Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Luin Legendan syksyllä 2003 suomennoksen ilmestyttyä. Tämä oli ensimmäinen Gemmellini, ja olin kuullut kirjasta ja kirjailijasta paljon ennakkohehkutusta. Legenda on mukana useilla "kaikkien aikojen tärkeimmät fantasiaromaanit" -listoilla, ja monet sanovat sitä Gemmellin parhaaksi työksi. Näihin odotuksiin kirja ei täysin päässyt, mutta yllätti silti myönteisesti. Legenda on hyvin kirjoitettua herooista fantasiaa. Teksti kulkee sujuvasti ja on todella helppolukuista. Hyvän ja pahan suhde ei ole mustavalkoinen, ja henkilöihin on käytetty vaivaa, erityisesti Drussiin. Legendasta näki kuitenkin selvästi, että kyseessä on kirjailijan esikoisromaani. Tarinassa on joitakin kömpelyyksiä, ja muistaakseni lopetus jätti parantamisen varaa. Kirja on merkitty sarjan avausosaksi, mutta se toimii hyvin itsenäisenä teoksena.
Uusi kevät oli ihan kiva, luin kirjan sen ilmestyttyä englanniksi. Olisin kyllä mieluummin tarttunut sarjan 11. osaan! Valkoisen tornin tavallisesta elämästä sai lisätietoja, ja oli helpottavaa seurata vaihteeksi tarinaa, jossa ei ollut kymmentä sivujuonta. Suurin ongelma kirjassa oli se, että tiesin loppuratkaisun ennakkoon. Olin nimittäin lukenut vuonna 1998 julkaistun samannimisen novellin, jonka Jordan nyt pidensi romaanimittaan.
Seitsemäs osa on hieno päätös sarjalle. Suuresta pituudesta huolimatta juoni eteni koko ajan vauhdikkaasti. Kirjan lopetus eli Rolandin kohtalon selviäminen oli minusta erittäin hyvä, vaikka jotkut ovat sen tyrmänneet. Pidin paljon myös teoksen eeppisestä tunnelmasta. Kirjassa taphtuneet kuolemat järkyttivät, ja muidenkin päähenkilöiden kohtalot vetosivat tunteisiin. Se, miten tarinan pääpahikset hoideltiin, on herättänyt suuttumusta osassa faneista. Minusta tämä oli toimivaa lukijan odotusten keikauttamista. Seiskaosa voittaa mielestäni kolme edellistä, mutta ensimmäisiin kirjoihin vertailu on vaikeaa. Niiden lukemisesta on yksinkertaisesti niin pitkä aika.
Susannan laulun yllätti olemalla oikeasti hyvä kirja. Se herätti samanlaisia tuntemuksia kuin kolme ensimmäistä osaa aikoinaan. Kirja oli juuri sopivan pituinen verrattuna ylipitkiin neloseen ja viitoseen. Mitään turhaa venytystä ja menneiden tapahtumien kertomista ei nähty, vaan toimintaa oli alusta loppuun ja juoni eteni kunnolla. Alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että kaiken sarjassa tapahtuneen taustalla on yhteinen juoni ja tarina voi saada järkevän päätöksen. Maailmasta ja sen historiasta kerrottiin kiinnostavia tietoja, mikä auttoi hahmottamaan paremmin tapahtumia. Pidin myös siitä, että pääpahikseen Purppurakuninkaaseen viitattiin jatkuvasti. Lukiessa todellakin tuntui siltä, että Mustan tornin kaatuminen on lähellä. Eniten kirjassa häiritsi lopetus: tapahtumat jäivät täysin auki. Susannan laulu ei pärjännyt kolmelle ensimmäiselle osalle, mutta voitti selvästi kaksi edellistä. Se on mielestäni paras Musta torni -romaani sitten Joutomaan, sarjan päätösosa alkoi tämän jälkeen kiinnostaa ihan uudella tavalla.
Callan sudet oli ihan kelvollista luettavaa, kyllä sille uskaltaa kolme tähteä antaa. Suurin ongelma minulla oli siinä, etten enää muistanut edellisten osien tapahtumia. Luin neljä ensimmäistä Musta torni -kirjaa putkeen noin viisi vuotta aiemmin, enkä ollut edes selaillut niitä uudestaan. Onneksi King laittoi kirjan alkuun lyhyen kertauksen aiemmista tapahtumista. Suosittelen romaanin Painajainen lukemista ennen Callan susia, sillä yksi sen päähenkilöistä saa suuren roolin tarinassa. Callassa häiritsi aivan liian suuri pituus tapahtumien määrään nähden: yli 800 sivua kovakantisena. Kirjaa olisi voinut tiivistää huomattavasti. Oli tämä sentään lyhyempi kuin neljäs osa, eikä aikaa käytetty ainoastaan menneiden tapahtumien kertomiseen. Juoni jopa eteni. Kirjan päätös oli myös onnistunut ja toi mieleen Sofian maailman. Lopetus antoi hyvät lähtökohdat viidenteen osaan, joka on onneksi selvästi lyhyempi.
Ihmeellistä. Sitä tarttui kirjaan hyvin epäilevin käsin -ja aluksi epäilys vain kasvoi. Ennalta-arvattavuus, tapahtumien hidas kulku ja tyhjäntoimittaminen, sitä se minusta oli. Ihmetellen itseänikin jatkoin eteenpäin, jotain siinä kirjassa oli. Jotain, jonka takia täytyi kääntää seuraava sivu. Ja kun loppujenlopuksi, siinä reilusti yli kirjan puolenvälin, alkoi tapahtua jotain mielenkiintoista. Piti kääntää sivuja ennen kuin niitä ehti lukea ja sitten kääntää takaisin. Tekstin tahti kiristyi kaksinkertaiseksi, eikä enää oikein voinut päätelläkään mitä tapahtuisi. Kirja ei kuitenkaan (_tietenkään_) hukannut genreuskollisuuttaan, ja nyt puhun romantiikasta enkä fantasiasta. Loppu jäi jatkon kannalta täysin auki. Sitten rahastetaan jatko-osilla.
Kirja ei tehnyt minuun myönteistä vaikutusta. Hyvänä puolena päähenkilö oli kiinnostavampi kuin täysin ylivoimainen Drizzt, ja kirjan alku vaikutti ihan lupaavalta. Mutta pitemmälle lukiessa paljastui, että juoni oli vain yksityiskohtaisesti kuvattuja taistelukohtauksia Drizzt-romaanien tyyliin. Olisin varmasti nuorempana pitänyt, mutta ei tällaista enää aikuisena jaksa. Kyllä Ylistyslaulu voitti viimeiset lukemani Drizzt-romaanit, mutta en jatkanut Pappiskvintettiä eteenpäin. Demonisota-sarja on mielestäni parasta, mitä Salvatore on kirjoittanut.
Pidin Ilmestysten avaruudesta. Juoni oli kiinnostava, kirjassa oli loistavia ideoita ja Reynoldsin luoma tulevaisuuden maailma, jossa tähtien välillä matkustetaan alle valonnopeudella, tuntui omaperäiseltä. Henkilöhahmot jäivät aika ohuiksi, mutta ei se oikeastaan häirinnyt. Kirjan alussa sata ensimmäistä sivua olin melko pihalla termeistä, mutta vähitellen kaikki selvisi. Lopetus ei ollut aivan niin jännittävä, mitä kirjan alkupuolen perusteella odotin. Ilmestysten avaruus aloittaa sarjan, mutta tämä toimi ihan itsenäisenä teoksena.
Ihan loistava. :) Minä tosiaan pidin tästä ja paljon. Alku veti heti mukaansa, ja jotenkin se kaikki omanlaisuus ja mielenkiinnon herättävät hahmot ja ennen kaikkea tapahtumat, joita ei voinut arvata etukäteen olivat se koukku, joka sai lukemaan tämän yhdeltä istumalta. Tiivistunnelmainen, hämäävän ohut kirja. Ohut kyllä, mutta sisällöllisesti ja tasollisesti hyvinkin paksu. Miinus siitä, että tuntui kyllä loppuvan kesken. Mutta toisaalta, loppu sai haluamaan lisää ja siksi on jatko-osat keksitty. ;) Corwin... on erikoinen hahmo. Samoin hänen sisaruksensa, mielenkiintoisia omalla tavallaan. Erityistä on myös heidän keskinäiset välinsä ja pyrkimyksensä, jotka on esitetty samalla selvästi ja epäselvästi, yksinkertaisen taidokkaasti. Mitähän muuta... niin, maailma; Amber ja kaikki muut. Jotenkin se kaikki "taikuus", mitä heille on normaalia. Se spiraali(?)/reitti, jota oli käveltävä. Pelikortit. Maalaukset. Kaikki. Annoin viisi tähteä. :)
Nyt päästiinkin jo vauhtiin! Kerta kaikkiaan parempi kokonaisuus kuin sarjan ensimmäinen kirja. Juonta löytyi, ja aika paljonkin. Lisää iloa lukemiseen toivat murteet, joita kirjan henkilöt puhuivat. Nonna on saavuttanut enemmän voimia kuin ensimmäisessä osassa. Silti hän on vielä aika nuori, ja häntä opastamassa on monta vahvaa hahmoa. Myöskin Nonnan puoli mietityttää; onko hän hyvä vai paha? Hän pitää kylmästä ja pimeydestä, ja taitaa olla uponnutkin siihen puoliksi. Lopussa tapahtunut kohtaaminen ja Nonnan lupaus nostavat vielä arviotani. Huonoina puolina pitäisin Nonnan tiettyä neutraaliutta. Missä hänen tunteensa ovat? Hän suhtautuu liki kaikkeen kuin jääkalikka, ja muutenkin tunteiden ja tuntemusten vaikutusten kuvaaminen on jäänyt hyvin vähille kaikkien tapahtumien ja maisemien kuvaamisen varjossa. "Varjoissa vaeltaja" sai tarttumaan heti seuraavaan sarjan kirjaan innosta väpättäen. Odotan siitä vieläkin mehevämpää kokoinaisuutta kuin tästä, uskon sarjan vain paranevan vanhetessaan!
Kannen perusteella valittu kirja osoittautui "ihan kivaksi". Alku oli jotenkin liian tavallinen, eikä kerronta temmannut mukaansa. Jätin kirjan kesken, melkein vein takaisin kirjastoon, mutta jostain syystä jatkoin sittenkin lukemista. Alun tapahtumat oli kuvattu samaan aikaan liian nopeasti ja jotenkin huolimattomasti. Ihan kuin kirjoittaja olisi tahtonut alusta eroon sillä siunaaman hetkellä. Nonna ja Gunhilde olivat koko ajan ensin muuttamassa, sitten asettumassa aloilleen ja taas muuttamassa. Juuri oli Nonna päässyt vankityrmästä kun taas häntä vainottiin. Kun viimein ensimmäiset 150 sivua olivat takana, tarina saattoi alkaa. Skaflocin raunioilla kirja viimein sai minusta pikkuisen otteen. Loppua kohden jännitys ei kiristynyt. Aivan kuin olisi lukenut jonkin paremman kirjan alkua. Loppuratkaisu oli mitäänsanomaton, mutta kelvollinen. Kerta kaikkiaan hyvän sarjan ainoa huono osa. Olen onnellinen kuitenkin että tuli luettua, seuraavat osat ovat huomattavasti parempia.
Heti kirjaan tartuttuani olin koukussa. En sillä lailla koukussa, kuin yleensä kirjaan ollaan, vaan täysin transsissa. Tässä se nyt oli, se kirja jota olin etsinyt jo kauan! Alku kiehtoi heti, lähinnä minäkertojan ansiosta. Sellaisia fantasiakirjoja on harvassa. Lisäksi tämän kertojan äänessä oli tiettyä syvyyttä, tapahtumista kerrottiin muutakin kuin vain "sitten tuota sitten tätä sitten tuo kuoli". Kirja oli enemmän kuin todellinen, se oli vielä todellisempi. Salamurhaajan oppipoika on viisitähtisen upean arvostuksensa ansainnut, ainoana haittana oli tässä ensimmäisellä lukukerralla julmuus. Ehkä 13-vuotias oli silloin vielä liian nuori lukemaan tätä. Mutta en voinut jättää keskenkään. Näin tästä sarjasta unia viikkotolkulla.
Hienosti punottu kertomus sijoittuu synkän kiehtovaan fantasiamaailmaan. Kirja on dekkaritarina fantasian mausteilla. Kertomuksen juoni on jännittävä, mielenkiintoinen ja selkeä. Tarinan hahmot ovat erikoisia omineen synkähköineen historioineen, jotka herättävät kenentahansa fantasianystävän mielenkiinnon. Kirja pitää lukijaa kynsissään loppusivuilleen saakka. Kirjassa on kuitenkin vielä erikoinen roolipelimäinen tunnelma, mutta se ei paljon tahtia tai laatua haittaa.
Kirja alkaa kiehtoa heti, kun on lukenut takakannen, joka lupailee paljon, eikä petä niitä lupauksia. Jokaisen kirjoja rakastavan ihmisen on varmasti helppo lukea tämä teos, joka viehättää loppuun saakka. Tarinassa on joatin mitä en ole löytänyt muista aiemmin lukemistani kirjoista. Siinä kerrotaan jokaisen lukutoukan suurimmasta unelmasta ja pahimmasta painajaisesta. Ainoa asia, joka saattoi hieman ärsyttää oli se, että päähenkilöstä oli tehty hieman liian täydellinen tyllerö. Suosittelen lämpimästi jokaiselle fantasian ystävälle.
Rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se vei mukanaan. Kliseitä toki kirjasta saattaa löytyä, mutta se ei tahtia tai juonta haittaa. Kirja oli mielenkiintoinen ja teemana pyörivä seitsemän kuoleman syntiä toimi hyvin. Kirjaan oli hauskasti sujauteltu lisukkeena tietoa Tonavan varrelta löytyvistä kaupungeista ja hirviötaruista.
Keplo Leutokalma on hervottoman hauska, sekä sopivan jännittävä fantasiaseikkailu. Sophien ja Keplon väliset dialogit ovat mitä hauskinta luettavaa. Juoni heittää yllätyksiä joka nurkan takaa ja jaksaa huvittaa samalla kun nostaa jännitystä pykälä pykälältä. Kirjailija on onnistunut luomaan erikoisen ja omanlaisen fantasiamaailmansa, johon mahtuu niin monenlaisia hahmoja ja juonen käänteitä ettei lukijan mielenkiinto taatusti sammu ennen loppua ja lopun jälkeen jää janoamaan jatkoa tälle hulppealle tarinalle. Suosittelen ehdottomasti kaikille hyvän fantasian ystäville. Arvosana:9
Pidän Thomas Riiminiekasta kovasti, se on omaperäistä ja mielikuvituksellista fantasiaa. En tuntenut ennestään keskiaikaista balladia, johon tarina perustuu, mutta tämä ei häirinnyt lukemista. Kirja on tiiviin juonen takia melko ohut, tekstissä on mukana paljon laulunsäkeitä, ja lukujen alkuihin on sijoitettu lainauksia alkuperäisestä balladista. Yhtään taistelukohtausta ei löydy. Kirjassa käytetään erikoista kerrontatekniikkaa, ensimmäisen 60 sivun jälkeen olisi voinut luulla, että kyseessä on "puhdas" historiallinen romaani. Minä-kertojakin vaihtuu kolmesti tarinan aikana. Tapahtumapaikkaa ei kertaakaan nimetä, mutta lukijan on helppo päätellä, että teos sijoittuu Skotlantiin. Kirjassa on todella koskettavia kohtauksia ja henkilönkuvaus on onnistunutta, mutta parhaaksi asiaksi nostaisin Kushnerin proosan. Teksti on kaunista ja tyyliteltyä, mutta helppolukuista. Paras jakso romaanista oli Haltiamaassa tapahtuva, haltioiden valtakunta ja sen asukkaat kuvataan erittäin kiinnostavasti. Thomas Riiminiekka on palkintonsa ansainnut, ja aion ilman muuta kokeilla Kushnerilta toistakin kirjaa.
Olipa hidas lukukokemus. En meinannut saada kirjaa ollenkaan loppumaan. Jotenkin oli vain olo, että tämä oli tylsempi kuin muut osat. Loppua kohden kirja "mielenkiinnostui" ja se soljui mukavasti eteenpäin. Jatko-osaksi (ja keskiosaksi, huom!) kirja on ihan hyvä, mutta ei yhtä hyvä kuin Hiidenpata. Kirjassa ei ollut sitä tiettyä jännitystä (ennen loppua) mitä oli kahdessa ensimmäisessä osassa. Mutta ihan mukava lukukokemus, vaikkakin mulle vähän hidas x) Arvosana koko paketista (aina laskien mukaan kauniin kansikuvan) antaisin 8- tai 8. Suosittelen. ^^
Tietokirjojen ongelma on juuri se, että niissä ei ole juonta. Niitä on niin paljon vaikeampi ruveta arvostelemaan. No, kokeillaan. Itse tykkään kirjasta. Tekstissä kerrotaan oleellisia asioita fantasiaolennoista, ja piirrustukset antaa hyviä kuvia olenoista (mutta basiliski; mitä hittoa?!). Itse luen eniten Tarueläimet ja Myyttiset oliot - osioita, koska ne kiinnostavat eniten. Osa-alueet ja aiheet on helppo löytää sisällysluettelosta, mikä tekee kirjasta erinomaisen ja helpon hakuoppaan. Suosittelen minäkin fantasiasta kiinnostuneille.
Taikavaras on ihan viihdyttävää fantasiaa. Varas päähenkilönä ei ole mitenkään uutta, mutta tarinasta löytyi positiivisia puoliakin, sekä juonesta että muista tapahtumista. Maailma jäi hieman toispuoliseksi, samoin osa henkilöistä. Toisaalta taikuuden olemus oli kuvattu minusta oivaltavasti. Ei välttämättä uudenlaisesti, mutta kohtalaisen oivaltavasti ja mukavalla tavalla. Henkilöistä Conn oli päähenkilö, ja kohtalaisen uskottava siinä. Pihlavakin kelpasi, mutta jotenkin Ikimyksen sisin jää aikalailla piiloon. Pahan ja hyvän jako on selkeä, pahta ovat pahoja ja hyvät hyviä. Tarinan kerronta oli mukavasti jätetty osin ikimyksen päiäkirjasivujen varaan. Ne oli toteutettu hienosti, siitä suuri plussa. Nuortenfantasiaa, mutta ei läheskään surkeinta osastoa. :)
Audiovisuaalisen viihteen aikakautena kirjojenkin on pyrittävä olemaan enemmän kuin kirjoja, autenttisen tuntuisia paloja toisista todellisuuksista. Cathyn kirjan tapauksessa materiaalinen kokonaisuus onkin todella huolellisesti rakennettu muistuttamaan töherreltyä päiväkirjaa, ja ohessa seuraa kunnioitusta herättävä läjä erilaisia ”dokumentteja” nenäliinasta revittyyn valokuvaan. Ennen kuin on lukenut sivuakaan, teoksen antia innostuu tutkimaan. Vaan valitettavasti, kun tarina on luettu, on todettava, ettei sen kiinnostava formaatti pelasta sen onttouttaan kumisevaa sisältöä. Tarina on tulvillaan nuoremmiksi ja modernimmiksi tuunattuja Neiti Etsivä -kliseitä ja henkilöhahmot ovat parhaimmillaankin karikatyyrisiä, täsmälleen sellaisia kuin keski-ikäiset miehet (ks. kirjailija) kuvittelevat teinityttöjen olevan. Pahimman maun suuhun jättää kuitenkin tökerö loppuratkaisu, joka lähinnä kehottaa nuorta lukijaa ostamaan myös jatko-osan. Ajatus monimateriaalisesta nuortenkirjasta on toki kaunis ja uppoaa varmasti yleisöönsä, mutta itse kirjallisen aineksen jättäminen näin puolitiehen on lukijan kuin lukijan aliarvioimista. Tartuin tähän teokseen ”ammatillisesta kiinnostuksesta” tämän tyyppisen oheismateriaalin käyttöön, ja se oli paremmin tehtyä kuin odotin, mutta huonommin sidottu tarinaan kuin osasin kuvitellakaan. Jatko-osa tai edes kirjailijan muu tuotanto eivät houkuttele lainkaan.
Kun on tottunut lukemaan vain aivojen toisella puolikkaalla. Tuntuu hieman monisyisemmän kirjan kahlaaminen siltä, kuin tarpoisi täinä tervassa. Näin minulle ainakin kävi Rautakalan kaupungin kanssa, sillä nyt ei riittänyt lukeminen, vaan lukemaansa piti hieman pohtiakin. Nimittäin: Ingsin erikoinen ja omaperäinen maailma ei osoittautunutkaan niin kiehtovaksi kuin odotin. Toisaalta juoni, vaikka ihan kelvollinen sekin oli, ei varsinaisesti 'temmannut mukaansa'. Rautakalan kaupungin ansiot olivatkin hieman muualla, nimittäin teemoissa. Ings nimittäin esittää oikein hienoa pohdintaa siitä, millaista olisi elää rajallisessa maailmassa. Tätä kautta hän johtaa lukijansa miettimään mikä elämässä todella onkaan tärkeää. Summa summarum: Rautakalan kaupunki on hyvä kirja pohtivampaa kirjallisuutta hakeville. Viihteen etsijöiden kannattaa suunnistaa muualle.
Pidän Korppien kesteistä erittäin paljon, se oli paras lukemani kirja vuonna 2005. Itse asiassa teos yllätti myönteisesti, sillä luulin pilkkomisen laskevan tasoa. Olihan tämä periaatteessa vajaa kirja, mutta yllättäen se ei häirinnyt. Luin romaanin alkukielellä. Martin osaa kirjoittaa uskomattoman hyvin, ja kirja koukutti vahvasti. Cersei-juoni oli Kestien parasta antia, erityisesti juonittelu kuningatar Margaerya vastaan. Cersei paljastui vielä pahemmaksi henkilöksi kuin miltä aiemmin vaikutti, mutta tunsin yhdessä kohtauksessa vähän sääliäkin häntä kohtaan. Koska Tyrion puuttui, suosikkihenkilöni kirjassa oli Jaime Lannister. Hänen kehityksensä oli taas hienoa seurattavaa. Kirjan jakaminen juonilinjojen mukaan tuntuu oikealta ratkaisulta. Jos teos olisi laitettu vain keskeltä puoliksi, olisi näkökulmahenkilöitä ollut älyttömästi. Sansalle ja Aryalle olisi saattanut tulla vain yksi luku molemmille, ja kaikki olisi jäänyt kesken.
Tykkäsin kovasti Unohdetusta Ombriasta, se on kaukana perusfantasiasta. Kirjan tunnelma oli vahva, erityisesti pidin rapistuvan Ombrian kaupungin kuvauksesta. McKillip tunnetaan hienosta kielenkäytöstään, eikä tämä teos ollut poikkeus. Päähenkilöistä paras oli mielestäni Ducon. Romaani oli suomennettu hyvin, olin aiemmin tutustunut kirjailijaan vain alkukielellä. Jos tätä vertaa lukemiini McKillipin varhaisiin kirjoihin (The Forgotten Beasts of Eld ja Riddle-Master-trilogia), niin juonenkuljetus ei ollut nyt yhtä suoraviivaista. Vanhemmat kirjat joku voisi luokitella myös nuortenkirjallisuudeksi, mutta Unohdettu Ombria tuntui selvemmin aikuisille suunnatulta. Kansikuva sopi hyvin kirjan tunnelmaan, sen tekijä oli selvästi lukenut Ombrian. Mutta en varmaankaan kehtaisi näyttäytyä kirjan kanssa julkisella paikalla...
Vaikka Haltiamaan kuninkaantytär on fantasiakirjallisuuden kiistämätön klassikko, ei se oikein iskenyt minuun. Suurin ongelma oli kunnollisen juonen puute sekä ohuet henkilöhahmot. Dunsany kirjoittaa kauniisti ja suomennos oli hyvää, mutta kirjoitustyyli alkoi rasittaa tarinan edetessä. Olen lukenut kirjailijalta yhden novellin, Welleranin miekkan, josta muistan pitäneeni. Ehkä Dunsany toimii paremmin lyhyinä kertomuksina. Haltiamaan kuninkaantytär oli jonkinlainen pettymys, vaikka kirjalla on ansionsa. Suosittelen kuitenkin teokseen tutustumista, muut voivat saada siitä enemmän irti.