Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Ihan mukava iltasatumainen kirja, jonka lukaisi alta aikayksikön. Kuvituskin oli oikein somaa. Tietäjän karvainen sydän oli selvästi poikkeus lievän kauhutarinamaisuutensa vuoksi. Dumbledoren pohdinnat tarinoiden lopuissa olivat myös mielenkiintoisia.

Minä pidin tästä. (Harvoinhan tulee vastaan kirjoja, joista en pidä mutta sehän ei tässä nyt ole pointti, vaan se että tämä oli niin hyvä kirja että annoin jopa neljä tähteä. Olisin antanut kolme ja kolmeneljäsosaa, tai ehkä jopa kolme ja puoli, mutta kun ei voi niin hyväsydämisyyttäni nostan neljään mutta pidätän pienen varauksen siihen.) Noidan loitsu on nuorille suunnattu, helppotajuinen kirja. Juoni on selkeä, mutta ei liian yksinkertainen. Hahmot toimivat, vaikka mitään suurempia syvyyksiä on turhaa hakea. Mutta minusta on parempi, että hahmot toimivat ilman syvällisyyksiä kuin että hahmot eivät toimisi mutta syvyyttä ja salattuja mielenkiemuroita olisi senkin edestä. Rachel, päähenkilö on isosisko. Eric, pikkuveli seuraa perässä sinne minne Rachel nyt sattuu joutumaan. Rachelilla - isommalla - on salattuja voimia, pikkuisemmalla ei. Olisi ehkä kiinnostavampaa lukea siitä, miten isosisko käyttäytyy ja toimii, kun pikkuveljellä olisi voimia ja hänellä ei, mutta kuten jo alussa sanoin, kirja ei käsittele mitään sen syvällisempiä ulottuvuuksia, joten meidän on tyytyminen tähän perinteisempään asetelmaan. Se kuitenkin toimii, ja pitää silti mielenkiintoa yllä tässä maailmassa, jonne Rachel veljineen joutuu. Ja millainen maailma se onkaan! Kiinnostava, omaperäinen maailma omaperäisine asukkeineen ja tapahtumineen. Larpskendia (juu, se on iillä vaikka esittelyn tekstissä onkin vahingossa Larpskendya) on mukiinmenevä perus-maailmanpelastajavelho, mutta onneksi hän ei ole pääosassa. Pääosassa lasten lisäksi on Dragwena, julma noita kymmenine hampaineen ja suuhygieniahämähäkkeineen. (Vetää melkein omalla tavallaan vertoja tingelistangeleille, huomauttaisin niille jotka ymmärtävät viittauksen.) Dragwena on pahis, mutta plussaa kirjalle napsahtaa siitä, että paha ei ole paha vain siksi että on paha, vaan taustalla on syy, tai useampikin. Morpeth on söpö, se sankarien apuri jonka apu on korvaamaton mutta joka on varsin pienessä roolisssa. Trilogian ensimmäisenä osana hieno. Esittelytekstistä saattaa saada käsityksen, että kyse on taas jostain ennustuksesta, jonka erehtymättömyys on taattu, ja niinhän se tavallaan onkin. Kuitenkin... minusta sarja paranee loppua kohti, ja tämä on kuitenkin ihan hyvää luettavaa. Joten, en nyt väliinkään käskisi jättää. ;) Jos kiinnostaa ja on aikaa, lukekaa. Ette te siinä menetä mitään. Näin lopuksi toivon etten riko tekijänoikeuslakia tai mitään (auttaisiko tähän sitaattioikeus?) kun haluan poimia esille kuvauksen Dragwenasta. Se löytyy sivulta 8. "Noita muuttui taas omaksi itsekseen: hänellä oli verenpunainen iho, tatuoidut silmät, neljät hampaat - kahdet luikeroisen käärmesuun ulkopuolella, kahdet sen sisäpuolella. Morpeth näki miten hampaat näykkivät toisiaan taistellessaan parhaasta syömisasemasta. Kitojen lomassa kipitti jokunen punasilmäinen panssarihämähäkki, joka puhdisti viimeisen aterian tähteitä hampaiden välistä."

En ole tätä varsinaista romaania lukenut, mutta sitä lukematta voin sanoa tarinan olevan hyvä. Tarinasta ensin. Hahmot tuppasivat alussa olemaan hieman epäselviä, varsinkin nimet menivät sekaisin. Mutta ei se oikeastaan haitannut, ne kyllä selvenivät kun luki eteenpäin. Eniten kiehtoi lopussa selvinnyt "kierto", miten kiehtovaa onkaan kuvitella asioiden kiertävän samaa rataa uudelleen ja uudelleen, aina uusi tuho ja sivilisaation jäänteet kerätään ja luodaan uusi, ehkä parempi kuin edellinen. Piirrosjälki oli hienoa, se kertoi oman osansa ja selvensi mukavasti tekstiä. Pientä miinusta siitä, että tapahtumapaikkojen muutokset olisivat saaneet olla näkyvämpiä, tai sitten kyse oli vain alkuhämmennyksestä. Alussahan tarina oikeastaan pomppii paikasta ja kertojasta toiseen. Ihan hieno sovitus kirjasta sarjakuvaksi. :) Pointti selviää romaania lukemattakin, ja tarina vakuuttaa. Ehkä olisin sarjakuvaversiosta hieman poistanut tieteellistä asiatekstiä ja sentyylisiä pätkiä. Ne eivät kuitenkaan tule niin suuresti esille kuin kirjassa oletan niiden olevan. Tietenkin syy-seuraus -suhteet pitää tulla esille myös sarjakuvassa ja ne asiatekstit ovat juonen kannalta tärkeitä jotta lukija ymmärtää mitä ja miksi näin, mutta kuitenkin... Hieno sarjakuva joka tapauksessa.

"Artyt on vaan niin ihania." Aivan, ja vielä kiinnostaviakin kaupan päälle! Tässä Artemis Fowlien ensimmäisessä osassa juoni on vain minusta niin nerokas. Varsinkin lopetusta voi kutsua yllättäväksi ainakin sillä tapaa, että (tietenkin päähenkilö pelastuu lopussa, mutta) se tapa, jolla kaikki ratkesi Artemiksen osalta, oli vähintäänkin yllättävä. Koko ajan ajattelin, että ei se mene niin pitkälle, ei ne mene niin radikaaleihin toimiin, mutta sitten kun kaikki tapahtui... ^^ Historiaa. :p Kirjassa on toimintaa, ja sitä hienoa huumoria, mikä on minusta tunnusomaista Colferin teoksille. Hienovaraista tai silmilletunkevaa, mutta silti ylensä toimivaa eikä koskaan ilkeää. Ironiaa ja sanoilla leikittelyä löytyy myös, ja kuulin että Artemis olisi vieläkin itsetietoisempi ja ärsyttävämpi tyyppi englanniksi. Täytyy mahdollisuuksien mukaan kokeilla. Ei sillä etteivätkö suomennokset olisi erinomaisia, huonolla suomennoksella tämä olisi pahimmassa tapauksessa saanut neljä tähteä viiden sijasta. Henkilökemia toimii ja hyvin. Hahmot ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja omaperäisiä. Foaly ja Butler yksinä esimerkkeinä, unohtamatta tietenkään itsetietoista lapsinero Fowlia ja muita keijuja kuten Julius Rootia ja Hollya ja ihmisiä kuten Artemiksen vanhempia... jokaisessa hahmossa on jotain mielenkiintoista, eikä ohuita hahmoja oikeastaan ole, siinä merkityksessä missä sitä olen tottunut käyttämään joidenkin muiden kirjojen kohdalla. Tiivistettynä; hauskaa, nopeaa, viihdyttävää ja kevyttä lukemista. Suosittelen ehdottoman taatusti. ^^

Ihan hyvää fantasiaahan tämä on, tosin ei yltänyt läheskään suosikkeihini. :) Perustasoa, aika ennalta-arvattavaa, mutta mikäs siinä. Toisessa kirjassa Charlemagne (mikä on todella hieno nimi) on pääosassa. Hän on Oskanin ja ensimmäisen kirjan sankarittaren Thirrinin poika. (Luonnollisesti.) Tarina on erilainen, hieman syvempi ja tavallaan isompi, laajempi. Paksumpikin. ;) Kasvutarina, ja päähenkilö on kerrankin vammainen. Ei kaikkivoiva überhyvä miekkailijasoturi, vaan kampurajalkainen pikkupoika. Tosin välttämätöntä kehitystä tapahtuu, mutta alkuasetelma ei ole tavallisimpia, toisin kuin ensimmäisessä osassa. :) Pointseja siitä. Tarinana kuitenkin hieno, neljän tähden arvoinen. Parempi kuin aloitusosa. Se, mikä sarjassa kuitenkin eniten feilaa, (edelleen toisessa osassa, samaa sanoin jo ensimmäisestä) on pahikset. Scipio Bellorum kätyreineen on jotenkin perin epäuskottavaa perusfantasiavastusta; motiivi maailmanvalloitus ja perusluonteenpiirre ilkeys. Ei mitenkään omaperäistä, ei kiinnostavaa. :/ Mutta luettavaa näissä silti on, ja jos vähänkään jaksaa niin lukekaa. :p

Se oli ensimmäinen kirja ,jonka luin laskematta sitä käsistäni. Se piti otteessaan eikä päästänyt irti. Muistan kun Roland taisteli hitaita mutantteja vastaan. Se kalvaa mieltäni vieläkin iltaisin. Kirja on sen tyylinen minkä laisia pitäisi olla lisää. Mies autiomaassa. Kuinka tyylikästä.

Periaatteessa en pettynyt, ehkä siksi etten edes osannut suhtautua tämän lukemiseen niin kiihkeästi kuin Houkutuksen. Kirja oli alusta (ensimmäiset kolme lukua) mielenkiintoinen, mutta sitten alkoi se Bellan niiiiiiiin pitkästyttävä kertomus masentuneisuudestaan ja siitä ettei mikään toimi. Tästä saakka kirja oli lähes tuskastuttavaa lukea, mutta onneksi saatiin pian apu Jacob Blackin muodossa - lempihenkilöni. Mutta sitten kun Jacobkin muuttui lähes täysin puolivälissä, tuntui kuin kirjasta olisi kadonnut se yksikin syy miksi lukea tätä. Asiaa ei helpottanut, että Houkutuksessa totuin siihen, että Edward olisi paikalla ja tekisi tilanteista jännittäviä auttaessaan Bellaa - yhtäkkiä Edwardia ei ollutkaan. Tässä Bella vain kuuli Edwardin äänen, ja alkoi siksi hakeutua vaarallisiin tilanteisiin, mikä haiskahti hivenen säälittävältä. Alicen ilmestymiseen asti kirja oli yhtä tuskaa lukea, mutta loppua kohden tapahtumat paranivat, vaikken ihan kaikesta tolkkua saanutkaan. Mutta loppujen lopuksi, taas kerran katsellessani kirjan kantta, pakko myöntää että en varmaan hankkisi tätä omaksi. Plussaa kuitenkin parista asiasta. Kirjan kieli oli edeltäjänsä tapaan helppolukuista, ja harmaassa sisällössä näkyi myös väripilkkuja hauskojen tilanteiden muodossa. Suosittelen silti kirjaa luettavaksi niille, jotka tykkäsivät Houkutuksesta, vaikka itse antaisinkin kaksi ja puoli tähteä. Mutta olipahan tämä lukukokemus siinä missä muutkin. Ei ole kirja eikä mikään, jossei se herätä mielipiteitä.

Aloitin lukemisen täysin välinpitämättömänä; leffa on nähty, kirjoista kuullut pelkkää hyvää. Kirjan sain 500 sivusta huolimatta luettua alle kahdessa päivässä, osaksi siksi että kirja kiinnosti paljon, osaksi koska kirjan kieli oli yllättävän helppolukuista. Kirjassa vallitsi hyvä ilmapiiri. Yksi harvoista ärsytyksen kohteista oli Edwardin jatkuvat mielialamuutokset, joista sai lukea joka toisessa lauseessa. Ja vielä kaikki ne samat kuvaukset, kaikki samat sanat ja termit joita kirjailija näissä kohdissa käytti; Ensin Edward hymyili, sitten kuulosti purevan ivalliselta, sitten hän rähjäsi, yhtäkkiä nauroikin raikuvasti, ja lopulta kiristeli leukaperiään. Ja heti perään sama rumba. Rasittavaa lukea, muttei sentään täysin pilannut kirjan tunnelmaa. Erittäin hyvä puoli oli se, että kuvittelin - rakkaustarinaksi kun luokittelevat - tämän(kin) olevan ylenpalttista lässynlässyä - onnekseni olin totisesti väärässä. Kirja oli täysin erilainen, omaa luokkaansa. Siinä oli haikeita kohtauksia Edwardin ja Bellan välillä. Yksi suosikeistani on, kun Edward viettää koko yön Bellan kanssa (pokkariversiossaa s. 304 ->). Silloin he todella opettelevat tuntemaan toisiaan, kokeilivat uusia asioita. Koko kohtaus oli herkkä. Nyt, luettuani kirjan ja katsellessani sen kantta, mietin, että omassa luokassaan kirja on hurmaava teos, mutta - vedoten neljään tähteen viidestä - muitakin vähintään yhtä hyviä löytyy.

'Carpe Jugulum' jatkaa Lancren kuningaskunnan ja noitien tarinaa. Uutena puolena nyt noitakolmikko on täydentynyt taas kolmeksi, Magratin ollessa kuningatar, kun Agnes on ryhtynyt noidaksi. Agnes on tuttu aiemmasta 'Naamiohuvit' kirjasta. De Harracka-vampyyrit tulevat Lancreen kuningas Verencen kutsuttua heidät typeryyksissään ja kaappaavat vallan. Lisäksi Muori Säävirkku joutuu vampyyrien tulilinjalle ja todelliseen henkien mittelöön kreivi de Harrackan kanssa. Vampyyrien mukana kulkee uskollinen frankenstein-palvelija Igor, joka kaipailee Vanhaa Kreiviä takaisin. 'Carpe Jugulum' on aiempia noitakirjoja synkempi, tosin nyt liikutaankiin pimeyden puolella vampyyrien parissa ja Oinasvuorten takaisessa Überwaldissa. Pratchett irvailee kirjassaan vampyyrin stereotypialle sekä monille muillekin kauhukirjallisuuden kliseelle. Samalla kirjassa käsitellään syvällisempiä asioita, kuten itsensä tuntemista ja kohtaamista sekä valtaa ja vallanjanoa. Hauskaa oli Agneksen alter ego Perdita ja Vapaiden Pikkumiesten, Nac Mac Feeglen esiintyminen 'Carpe Jugulumissa'. 'Carpe Jugulum' on taattua Pratchettia, tosin huumori on ehkä jäänyt hiukan sivummalle, mutta kirja on silti hauska ja oivaltava sekä satiirinen. Suosittelen 'Carpe Jugulum'ia jokaiselle Pratchettin ystävälle. Tosin aiempien noitakirjojen ja varsinkin 'Naamiohuvien' lukemisesta saattaa olla hyötyä kaikkien tarinan aspektien ymmärtämiseen.

Sleatorin kirjojen ideat ovat yleensä mielenkiintoisia eikä Aika-avain ole poikkeus säännöstä. Se ei kuitenkaan ole yhtä näppärä kuin esimerkiksi Sokkeloportaikko tai Avaruuspeli. Kirja kikkailee aikamatkailun mahdollisuuksilla ja myös yhteiskunnan negatiivisella kehityksellä, mikä tuntuu olevan yksi Sleatorin tavaramerkkejä. Päähenkilö on aavistuksen liian puhtoinen ollakseen kovin samaistuttava tai kiinnostava, mutta on hänelläkin hetkensä. Paradokseja kirjassa ei juuri kaihdeta ja nuori lukija saattaakin niistä hämmentyä. Lisäksi lopun hienoinen sokerisuus ja päähenkilön muiden perheenjäsenten korostettu ilkeys pistivät lukiessa vähän silmään. Sleatorin ihmiskuvaus on usein vähän turhan tyypittelevää, mutta tässä puute korostuu. Siitä huolimatta väittäisin, että teos on mukavaa välipalalukemista myös vanhemmille lukijoille, ja erityisesti nuorille, vasta scifiin ja aikamatkailuun tutustuville, se on varmasti nautittava lukukokemus.

Kahden negatiivisen arvostelun vuoksi päätin itsekin näpytellä tähän jotakin. [i]Sokkeloportaikko[/i] on aivan omanlaisensa nuortenkirja - jopa sen verran kammottava ja eksentrinen, että aikuinen saattaa saada siitä nuorta enemmän irti. Se jakaa mielipiteitä. Kirjan henkilöhahmot ovat kaikki yksilöitä, aina hiljaisesta Peteristä muita manipuloivaan Lolaan. Keskeisenä teemana toimii kamppailu inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden välillä, ja koska kirja on lähestymistavaltaan hyvin julma, se ei herätä välttämättä kovinkaan positiivia tunteita. Taustalle rakennettu dystopia yhteiskunnasta on kerrassaan nerokas, mutta koska se tuodaan ilmi lähinnä muistoissa ja henkilöhahmojen kertomuksissa, koko kummallisen vääristynyt yhteiskuntarakenne jää helposti huomaamatta. Sokkeloportaikka on enemmän kuin miltä se aluksi näyttää. Vaikka kirjan hyvän ja pahan välinen kamppailu on mustavalkoinen, se ei kuitenkaan toteudu aivan sillä tavoin kuin lukija olettaa. Joissain kohdin juonessa sorrutaan kliseisiin. Toisaalta, kun viisikko jakautuu kahteen leiriin, lopputulos ei ole itsestäänselvä - ainakaan minä en osannut heti päätellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu. Sokkeloportaikon idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja viimeinen lause on kieltämättä hirvittävä. Kirja ei kuitenkaan ole lattea tai pyöri pelkästään miljöönsä voimin - sen pinnan alla kytee paljon enemmän.

'Mystinen valtakunta' oli Pronssikronikat trilogian päätösosa ja saman tasoinen kahden aiemman kirjan kanssa. Jostain syystä en saanut tarinasta otetta, enkä myöskään tämän viimeisen osan jälkeen vieläkään oikein ymmärrä, mitä tarinassa tarkalleen ottaen tapahtui. Jotenkin oudosti otteeni tarinasta lipsui välistä koko ajan ja putoilin kärryiltä. Outo sillisalaatti, jonka loputtua en tullut hullua hurskaammaksi. Hickmanien Pronssikronikat-trilogia ei vetänyt missäänm vaiheessa vertoja Hickmanin ja Weisin yhteistyön helmille kuten Dragonlancen teoksille. Viimeinen osa oli pettymys, sillä se tuntui sekoittavan käsitystäni ja olettamuksiani tarinasta vielä enemmän. Suosittelen 'Mystistä valtakuntaa' sille, joka on lukenut aiemmat osat ja haluaa tietää tarinan lopun. Muuten koko trilogia ei ollut minusta kovin kaksinenkaan.

Hyvä? Loistava? Erinomainen? Fantastinen? Jumalainen? Vaikea keksiä riittävän ylistävää adjektiivia tälle kirjalle. Miekkamyrsky on allekirjoittaneen fantasiasivistyksessä täydellisyyttä hipova mestariteos, jonka veroista sepitettä tuskin kävelee ihan heti vastaan. Juoni eeposteluineen ja dialogeineen ei anna lukijalle hetken rauhaa, vaan mahtavaa tekstiä puskee päälle jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoisia hahmoja astuu kuvaan (Mance Rayder ja Oberyn Martell noin esimerkeiksi) ja erityisesti Jaime Lannisteriin saadaan puhallettua roppakaupalla luonnetta. Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen ilkeästä 'kuninkaansurmaajasta' kasvaa kolmososassa ihka oikea (ja traaginenki) ihminen. Myös Jon Nietos alkaa saada särmikkyyttä aluksi jopa kliseiseltä vaikuttaneen äpäryytensä seuraksi. Oman osansa muodostaa sitten kirjan 'filosofisuus'. Martin suoltaa niin terävää ajattelua, että paikoin tekee ihan kipeää, varsinkin kun jo itsessään tarkkasilmäiset ideat puetaan uskomattomaan tyylikkääseen kieliasuun.

Minä sitten kerta kaikkiaan pidän tästä kirjasta. Paljon, paljon, paljon. ^^ Kirjan aihe on omaperäinen, juoni samoin. Tapahtumat yllättävät, säilyttäen silti tasapainon maagisten tapahtumien ja realistisen kuvauksen välillä. Nykypäivään sijoittuvalla fantasiatarinalla on aina olemassa se heikkous, että kirjailija sortuu joko liialliseen fantasiointiin, tapahtumista tulee liian yliluonnollisia ja se tasapainoksi tavoiteltu realismi talloutuu korkeafantasiaa muistuttavien elementtijärkäleiden alle. Niin ei kuitenkaan ole tässä, mikä on loistava asia. Syy-seuraus -suhteet ovat myös kohdallaan. Kirja onnistuu sisällyttämään kaikenmoisia selviä fantasiaelementtejä - selvimpänä ehkä aikamatka keskiajalle - hylkäämättä silti realismin tunnetta. (Curleyn toisessa suomennetussa kirjasarjassa, Aikavartio-trilogiassa tätä samaa on tavoiteltu - menestyksekkäästi siinäkin - mutta ei kuitenkaan läheskään niin hyvin kuin tässä. Hahmoista. Kate on söpö, älykäs, yli-innokas... ja noita. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi noita ja ylpeä siitä. Se heijastuu hänen kertojaosuuksissaan, ja samoin lukijalle ilmaistaan hyvin hänen turhautumisensa Jarrodiin pojan epäuskoisuuden ja jääräpäisyyden edessä. Jarrodhan on se tarinan miespäähenkilö, hyvännäköinen - luonnollisesti - koulun uusi poika. Tosin hieman erilainen kuin muut, minkä Kate saa pian huomata. Jarrodin itsepäisyys alkoi ärsyttää minuakin, tosin se oli kuvattu sen verran vakuuttavasti että onnistuin tukahduttamaan haluni hakata kirjaa nyrkillä. :p Keskiajan tapahtumat olivat mielenkiintoisia, ja koko kertomus siitä, pystyykö Jarrod kantamaan vastuunsa ja astumaan tuntemattomaan saa arvaamattomia käänteitä. Takakannen teksti on toisaalta hyvä paljastaessaan niin vähän, mutta sen sanon että koko keskiaikajakso on huimasti mielenkiintoisempi kuin aluksi luulin. Ylensä en pidä aikamatkailukirjoista, mutta tämä oli kyllä loistava. Ylimääräiset plussapointsit vielä romanttisesta sävystä, se on selvääkin selvempi mitä pidemmälle edetään. Se on kuitenkin tavallaan toissijainen, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin söpösti kuvattu. n__n Minulla on tämä itselläni, enkä epäröinyt ollenkaan satsatessani hieman saadakseni tämän omaan hyllyyni käden ulottuville milloin ikinä haluan. On sitä tullut luettua uudelleenkin. Lukekaa, suosittelen. Jos ette pitäneet, olen kiinnostunut kuulemaan, miksi. ^^

Nuorempana löysin jostain vanhasta laatikosta kasan Yöjuttu-lehtiä ja otin ne luettavakseni, sillä ne vaikuttivat ensisilmäilyjen perusteella hyvin mielenkiintoisilta. Aloin lukea niitä ja pian olin jäänyt totaalisesti koukkuun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin seikkailuihin. Kun lehdet loppuivat, pakotin vanhempani lukuisille divarikäynneille. Jason Dark on luonut maailman, josta löytyy demoneja, vampyyreja, ihmissusia, noitia ja muita hirvityksiä joka lähtöön. Mustaveristen olentojen rajattomuus alkaa nykyään hieman kyllästyttää, sillä toivoisin tarinoihin jotakin rajallisuutta ja selkeyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että Yöjuttu-lehdet ovat ilmestyneet aikoinaan kerran kuukaudessa monen vuoden ajan, joten teeman on ollut pakko olla rajaamaton, koska muuten ideat olisivat loppuneet melko nopeasti. Se on plussaa, että Sinclairilla on päävihollisia, joiden kukistaminen on vaikeaa ja jotka esiintyvät monta kertaa aaveidenmetsästäjän vaivoina. Se luo tarinoihin yhteenkuuluvuutta ja järkeä. Nuoremmalla iällä tekstejä ei lue niin kriittisesti, joten ehkä peruskoulua käyvät saavat eniten irti näistä lehdistä.

Huolimatta siitä, etten pitänyt elokuvasta enkä innostunut kirjan lukijoiden luomasta hälystä, jossa mielipide oli joko ”Edward Cullen on ihana” tai ”Edward Cullen hehkuttajineen ja ihkuttajineen ovat ärsyttäviä”, luin kirjan ja pyrin samalla olemaan mahdollisimman ennakkoluuloton, vaikka kirjasta kuten elokuvastakin kuuli paljon mielipiteitä laidasta laitaan. Mutta eikö itse asiassa hyvä kirja ole sellainen, joka herättää tunteita? Sitä tämä kirja on ehdottomasti tehnyt, herättänyt kaikissa ihmisissä erilaisia tunteita ja sillä tavalla vaikuttanut lukijoihinsa. Tosin, kirjan lukijoiden välille selvästi kehkeytynyt kiista siitä, onko Edward Cullen ihana vai ei, ei ainakaan ole mikään houkutin uusille lukijoille. En nostanut odotuksiani varmuuden vuoksi kovin korkealle tästä kirjasta ja sainkin huomata lukukokemuksen olleen oikein viihdyttävä ja mukava. Mielelläni tartun jatko-osiin, kunhan vain saan ne käsiini, sillä kirja kyllä ansaitsee kehuja, vaikka tiukka kritiikki onkin aina välttämätöntä ja hyödyllistä. Jos haluaa lukea romantiikkaa ja vampyyrikirjallisuutta, tässä olisi siitä malliesimerkki. Bellan ja Edwardin romanttisten hetkien kuvailu oli todenmukaista ja tunnepitoista, joka kyllä vaikutti minuun erittäin positiivisesti. Bellaan oli myös hyvin helppo samaistua ja olenkin kuullut sellaisia tulkintoja kirjasta, että lukijan on tarkoitus samaistua Bellaan (ensisijaisesti tytöille tarkoitettu kirja), jolloin Edward on sitten se unelmien poikaystävä. Ihan osuva tulkinta, mutta eiköhän kaikissa kirjoissa lukija yritä eläytyä ja samaistua päähenkilöön? Ei kyseisen tulkinnan tarvitse olla välttämättä negatiivinen, sillä kaava kyllä toimii erittäin hyvin, kuten internetissä saa kummasti huomata. Pieni jännitys kirjan loppupuolella on hyvä loppuhuipennus kirjalle. Liikaa jännitystä tai toimintaa ei mielestäni saa romantiikkakirjassa olla, vaikken tätä tyylilajia paljon luekaan ehkä juuri äskeisen huomautukseni takia. Toimettomuudesta huolimatta lukija saa tarpeeksi pohdiskeltavaa Edwardin ja Bellan suhteen kehittymisestä, jolloin liika toiminnan ahtaminen tekstin sekaan olisi vain rasittavaa. Tai kuka tietää, ehkä se voisi toimiakin, mutta itse olen saanut kirjasta sen kuvan, että sen tuleekin olla herkkä ja tunnepitoinen.

Molemmat kertomukset onnistuivat tekemään minuun suuren vaikutuksen ja saivat jo alkusivuilta kannatukseni puolelleen, sillä ne ovat kovin kiehtovia ja jokin niissä osui täydellisesti nappiin omien mieltymysteni kanssa. Henkilöt vaikuttavat hyvin eläväisiltä ja päähenkilöjen puolelle on helppo asettua tarinoissa, joita pikemminkin loppupeleissä enemmän ahmii kuin lukee. Raivo on omalaatuinen, ehkä hieman omituinenkin tarina, mutta juuri se saa lukijan kiinnostuksen heräämään ja halun selvittää, mikä tämä päähenkilö oikein on miehiään. Välistä päähenkilön persoonalliset edesottamukset alkoivat jotenkin kummasti naurattaa ja hänen mielenterveytensä heittäminen on erittäin viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilöön on pakko suhtautua empaattisesti hetkinä, jolloin jotakin tapahtuu hänen etujensa vastaisesti, sillä tekosistaan huolimatta poika on loppujen lopuksi hyvinkin sympaattiselta vaikuttava nuori, jonka ongelmiin on helppo eläytyä. Pitkään marssiin on suhtauduttava vakavammin kuin Raivoon, sillä se ei ole yhtä viihteellinen, vaan todellakin pistää miettimään enemmän asioita ja on kingimäisempi. Kirjaa lukiessani mietin jossakin vaiheessa, minkä takia sata nuorta lähtee pitkään marssiin mukaan, sillä he tietävät varsin hyvin, että hännystelijät ammutaan tunteetta. Seikka ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani, sillä kertomus siemaisi mukaansa varsin nopeasti ja häivytti taitavasti ”puuttuvien palojen” pohtimisen. Tulin lopulta siihen tulokseen, ettei teoksen edes tarvitse tuoda julki kaikkia niitä kohtia, joihin lukija tahtoisi vastauksen, sillä se toimii juuri tällaisena. Lopetus on jälleen kerran kingimäiseen tyyliin niin avoin ja mieleenpainuva, että King varmasti tahallaan tahtoo kiusata lukijaa ja onnistuukin siinä jälleen kadehdittavan hyvin.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle niin nopeasti, ettei melkein perässä ehdi pysytellä Kingin normaaliin kirjoitustapaan tottuneena, jossa toiminta ei ehkä koskaan ennen ole alkanut näin äkkiä. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä negatiivinen huomautus, vaan nimenomaan tartuttaa lukijaan parantumattoman lukuvimman heti paikalla (mikäli sen itse mieltää negatiiviseksi tai ongelmalliseksi, se on todellakin sitten oma ongelma). Uskallan jopa väittää, että jos Kingin kirjat ovat mieluisia, tämä teos ei missään nimessä voi olla pettymys. Kuulolla on hyvin vaikuttava ja koskettavakin kirja, jota ei unohda, sillä siitä lopetus pitää tarkasti huolen. Muuta en sano, vaan suosittelen lukemaan ja mainostan: tämä on taattua Stephen Kingin laatua. ”Stephen Kingillä ei ole matkapuhelinta.” Karmivaa...

Ilmeisesti odotin kirjalta jotain muuta, koska en saanut siitä paljoakaan irti. Jollakin tavoin kerronta välillä kiristeli hermoja tai sai pintaan muuten vain sellaisen väkinäisen olon, joka pisti ajattelemaan, miksi ylipäätään luin koko teosta. Pari kohtaa ja ennen kaikkea loppu toimivat erittäin hyvin ja olivat vaikuttavaa luettavaa, mutta ne eivät korvanneet sitä, että kirjaa joutui lukemaan suurimmaksi osaksi fiiliksellä "kunpa tämä jo loppuisi". Kokonaisuudessaan kirjan ajatus oli toki vaikuttava ja mielenkiintoinen, nimenomaan sen vuoksi kyseisen teoksen valitsinkin. Odotukset eivät täsmänneet siihen, mitä tämä kirja oikeasti on, ja varmasti sekin vaikutti suuresti lukukokemukseeni.

Yleensä kirjaa aloittaessa tekstiä saa lukea yllättävänkin pitkään, ennen kuin tapahtumat lopulta tempaavat mukaansa, mutta Ääniä yössä onnistuu vangitsemaan lukijansa jo alkusivuilta lähtien. Se on ehdottomasti kirja, joka suorastaan pakottaa lukijan vain jatkamaan ja jatkamaan lukemista, eikä tarjoa sujuvaa kuvailua pelkästään päähenkilön tekemisistä, vaan myös parin muun keskeisen henkilön edesottamuksia seuraillen. Kirjasta mukaansatempaavan tekevät ennen kaikkea sopiva määrä jännitystä ja kirjan edetessä yhä enemmän kasvava uteliaisuus koiran erikoista käytöstä kohtaan sekä myöhemmin salaperäisempi toinen koe-eläin. Kirjan alku on erittäin hyvin onnistunut, sillä se herättää oitis mielenkiinnon ja kannustaa lukemaan enemmän. Kirjan luettuaan ei voi olla mitään muuta kuin vaikuttunut, sillä mielenkiinto pysyy uskomattoman hyvin vireillä koko lukemisen ajan. Sellaista ei koe läheskään kaikkien kirjojen kanssa. Ääniä yössä on ehdottomasti yksi Koontzin parhaimpia ja taitavampia teoksia, joita olen lukenut. Asioiden pikkuhiljaa paljastuessa uteliaisuus ja mielenkiinto heräävät yhä enemmän, sillä sopivin aikavälein tapahtuvat paljastukset tuottavat kiinnostusta takuuvarmasti tuplaten lisää.

Tämä kirja oli pettymys. Saman kirjailijan teos Sofian maailma oli niin loistavasti onnistunut ja toimiva esitys, että ehkä Pasianssimysteeriolla ei missään vaiheessa ole ollutkaan mitään mahdollisuutta lunastaa odotuksiani. Kirjan idea sinänsä on mielenkiintoinen, ja kirja sisältää paljon hyviä oivalluksia erityisesti pasianssiin liittyen, mutta siihen se sitten jääkin. Olin pettynyt kirjaan alusta lähtien, johtuen kielestä. Minusta on viime aikoina tullut kielen suhteen varmaan aika nirso, joten tällainen töksähtelevyys ärsytti melkoisesti. Ehkä kirja on tarkoitettu nuoremmille ihmisille kuin minä, en tiedä, niin että asiat pitää sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti ilman että tulee epäselvyyksiä, mutta joka tapauksessa tuollainen kielenkäyttö pilasi kirjan tunnelmasta paljon, samoin minun lukukokemuksestani. Noh, mitäs olen tottunut nauttimaan kirjani kielen tasoltakin alkaen monimutkaisina ja ajatusta vaativina. Juoni ei tarjonnut mitään erityistä jännitystä eikä kiinnostavuutta. Potentiaalia oli, ja hyviä ideoita, mutta ne menivät hukkaan. Suurin kekseliäisyys esiintyi pullakirjan tarinassa, mutta juonenkuljetuksen osalta siinäkin vajottiin sellaiseen kliseisyyteen, että alkoi melkein itkettää. Henkilöhahmoihin olin aika turhautunut. Isä joi ja ennen kaikkea filosofoi liikaa. Eihän filosofiassa ole mitään vikaa (se on hieno asia, juu juu), mutta tässä kirjassa filosofoinnin aihe oli kulunut: miten ihmeellinen paikka tämä maailma onkaan! Ja pahaksi onneksi olin huomannut maailman olevan ihmeellinen jo ennen kuin luin tämän kirjan. Tiivistettynä: paljon hyviä ideoita, mutta suurin osa pilataan tökerön käsittelytavan takia.

Hearnin trilogia vaikutti ensivilkaisulta erilaiselta, eksoottiselta spefiltä ja osien tenhoavat nimet houkuttivat minut lopulta tarttumaan Satakielilattiaan. Runollisen sijasta teos osoittautui kuitenkin melko köykäiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka tuntuu etsivän yleisöä joka suunnalta, vaan ei löydä. On ilmeistä, että Hearn on tehnyt taustatyönsä ja teoksessa on paikoin pikkutarkkojakin kulttuurihistoriallisia viittauksia, joita ei kummemmin selitellä, vaan hyvä ymmärtäminen edellyttää jonkin verran perehtyneisyyttä 1600-1700-luvun Japaniin. Samoin kirjan seksuaaliset ja väkivaltaiset sävyt viittilöivät luokseen aikuista yleisöä. Mutta varoitus: kirja on kerrontateknillisesti melko epäkypsä, lähtien vaikkapa teini-ikäisistä päähenkilöistä ja näiden tylsästä, suorasukaisesta psykologiasta. Paino on ehdottomasti pikemminkin juonessa, joka onkin kudottu suhteellisen näppärästi, kuin tunteissa ja tunnelmissa, joiden kuvaamista leimaa suoranainen kömpelyys. Japanilaisen estetiikan hienopiirteisyydestä Hearnin taidot jäävät kauas. Myös pekulatiivisen fiktion osuus on ohuenlainen, mutta onneksi sarjalla on ensimmäisen osan jälkeen vielä mahdollisuus syvetä. Tämä nopeatempoinen, ninjailulla ja romanssilla höystetty seikkailukertomus vedonnee siis lähinnä yläasteikäisiin, jotka odottavat japanilaisuutta pikemminkin sisällöltä kuin tyyliltä ja ovat valmiita kaivelemaan taustatietoja esimerkiksi Japanin kristittyjen vainoista.

'Lunastuksen arkki' on tajunnan räjäyttävä ja katharsinen lukukokemus, todellakin 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin' arvoinen jatko-osa Reynoldsin tuotannossa. 'Lunastuksen arkki' kutoo kahden aiemman kirjan henkilöiden kohtaloita yhteen tuoden samalla mukaan uusiakin henkilöitä, kuten Clavain, Felka ja Rementoire. Yhtyneistä selvisi paljon uutta kirjan aikana, samoin Valonarkeista. Myös tukahduttajat astuivat nyt esiin, aloittaen ihmiskunnan tuhoamisen. Tosin minulle jäi epäselväksi, johtuiko tukahduttajien tulo siitä, että Dan Sylveste laukaisi Kerberoksen ansan, vaiko siitä että Galiana törmäsi Susiin vaiko jo aiemmin 'Timanttikoirien' Veritornin laukeamisesta. 'Lunastuksen arkin' tarina jakautui moneen osaan, kuitenkin pääosin seuraten yhtyneiden ja toisaalla Äärettömyyden kaipuun miehistön tarinoita, jotka lopulta kietoutuivat yhteen. Uusi kirja myös syvensi juonta entisestään, ratkaisten vanhoja mysteereitä, kuten Mademoisellen arvoituksen, mutta jättäen samalla uusia auki. 'Lunastuksen arkissa' myös Kapteeni joutuu hyväksymään muodonmuutoksensa ja tekemään omat ratkaisunsa menneisyyden kanssa. Yllättäen myös Dan Sylveste palaa näyttämölle ja myös Haadeksen matriisilla on vielä sijansa tarinassa. 'Lunastuksen arkki' kosketti sielua pohjamutia myöten ja sai minut niin koukkuun, että luin kirjan melkein siltä istumalta. Suosittelen 'Lunastuksen arkkia' jokaiselle, mutta tarinasta saa paremmin kiinni, jos on lukenut 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin'. Arvosana: 10.

Verrattuna aiempiin Liikkuvan Linnan kirjoihin, Rönsyilevä talo oli pettymys, minusta koko tarina tuntui pikaisesti kokoon hutaistulta. Jopa pahikset, Lupokki ja prinssi Ludovic, tuntuivat tyhjiltä ja littanoilta henkilöiltä, joilla ei tuntunut olevan mitään syvyyttä ja heidän motiivinsakin jäivät mystisiksi. Charmainissa oli syvyyttä, mutta hänen laiskuutensa, sen peittely ja saamattomuus ottivat päähän. Peter myös oli ärsyttävä henkilöhahmo, joka jäi aika syrjään. Howl, Sophie, Morgan ja Calcifer olivat kiinnostavia, mutta jäivät harmillisen syrjään. Kuningas ja prinsessa taas olivat oudon typeriä. Kirja oli yhtä sekasortoista sillisalaattia alusta loppuun, jossa uusiin asioihin oli sekoitettu edellisistä kirjoista tuttuja asioita, kuten talon ovet jotka johtavat moniin paikkoihin. Kulkuri oli kiintoisa, koska se jäi mysteeriksi aina kirjan loppuun asti. Siniäisten kautta piikiteltiin ihmisten yleistä harhaluuloa siitä, ettei palveluskunta muka koskaan tiedä asioista mitään. 'Rönsyilevä talo' on selvä tason romahdus verrattuna aiempiin, mutta jaksaa kyllä kahlata loppuun asti. 'Rönsyilevää taloa' suosittelisin vain niille, jotka pitivät 'Liikkuvasta linnasta' ja 'Leijuvasta linnasta'. Arvosana: 6.

'Peili' jatkoi tuttua Septimus Heap-kirjojen linjaa, värikkäine mutta yksitasoisine henkilöineen, joista ainoastaan Marcellus Pye oli moniulotteisempi henkilö. Kuningatar Etheldredda oli yksinkertaisesti vain päästään vinksahtanut sekopää, jota kukaan ei rohjennut listiä pois päiviltä ja hän kuolikin ihan vahingossa. 'Peili' oli tavallaan pohjustus seuraavalle kirjalle, joka keskittyy Nicon ja kumppanien pelastamiseen menneisyydestä aikapeilien tuhouduttua. Pieni arkipäivän omituisuuksiin ja byrokratiaan sisältyvä absurdius, kuten Satamakaupungin tullilaitoksen varastossa tapahtuvassa kohtauksessa. Välistä tarinan ratkaisut tuntuivat liian yksinkertaisilta tai täyskäännöksiltä, minkä seurauksena kirjan sisäinen logiikka natisi välistä liitoksissaan. Kuten TheDarkMission sanoo, Jennan ja Septimuksen oksettavan naiivi ja täydellinen hyvyys käy hermoille, tosin välistä tämä tuntuu sortuvan heidän typeryydekseen ja sinisilmäisyydekseen. Septimus alkaa melkein olla Tinttimäinen sankari vailla ominaisuuksia, jonka tehtävä on vain heijastella kumppaniensa eksentrisiä luonteenpiirteitä ja toimia näitä yhteen kokoavana pisteenä. 'Peili' on mukava ja sujuva luettava, jossa ei tarvitse paljon aivojaan rasittaa ja jonka suurin anti on huumori. Suosittelen niille jotka pitivät Sagen aiemmista teoksista. Arvosana: 7+.