Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista. Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia. Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista. Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia. Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa. Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Knife of Dreams on laajan Wheel of Time -sarjan 11. osa. Minusta kirja voittaa kolme edellistä, se on paras WoT-romaani sitten seitsemännen osan (A Crown of Swords). Tällä kertaa kirjassa jopa tapahtui oikeasti jotakin, ja muutama pitkään jatkunut juonilinja saatiin päätökseen. Kirjassa oli myös paljon toimintaa, ja useita salaisuuksia paljastettiin. KoD oli hyvää viihdettä, jos Andorin kruununperimys -juonikuviota ei lasketa mukaan. Ei tämä yksittäisenä teoksena kyllä mitenkään toiminut, jouduin alussa katsomaan netistä, keitä kaikki henkilöt ovat. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa. Parasta Knife of Dreamsissa oli ehkä lopunajan tunnelma. Kirjasta tuli selvästi ilmi, että Viimeinen taistelu on aivan käsillä. KoD myös koukutti mukavasti; se oli pakko lukea nopeasti loppuun, vaikka välissä olikin tylsiä kohtia. Viimeiseltä osalta voi odottaa jotain, sillä tämä oli liikahdus parempaan suuntaan. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Koska trilogian avausosa on pilkottu suomennoksessa kolmeen niteeseen, kannattaa lukea kaikki kolme yhteen menoon. Näin saa oikean kuvan romaanista. Taru kolmesta miekasta on minusta hyvä, muttei mikään huippusarja. Tarina on perinteinen, kyökkipojasta sankariksi, mutta Williamsin kerronta on sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja maailma historioineen ja kansoineen taitavasti luotu. Ensimmäisellä lukukerralla Velhon oppipojan alkupuoli vaikutti todella tylsältä, jätin kirjan välillä kesken. Sarjan uusintakierroksella alku ei tuntunut kärsimykseltä vaan pystyi kiinnittämään huomiota eri asioihin. Williams on parhaimmillaan tunnelman kuvauksessa, kuten kohtauksessa, jossa saavutaan veneellä hylättyyn sithien kaupunkiin metsässä. Taru kolmesta miekasta herätti aikoinaan kiinnostukseni Velhon oppipojan lopulla, kun kuvattiin päähenkilön harhailua Hayholtin linnan alapuolisissa käytävissä.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa. Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.
Luin teoksen englanniksi, joten käytän tässä arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia. Shadowplay oli parempi kuin trilogian avausosa, pidin romaanista yllättävän paljon. Shadowmarch oli minusta hyvä, mutta tässä tapahtui paljon enemmän. Jumalista, qarien motiiveista ja autarkin tavoitteista opittiin lisää. Lisäksi uudet näkökulmahenkilöt laajensivat tarinaa. Williamsia on kiva lukea, pidän paljon hänen kirjoitustyylistään, vaikka se on välillä hyvin kuvailevaa. Monet paikannimet ja käsitteiden nimet tuntuivat kauniilta. Mielestäni kirjan paras juonilinja oli Barrickista ja Vansenista kertova, siinä oli sopivan surrealistinen tunnelma. Kahden osan perusteella Shadowmarch-trilogia on parempi kuin Taru kolmesta miekasta, sarjan päätösosaa jää odottamaan malttamattomana.
Tämä kirja on hiukan... outo? Siinä on hirmuinen määrä juonenkäänteitä, enemmän tai vähemmän outoja hahmoja, ja jotain, mikä on hyvin vaikea kuvailla, mutta kuuluu ehdottomasti hyvään fantasiakirjaan. Siinä on myös joitain ällöttäviä piirteitä, jotka aika ajoin jopa hiukan häiritsevät lukemista. Kaikista huonoista puolista huolimatta tämä kirja kuuluu jokakesäiseen mökkilukemistooni, jossa se myös tulee pysymään, koska se vain on niin hyvä.
Rönsyilevä talo on samalla oudolla tavalla räväkkä ja hauska teos kuin aikaisemmatkin sarjan kirjat. Juoni tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, mutta Sophien, Howlin Calciferin astuessa kuvaan mukaan tulee jälleen yllättäviäkin juonisotkuja. Ihastuin suunnattomasti kirjan päähenkilöön Charmainiin, joka rakastaa lukemista, kirjoja ja niiden tuoksua. Henkilön äkkipikaiseen, mutta samalla hämmentyneeseen luonteeseen samaistuu helposti. Charmainille yksinkertaisimmatkin kotiaskareet ovat uusi kokemus, ja taikavoimien käyttö niiden lomassa entistä uudempi, mutta samalla kiehtova ja jännittävä. Ihastuttava kirja lähes kaikin puolin.
Taas huomaa, miten helposti Salvatoren kirjoihin jää kiinni! Mielenkiintoiset hahmot ja juoni takaavat että innostus säilyy koko kirjan ajan. Yllättäviäkin ratkaisuja tehdään, ja huomataan, miten helposti erehtyy, jos katsoo vain rotua. Drizztillä on kirjassa omat pikku lukunsa, jossa hän purkaa mieltään, ja kertoo ajatuksiaan. Se onkin yksi kirjan parhaista kohdista. Muutenkin kirjojen hahmot ovat jo elämää kokeneita, ja alkavat pikkuhiljaa miettiä, kauanko he pystyvät jatkamaan vauhdikasta ja seikkailupitoista elämäntapaansa. Drizzt, Wulfgar ja Catti-Brie joutuvat silti taistelujen, ja seikkalujen maailmaan jälleen kerran.
Cornelia Funken Rosvoruhtinas on nuorille suunnattu, mukaansa tempaava kirja jossa mysteerejä riittää. Kirjassa on hiukan salapoliisitoiminnan makua, mutta pohjimmiltaan se on puhdas seikkailuromaani. Kielioppi oli tässä mielestäni hyvää. Kirjailijan omakätinen kuvitus sisäsivuilla on hyvin kuvaavaa ja kirjan lopussa on italian sanasto ja Venetsian kartta. Kirjassa puhutaan välillä italiaa. Se oli sekä hyvä että huono yksityiskohta kirjassa, sillä huomasin sanaston vasta luettuani kirjan. Siihen mennessä italian sanakirja oli viimeinkin avattu ja tunteroinen kulutettu italiantuntemuskertaukseen:-) Juoni oli mielestäni onnistunut ja se sisälsi myös jonkin verran elintärkeitä käännekohtia, eli suurin osa kirjasta ei ollut ennalta arvattava. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja suosittelen sitä lämpimästi lähes kaiken ikäisille.
Olin kuullut paljon arvosteluja kyseisestä kirjasta. Melkein kaikilla palstoilla joita luin tuolloin, hehkutettiin kuinka hyvä Anne Rice kirjoittajana on. Menin totaallisesti lankaan. Mielestäni kyseinen kirjasarja on yliarvostettu. Elokuvan juoni toimi, mutta kirjana tökki. Ehkä olisin saanut enemmän irti, jos olisin lukenut teoksen englanniksi.
Miekkani laulaa on ehdottomasti ja varmasti kömpelö teos. Olin varsin yllättynyt, sillä minulla oli jonkinlainen käsitys Sedgwickin aikaisemmasta tuotannosta, enkä siinä ole ennen törmännyt moiseen hataraan tekstiin. Tästä tuli tunne, että se on pakonomaisesti väännetty. Juoni itsessään olisi voinut olla hyvä. Mutta ei ollut. Se oli pilattu liialla selittämisellä ja koko kirjan ajan sai lukea junttimaisen Peterin ajatuksia, jotka toistivat itseään. Tähän päähenkilöön ei pystynyt samastumaan sitten kirveelläkään. Lisäksi kirjan muut hahmot jäivät ohuiksi ja epäselviksi ja loppu juoni pilattiin "yllätyksillä". Kauhutarinaksi tätä kirjaa ei voi kehua, pikemminkin 13-vuotiaan kirjailija-alun töherrykseksi, joka on jostain kumman syystä julkaistu sillä varjolla, että ehkä nuoret tästä tykkää. Sorry vain, minulla on enemmän itsekunnioitusta!
'Vaihtokaupat' on kelpoa tyttöjen viihdettä, kun aikaa ja vaivaa ei ole paksuihin kirjoihin. Kirjassa hellitään stereotypioita ja nokkimisjärjestystä, ja lyhyytensä vuoksi kirja jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi. Se on kuitenkin hurmaava viihdyttävyydessään ja asioiden yksinkertaisuudessa. Aivoja ei ainakaan tarvitse vaivata tätä lukiessa. Teksti oli kuitenkin sujuvaa ja johdonmukaista, mutta tosin yllätyksiäkään ei ole odotettavissa lukijalle. Kirja muistutti niin paljon aloitusosaa kaikessa helppoudessaan ja mustavalkoisuudessaan, että jännittävä jatko olisi odotettavaa (ja kaivattavaa).
Kirja on kiinnostava ja mukaansatempaava, mutta juoni on osittain aika epäjohdonmukainen ja hyppelevä. Vaikka Emmalla on ollut huimia ideoita, totetutus on paikoittain kömpelöä. Henkilöt eivät tunnu olevan aivan mustavalkoisia, mutta heidän taustansa jää kovin heiveröiseksi. Maree ja hänen ystävänsä ovat kuin irrallaan kertomuksesta, joka on itsekin aika heikolla alustalla. Kirja on nopeasti luettava ja viihdyttävä, mutta kirjailijan kokemattomuus näkyi harmittavan usein. Kirjasta ei saa paljoa irti, mutta mukavaksi alkuruuaksi se kelpoo erinomaisesti. Kirja loppuu sen verran kutkuttavasti, että jatkokin täytyy lukea. :)
"Kadonneet kyyneleet" on selkeästi kirjailijan esikoisromaani, jonka perusidea on komea, mutta jonka juonenkulku ja etenkin loppu ovat mielestäni kovin novellimaisia. Kirja jää siten enemmänkin vain pieneksi pohdintahetkeksi kuin kunnon romaanielämykseksi, vaikka ei toki näkemyksiä antavaa tekstiä saa väheksyä. Se käsittelee ihan sujuvasti nuorten mielenterveysongelmia (tai niiden puutetta) ja tarjoaa näkökantoja sodasta. Satumaisuutta hakevat osuudet eivät myöskään tunnu kovin pakotetuilta. Suosittelen lähinnä nuorille, jotka hakevat jotain vaihtoehtoista ja jotain, joka antaa ajattelunaiheita.
En pitänyt kirjasta yhtään ja kirja oli muutenkin todella lyhyt noin 100sivua.Ainut asia mistä tykkäsin koko kirjoissa oli muutama vähän erinlailla piiretyt kuvat.Toinen osa oli täydellin pettymys enkä muista koko kirjasto paljon mitään vaikka luin sen vasta eilen.Eikä kirjan lukemiseenkaan mennyt kun puoli tuntia.Tämä on minun mielipiteeni kirjasta mutta voihan olla että joku tykkää tästä kirjasta ja jos joku lukee näitä Spiderwicin kronikoita niin suosittelen aloittamaan ekasta osasta.
Minulle, joka olen pitänyt suomalaisia mieskirjailijoita pelkkinä näkkileipärealisteina, ”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli elähdyttävä kokemus. Se on vaivatonta, mutta siitä huolimatta älykästä luettavaa, mikä jo sinällään tekee siitä harvinaista herkkua. Kunnia tästä kuuluu hyvin rakennetulle dialogille, ja kieltä on muutenkin käytetty kauttaaltaan kauniisti ja kunnioittavasti. Siksi toisekseen kansien välistä suorastaan pursuilee tyylikkäitä uuskummaisia merkillisyyksiä, mutta teos ei silti aiheuta douglasadamsmaista turhauttavaa outousähkyä. Kaiken kaikkiaan tämä löytöretki kuvitteellisen kirjailijaseuran menneisyyteen rullaa erinomaisesti aina pariin viimeiseen sivuun asti, jotka itselleni maistuivat vienosti antikliimaksilta. (Siltikin, lisäisin tuon neljännen tähden perään puolikkaan, jos pystyisin.)
Olin näkevinäni taannoin, että tätä kirjaa/sarjaa uskallettiin verrata Pottereihin jossain. Lähdenpä siitä liikkeelle. Kirjan perusidea on sinällään aivan loistavasti oivallettu ja hamuilee jo Pottereiden tasoa siinä suhteessa. Suuri ja mahtava Länsi on vain maantieteellisesti lähtöisin Kreikasta jumalineen - kun painopiste siirtyi Roomaan sen jälkeen, jumalatkin siirtyivät loogisesti sinne. Sitten Keski-Eurooppaan & Englantiin, ja lopulta, minnekäs muualle kuin Amerikkaan. Kreikkalaisten (tai tässä tapauksessa "kreikkalaisten") jumalien luonne toki tiedetään, eikä siis kannata enää ihmetellä Usankaan ominai-/tuisuuksia, jeh? Juoni on toki suhteellisen taitavasti rakennettu ja siinä on kutkuttavan toimiviakin solmuja, mutta sen lisäksi myös - ainakin vähän kokeneempaan makuun - hitusen verran arvattavissa olevaa tavaraa. Päähenkilön nuoruus kalastelee tietenkin ennen kaikkea nimenomaan nuorempaa lukijakuntaa, mutta kyseessähän aikoo ilmeisesti olla kunnollinen sarja; päähenkilö siis kasvaa. Hyvällä tuurilla voi tapahtua ainakin jonkinasteinen potter-ilmiö vielä, eli kirjailija saisi yhä vain paremman otteen aineksistaan (puuttumatta Pottereiden loppupuolen elämänkaareen, sillä siitä ollaan niin montaa mieltä). Tältä kirjailijalta voisi toivoakin kaikenlaista, sen verran taitavasti hän sai ujutettua soppaan erikoisia aineksia mainioksi nuortenkirjaksi asti. Erityisesti täytyy kunniamainita päähenkilön ns. luki- & tarkkaavuushäiriö. Siinähän tulee aivan loistavasti käsittelyyn tämä nyky-yhteiskunta!
Huikea päätös, ja tässä kohtaa huikea on ihan oikeasti sopiva sana. Valtavalla teholla uusia ja vanhoja kiemuroita sidotaan yhteen niin, että tämän kirjan jälkeen kysyttävää ei oikeastaan juuri ole. Ja kirja päättyy mukavan onnellisesti, ainoastaan hieman liian. Hyvä on, kiemuroiden sitomisilla on hintansa. Kirja on yli 800 sivua pitkä, ja näistä yli 200 on käytännössä loppunäytöstä, sitä mikä tapahtuu itse seikkailun jälkeen. Pahikset voitetaan, ja sitten ruvetaan seuraamaan miten päähenkilön elämä asettuu kohdilleen, mikä on yllättävän mukavaa ajanvietettä. Noniin, ensimmäiset vajaat 600 sivua ovat kuitenkin poikkeuksellisen hyvää seikkailua jopa verrattuna aiempiin osiin. Tempo on sopiva, ja kirjan mukana kulkee täydellä sielulla. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin uudet lisäykset henkilökaartiin tuntuvat turhan ohuilta, kun muita on seurattu jo useamman kirjan ajan. Kaiken kaikkiaan loistava kirja ja loistava päätös, vaikka koko sarjan tähän asti luoma odotus onkin harmillisen korkea, ja se vie kirjasta hieman loistoa. Osa 6 vaan joutuu kantamaan suhteettoman suurta taakkaa, kun kirjassa lopulta päästään kaiken sen kimppuun, mitä on yli 2000 sivun ajan rakennettu. Suosittelen edelleen kaikille, vaikka se vaatiikin koko sarjan lukemisen.
”Aquila” on vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sekoittaa muinaisia roomalaisia ja intiaaneja. Outoudessaan sitä voi pitää onnistuneena, mutta minua novelli ei juuri koskettanut. David Brinin ”Ajan virta” on varsin hauska ideanovelli, mutta ei sen kummempaa. Asimovin ”Voittajalle” on tekijän nimen ansiosta julkaistu täytepala, jolle ei ole käyttöä lehden sivujen ulkopuolella. Ensimmäisestä ja viimeisestä novellista ei jäänyt mieleen mitään. Askarruttavinta kokoelmassa on se, miksi Connie Willisin ”Palovartija” sai aikoinaan niin paljon palkintoja ja ylistyksiä. Brian Aldiss mainitsi novellin yliarvostetuksi tieteiskirjallisuuden historiateoksessaan. Toni Jerrman kirjoitti Tähtivaeltajan arvostelussa kertomuksen ilmeisesti yrittävän sanoa jotain tärkeää, mutta se kaatuu pituuteen, sekavuuteen ja outouksiin, joilla ei ole tehtävää tarinassa. Toisaalta monet ovat pitäneet tarinasta, ja Willisin novellikokoelmaa se voisi toimia hyvin. Alkukielellä novelli on luettavissa internetissä.
Uhka metsässä kuuluu niihin kirjoihin, joiden loppuratkaisun unohtaa parissa päivässä. Olen lukenut tämän monen monta kertaa ja nytkin mulla on vain pieni haisu mitä tässä tapahtuikaan. Aihe oli kyllä mielenkiintoinen mielestäni, ja kirjassa oli aika paljon sitä "asiat ovat hämäriä"- tunnelmaa. Kyllä tämän kelpaa lukea illalliseksi. =) Taattua Stine-kamaa.
En saanut tästä oikein tolkkua, eli joko luin huolimattomasti tai tämä sitten ei ollut niin "kovin hyvä"- kategoriaan kuuluva teos. Nimi vaikuttaa kummalliselta juonen kannalta, mutta tuo kiertoajelun aihe oli kyllä mielenkiintoinen. Kirjasta ei jäänyt kovinkaan hyvää makua suuhun (ainoa muisto kirjasta on että luin sitä salaa tylsillä historiantunneilla).