Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Mustan kuningattaren lohikäärmeet, kuten arvata saattaa, sijoittuu Kronikoiden kakkos- ja kolmososien välimaastoon. Suurintä roolia tässä osassa näyttelee Sininen valtiatar Kitira, joka etenee seikkailusta toiseen niin uskollisen Skie-lohikäärmeensä kuin ennalta arvaamattomienkin tahojen avustamana. Myös kaikkien himoamalla lohikäärmekristallilla on tärkeä osa tarinassa. Kertomus on enimmäksen Kitiaran ja Lauranan kamppailua päämääriensä eteen, mutta oman mausteensa seikkailuihin tuovat monet muutkin vanhat tutut, kuten Derek Kruununvartia. Uusia kasvojakin luotu tätä opusta varten, mainittakoon vaikkapa keisari Ariakaan noita Iolanthe. Hyvin valotetaan myös kreivi Sothin elämää ja Mustan kuningattaren päähänpinttymän takia Kitiara joutuu lopulta epäonnekseen kohtaamaan pelätyn kuolon ritarin. Itse pidin tässä eniten siitä, että huomiota kiinnitetään Kitiaraan enemmän kuin Kronikoissa ja hänen tarinaansa kerrotaan tarkemmin. Laurana kumppaneineen etenee samanaikaisesti toisaalla ja heistä totta kai kerrotaan myös, mutta minä kiinnostuin tällä kertaa Kitiaran roolista. Harmittavinta oli Tanisin ja lopun porukan poissaolo, muttei se sinänsä häirinnyt tarinan edetessä jouhevasti. Jotkut juonen käänteet jäivät kyllä häiritsemään tyylillä, että "oliko tuon nyt pakko mennä noin kun olisi ollut parempi tehdä näin", mutta lopputulos oli kuitenkin viihdyttävä. Näitä Kadonneita kronikoita lukee mielellään kun saa taas palata vanhaan tuttuun maailmaan ja lukea tutuista hahmoista aikaisemmin kertomattomia tarinoita.
Gregory Maguiren 'Noita' on tuleva klassikko, teos joka kääntää vanhan lastensadun päälaelleen ja kaivaa esiin Ihmee Ozin kuvitellun varjopuolen. Velho onkin tyranni, Dorothy poliittisten voimien heittelemä marionetti ja Idän Ilkeä Noita teokratiaa johtava fundamentalisti. Glinda on pelkkä pyylevä hienostolady ja sankarina onkin vihreä ja individualistinen Elfaba Thropp, tuleva Lännen Ilkeä Noita. 'Noita' on kasvutarinan ohella filosofinen pohdinta hyvästä ja pahasta, jättäen lukijan lopulta hieman sekaisin siitä, kuka oli paha ja kuka ei. Pikemminkin kaikki ovta itsekkäitä ja elämässä eteenpäin kompuroivia ihmisiä ja Eläimiä. Elfaba on todella mielenkiintoinen persoona, jolla on omat tuskansa, taakkansa ja päämääränsä. Maguiren 'Noita' tarkastelee myös uskontoa, sillä Nimettömän Unionistikirkko on ilmiselvä symboli tai heijastuma oikean maailman kristillisestä kirkosta ja kristinuskon Jumalasta, joka on loppujen lopuksi on "Nimetön tuuli autiudessa". 'Noita' on outo ja ajattelua uusille urille vievä kirja, joka on välillä mystinen ja välillä lasinkirkas. Elfabassa on jotakin, minkä takia hän on osa jokaisen ihmisen sielua, ikuinen kapinallinen, joka näkee kaiken tekemänsä ja toivomansa sortuvan ja joka huomaa olevansa vain vanhempien ja mahtavampien voimien ohjailema. 'Noita' on kenties koko 2010-luvun merkittävimpiä teoksia, joka minusta onnistuu saavuttamaan jotakin oleellista länsimaisen ajattelun ja kulttuurin ytimestä. Suosittelen 'Noitaa' kaikille, joita kiinnostaa varjopuoli ja syvällisempi filosofia. Arvosana: 10.
' Orrin ja Usvasaaren perillinen' on Redwall-henkistä faunafantasiaa, joka on sopivan väkivallaton ja auvoinen pienillekin lapsille luettavaksi. Aina positiivisten eläinten sielujen syvyyksistä paljastuu kyllä myös pimeä puoli, mutta Orrin itse on täydellinen sankari ja ilmetty "Sankari vailla ominaisuuksia", kuin tyhjä lasi tai peili joka heijastaa vain hänen kumppaniensa erikoisia luonteenpiirteitä ja henkilökohtaisia ongelmia. Kirjassa tapahtuvan vauvaprinsessan sieppauksen kautta McAllister tulee hyvin käsitelleeksi lapsen menetystä, vauvasieppareita ja kasvavaa paranoiaa joka johtaa lopulta tuhoon. Kuninkaan hallinto-ongelmien kautta taas McAllister käsittelee juoruja, jotka saavat siivet ja piiskaavat kansaa yhä suurempaan hysteriaan sekä hallitsemisen vaikeutta ilman tyranniaa. 'Orrin ja Usvasaaren perillinen' on aikaisempia osia valjumpi, mutta keskittyy enemmän Usvasaaren ja sen asukkaiden henkilökohtaisiin ja sisäisiin ongelmiin. McAllisterin 'Orrin'-kirjoja voin suositella niille, jotka pitivät Jacques'n Redwallin taruista. Arvosana: 7-.
'Kääpiökuilujen lohikäärmet' on ihastuttavan nostalginen matka takaisin alkuperäisten Kronikoiden aikaan, miljööseen ja tunnelmaan. Weis ja Hickman ovat taas hauskoja, yllättäviä ja koskettavia, tosin verrattuna Kronikoihin 'Kääpiökuilujen lohikäärmeissä' on omanlaistaan, Weisin ja Hickmanin myöhemmälle tuotannolle ominaista ikuisia kysymyksiä ja syvällistä filosofiaa siellä täällä humorististen kohtausten ja seikkailun seassa. 'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' kertoo sen, mitä tapahtui Kronikoiden 'Syyshämärän lohikäärmeiden' ja 'Talviyön lohikäärmeiden' välissä. Tanis, Raistlin, Flint, Caramon ja muut retkueen jäsenet ovat Pax Tharkasin pakolaisjoukon kanssa paenneet syvälle Kharolis-vuorten suojaisiin laaksoihin, mutta kuolleeksi luultu lohikäärmeruhtinas Verminaard ilmaantuu jälleen jahtaamaan pakolaisia. Ainoa toivo on löytää tie vuorten yli tai sitten legendaariset Thorbardinin portit, joiden perään sankarit lähtevät. Lisäksi Raistlin joutuu yhä enemmän vastakkain Fistandantiluksen kanssa, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin nuori velho arvaakaan. Drakolaisilla on myös omat suunnitelmansa. Kaikkien tiet kohtaavat Thorbardinissa, kääpiöiden suljetussa valtakunnassa, joka ei olekaan aivan sitä mitä Flint ja muut odottivat. 'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' on Kronikoiden arvoinen jatko-osa, joka paikkaa alkuperäisen tarinan aukot. Lisäksi minusta tämä teos tuntui jopa paremmalta kuin alkuperäiset Kronikat, koska siinä on syvyyttä ja sielun pimeän puolen luotaamista, sekä aiempaa kierompaa huumoria. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka piti Kronikoista. Arvosana: 8.
Upea kirja todellakin, juuri sitä mitä saattoi odottaakin. Houkutus-faneille tietty aivan ihanuus, mutta muitakin voisi kiinnostaa. Ja loppu oli jotenkin niin riipaisevan surullinen ja todella hyvin kirjoitettu. Ainut mikä jäi häiritsemään oli uuden suomentajan erilainen tyylin, kuten Maryornkin mainitsi. Se on aluksi todella ärsyttävää, mutta kyllä siihenkin tottuu; vaikka edellisestä suomentajasta pidin selvästi enemmän. Ja juuri ne kirjoitusvirheet ovat vähän tyhmiä, saa vaikuttamaan siltä että suomentaja ei ole oikein paneutunut työhönsä. Noita pieniä kirjoitusasuun liittyviä seikkoja lukuun ottamatta kirja oli mahtava lukukokemus! Ja tulen mitä luultavimmin lukemaan sen vielä moneen kertaan!
Alku oli mitä oli, mielenkiinto meni lukea, luin alun syyskuun alussa, lopun tuossa viimeyönä. Jossain vaiheessa kirja meni oikeasti ihan mielenkiintoisesksi. Ja asitä voi melkein sanoa jopa hyväksi. Suomalaisessa fantasiassa on paljon kehittämistä. Kisrja oli jollain tapaa ihanan omalaatuinen, jollain tapaa niiiiiiinn kliseisnen. pidin siitä silti. Sääli kun kaikkea ei sanottu suoraan, vaan joutui lukemaan rivien välistä. Kirja oli kuitenkin ihanaa vaihtelua pitkään yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevään opiskelujaksoon, joka tappoi melkein mielikuvitukseni...
Kirja tapahtuu ydinsodan jälkeisessä maailmassa, sodasta on kulunut limiest vuosisatoja, ja sotaa edeltänyt aika on jo lähes unohtunutta. Päähenkilö on kylästä toiseen kulkeva parantaja. Parantamiseen hän käyttää geneettisesti muokattuja käärmeitä, jotka tuottava myrkyn asemesta rokotteita tai muita lääkinnällisiä aineita. Kirjan alussa yksi hänen käärmeistään, hyvin harvinainen ja arvokas unikäärme, dreamsnake, kuolee väärinymmärryksen vuoksi. Loppukirja kuvaa sitten lähinnä päähenkilön matkaa takaisin parantajien päämajaan, ja hänen yrityksiään löytää uusi unikäärme itselleen. Kirja koostuu useammasta kokoon kasatusta novellista. Saumat näkyvät kohtalaisen hyvin, etenkin kun kirjan puolivälissä yhtäkkiä ilmenee, että kaikilla maailman henkilöillä on kyky estää suvunjatkuminen pelkällä tahdonvoimalla. Ihan hyvä idea, mutta erikoista, kun asiaan ei ole pienintäkään viitettä alkupuolella kirjaa, ja loppupuolella asia on itsestään selvä. Myös se, miksi unikäärmeet ovat niin suunnattoman tärkeitä jää kyllä selittämättä kunnolla. Ne eivät varsinaisesti paranna sairauksia, lievittävät vain kipuja, ja antavat kuoleman sairaalle tuskattoman unen ennen kuolemaa. Päähenkilö harjoittaa parantajan ammattiaan lähes koko kirjan ihan hyvällä menestyksellä ilman käärmettäänkin, ja kykenee auttamaan monia ihmisiä sairauksissa ja vammoissa. Jää kokonaan auki, miksi sitten unikäärmeet ovat parantajille niin tärkeitä, että niiden lukumäärä on jopa rajoittava tekijä sille, kuinka monia parantajia voi ammattiaan olla harjoittamassa. Oikeastaan odotin, että kirjan ns. pointti olisi ollut että päähenkilö olisi tämän asian ymmärtänyt, mutta näin ei käynyt. Lopetus oli hiukan turhan onnellinen, melkein deus ex machina tyylinen. Ihan hyvä kirja, 3.5 ja 4 tähden väliin menevä kuitenkin. Paremmaksi kirjan olisi kyllä pienellä hiomisella saanut, jos erillisten tarinoiden yhdistämiseen olisi uhrattu enemmän vaivaa. Nyt jopa päähenkilön persoonallisuudessa tuntui tapahuvan pieniä, yllättäviä vaihteluja kirjan eri osissa.
Aivan loistava lukuelämys. Kuvailu on runsasta ja sopivan rönsyilevää. Tarina kulkee mukavasti eteenpän kiinnostavien henkilöhahmojen siivittämännä. Miljöö on hieno ja sarkastinen sävy äänessään kertoja onnistuu pitämään otteessaan viimeisille sivuille asti. Dialogeista erityiset kunniamaininnat.
Viihdyttävä lukukokemus, itse olen enemmän vampyyrien kuin merirosvojen perään, tässä ne oli yhdistetty. Aiemmin on jo tullut sanotuksia että kirjoitus oli sujuvaa, no sitä se todellakin oli. Melkein jäi jopa ärsyttämään kaikki ne asiat jotka jäivät salaan Gracelta, hänen elämänsä oli yhtä mysteeriä ja paikoillaan junnaamista samalla kun Connor opetteli täysillä merirosvoelämää. Sisarusten tekemisissä oli liian suuri kuilu välissään. Silti kirja oli ehdottomasti mielenkiintoinen, ja salaperäinen, joka on hyvä asia, mutta omasta mielestäni asioita olisi saanut paljastua hiukan enemmän. Noo, kakkososaa lueskellessa..
Mielenkiintoinen kirja, joka muistuttaa vähän Oopperan kummitusta, vain lasten/nuorten versiona. Juoni soljui mukavasti eteenpäin, mitä nyt välillä esiintyi itsestäänselvyyksiä tai ennalta-arvattavia kohtia, mutta yleisesti ottaen loppuratkaisu pysyy salassa piilossaan aina viimeisiin lauseisiin asti. Normaalia parempaa Stine- kamaa.
"Tämä oli vaikea tapaus." kirjoittaa Martin kiitoksissaan, ja jos se oli sitä kirjoittajalle niin ei kyllä lukijakaan ihan helpolla päässyt. Korppien kesteissä on hienot hetkensä(Arya, Greyjoyt, Sam ja Jaime), mutta myös keskinkertaisempaa tavaraa (Cersei, Brienne, Dorne ja Sansa). Miekkamyrskyssä huippuunsa hiottu eeppisyys, tunteen palo sekä aivonystyröitä kutkuttavat kerronta ja dialogi eivät loista kesteissä yhtä kirkkaasti. Lisäksi Dornen tuominen mukaan heitti peliin uusia näkökulmahahmoja, joihin samaistuminen otti aikansa. Martin on kuitenkin Martin, joten juuri kun kestit alkoi tuntua pieneltä pettymykseltä, kirjailija iskee niin sanotusti hampaat suuhun ja selvittää homman kunnialla loppuun. Dark Clarkin tapaan pitäisin tätä osaa Tulen ja jään laulun suvantokohtana, joka ei ole huono, muttei toisaalta sarjan paraskaan opus. A Dance with Dragonsiin, kohdistuu nyt kyllä minun puolestanu melkoiset odotukset ja toivon mitä hartaimmin, että Martin tÿttää ne kunnialla. Korppien kesteillä on muuten toistaiseksi osuvin nimi Tulen ja jään laulun osien joukossa.
No, voisin oikeastaan sanoa, että odotin kirjasta liikoja. En pidä siitä mitä tähän mennessä olen lukenut, sillä siinnä paljastuu eläinrääkkäystä, ja kaikkea ällöttävää ja karmivaa. Voisi myös oikeastaan luulla että kirjailija on joskus katsonut tv-sarjaa Siskoni on noita, sillä esim. kirjassa yhden luvun nimi on Nexus, ja tämä sama nimi on myös Siskoni on noidassa "varjolla" joka asuu niiden kellarissa. Kirjassa "Omega" voisi taas tarkoittaa loppua. Suosittelisin tätä kirjaa semmoisille lukijoille, jotka pitävät kauhusta, ja ovat lukeneet ehkä R.L.Stinen kirjoja.
Pasi Ilmari Jääskeläinen sekoittaa huumoria, horroria ja helliä tunteita hyvässä suhteessa. Tuskin mistään hänen novellistaan puuttuu mitään ja eteneminen on alati sulavaa. Kovin koukuttavaa lukemista tämä kokoelma ei kuitenkaan, kumma kyllä ollut, luultavasti siksi, että jokainen novelli vaati astumista uuteen outoon maailmaan, jonka toimintaperiaatteet oli pääteltävä varsin nopeista sivulauseista. Vaikka kerrontatapa siis onkin näennäisen kepeää, lukeminen on haastavaa: jokainen lause on ladattu merkityksillä ja mielikuvat rakentuvat hitaasti. Hankalatikin novellit kuitenkin palkitsevat tunnelmillaan ja loppukäänteillään. Eli jos lisää tarjottaisiin, lukisin kyllä. Mielinovelleikseni nousivat ”Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1”, ”Missä junat kääntyvät” ja ”Olisimmepa mekin täällä”. Kunniamaininnan ansaitsee myös hulvaton ja vaikuttava esipuhe: Jääskeläisen ”reaalifantasia” on oiva iskusana uudelle kotimaiselle spefille!
Unodettu Ombria ei ole ihan tavallinen kirja vain luettavaksi. Siinä on jotain, mikä painaa lukijan asettumaan aloilleen ja lukemaan rauhassa. McKillip on tehnyt kaksi eri maailmaa, jotka ovat murskaamassa toisensa, jos jotain ei tehdä ja pian. Hän on osaa pitää jännitystä kokoajan yllä, eikä loppu oli pettymystä tuova. Jos luet Unohdetun Ombrian, niin varaa hiukan aikaa. Se nimittäin on kirja, jota ei saa lukea vain hutaisemalla, tai puolet koko kirjan asiasta menee sivu suun. Suosittelen kaikille, jotka pitävät fantasiasta!
***SPOILAA ensimmäistä ja hieman tätä toistakin kirjaa*** Minä todella pidän tästä Stravaganza-trilogiasta. ^^ Ensimmäiseen osaan tutustuneille on helpompaa (paljonkin helpompaa) hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja Talian maailmaa ja valtasuhteita kokonaisuutena. Kyllähän niitä hieman kirjan alussa kerrataan, mutta en ihan itsenäisenä tätä suosittelisi kuitenkaan. Lukekaa tämä sarja järjestyksessä. Kuitenkin, kirjasta. Siinä missä ensimmäisessä kirjassa (Naamioiden kaupunki) joku arvostelun postannut sanoi kaiken tapahtuvan hieman liian helposti, tässä tuntuu mutkia riittävän. Hevostapahtumaan keskittyvänä tätä voisi ehkä nimittää heppakirjaksi, mutta se on harhaanjohtavaa. Täyttä fantasiaa, eikä hevosista kiinnostuneisuus vaikuta vähänkään siihen, pitääkö tästä vai ei. ;) Ensimmäisen kirjan tapahtumiin palataan, ja Lucienin perhe esiintyy edelleen juonessa. Lucien on nyt toisessa maailmassa pysyvästi ja aika onnellinenkin. Uuden stravagantin henkilöllisyys on suuri yllätys hänelle, mutta vielä suurempi stravagantti Georgialle itselleen. Lähes kaikki ensimmäisen osan hahmot ovat edelleen mukana; nuori herttuatar Arianna, Silvia, Rodolfo, Dethridge... Myös uusia hahmoja on mukana kivasti. (Falco<3) Vaikeuksia kirjassa siis riittää, ihan joka paikassa. Di Chimicien juonittelu ensimmäisessä kirjassa oli vähäistä verrattuna tähän, ja samalla tutustutaan valtasukuun entistä syvemmin. Varsinkin nuorimmat kaksi, Gaetano ja Falco ovat mukana juonessa ja vaikuttavat hyvinkin ratkaisevasti tapahtumiin. tässä kirjassa tulee paljon enemmän esille se, miten riipaisevaa on menettää läheinen, seurata vierestä miten toinen kuihtuu pois. Juoni on välillä jopa hieman vaikeasti seurattava, asioita tapahtuu lakkaamatta, mutta minuun kirja iski niin täysillä että annoin kaikesta huolimatta viisi tähteä. Loistava kirja. Loppu yllätti ainakin kahden henkilöhahmon osalta, vaikka ei niinkään monen muun. Suosittelen ehdottomasti koko trilogiaa. ^^
Kun yhteen kirjaan mahdutetaan niin paljon erilaisia tunteita, kuin tässä on väistämättäkin edessä intensiivinen ja mukaansatempaava tarina. Vampyyrin palvelija on mielestäni kaukana tyypilissestä nuortenkauhusta ja kirjailija on onnistunut erityisesti tapahtumien ja tunteiden kuvailussa. Vaikka en todellakaan ole mikään vampyyrikirjallisuuden ihannoija, tämä kirja teki minuun vaikutuksen. Lyhyehköt luvut, paikan ja ajan vaihdokset sekä päähenkilön ailahteleva mielentila pitivät otteessaan loistavasti. Tarina on sekä kaunis, että surullinen ja loppuratkaisu antaa miettimiselle tilaa... Arvosana: 10-
Tolkienin kaunis kieli, uskomaton nimistö ja taianomaiset miljööt otuksineen tekevät Roverandomista kauniin tarinan. Kirja on sinänsä lyhyt ja mukava välipala, vaikkapa näin joulun aikaan kuten itselleni. Historiaan ja erilaisiin taruihin viittaava kerronta on merkillisellä tavalla huvittavaa ja kiinnostavaa. Kirjan takaosassa oleva seliteosio saattaa tulla joillekin lukijoille tarpeelliseksi ja se onkin varsin kattava. Kuvia kirjassa on ain muutama, mutta laatu korvaa määrän tällä kertaa... Arvosana: 8+
Lemony Snicketin kirjoitustyyli ja kirjan juoni monine mutkineen luovat mahtavan kokonaisuuden. Juoni on päälaelleen käännetty, sillä päähenkilöiden elämää on kurjaa ja onnelliset loput historiaa. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja miljöö hyvin kuvattua. Helquistin kuvitus tukee tarinaa loistavasti ja kirja on muutenkin visuaalisesti onnistunut teos. Esimerkiksi sanojen selittäminen lukijoille ja lauseiden toistaminen tehokeinoina luovat kummallisen ja merkillisen sävyn tarinaan. Vaikka kirjan kohderyhmä koostuu lähinnä ala-asteikäisistä en näe mitään syytä mikseivät vanhemmatkin lukijat voisi tarttua tähän surkeaan opukseen... Arvosana: 9½
Matilda on uskomattoman kaunis ja opettavainen kertomus tytöstä, jonka elämä on ehkä hiukan poikkeavaa verratuna muihin hänen ikätovereihinsa. Dahlin kieli ja maailma ovat omalaatuinen sekoitus fantasiaa ja realistista maailmaa. Kirja sopii niin lapsille kuin aikuisillekin, enkä usko sen jättävän kovin montaa ihmistä kylmäksi. Arvosana: 10-
K.A. Applegaten kirjoille tyypillisesti Megamorphsienkin ensimmäinen osa oli helpohkoa ja selkeää luettavaa. Luin kirjan yhdessä päivässä. Dialogia on paljon ja näkökulman vaihdokset tuovat mukavaa monipuolisuutta tarinaan. Ärsyttävät ääniefektit (kuten 'VIUUH!' , 'TÖMPS!' ja 'P-R-R-A-A-A-K!') häiritsivät ainakin minua, sillä niiden määrä on yllättävän suuri ja jokaiselta sivulta voi niitä löytää useampiakin. Joka tapauksessä, kirja on periaatteessa ihan kohtuullista viihdeluettavaa. Arvosana: 7
Walter Moersin tuttuun vakuttavaan tapaan Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää on uskomaton mielikuvitusseikkailu, jonka fantasia maailma on saanut vahvoja vaikutteita realimaailmasta. Kirja on koukuttava ja lukajana vajosin täysin Moersin kauniiseen maailmaan. Kuvitus on upea ja kirjan lukeminen hieno kokemus. Arvosana: 9½
Yösiiven velhot on loistava opus, jonka kauhunsekainen tunnelma pakottaa lukemaan kirjan keskittyneesti loppuun saakka. Kliseitä ei pahemmin ole ja modernina fantasiana Yönsiiven velhot omaa myös kauhukirjallisuuden piirteitä. Hahmot ovat hyvin kuvailtuja ja miljöön voi nähdä mielessään. Kirjan luettuaan jää odottamaan seuraavia osia innolla. Arvosana: 10
Houkutus oli positiivinen yllätys. Sisareni lempikirjana en nimittäin odottanut siltä paljoa, oletin tarinan olevan varsin tylsä ja tyypillinen. No, kirja on ällöttävän imelä ja yltiöpäisen romanttinen (en lue kyseisillä adjektiiveillä kuvailtavaa kirjallisuutta mitenkään yleisesti), mutta kirjailija on onnistunut kääntämään kaikki vampyyri- ja romantiikkakirjallisuuden kliseet hyödykseen. Lukeminen on joutuisaa ja luinkin kirjan yhdessä päivässä junamatkalla Oulusta Helsinkiin. Ikäväkseni voin sanoa pitäneeni kirjasta... Arvosana: 9
Kuikan sulka oli pienoinen pettymys, sillä odotin siltä ehkä värikkäämpää tyyliä ja enemmän juonenkäänteitä. Ajoittain kirja oli ehkä jopa hiukan pitkästyttävä, mutta olen tyytyväinen, että luin sen loppuun; kirja nimittäin paranee loppua kohden. Takakannen teksti ei oikein vastaa kirjan juonenkulkua... Aihe on kuitenkin kiinnostava ja esihistoriasta kiinnostuneiden kannattaa kirja ehdottomasti lukea. Arvosana: 8
Viima on omaperäinen ja hyvin kirjoitettu romaani, joka pitää otteessaan kirjan loppuun saakka. Kuvailu on tarkkaa ja miljää henkilöineen on fantastinen. Juoni rikkoo perusfantasian käsitteen totaalisest ja kirja häilyykin fantasian ja realismin rajoilla. Suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea erikoisen fantasiaromaanin. Arvosana: 9