Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Alusta oli suhteellisen tumman puhuva, enkä oikein pitänyt siitä, odottelin kokoajan, että koska se Ged hyppää sinne tarinaan pelastamaan sen. Vaikka kirja oli toisaalta aika yksitoikkoinen, mutta jollain tapaa todella kiehtova, en ymmärrä kuinka Ursula sen tekee että onnistuu vangitsemaan lukijansa sillätavalla, mutta toivon todella että sarja jatkuu yhtähyvin. Jopa alun tumman puhuva teksti oli kirjoitettu hyvin , aiheutti kylmätväreet selkään toisinaan, mutta silti se oli minulle ehkä hiukan liian tumma, ja liian pitkään. Tummia kohtia saa olla ja niitä pitää olla, mutta välissä on oltava jotain valoakin.

Oikeastaan osasin odottaa että näin se menee, alusta mielettömän tylsä, mutta sitten kun se lähti menemään niin ei sitä kyllä kesken voinu lopettaa. Sitten tuli selityskin sille kaikella mitä alussa tapahtui. Se loppui kesken, harmitti kun ei ollut mitään millä jatkaa heti perään. Puolesta välistä eteenpäin kirja pelastui, mutta alkuun jäin kaipaamaan jotain... Ai että kyllä minä arvostan tätä kirjailijaa! Lisää fantasiakirjailijoita Suomeen!

Niin, Eddings on aikoa fantasiakirjailija jonka teoksia löytyy koulunkirjastosta. Ja samalla myös ainoa kirjailija joka on onnistunut nukuttamaan minut ennen kuudettakymmenettä sivua! Surullista. Minusta tuo oli TYLSÄ. suoraann sanottuna. Tietysti jos tykkäät, niin lue pois, mutta minuun ei iske.

täytyy sanoa niin kuin Diaran kommentissa eli odotukset oli korkealla. odotin mukaantempaavaa alkua niin kuin Fowleissa, mutta jouduin pettymään. Alku oli tylsimpiä mitä olen lukenut, mutta muuten todella hyvä. kunpa toi olisi, joku sarja sillä olisin halunnut tietää enemmän. eniten minua harmitti kun kirja loppu, koska haluaisin tietää lisää tulevista tapahtumista. olen lukenut muitakin Colferin teoksia ja samanlaista laatua oli.

Mielestäni sarjan ensimmäinen osa oli parempi kuin tämä. Kirja oli paikoitellen jopa tylsä, olisin odottanut edellisen kirjan kauhun jatkuvan myös tässä. Kirja alkoi hyvin, mutta sitten se lässähti puolivälin tienoilla. Pidin silti erityisesti inkojen kulttuurin ja tapojen kuvailemisesta, kirjailija oli selkeästi nähnyt vaivaa faktojen tarkistamisessa. Kirjan henkilöt olivat edellisen kirjan tapaan mielenkiintoisia, mutta osa jäi hieman pinnallisiksi. Olisin toivonut Richardia lisää kirjaan, sillä mielestäni hänen persoonallisuutensa on kirjan paras. Kirjan alussa pidin Gwendan roolista, se toi kirjaan edellisen osan kauhua, vaikka tädin persoonallisuus ei loppujen lopuksi kovin paljoa ollut muuttunut. Kirjan loppuun olisi voitu panostaa huomattavasti enemmän. Vaikka se oli jätetty avoimeksi sarjan seuraavia osia varten, niin itseäni ainakin jäi vaivaamaan muun muassa se, miksi Vanhat heikkenivät, vaikka Matt ei mitään tehnytkään. Myös loppukeskustelu loppui tavallaan kesken, eikä Nexusestakaan juurikaan puhuttu tapahtumien varsinaisen lopun jälkeen. Kirja on kuitenkin ihan luettava, vaikka ensimmäisen osan kauhua on turha tältä kirjalta odottaa.

En odottanut tältä kirjalta suuria, mutta yllätyin. Kerrassaan tyylikäs, katseen vangitseva kansikuva. Takakansiteksti mukiinmenevä, vaikka lopetus on hieman kuin Nora Robertsin seuraavan romaanin takakannesta, jossa sellaista on totuttu näkemään. Minä pidin tästä. Pidin, ja paljon. Alku on kiehtova, ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen olin koukussa. Vampyyrit ja heidän jahtaajansa elävät samassa maailmassa ihmisten kanssa, mutta omaperäisyyksiäkin löytyi useita. J.R. Wardin vampyyrit ovat vahvoja ja nopeita. Heillä on terävät kulmahampaat, mutta ihmisten verta he eivät juo. Tai heidän ei tarvitsisi, koska se ei ravitse heitä yhtä paljon kuin heidän oma verensä. Vastakkaista sukupuolta olevan vampyyrin veri. Ruumisarkussa ei nuku kukaan, valkosipuli ei tee mitään... mutta auringonvalo tappaa. Wrath on viimeinen puhdaverinen vampyyri, ja mitä puhtaampaa veri on, sitä voimakkaampaa se on. Siksi päähenkilö Bethin isä pyytää juuri Wrathia auttamaan Bethiä siirtymävaiheessa vampyyriksi. Silloin Bethillä on suuremmat mahdollisuudet jäädä henkiin. Ja niin käykin, sillä miten muuten olisi mahdollisuus täyttää takakannen lupailut romantiikasta ja rakkaudesta? ;) Beth on kaukana Twilightin Bellan kaltaisesta eteerisestä olennosta joka taipuu vampyyrin tahtoon ja odottaa suojelua. Päinvastoin. :) Hän sopeutuu Wrathin avulla vampyyriuteensa, ja hänen ihmisperimästään on etuakin; auringonvalo ei polta häntä ja hän voi olla päivälläkin ulkona. Kirjassa on Wrathin ja Bethin lisäksi muita henkilöitä, joiden tarinoita kerrotaan yhtä lailla. Toinen romanttissävytteinen juonilinja alkaa kulkea erään Bethin ystävän kohdalla, ja se yllätti ainakin minut. Muutenkin hahmoista löytyy mielenkiintoisia tyyppejä; varsinkin Mustan Tikarin Veljeskunnan muut jäsenet Wrathin lisäksi. En odottanut sitä, mutta jos/kun seuraava osa tulee niin tuurilla voi pompata jopa odotetuimmaksi kirjakseni, jos jatko on yhtä tyylikäs kuin alku. :D Ainiin, HUOMIO. Yhdestä asiasta on kyllä mainittava. Kirjassa on useita seksikohtauksia, ja väkivaltaakin esiintyy, samoin kuin ronskia huumoria ja paljon puhekielen värikkäitä ilmaisuja. Jos jokin näistä häiritsee liikaa, ei kannata. Muuten suosittelen lämpimästi! :)

Kirjan juoni oli melko tyypillistä fantasiaa, mikä osaltaan teki siitä ennalta-arvattavan. Sen tapahtumapaikat oli kuvailtu erittäin todentuntuisesti, kuin myös ihmisten tekemiset ja uskomukset. Kirjasta sai paljon tietoa esihistoriallisesta elämästä, sillä faktat ainakin tuntuivat olevan kohdillaan. Kirjan päähenkilöt oli kuvailtu mielenkiintoisiksi ja todenmukaisiksi. Torak tuntui olevan hieman pikkuvanha, mutta se on ihan ymmärrettävää metsässä eläneelle lapselle. Susi oli saatu kuvailtua eläväksi ja todentuntuiseksi, itse pidin erityisesti suden ja Torakin välisestä, sudelle luonnonmukaisesta viestinnästä. Minua jäi häiritsemään se, että kirjassa ei sanallakaan mainittu, mitä Valvojat olivat. Kirjan loppu pilasi koko kirjan. Koko kirja keskittyi Torakin matkaan Maailmanhengen vuorelle, mutta varsinaiseen loppuun oli käytetty pari sivua koko kirjasta. Tämä oli aivan liian helppo ratkaisu kirjailijalta. Minua häiritsi myös liialliset kysymykset tekstin lomassa. Kirja on selkeästi suunnattu lapsille ja nuorille, sen näkee kirjoitustyylistä. Kirja on tapahtumapaikan ja -ajan kannalta erittäin suositeltava, myös juoni oli osaltaan ihan hyvä. Olisin vain toivonut kirjailijalta hieman enemmän yritystä.

Yksikään kirja ei ole (Universumien Tomua ja Houkutusta lukuunottamatta) kummitellut mielessäni yhtä kauan, kuin tämä kirja. Se on lyhyt, kyllä, vain 163 sivua, mutta samalla se on aivan mestarillinen kuvaus yksinäisyydestä, turhautumisesta ja eloonjäämisestä. Siinä ehditäään käsitellä sivujen määrään suhteutettuna valtavasti tunteita ja sen loppuratkaisu on muun kirjan tavoin sopivan epätyydyttävä ja hermoja rauhoittamaton. Tästä kirjasta en voi sanoa oikein mitään pahaa. On olemassa hyviä kirjoja. On olemassa todella hyviä kirjoja. On olemassa klassikkoja. Ja on olemassa Mestariteoksia isolla M:llä. Olen legenda kuuluu viimeiseen luokkaan. Se on Mestariteos isolla M:llä.

Tämähän on klassikko, eikä suotta. Se on Buendían suvun kronikka ja tarina Macondo-nimisestä kyläpahasesta, mutta samalla se onnistuu olemaan myös hieno tutkielma ihmisistä ja elämästä ylipäätäänkin. Teoshan on tunnetuimpia edustajia genrestä nimeltä maaginen realismi, mikä siis tarkoittaa sitä, että siinä eletään päällisin puolin normaalia elämää tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa, välillä vaan sattuu joku levitoimaan suklaan voimalla, astumaan taivaisiin ruumiineen sieluineen tai näkemään ylämäkeen virtaavan verivanan. Kaikki on siis mahdollista - juuri ja juuri sen verran, että se voi tapahtua. Tapahtumia on myös vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, joskin nykyaika se ei ainakaan ole. Sadan vuoden yksinäisyys teki ainakin minuun vaikutuksen. Se on suuri tarina, ja siihen mahtuu paljon: seitsemän sukupolven edestä Arcadio Joséita, Aurelianoja ja Remedioksia, sillä suvussa on tapana kuljettaa samoja nimiä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Se saattaa aiheuttaa lukijalle pientä päänvaivaa siitä, kuka nyt olikaan kenenkin poika, mutta itselleni tuo ei koitunut miksikään pahaksi ongelmaksi. He ovat kaikki erilaisia: sekä keskenään että muun maailman kanssa. Buendíat ovat tuomittuja yksinäisyyteen, he eivät jostain syystä pysty elämään kuin normaalit ihmiset sopusoinnussa maailman kanssa. Vaikka heidän elämäänsä mahtuu hyviä hetkiä, ei heistä kukaan tunnu saavuttavan pysyvää onnea: yksi saa kannettavakseen elinikäisen kaunan, toinen kadottaa järkensä valon, jne. Vuosikymmenet vilahtavat hetkessä ohi, ristitään uusia Aurelianoja ja kohta jo valvotaan samojen henkilöiden ruumiita. Henkilöt vaihtuvat, mutta loppujen lopuksi mikään ei muutu, ja uudet sukupolvet sortuvat isiensä virheisiin yhä uudestaan ja uudestaan. Márguez maalaa sukutarinansa puitteissa rehellisen ja kaunistelemattoman kuvan ihmiselämästä. Sitä alkaa miettiä, että onko tässä missään mitään järkeä. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää lukea pitkiä jaksoja kerralla ja huolella, muuten menettää paljon. Teksti vilisee viehättäviä pikku yksityiskohtia (Márguez tuntuu ottaneen selvää asioista), jotka tekevät Macondosta kaikessa kummallisuudessaankin niin aidon, että välillä voi kuvitella itse kävelevänsä pitkin sen pölyisiä katuja tai kuljeskelevansa Buendíojen hämärässä, sokkeloisessa talossa. Ja se ripaus magiaa, joka tupsahtaa eteen aina odottamatta - mistä Márguez keksii kaiken? Ei häivähdystäkään kliseisyydestä, vain puhdasta, tuoretta ja terävää mielikuvitusta. Nerokasta. Kirja ei kannesta kanteen ollut aivan tasaisen nautittavaa luettavaa. Pidin alusta, jolloin Macondo oli vielä eristyksissä muusta maailmasta ja jolloin vain mustalaiset kävivät esittelemässä ihmeellisiä keksintöjään ja arabit vaihtamassa kauppatavaroitaan guacamao(vaimitäneoli)-papukaijoihin. Keskikohta olikin sitten minusta hiukan tylsempi: vallankumouksia, sotaa, aseita. Suurin osa maagisuudesta katoaa ja tapahtumat ovat pitkän aikaa pitkäveteisen realistisia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden: Macondo liukenee nelivuotiseen sateeseen ja vaipuu pikku hiljaa jälleen unohduksiin, ja lopulta Buendían suvun tarina loppuu kuten vanha ennustus, jota kukaan ei silloin enää muista, on tiennyt kertoa jo vuosia ennen suvun syntyä.

Kirja on idealtaan ja juoneltaan hyvä, mutta toteutus olisi voinut olla parempi. Kirja alkaa ns. kesken tapahtumien, jonka jälkeen vasta aletaan selittämään Maddyn menneisyyttä yms. Pidin kuitenkin paljon siitä, että siinä on sekoitettu faktaa ja fiktiota keskenään. Kirja on osittain melko ennalta-arvattava ja ajoittain se on jopa pitkästyttävä hitaiden tapahtumien vuoksi. Kirjassa on myös jonkin verran toistoa. Ensimmäinen asia, joka minua kirjassa jäi häiritsemään, olivat suomennetut nimet. Onneksi näitä ei kuitenkaan kirjassa kovin montaa ollut. Henkilöhahmot olivat suurimmaksi osaksi hyviä, eivät jääneet pinnallisiksi ja heidän tekemisiinsä pääsi hyvin eläytymään. Erityisesti pidin Lokin hahmosta. Loppuvaiheessa jumalia alkoi tulla hieman liikaa, joten niiden kanssa meni helposti sekaisin. Kirjan kirjoitustavasta näkee selkeästi, että se on suunnattu lapsille. Itseäni häiritsee suunnattomasti, jos kirjan alkuun on laitettu henkilöiden selitykset. Kirjan tulisi olla niin selkeästi kirjoitettu, että henkilöt saa selville pelkästä tekstistä. Kirjassa oli muutenkin runsaasti erisnimiä (mm. Järjestys, Kaaos), joiden merkityksestä pääsin selville vasta kirjan loppuvaiheilla. Voisin kuitenkin suositella kirjaa henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita vanhoista, pohjalaisista jumalista ja jotka eivät takerru kirjan pieniin puutteisiin ja virheisiin.

Luin Hämähäkkijumalan eilen. Se oli hyvä, pidin siitä. Joissain ratkaisuissa oli ehkä hypätty matalamman aidan yli kuin olisin toivonut (mm. [spoiler]loppuparitukset, meinaan siis Spider+Rosie & Charlie+Daisy.) [/spoiler] Mutta, siinä oli hyviäkin osia, joten kävin napsauttamassa risingin tietokantaan sen 4 tähteä. Pidin Spideristä, lintunaisesta ja Anansista itsestään. Pidin naisesta, joka murhattiin ja Rosiestakin hiukan. Daisy vaikutti alussa (yöpyminen) hyvältä, mutta ei ollutkaan niin hyvä hahmo kuin olisin luullut, valitettavan ohut lopussa. Ne vanhat rouvat olivat myös ihan ovelia. Tarina Spiderin synnystä oli kiehtova. On se jännää. Spider ja Charlie olivat ihan hienoja. Tosin en aivan ymmärtänyt Charlieta enkä tykästynyt niinkuin Spideriin. Charlienkin loppu tuntui pikaiselta, ohuehkolta. Oikeastaan tyydyn sanomaan, että alku oli hieno, keskiosa aika hyvä mutta loppu lässähti. :/ Odotin jotain hieman hienompaa. Oli se kuitenkin lukemisen väärti. Suosittelen.

Kirja kuvaa yksinäisyyttä ja turhautumista juuri miten sen itse koen. Kirjan loppu on mitä kiinnostavin. Lopusta voisi tehdä myös oman kirjankin. Voisin lukea kirjan uudelleen, niin hyvä se oli suositelen. Elokuva taasen ei ollut yhtään niin hyvä kuin kirja. Taas todistettiin, että kirjat ovat parempia.

Viimeinkin joku on osannut kirjoittaa hyvän kauhukirjan nuorille! Kirja tempaisi mukaansa, ja myös niitä pelottavia kohtia löytyi. Osaltaan tapahtumat etenivät hieman hitaasti ja lopussa taasen kaikki tapahtui vähän turhankin rivakkaan tahtiin. Itse juoni oli kerrankin hieman erilainen, iloisia tapahtumia ei paljoa mukaan mahtunut. Kirjan päähenkilöt jäivät mielestäni hieman pinnallisiksi. Varsinkin Mattista ja Richardista olisin toivonut hieman syvällisempää esittelyä, tosin vanha nainen, kenen luokse Matt joutui asumaan, oli saatu kuvailtua hyvinkin karmivaksi. Olisin halunnut tietää, mitä alun vartijalle ja Kelvinille lopulta kävi. Kirjan loppu oli tyypillinen happy end -lopetus, hyvä voittaa pahan. Olisin toivonut kirjan tyylin jatkuvan loppuun asti synkkänä. Kaiken kaikkiaan kirja toi mukavaa vaihtelua tyypillisiin sankarikirjoihin, tässä kirjassa pieni paha taistelee isoa pahaa vastaan. Mielenkiinnoolla jään odottamaan sarjan seuraavia osia, haluaisin saada vastauksia kirjasta heränneisiin kysymyksiin.

Kirja oli todella hyvä, mutta välillä omasta mielestäni siinä eksyttiin asiasta. Kirjan henkilöt olivat milenkiintoisia ja asioita kuvattiin todella tarkasti. Jos kirjasta tulee elokuva niin menen katsomaan sen sata varmasti. Näytteliöiden täytyy olla kanssa todella hyviä.

Kirjan juoni oli mielestäni hyvä, sopivan erilainen. Juoni eteni loogisesti, eikä siihen oltu ympätty liikaa tapahtumia pieneen aikajaksoon. Tapahtumista pysyi hyvin perillä. Positiivista oli myös se, miten kaikki nanoteknologiaan liittyvä informaatio oli kirjoitettu muotoon, josta maallikkokin sen ymmärtää. Kirjan henkilöt oli hyvin kuvailtu, ja heihin pääsi hyvin sisälle. Kirjaan mahtui monia eri tyyppisiä henkilöhahmoja, joiden tekemisistä jaksoi lukea. Yksikään hahmo ei jäänyt pinnalliseksi, eli kirjassa ei ns. turhia henkilöitä juonen kannalta ollut. Kirjan loppu jäi hieman kesken, mutta tärkeimpiin kysymyksiin juonen kannalta sai lopussa vastauksen. Itse en kirjassa hirveästi pitänyt ns. tieteellisistä pohdiskeluista tekstin lomassa, ne olisi voinut jotenkin ujuttaa juoneen mukaan. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin suositella tätä nopealukuista kirjaa kaikille sci-fin ystäville, varsinkin, jos on vähänkään kiinnostunut tekoälystä.

Minä pidin ensimmäisestä osasta tätä sarjaa. Toinen oli huonompi, ja kolmas vieläkin huonompi. Neljäs jatkaa taatusti samaa laskusuuntaa, olisin taatusti sanonut jos sitä olisi minulta kysytty. Mutta nyt, luettuani tämän voin sanoa että en sanoisi ihan niin enää. Tässä oli taas onnistuttu paremmin kuin kahdessa ensimmäisessä, sanoisinko että yhtä hyvin kuin ensimmäisessä osassa. Yksinkertaista nuortenfantasiaa vailla sen suurempia merkityksiä tai syvyyksiä. Dinnikaksoset ovat taas menossa. Faustina oli mukava, uusi tuttavuus (ainakin näin isossa roolissa), samoin Dybbukin roolihahmo muuttui paljonkin kirjan aikana. Nimrod jäi ohueksi, tai ainakin ohuemmaksi kuin muut hahmot (tosin ei häntä ole koskaan voinut erityisesti vastakkaisesta kehua; mutta ei se ole tässä sarjassa pääpointti.) Ajankululukemista, ei niin innostavaa, kiehtovaa tai viihdyttävää kuin ehkä monet muut, mutta ihan hieno silti. :) Tarina saa suuren plussan siitä että onnistui taas parantamaan tasoaan kahden huonomman jälkeen. Siitä aplodit kirjailijalle. ;)

PETTYMYS! Odotin Salvatorelta enemmän. Jos ei muuta, niin kirja oli mielestäni Suomennettu surkeasti, jossain vaiheessa tuntui, että lukee jotain fantasiakirjaa, joka on kirjoitettu kuin lastenkirja. Jäi harmittamaan ihan sikana, sillä pidän Salvatoresta kirjalijana todella paljon. Oli siinä jotain hyvääkin, mutta se ei riittänyt pelastamaan tätä kirjaa. ARGH! EI NÄIN! Huonoin pitkilleen lukemani kirja, ja karvas pettymys.

Tämän kirjan kohdalla, voisin sanoa, arvanneeni aikapian loppuratkaisun, se oli sääli, koska odotin jotain yllättävää siellä jossain vaiheessa, ja toivoin kovasti että olisin väärässä, mutta ei väkisin. Semmosta perus fantsua. Mitä muuta siitä sanoisi? No ainakin nauroin jossain välissä, en tiedä miksi, mutta nauroin. Päähenkilö oli jollain tapaa todella kiehtova muuntautumis kykyineen, mutta välistä raivostuttava.

Kirja oli jollain tapaa mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, en pahemmin yleensä arvosta velhoja päähenkilöinä, mutta nyt tein poikkeusen. Tässä oli jotain mystistä, tulen varmasti lukemaan viellä lisää Ursulan kirjoja, vaikka juttu välillä lopahtikin, niin siitä huolimatta...

Pidin kirjan kirjoitus tyylistä, se on jotain aivan mahtavaa. Hahmoista parhaiten mieleeni jäi Jarren. Ja parhaat kohdat liittyivät Jarreniin, yllätys, olisiellä kohtia jotka eivät olleet niin kiinnostavia, mutta kirja oli koukuttava, pidin erityisesti siitä alusta, kun Jarren ilmestyi kertomukseen ensimmäisen kerran. hitto, sääli kun olen huono kirjoittamaan arvosteluja, mutta pidin siitä kirjasta todella paljon.

Tämä kirja jatkaa tarinaa kloonityttö Amysta ja hänen selviytymisestään. Samalla kun pitäisi vältellä järjestöä, joka haluaa hyötyö Amysta, tämän pitäisi esittää tavallista teiniä ja selviytyä arjen pulmista ja salata erikoisuutensa. Kun vielä läheiset alkavat turvautua Amyyn kaikissa pikkupulmissaan, palaa hänen pinnansa totaalisesti. Amy tapaa Alyn, joka viettää villiä elämää säännöistä piittaamatta ja vetää Amyn mukaansa. Selviää, että Ay on myös yksi klooneista, kolmastoista klooni, virhetekele. Aly asettaa Amyn vaikeiden valintojen eteen toilailuillaan ja pakottaa tämän katsomaan elämäänsä aivan uudesta näkökulmasta. Tarinan kasvattavat Amya uudella tavalla. Kirja antaa Amyn tarinaan aivan uuden näkökulman, joka on riipaiseva ja villi. Se panee miettimään onko meidän todella luovuttava josta kusta rakkaastamme, jos se tosiaan on itsemme ja rakkaamme parhaaksi.

Tämä tarina on ihana, hauska ja piristävä. Kapinallinen prinsessa, joka kapinoi yhteiskunnnan rutiineja ja vanhempiensa odotuksia vastaan ja lähtee vapaaehtoisesti lohikäärmeiden luo, jotka tunnetusti vievät prinsessat vastoin näiden tahtoa, riittänee jo herättämään lukijoiden mielenkiinnon. Tarinan idea on hyvä ja se yhdistelee upeasti satujen ja tarinoiden piirteitä ja kääntää ne päälaelleen. Persoonalliset lohikäärmeet, joita vaivaa velhoallergia, lierot velhot ja muut muutenkin todella monipuoliset hahmot naurattavat lukijaa ja taitavasti punottu juoni kulkee vaivatta. Kokonaisuutena kirja on ihana, kiehtova, piristävä ja hauska. Tämä teos kuuluisi jokaisen fantasia fanin lukea. Cimorene ystävineen, ihailijoineen ja vihamiehineen pitää otteessaan monenkin lukukerran jälkeen, jaksan yhä rakastua tähän kirjaan aina vain uudestaan ja uudestaan.

Tämä kirja oli varsinainen järkytys. Tarina oli hyvin sekava, epäselvä ja kasassapysymätön. Pieni, outo ja sininen karhu syntyy ja joutuu aina vaan kummempiin ja tylsempiin kommelluksiin. Voitaneen kai sanoa ettei kirjailijalta ainakaan ole mielikuvitusta puuttunut, niin kummallisia ja liiankin outoja hahmoja, paikkoja ja tapahtumia hän on sepostellut. Tietenkin osa näistä sepostuksista on ihan mielenkiintoisia, mutta niitä oli tungettu tähän kirjaan aivan liikaa ja osaa näistä sepostuksista ja oli venytetty ja vanutettu aivan liikaa. Kirja itsessään oli erittäin piinallinen lukukokemus.

Kaikki tuntevat tarinan laivasta, joka on iäksi kirottu vaeltamaan maailman meriä ja jonka näkeminen tietää turmaa. Kirottu Lentävä hollantilainen kirottuineen miehistöineen. Tämä teos esittelee uuden näkökulman laivasta ja sen kohtalosta. Mitä laivan kapteeni teki ansaitakseen kirouksen? Ansaitsiko jokainen laivalla oleva sen? Oliko kukaan miehistöstä viaton? Kun luin kirjan en malttanut laskea sitä käsistäni ennen viimeistä sivua. Tarina itsessään on vaikuttava,riipaiseva ja kiehtova. Tarinan on kerrottu kerrottu Benin ja Natin, pojan ja koiran näkökulmasta. Kahden viattoman, jotka joutuivat laivalla ilman omaa syytään. Kuitenkin, kun laiva kirottiin hekin saivat oman osansa. Poika ja koira, jotka eivät ikäänny ja joilla on maaginen yhteys, saivat tehtäväkseen auttaa viattomia. Menneisyyden haamut ajavat heitä takaa, eivätkä he voi koskaan jäädä aloilleen minnekkään. Kaksi matkamiestä vaeltavat iäti, niinkuin kirottu laivakin, saamatta rauhaa.

Siinä missä Pimeä nousee on sarjansa ikävystyttävin kirja, niin tämä teos on varmasti sarjansa riipaisevin. Kahdesta aiemmasta kirjasta tuttu Will matkustaa Walesiin, paikkaan, joka on täynnä mystiikkaa, sekä mennyttä, nykyistä ja tulevaa tuskaa. Erilaisuutensa takia piinattu, yksinäinen ja kapinallinenkin Bran koskettaa suoraan lukijan sydäntä. Hän on ehkä koko sarjan kiehtovin ja traagisin hahmo. Willinkin rooli on kunnioitettava, nuorin ikivanha, jonka on toteutettava tehtävä, joka hänelle on annettu huolimatta surusta tuskasta, jota ympärille leviää mitä pitemmälle hän pääsee. Viisaatten walesilaisten kommentit ovat yhtä kiinnostavia kuin viittaus Pendragoniin.