Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tartuin tähän kokoelmaan keväisessä vampirismi-innossani, ja tähän kokoelmaan tuo mania myös sammui. Ei niinkään siksi, että nälkä olisi tullut tyydytetyksi, vaan siksi, että turhauduin. Monet kirjan novellisteista olivat nimittäin yrittäneet vääntämällä vääntää vampyyriteemaan tuoretta näkökulmaa, ja tuoreuden sijaan tuloksessa näkyy lähinnä se vääntäminen. Kokoelman parasta antia olivatkin hieman perinteisemmät ja minimalistisemmat skenaariot, kuten Fritz Leiberin mystinen valokuvamalli novellissa ”Tyttö, jolla oli nälkäinen katse” sekä Gardner Dozoisin ja Jack Dannin keskitysleirivampyyri novellissa ”Vainajien joukossa”. Erikoisemmista ideoista nerokkain oli ehdottomasti Gahan Wilsonin ”On meri kovin märissään”, jonka vampyyrit ovat peräisin Lewis Carollin Ihmemaasta. Uskoisin, että myös heikohko suomennos imi mehut monesta sinällään kelvollisesta novellista. Oli miten oli, kokoelmaa ei kokonaisuudessaan voi kutsua kovin korkeakirjalliseksi tai edes kovin nautittavaksi, sillä minulta meni peräti pari kuukautta saada tämä loppuun. Vampyyreistä innostuneen kannattaa ehkä kuitenkin valikoida luettavakseen joitain novelleja, kuten yllä mainitsemani kärkikolmikko. Heti aluksi verettömiltä vaikuttaviin tarinoihin, saati sitten niihin pariin väliin ympättyyn runoon ei välttämättä kannata tuhlata aikaa.
Yllätyksellinen. Tämä kirja tarttui mukaan kirjastosta, ihan vain siksi, että kaikki muutkin suomennetut Forgotten Realmsit on luettu (paitsi tuota toista Murharomaania). Odotukset olivat varsin vähäiset. Mutta kuten sanottua, kirja oli yllätyksellinen. Teksti oli varsin viihdyttävää, vaikka ajoittain täydellisen kömpelöä, ja lukiessa oli pakko miettiä, kuinka paljon tekstin laadusta on vikaa suomentajassa, ja kuinka paljon alkuperäisessä kirjoittajassa. Mutta juoni toimi. Erityisesti loppuratkaisu oli tyydyttävä. Vaikka mahdollisten syyllisten määrä oli alkujaankin vähäinen, niin silti onnistuin yllättymään murhaajan paljastuessa. Erityisesti ikävää kirjassa onkin lähinnä vain takakansi, johon on sijoitettu sekä väärää tietoa, että juonipaljastuksia. Muuten kirjassa ei juurikaan ole moitittavaa, jos ei nyt ylistettävääkään.
Nyt on Vanha Valtakunta -trilogia loppu. Olo on hyvin haikea, mutta myös iloinen, koska viimeisen osan päästös oli mitä mainioin. Tämä osa oli ehdottomasti sarjan paras osa. Kirjan juoni ja päähenkilöt olivat mutkattomia ja huumorilla hyöstettyjä. Viimeiset 100 sivua olivat koko sarjan parhaat. Näillä sivuilla kerrottiin Oranniksen, Moggetin ja Kurittoman Koiran salaisuudet, mikä on hyvä, sillä vihaan sarjojen loppuun jääviä salaisuuksia.. Arvosanaksi kirjalle annan 10½ ja sarjalle saman eli 10½. Suosittelen kirjaa kaikille fantasian ystäville!!!
'Kuninkaan lohikäärme' oli iloinen yllätys minulle. Kirjan nimen ja sen, että se on Novikin esikoisteos, perustaalla odotin jotakin 'Eragonin' kaltaista, mutta kenties parempaa, koska kyseessä kuitenkin oli aikuinen nainen. (Älä koskaan kirjoita ennen kuin olet vähintään 20!) No, takaisin aiheeseen. Kirja oli mahtava yllätys, eräänlainen kirjallinen tämän kesän pommi. Novikin hahmot ovat syvällisiä ja heissä on ristiriitoja, jotka tekevät kirjasta kiintoisan. Tarinassa tapahtuu fyysisen maailman lisäksi paljon myös hahmojen suhteissa ja henkisellä tasolla. Novik on myös onnistunut luomaan loistavan vaihtoehtohistorian Napoleonin sotien ajasta. Lohikäärmeet on saatu täysin järjellisesti sidottua kiinni tarinan maailmaan. Novik liittyy näin mukaan Susanna Clarken ja monen muun aloittamaan 1800-luvun buumiin fantasiassa. Jos aiemmin kirjoissa elettiin keskiaikaa, nyt monissa tarinoissa liikutaan 1800-luvulla. Kirjan paras hahmo oli minusta Temeraire, vaikka myös Laurence, Choiseul ja Levitas keräsivät pisteitä. Temeraire hallitsee tarinaa, joka tavallaan kietoutuu Temerairen ympärille, vaikka Laurence onkin enemmän pääosassa. Temerairen hahmo on myös siitä herkullinen, että hän kyseenalaistaa asioita, kuten omistajuuden käsitettä Madeiralla ja uskollisuutta isänmaalle Englannissa. Näin Temeraire saa myös Laurencen pohtimaan hänen ennen täysin hyväksymiään asioita. Temeraire on kenties inhimillisin lohikäärme, johon olen tähän mennessä törmännyt. (Tosin Hobbin Tintaglia on heti perässä.) Kirjan kenties naurettavimmat kohdat minulle, olivat ne missä Laurence ja muut britit harrastavat niin peribrittiläistä pokkurointia etiketin, käytöstapojen ja sellaisen muiden kansojen mielestä epäkäytännöllisen käytöksen parissa. Kirjassa myös tulee loistavasti esiin brittien taito vältellä loukkaavien tai epäsopivien asioiden sanomista silloin kun olisi tarvetta. 'Kuninkaan lohikäärmessä' onkin minusta tuotu parhaiten esiin brittejä koskevat yleiset stereotypiat. Novikilla ei juurikaan esiinny kliseitä ja hän ihastuttavan runsaasti onnistunut luomaan omia originaaleja ideoita. Tämä teos on tämän vuoden Tapaus. Tarina vie mennessään ja Novikin kirjoitustyyli onkin suleva ja koko ajan eteenpäin vievä. Tarinan lopussa jää koukuttuneena odottamaan jatko-osia ja Jacksonin mahdollista elokuvaversiota kirjasta. Koskettavin kohta oli ehdottomasti Levitasin kuolema Doverissa. Lisäksi kirja onnistui saamaan minut miettimään, minkähänlainen olisi suomalainen lohikäärme, jos Novik sellaisen toisi tarinaansa. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille fantastikoille. Arvosana: 10-.
Kirja on hyvä, se täytyy myöntää. Tapaa jolla kirja kietoo lukijan mukaan, antaa ilmiselviä (vaikka ei päähenkilölle) vihjeitä tulevasta, ja sitten yhtäkkiä kääntää kaiken päälaelleen on pakko ihailla. Lukijan toivo laskee ja kasvaa päähenkilön toivon myötä, ja lopulta on pakko miettiä, mitä olisi käynyt, jos jokin olisi tapahtunut toisin. Vikana kirjassa on liiankin perinteinen trilogia-kaava. Siinä missä ensimmäinen kirja toimi hyvin itsenäisenä teoksena, toinen kirja jää kesken, pakottaa lukemaan seuraavan osan. Eikä kaavamaisuus jää tähän, jo kirjan puoli välissä alkaa kalvamaan epäilys siitä, että tämä osa ei tule loppumaan onnellisesti. Kirjan jälkeen voi vain odottaa, että kolmas osa tulee, ja lopulta korjaa tilanteen. Kaava ärsyttää, mutta ei liikaa, ja toisaalta se toimii. Viimeinen osa on tämän jälkeen pakko hankkia, lukea hieman lisää, mitä sitten kävi, vieläkö pelastus löytyisi. Niin, ja mitä henkilöhahmoihin tulee, niin ymmärrän kyllä, miksi narrista jotkut pitävät päähenkilöä enemmän. Päähenkilö kun osaa satunnaisesti olla raivostuttavankin tyhmä liikkeissään, ja tuntuu aina unohtavan mitä itse hetkeä aiemmin ennusti. Vioistaan huolimatta kirja on helposti ansainnut viisi tähteään.
Kuninkaan lohikäärme on Naomi Novikikin hypetetty esikoisteos, joka avaa Temeraire-sarjan. Täytyy sanoa, että kirjasta ei pahemmin löydy syvyyttä, vaan se on puhdasta viihdettä. Teos on helppolukuinen, vauhdikas ja varsin lyhyt alle 300-sivuisena. Mutta minä pidin, kirjailija ei varmasti ole vakavampaan pyrkinytkään. Romaanin idea, älykkäät ja miehitetyt lohikäärmeet sodankäynnissä tuliaseiden aikakaudella, on hieno ja omaperäinen. Lopputaistelu oli kirjoitettu todella jännittävästi, ja tarinan maailma kiinnostaa minua. Päähenkilö Laurence on ajanjakson moraalikäsityksineen onnistunut hahmo, hänen ja Temeraire-lohikäärmeen suhdetta kuvattiin hyvin. Kuninkaan lohikäärmettä voi pitää vastapainona vakaville ja synkille fantasiasaagoille. Toivottavasti WSOY jatkaa sarjan suomentamista.
En muista kirjasta paljoakaan, siitä kun on niin kauan kun sen luin, arviotani ei siis pidä ottaa täysin vakavissaan. Mutta muistaakseni kirja oli jotenkin hämärä ja juoni sekava. Enkä pitänyt loppuratkaisusta. Mutta en nyt ihan pohjaan asti haukukaan kyseistä teosta.
Kirja lähti vähän hitaasti käyntiin ja olin jo vähällä lopettaa lukemisen, mutta jatkoin lukemista.. Loppua kohden alkoi enemmän tapahtumaan ja luin viimeiset 200 sivua päivässä, kun muussa kirjassa oli mennyt 2,5 viikkoa. Kirjan henkilöt oli kuvattu hyvin ja huumorilla. Paikat oli mielestäni kuvattu vähän liian tarkasti ja kirjassa oli hyvin tylsiä kohtia. Toisaaltya juoni kulti sulavasti eikä ollut ennalta-arvattava. Esim. erästä vakoojaa sai arvailla loppuun asti.. Suosittelen kirjaa kaikille fantasian ystäville!!!
Sarjalle ihan omanarvoisensa lopetus. Artan, olet ihan paras, kun keksit, mitä tehdä tukalassa tilanteessa! Arvostellaanpa taas kirja kerrallaan: Lysets Fæstning (Valon linnoitus) oli kyllä kieltämättä vähän tylsä, ihan hyvä omalla tavallaan, mutta itse tykkään kyllä enemmän, kun tarina on kerrottu poikien näkökulmasta. Jotenkin, kun Sarina oli yksin ja Koto, Monto ja Artan jossain teillä tietymättömillä, ei oikein sytyttänyt. Den sidste kamp (Viimeinen taistelu) sitten olikin jo paljon parempi. Kuten jo sanottua, oli tosi mahtavaa, kun Artan, vaikka porukan nuorin onkin, otti yht'äkkiä ohjat omiin käsiinsä! Siinä vähän esimerkkiä meille vähän nuoremmille! Mitä olisin jäänyt kaipaamaan, olisi ollut vähän enemmän tietoa Mestari Gekon ja Rouva Luanan suhteesta, mutta jos Legenden om Gekko tulee suomeksi, saadaan siitä ehkä vastaus siihen. Voi ei, onko sarja tosiaan jo loppu? Lopetuksen perusteella jäin heti kaipaamaan lisää!
Seikkailu, taistelu ja esineiden keräily jatkaa innostaa muutaman kerran, mutta siinä vaiheessa kun kolmannen kerran kuolet tunnin session jälkeen ja joudut aloittamaan alusta, alkaa homma jo tympiä. Idea on kuitenkin sinänsä hyvä, tarina etenee omilla valinnoilla. Tyyliin: "Jos haluat avata oven, siirry kohtaan 123, muuten siirry kohtaan 11"
Voi spoilata hiukan. Varoitus ja anteeksi. Kirja oli minusta parempikin kuin edeltäjänsä. hahmot syvenivät mukavasti, ja kirja tuntui keskittyvän erityisesti Connoriin. Connorin ihastus merirosvoakatemiaan ja merirosvouteen ylensä luo sisarusten välille juovan, joka estää Gracea kertomasta kaikkea Connorille, kuten ennen. Sitä osoittaa varsinkin Connorin reaktio Gracen pakoyritykseen. Gracen kuvaus on sikäli onnistunut, että tekstistä kuultaa läpi ahdistusta, jota Grace varmaan tuntee. Li on se jolle hän päätyy purkamaan tunteitaan, ja juuri sen takia loppu osaa yllättääkin. Ja loppuahn se on kirjan parasta antia. Connor saa viitteen tulevaisuudestaan, ja uskoo vihtoin omiin kykyihinsä. Lisäksi kirjan aikana kasvanut etäisyys siskosten välillä ei sinänsä lakkaa, mutta selvää henkistä kasvua ja ymmärrystä on havaittavissa. Lisäksi Gracen urhea teko lopussa... söpöä. ^^ Hieno jatko-osa. Todella.
Ei mitenkään erityisen loistavaa tekstiä Pratchetilta. Voisi hyvinkin sanoa, että melko tasapaksua. Nostaa aina välille virneen naamalle pikku näppäryydellä, vastapainona muutamalle raskaalle huokailulle. Vartioston jäsenet ovat kuitenkin henkilöinä huomattavasti vaikkapa pelkuri-Rincewindia huomattavasti mielenkiintoisempia päähenkilöitä. Näiden toilailuja on mielekästä seurata, varsinkin kun Patriisilla on aina sormensa pelissä. Teemaltaan teos on ehkä turhan alleviivaava ja yksinkertainen. Halpoja vitsejä, ja vartiostokirjojen ominainen synkempi tunnelma on pelkkä muisto. Parempi kuin Eric, mutta kehnompi kuin muut vartiosto-sarjan kirjat. Juoni on perustoimiva, mutta tarina ei asaitse kunniamerkkejä.
Novelli on kirjallisuuden laji, joka ei itselleni ole (vielä) oikein auennut. Uuskummaa? oli kuitenkin positiivinen poikkeus. Kirjan novellit pitävät, mitä lupaavat: kummallisia hahmoja, juonenkäänteitä ja maisemia riittää. Tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta yllättäen syntyy kuitenkin sellainen tunne, etteivät kirjailijat ole vielä tajunneetkaan mihin kaikkiin suuntiin uuskummaa voi kuljettaa. Kokoelman aino heikko lenkki on Afasian valtionsalaisuudet. Tarinassa vain säntäillään päättömästi ympäriinsä, mätetään outouksia päin näköä, eikä saavuteta minkäänlaista jännitettä tai tunnelmaa. Muut novellit ovatkin sitten kaikki paikkansa kokoelmassa ansainneet. Uuskumman? ehdoton kolmen kärki ovat Kelly Link, Jeff VanderMeer ja Jeffrey Ford, ilman mitään keskinäistä jäerjestelyä. Kaikki kolme luovat taitavalla tarinankuljetuksella loistavia tunnelmia ja ihmeen tuntua. Heidän novellinsa imaisevat armotta mukaansa. Muut tarinat tarjoavat enemmän tai vähemmän kelvollista luettavaa. Varsinaisia floppeja ei ole, mutta ei toisaalta kolmen edellämainitun novellin nerouttakaan.
Ennen päivänlaskua ei voi on loistava kirja. Tartuin tähän pienenä välipalalukemisena ilman kummempia odotuksia. Hyvä niin, sillä näin kirja pääsi todella yllättämään. Henkilöihin oli helppo kiintyä ja juonikin oli vauhdikas. Kirjasta oli vaikea irrottaa otettaan ja sivujen loppuessa jäi vielä kaipaamaan lisää. Sinisalon "peikko-Suomi" oli huolellisesti rakennettu. Vaikka pieni osa "faktoista" oli tylsähköjä, pääosa onnitui vain lisäämään uteliaisuuttaa jatkoa kohtaan. Suosittelen!
Valo ei ole niin kirkas kuin Banks väittää sen olevan. Vaikka Micheal Kearny -osiot ovatkin sinänsä mielenkiintoisia, niiden funktio suhteessa muuhun tarinaan jää kovin irralliseksi. Toisaalta Harrisonin loppuratkaisu tuntuu väkinäiseltä, vaikka idea onkin paikallaan. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Valo on erinomainen kirja. Unenomainen tunnelma on lähes alati läsnä, eritoten Seria Maun matkassa kuljettaessa. Tämän saa aikaa Harrisonin ensiluokkainen kielenkäyttö. Mies viljelee paljon motiiveja, ei selittele turhia ja on sopivan salaperäinen niin dialogissa kuin kuvauksessakin. Harrisonin hienovarainen kieli sysää vastuuta lukijalle ja jättää tilaa mielikuvitukselle. Mintä ovatkaan varjo-operaattorit? Miltä näyttäisivät Seria Maun nanosekuntien mittaiset avaruustaistelut? Millaista olisi elää neljässätoista ulottuvuudessa yhtä aikaa? Harrison on itse myöntänyt, että Valo on helppo lukea, mutta hankalampi ymmärtää. Totuudenmukainen väite. Valossa on vain yksittäisissä lauseissa esiintyviä kannanottoja, mutta toisaalta koko romaanin kattavia teemoja. En usko, että tavoitin näin ensilukemisella teoksen kaikkia viisauksia tai juonellisia viittauksiakaan. Seria Maun pako ihmisyydestä ja yritys palata siihen on hyvä esimerkki teoksen älykkäistä teemoista. Harrison pui loistavasti henkisesti yhä pikkutyttöä muistuttavan nuoren naisen pakoa pahasta maailmasta kohdatakseen vain joitan, joka ei ole yhtää entistä parempaa. Myös Micheal Kearnyn pako asettaa ajatuksia herättävän paradoksin. Mies kun pakenee, jotain edes tietämättä, mistä takaa-ajajassa oikeastaan on kysymys. Lisäksi hän omien uskomustensa perustella koittaa edesauttaa pakoa, vakkei hänen konsteistaan todellisuudessa ole mitään apua. Miksi me ihmiset olemme niin vahvasti ennakkoluulojemme ja muutoksen pelkomme vankeja, että olemma valmiita täysin absurdeihin tekoihin ei-minkään tähden? Jos Risisingin arvioinissa olisi varaa puolikkaille, olis Valo saanut minulta yhden sellaisen lisää. Niin hyvä kirja se kuitenkin hienoisista vioistaan huolimatta on.
Kun sain sarjan ensimmäisen kirjan käsiini, ajattelin että no joo, luetaanpas sitten. Ensimmäinenkin kiehtoi jo tuoreella kertomistavallaan ja idealla, vaikka kirjailija väittääkin ´kirjoittavansa muistiin pyhänä tehtävänään nämä kauheat tapahtumat´. Baudelairen orvot etsivät uutta asuinpaikkaa, ja vapaaehtoisten listalta alkukirjaimet V.P.K. herättää lasten kiinnostuksen. Saisivatko he viimeinkin selville mysteerin, joka on vainonnut heitä vanhempiensa kuolemasta saakka? Käy ilmi, että alkukirjaimet tarkoittavat Variksenpalvojien kylää, eikä ainaisessa työskentelyssä varisten tahdissa ole mitään hauskaa. Mutta kun pimeä laskeutuu kylän ylle, alkaa tapahtua... Kirja ei ole aivan sarjan parhaasta päästä. Kirjailijan huomautukset ovat paikoin häiritseviä, eteenkin ratkaisevilla hetkillä. Lapsille/varhaisnuorille suunnattu kirja tarjoaa jälleen ongelmia, salaisuuksia, mysteerejä ja lasten lähes yliluonnollista neuvokkuutta tuttuun Snicket-tyyliin.
Valtavan hyvä kirja aivan ilman arvoistaan kantta. Salamurhaajan oppipoika vetää mukaansa, sitä on pakko lukea kun on tarpeeksi pitkälle päässyt, ja yöt venyvät helposti lukiessa vielä hieman. Kirja on fantasian kentillä jotain uutta, mutta toisaalta ei niinkään uutta. Monesti tuntuu siltä, kuin nämä asiat olisi käsitelty. Se mikä kirjassa piristi, oli sen harmaus. Erityisesti Burrich oli miellyttävä hahmo karkeudessaan, siinä kuinka tätä ei voinut sanoa suoranaisesti hyväksi tai pahaksi. Outoa kyllä, jopa kirjan salamurhaaja on selvemmin hyvien puolella. Jakoa ei silti ole täysin paettu, vaan se on ikävästi jätetty näkyville. Loppujen lopuksi kertojan vastustajat ovat jälleen moraalittomia hahmoja, jotka nauttivat kiduttamisesta. Jako siis on, mutta niin toisaalta kaikkialla muuallakin, pisteitä siis hyvästä yrityksestä. Hobb kirjoittaa kiinnostavasti, mutta välillä hieman jaaritellen, ja ajoittain myös epäloogisesti. Kertoja kertoo tarinaa selvästi tulevaisuudesta käsin, mutta silti usein tämä vaikuttaa unohtuvan. Kirjassa mielenkiintoista on sekin, kuinka Fitzillä ei missään vaiheessa tunnu olevan vaihtoehtoja, vaan kaikki tapahtuu tietyllä varmuudella. Hyvä kirja, ja suositeltava luettavaksi, mikäli pitää fantasiasta.
Hmm... Olento "kiduttaa" lapsia? Ehkä henkisesti, mutta kiduttaminen on vakava juttu. Oikeasti. Kirja on kohtuullisen hyvä, joskin en pidä päähenkilöstä ja muutenkin kirja kului hitaasti. Mutta koska minä olen niin kummallinen, oletan, että muut pitävät siitä. Kirjassa on ihan hyvä lopetus. Pidän kirjassa erityisesti siitä, että siinä voi itsekin päätellä jotain ilman, että sitä on käytännössä mahdotonta tietää ennalta (kuten joskus samassa sarjassa). Kouluarvosana-asteikolla antaisin kirjalle 8+ .
Kohtuullisen hyvä kirja, mutta siinä on hieman ärsyttäviä asioita, jotka laskevat kirjan arvosanaa, esim. epätietoisuutta juonen kannalta tärkeistä asioista (okei, voin olla tyhmäkin). Keskimääräisesti pidin kirjasta ja suosittelen sitä. Kouluarvosana-asteikolla antaisin kirjalle 8½ .
En ptänyt kirjasta, vaikka aiemmin olen suosinut The Nightmare Room-kirjasarjaa. Kirja loppuu epäselvästi ja se jää mietityttämään. Aihe ei ollut minulle mieluinen ja luin kirjan hitaammin kuin yleensä luen kirjani. Luin tämän kirjan kuitenkin loppuun, enkä yllätynyt iloisesti. Antaisin kirjalle kouluarvosana-asteikolla 7- .
Jersildin 'Nerojen paluu' oli iloinen yllätys. Luulin aluksi kirja olevan keskitasoa tai jopa alhaisempaa fantasiaa, mutta yllätyin iloisesti huomaamaan että myös Skandinaviassa osataan kirjoittaa fantasiaa tai tässä tapauksessa vaihtoehtohistoriaa, joka heittää "todellisen" historian mäkeen. Kirja jakaantuu novellin kokoisiin tarinoihin, joita ei ole nimetty mitenkään. Nimitänkin novelleja niiden kertojien/päähenkilöiden mukaan. Jersildin tyyli tuo hieman mieleen Suomen Arto Paasilinnan, paitsi että Jersildin tarinoissa on mustaa huumoria ja tragediaa sekä melankoliaa, eri lailla kuin Paasilinnalla. Parhaimmat novellit olivat minusta Nikolaus Damaskoslaisen tarina ja Kaikkivaltias Alessandron tarina. Jersild kertoo toisenlaisen tarina kuningas Herodeksesta ja ennustetusta Messiaasta, joka saarna leivänleivonnan autuutta. Kaikkivaltiaan Alessandron tarinassa Jersild kertoo oudosta italialaisesta ruhtinaasta ja nero Leonardo da Vincistä, jotka ryhtyvät luomaan ihannevaltiota keskiseen Italiaan. Jersild on hyvä kirjailija ja keskivertoa parempi. Hän kietoo lukijan mukaan tarinaan ja kuvailee mahtavasti. Samalla hän myös käsittelee filosofisia ja yhteiskunnallisia teemoja. Suosittelen 'Nerojen paluuta' valtavirta fantasian ulkopuolelta tai pohjoismaista fantasiaa etsivälle. Arvosana: 8.
Päällisin puoli Ilki ihana on täydellinen opus rakkaudesta ja valinnoista. Se lunasti ensi sanoista lähtien suuret odotukseni, oli viehättävä ja huumaava. Kirjan tyyliä voisi jopa verrata Stephenie Meyeriin. Kirjan lukee yhdeltä istumalta, ja tarina pitää otteessaan loppuun saakka. Siitä huolimatta loppu oli pettymys. Loppuratkaisu oli aivan liian ennalta-arvattava, ja paljastuksetkin olisi voinut jättää hieman myöhemmäksi. Tarina rutistui harmikseni kasaan, vaikka oli kestänyt koossa jo niin pitkään. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ei sentään pitänyt aivan sataprosenttisesti paikkaansa. Hahmot ovat eläviä ja Ashiin on helppo samaistua. Ennen loppuratkaisua olin pitänyt jokaista henkilöä loistavana, moniulotteisena ja motivoituneina. Sitten Melissa pamauttaa suorastaan ääliömäisen ratkaisun! Keenan alistuu ja jopa ajattelee, että Ash teki oikean ratkaisun. Ikävää, että ainutlaatuiselta vaikuttanut kirja paljastui siirappiseksi. Jos nyt loppua ei huomioida, tämä on aivan erityinen muihin keijutarinoihin verrattuna. Ei kliseitä, suht uusi ideakin. Kuvailu on ihastuttavaa ja kaunista. Suosittelen tätä lämpimästi ainakin niille, jotka ovat rakastuneita Stephenie Meyerin kirjallisuuteen.
Kylmä tähti on loistava jatko-osa Korpinportin tarinaan. Kliseet ja ennalta-arvattavuus on vältetty huolelliseti, tarina suorastaan repii mukaansa ensisanoista alkaen. Kirja on melkein turhankin sujuva. Fontti on isoa ja nopeasti luettavaa, jännittävä juoni houkuttelee lukemaan koko kirjan siltä istumalta. Kirja on paikoittain hauska, ja sisältää nuorille suunnatussa näkökulmassa viitteitä köyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen - aivopesua kenties. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, ja jo heidän takiaan sarja on luettava päätökseen. Myös miljööt kuulostavat hienoilta ja taidolla valituilta. Sanat ovat elävän tuntuisia, vaikka lauseet ovat yksinkertaisia ja ytimekkäitä. Kirjailija on onnistunut luomaan elävän ympäristön, joka tuo Mattin elämän hetkeksi arkeesi. Kirja tuntuu silti ripauksen liian sujuvalta - erinomaisella kirjalla kun on usein rosoinen tarttumapinta. Tässä tätä tarttumapintaa oli ikään kuin hiottu lempeämpään muotoon. Loppujen lopuksi on kyse aikuiseksi kasvamisesta ongelmien kautta. Kiehtova ja hengästyttävä kertomus, jonka jatkoa ei malttaisi odottaa.
'Kirjanvartija' tuntui jotenkin nuorten versiolta Gaimanin 'Unohdetuista jumalista'. Samalla lailla kuin Gaimanilla, myös Scottin kirjassa matkustetaan ja kohdataan koko kokoelma mytologisia olentoja, kuin Cotterellin kirjassa konsanaan. 'Kirjanvartijan' alku on hiukan kliseinen, mutta tempaa nopeasti mukaansa ja tapahtumat tuntuvatkin vyöryvän nopeassa tahdissa eteenpäin, lukija ehtii hädin tuskin rauhoittua ja miettiä, että mitä nyt kävikään. Juttu Valituista kaksosista tuntui minusta aika kliseiseltä, mutta kirjan varsinainen herkku ovat hyvin kirjoitetut Vanhat sekä Dee ja Flamel. Välistä kirja tuntuu hiukan teatraaliselta, mutta hienoa on se, että kirja ei anna päähenkilöilleen Joshille ja Sophielle mitään erikoisia tai yliluonnollisia voimia. Tarina on hyvä, kiinnostava ja pitää mukanaan. Lisäksi sen maailma tuntuu hyvältä ja omalla loogiikallaan täysin järkevältä. Scott myös kirjoittaa hyvin, tarina etenee mutta samalla se kuvailee ja käsittelee syvempiä teemója tasapuolisesti. Tosin mitään syvällistä filosofiaa kirjasta on turha etsiä, mutta se on hyvää luettavaa tavallisena seikkailufantasiana. Suosittelen kirjaa jotakin luettavaa etsiville, jotka eivät vaadi huippua mutta eivät halua mitään moskaakaan. Arvosana: 6+.
'Pendragonin legenda' oli minusta varsin outo kirja, ei tosin yhtä outo kuin M. John Harrisonin tuotokset, mutta silti normaalia fantasiaa oudompi. Tarina alkaa hyvin, tosin aika pian päähenkilö Janos Batky alkaa käydä hermoille. Lisäksi osa hahmoista jää hämäriksi ja epäselviksi, lisäksi jotkut tuntuvat aika absurdeilta. Kirjan parhaimmat hahmot olivat Jaarli Pendragon ja Asaph Pendragon. Tarina itse oli alun ja keskiosien kohdalta hyvä ja kiinnostava, mutta lopussa tarina jotenkin plörähti hajalle ja eri osaset eivät tuntuneet enää sopivan yhteen ja asioita jäi selvittämättä, mm. profetoivan talonpojan tapaus ja Eileen St.Clairen vaikuttimet, sillä hän käyttäytyi välistä minusta hassusti. Kirja on varsin täynnä mystiikkaa ja on hankala erottaa, mikä on totta ja mikä ei. Kirja ei ole mikään fantasian huipputeos ja minusta keskivertoa sekavampi ja hajanaisempi. Kirja onnistuu herättämään lukijan kiinnostuksen kaikilla mysteereillään, mutta loppu on minusta aika plösö. Suosittelen mystiikan nälkäisille. Arvosana: 6-.