluettelosta, mikä tekee kirjasta erinomaisen ja helpon hakuoppaan. Suosittelen minäkin fantasiasta kiinnostuneille.