Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
No, lähdetään liikkeelle siitä, että kirjan on kirjoittanut 15-vuotias teinipoika. Siihen nähden kirja on aivan hyvä. Mutta sitten kun ajattelee muita saman kaltaisia, ja parempia kirjoja, niin ei voi olla kuin pettynyt. Siitä huolimatta kaikessa kliseisyydessäänkin juoni on mukaansa tempaava, ja pahimmalta päänvaivalta säästyy kun ei suhtaudu siihen sadan prosentin vakavuudella. Ongelmana on oikeastaan se, että Eragonissa ei ole mitään omaa, tai ennenkuulumatonta. Henkilönä Eragon on harvinaisen tylsä, vaikka kieltämättä Paolini kuvaa hänen ajatusmaailmaansa hyvin. Eragonin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö on Brom, koska hänen merkityksensä viimekädessä on todella suuri ja hänestä paljastuu aina jotain uutta. Haltiat, kääpiöt jne. olivat aika puuduttava elemetti ja Eragon olisi ollut hitusen verran parempi ilman niitä. Häiritsevä asia on myös se, että Eragon on kirjoitettu aika lapsekkaalla tavalla, vaikka siinä kuvataankin paikoittain aika raakoja asioita - no, onhan kyse kuitenkin nuorille suunnatusta kirjasta. Eragon sopii minusta parhaiten 12-15 vuotiaille nuorille.
Hmm. Minulla olisi pitkälti samaa sanottavaa mitä Taika sanoi arvostelussaan. Turha sitä kuitenkaan toistaa. :) Lukekaa se. Mutta muutakin. Houkutus jatko-osineen on juuri sellaista kevyempää viihdettä, jota lukee omaksi ilokseen ja saadakseen viihdytystä. Vieras on aikuisempi, hitaammin etenevä ja pohdiskelevampi kuin se toinen sarja. Tälläisistä kirjoista joko pitää tai ei pidä, luulisin. Jotkut jotka tarttuvat tähän vain, koska ajattelevat löytävänsä toisen Houkutuksen, saattavat pettyä, kyllästyä tai/ja jättää kesken, koska eivät jaksa lukea tälläistä. Mutta olen sitä mieltä, että ennakkoluulojen jättäminen kannattaa. Vaikka inhoaisit Houkutusta ja sen jatko-osia, vaikka inhoaisit Stephenie Meyeriä (tai juuri sen vuoksi), lue tämä kirja jos vain uskot jaksavasi. Se on parempi kuin minä aluksi odotin, totaalisen erilainen kuin kirjailijan muut teokset. Erityisesti minä pidän tässä hahmoista. Tausta, yhteiskunta ja muut miljöö-asiat ovat sivussa, kerronta ja tarina keskittyvät henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin, ja siinä tapauksessa henkilöistä pitäminenhän on suuri plussa. :p Turha ruveta erittelemään hahmoja ja heidän ominasuuksiaan (lukekaa itse ;p), mutta tekisi mieli tehdä hahmoluetteloa ja lisäillä sydämiä useammankin henkilön perään. Minä siis pidin tästä. Pidin, paljon. kansikuva nyt on hieman outo, mutta ei sillä väliä, älkää antako vaikuttaa paitsi positiivisesti. (Sehän on kyllä oikeasti epäilyttävä, minusta ainakin.) Mietin viittä vai neljää tähteä, mutta tämä on posi-posi-positiivinen nelonen, neljä puoli ehkä suorastaan.
En oikein tiedä mitä sanoa. Siitä on aikaa, kun jokin yksittäinen teos on muuttanut maailmankuvaani näin rajusti – jos sellaista nyt on koskaan tässä mittakaavassa tapahtunutkaan. Teknisesti ottaen olen toki lukenut miellyttävämmin ja omaperäisemmin piirrettyjä sarjakuvia, mutta tekstin ja kuvan yhteispeli on tässä ennenkuulumattoman näppärää, pionerityötä, etenkin motiivien osalta. Tarinasta – maailmankuvan nerokkuudesta, henkilöhahmojen uskottavasta moniulotteisuudesta, vangitsevuudesta, sivujuonten luontevasta punomisesta päälinjaan – en saata edes aloittaa. Lyhyesti sanottuna, Alan Moore sai minut vajaaksi viikoksi aivan lukkoon: opin lopulta nauttimaan päivittäisen Watchmen-annokseni iltaisin, koska aamulukemisten jälkeen en pystynyt tuntikausiin keskittymään mihinkään muuhun. Naurahdin muutaman kerran, nieleskelin hieman useamman kerran, loppua kohti ahdistuin yhä enemmän…mutta kun pääsin siitä kaikesta yli, oli oloni paljon parempi ja varmempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Ymmärrän itseänikin paremmin nyt, puhdistuin ja vapauduin. (Luin englanniksi ja suosittelen muillekin - Mooren dialogi on mukavan aidon tuntuista.)
Aivan ensimmäinen reaktio kirjaan oli, että pitäisikö tuo lukea vai muuraisiko sillä seinää. Tiiliskivi on HYVIN lievä ilmaus sekä Belgarathista että Polgarasta, näistä Eddingsien kirjajättiläisistä. Polgaraan ei kannata käydä käsiksi, jos ei ole lukenut sekä Belgarionin että Mallorean tarua. Ensiksikin, Polgara on vaikea ymmärtää, hahmottaa ja päästä juonen sisälle, jos ei ole lukenut em. kirjoja. Toiseksi, se antaa vinon pinon juonipaljastuksia taruihin, jos aikoo kahlata ne läpi. Belgarathin lukemista Polgara sen sijaan ei edellytä, vaikka ne näennäisesti ovatkin samaa sarjaa. Polgaran alku on mielestäni paljon kiinnostavampi kuin loppu, sillä oli kiintoisaa lukea iättömän velhottaren lapsuus- ja nuoruuspäivistä Beldaran-kaksoissiskon kanssa. Mutta kun Polgara varttui sellaiseksi 50-vuotiaaksi, yhä kaksikymppiseltä näyttäen, alkoi juttu käydä puuduttavaksi. Ja sitä peliä jatkui noin 700 sivun verran. Polgaran huoltovelvollisuus "sisarenpoikiinsa" on parin vekaran jälkeen pelkkää toistoa, ja keskellä alkaa jo toivoa, että viimein tapahtuisi jotain. Piiritys ja taistelu Torakin kanssa sentään olivat lukemisen arvoisia. Kerta kaikkiaan Polgaraa ei kannata lukea, jos Eddings ei iske tai velhottaren henk. koht. historia välttämättä kiinnosta kovasti. Annoin kuitenkin kolme tähteä, sillä aikanaan tämä oli melkein Raamattu.
Takakannen sisäliepeeseen on kirjoitettu tietoa kirjailijasta. Yksi siinä esiintyvä sanapari on "viatonta vallattomuutta", ja se kuvaa tätä kirjaa ihailtavan hyvin. Omaperäinen ja sydämellinen road trip - siinä vasta kuvaus. Ja tottahan se on, sydämellinen, vapaa, elämäniloinen... tästä ei paljon syvällisyyttä löydy, mutta kepeydellään tämä korvaa suuren osan siitä mitä tältä voisi pyytää enemmän. Juoni menee eteenpäin ihan mukavasti, hahmot ovat oikeasti todella hienoja. Beaumontin suvun erityislahjat ovat erikoisempia, eivät klassisia ja tavallisesta päästä. Esimerkiksi se isoäiti, joka pyydystää radioaaltoja ilmasta ja säilöö niitä lasipurkkeihin, joita aina välillä raotetaan varovasti ja kuunnellaan mitä sisällä on. Tai isoisä, joka luo uusia paikkoja. Siis paikkoja, vaikka parinsadan neliön tontin tuohon takapihan viereen lahjaksi hääparille, ja naapurien talo onkin äkkiä kauempana kuin vielä hetki sitten... tai sitten tämä pää- ja kertojahenkilö Mississippi Beaumontin lahja, joka ei ole aivan noin jännä mutta tarpeeksi jännä kuitenkin. Siitä on saatu iloa ja surua irti, ja muutama kohtaus on aivan uskomattoman söpö. (Kuten, jos teillä on kirja lähellänne, niin lukekaa luvun 27 loppu! <3) Lester ja Lill, siinä on kaksi henkilöä joille onneksi käy hyvin. Hieman hämäriksi jäävät molemmat, mutta ei se oikeastaan haittaa. Samson on pieni ja sivuosassa, mutta kirja pitää hänet hienosti mukana pudottamatta pois kuitenkaan. Fish on hauska ja hieman ongelmissa oman lahjansa kanssa, ja Will Junior (jonka isä ei ole edes saman niminen, saati sitten senior?) on hauska ja aika söpö loppujen lopuksi. Ainakin sillä pojalla on tilannetajua. (Luvun 27 loppu, pyydän. ;) <3) Loppujen lopuksi, tämä kirja on söpö, viihdyttävä ja hyväntuulinen. Suosittelen lukemaan kun kaipaa piristystä tai ajankulua, en usko että kukaan tähän voi pettyäkään. :) Arvosanaksi annoin neljä plus, mutta se taipui neloseen tuolla risingin hassulla asteikolla. Muistakaa kuitenkin, että tuo on positiivinen nelonen. ;) Ja lukekaa Lahja.
Tämä on selvää jatkoa Suklaatehtaan tapahtumille. Kaikkea sitä voikin tapahtua yhden päivän aikana! Suklaatehtaassa on mielestäni paremmin rakennettu tarina ja selkeä teema lasten kasvatuksesta. Lasihissi on enemmänkin seikkailuntäyteinen kirja, joka kertoo Vonkan ihmeellisestä maailmasta ja hänen pohjattomasta tiedostaan hieman enemmän. Tapahtumia riittää avaruusolioiden hyökkäyksestä nuorentavien pillereiden vahinkotapaukseen. Samanlaista suurta opetusta tähän kirjaan ei sisälly kuin Suklaatehtaan tapahtumiin. Lapset saavat tästä seikkailusta kuitenkin irti paljon, aivan varmasti!
Ensimmäisen osan jälkeen Jäämaan kronikoiden taso tuntuu laskevan; ei sentään kuin lehmän häntä, mutta tuntuvasti kuitenkin. Olin pöyristynyt siitä, ettei Hill ollut keksinyt juoneen tai edes henkilöihin juuri mitään muuta. Pahis oli sama kuin ennenkin - häijy ja persoonaton Bellorum, nyt poikansa mukanaan. Ja hyviksetkin tietenkin olivat Thirrin ja Oskan, jos eivät he itse niin heidän verensä, Charlemagne sisaruksineen, nyt ainakin. Juonikin oli pääpiirteineen sama, ja taistelukin oli jo kerran nähty. Tämän perusteella kolmatta osaa ei liene ole tarvis lukea lainkaan. Valopilkkuina olivat ihmissudet ja jättilumimeopardit sekä Oskan, jotka kaikki ovat kiinnostavia ja hyvin luotuja hahmoja. Oli tylsää, että Medeiasta tehtiin niin mustavalkoinen henkilö, ja hänen todellinen luonteensa paljastettiin jo alussa. Siitä olisi voinut saada mukavan jännitteen loppuratkaisuun mentäessä. Ihmetytti myös, jälleen kerran, teinisankarien rohkeus. Potterkin pelkää ja Potter tekee vääriä ratkaisuja, mutta Thirrinin ja Oskanin geeneissä ei ollut näköjään mitään vikoja. Suosittelen niille, jotka pitivät ensimmäisestä osasta oikein kovasti ja niille, joita kliseet, epäaitous ja paikoin jopa koomisuus eivät haittaa. Vielä pari-kolme vuotta sitten olisin antanut tälle tuplasti nykyistä enemmän tähtiä. Nyt kävi näin.
Terry Pratchett on fantasian ja sen parodioinnin aatelia. Se on tähän alkuun sanottava. Kaikki Kiekkomaailma-kirjat ovat hauskoja ja saavat nauramaan, mutta tämä kirja on yksi niistä harvoista: Pyramidit sai minut nauramaan kovaan ääneen monen minuutin ajaksi - ja monta kertaa! Kun aloitin tämän lukemisen toisen kerran, muistin siinä olevan jotain erityisen hauskaa, mutta en muistanut mitä. Pelkäsin, että se ei enää olisi niin hauska. Mutta päinvastoin kävi: räjähdin taas nauruun. Tässä kirjassa on parasta persoonalliset henkilöhahmot. Erityisesti pidin sivuhenkilöistä, kuten arkkitehdista ja hänen riitaisista kaksospojistaan, sekä palsamoijasta ja hänen apulaisestaan. Tässä kirjassa tapahtuu paljon!
En tiedä tarkkaa syytä, mutta minulle Magian lukeminen oli kuin kiinalaista vesikidutusta. En pitänyt kerrontatyylistä ollenkaan, onnellinen Jenna-kupla ja loppu pelkästään ällöttivät, enkä kokenut kirjan lukemista kovinkaan suositeltavaksi kokemukseksi. Tarina oli alusta loppuun asti teennäisen oloinen, ja orpolapsiteema tekee jo hulluksi. Ainoa kohta, josta kirja ansaitseekin yhden tähtensä, on aika suomökillä ja suo-otusten tarina. En tahdo kuitenkaan jatkaa lyttyyn haukkumista, joten mahdollinen lukija päättäköön itse, mihin aikansa käyttää.
Ensinnäkin, kannen kökköyteen ei kannata kompastua. Sisällä piilevä tarina on lukemisen arvoinen. Maite Carranzan idea nykyajan noidista on kenties käytetty, mutta hän tekee kliseestä uuden idean omaperäisellä ajatusten kehittelytavallaan ja tavallisesta poikkeavalla noitatyypillään. Carranzan kirjassa on matriarkaalinen meininki, ja kirjan päähenkilö kokee noidaksi kypsymisen samalla kuin naiseksikin. Tämä on piristävä poikkeus esim. Eddingsin kirjoihin, joissa Polgara ja Ce'Nedra, vaikka molemmat persoonia ovatkin, eivät ihan riitä tasoittamaan sukupuolijakaumaa. Carranzan naisvaltaisuus kuitenkin pukkaa melkeinpä yli ja tuntuu välillä päälleliimatulta ja tarkoituksella erilaiseksi tehdyltä. Susiemon klaani on ristiriitainen siinä suhteessa, että 10-12-vuotiaat, joille sen luulisi tapahtumien mukaan olevan suunnattu, eivät saa siitä kaikkea irti. Vanhempia taas puolestaan tylsistyttää välillä lukiessa... Myöskin tarinan vanhat ennustukset, jumaltarut ja historia ovat aika onton tuntuisia moniin muihin fantasioihin verrattuna. Parhaiten Carranza kuvaileekin aivan oikeaa elämää. Hyvä oli tämäkin lukea, sai hieman uutta vinkkeliä mahdolliseen nykyaikafantasiaan. Toisaalta syvällisen ja hyvän kerronnan ystävien ja vannoutuneiden bibliofiilien ehkä kannattaa jättää väliin.
Näin tämän kirjan ensimmäisen kerran kirjakaupassa noin vuosi sitten, luin takakannen enkä kiinnostunut, luulin sen olevan samaa surkeaa vampyyri hössöstystä kuin niin moni muukin. Kuitenkin sain houkutuksen joululahjaksi ja aloin lukemaa sitä kaikista ennakkoluuloistani huolimatta, onneksi. Jäin todella koukkuun heti parin ensimmäisen kappaleen jälkeen ja luin kirjan kerralla. Mielestäni houkutus on paras kirja mitä olen koskaan lukenut, ja yllätyin miten vampyyri aiheinen kirja voi olla niinkin ihana. Nyt olen lukenut houkutuksen neljä kertaa, enkä kyllästy millään. Elokuvasta en pitänyt niin paljoa kuin kirjasta, koska siihen ei oltu saatu samoja tunteita mitä tulee esille kirjasta, niinkun ei elokuviin yleensäkkään. Houkutus- sarja on tapojeni vastaisesti tullut ostettua omaksi kokonaan. Suosittelen lukemaan, vaikka ei niin kamalasti pitäisikään teinirakkausfantasiadraama-kirjoista.
Kirja on kyllä pitkä, mutta luin sen ahmimalla. Juonessa, miljöössä ja hahmoissa on minusta paljon Disneyä, pääpahiksessa eritoten. Muuten kirja on aikuisten makuun. Emli sanoo: Saatin Muukalaisen loppuun, se oli tavallaan hirveä mutta ei se mtn, tykkäsin kovasti ja nautin joka hetki. fe sanoo: No sentään! ^^ fe sanoo: Miksi hirveä? Emli sanoo: Esimerkiksi raakuuksia, kirjoittaja on ehkä sairaanhoitaja joka pystyy puhumaan murtuneista luista ilman pahoinvointia. Emli sanoo: Tosin, ei se pahalta tuntunut kun se on vain kirjassa ja sen osasi etäännyttää. 50 sivun mittainen rakasteluaalto oli kanssa hieno, kaitpa siinä muutakin tapahtui. fe sanoo: ..... fe sanoo: Rakasteluaalto.. Emli sanoo: =) Juttu on niin että rakastuttiin kesken seikkailua. fe sanoo: Kaikenlaista sitä tekemään mennäänkin. Lopuksi olin hiukkasen ruvella, mutta en moiti. Väkivalta ei ole perustelematonta. Yksittäisenä opuksena tykkäsin, tiedä jaksanko jatko-osiin tarttua. Fantasiaa on muuten aikasiirtymän lisäksi vain väläys.
Tämä kirja olisi voinut olla parempikin. Pidän tuosta metsästä joka on Holdstockin kirjoissa, Oikeastaan tiedän jo kahden kirjan lukemisen jälkeen millä kaavalla Holdstock kirjoittaa, enkä valita. Mutta ****** olisi edes tälläkin kertaa sijoittanut ne tapahtumat enemmän sinne metsään, myös ennen puolta väliä. Tässä oli muutoma todella hyvä kohta joista todella pidin, hahmoina pidin eniten Merlinistä tai papista. Loppu jäi minulle hiukan hämäräksi, eikä kirja ollut niin mukaansa tempaava, kuin edellinen lukemani. Joku näissä silti aina kiehtoo, ja kohta on pakko lainata uusi ja toivoa että se on parempi. varmaan se on se omaperäisyys... Holdstockissa arvostan eniten sitä, ettei hän ole niin hiivatin kliseinen mitä voisi olla.(vaikka hiukan ennalta arvattava toisinaan onkin)
Ellen Kushnerin 'Thomas Riiminiekka' on lumoava uudisversio vanhasta balladista. Aluksi epäilin hieman teoksen laadukkuutta, sillä sen tökerö kansikuva pisti ennakoimaan jotakin 'Eragonin' tai 'Ennuskivien' kaltaista, edes kirjailijan nimi ei sanonut mitään. Onneksi kuitenkin tartuin silti kirjaan, sillä se osoittautui yhdeksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani. Kushner on mestari kuvailussaan, joka varsinkin Haltiamaassa pääsee oikeuksiinsa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen neljän kertojansa kera. Samalla vanha balladi saa uudenlaisen asun ja selitysten joukon, mikä hauskuutti. Tarina oli suhteellisen tuntematon, sen sijaan kirjassa viitatusta Tam Linin tarinasta olin lukenut kuvauksen jostakin. Juoni on hyvä, vaikkakin oudon tynkä, varsinkin Thomasin elämästä Leirmontin tornissa ja hänen Profeettana olostaan olisi ollut hyvä lukea enemmän. Kushner on hienosti tuonut vanhaan tarinaan lisää henkilöitä ja kasvattanut Thomasin hahmon eläväksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Myös Haltiamaan Kuningatar on ehjempi ja eläväisempi. Tarinaan on myös kudottu moraalinen opetus rakkaudesta, valheesta ja totuudesta sekä toden ja unen suhteista. 'Thomas Riiminiekka' on laatutavaraa ja suosittelen sitä kaikille. Arvosana: 9.
Uinuvien kirjojen kaupunki on jokaisen lukijan ehdoton suosikki. Se on kirja kirjoista ja lukemisesta ja samalla antaa uuden näkökulman Walter Moersin Zamoniaan. Hildegunst von Mythenmetz on hauska ja samastuttava päähenkilö. Moers käsittelee kirjallisuuden eri osapuolia, mutta suuresti siitä saatavaa valtaa.
Kirja ei ollut pettymys. Valitettavasti odotin kirjalta tyhjiä henkilöhahmoja ja juonettomuutta. Päähenkilö oli ärsyttävyydessään huikea ja päähenkilön rakastettu oli pelottavuudessaan ärsyttävä. Kirjailija kirjoitti sujuvaa kieltä, joten tuskaa lukeminen ei onneksi ollut. Valitettavasti juoni käynnistyy toivottavasti jossain jatko-osissa, ja hahmot kehittävät itselleen persoonallisuudet luultavasti vasta elokuvaversiossa. Ymmärrän kirjojen saaman suosion, vampyyrit joissa ei ole mitään pelottavaa ovat juuri sitä mitä esipuberteettinen teinityttö tarvitsee päiväunelmiinsa.
Kirjan kerronta oli mukavaa; siinä oli ihania kielikuvia, minä-muodossa kirjoitettu teksti kertoi paljon päähenkilön luonteesta ja rakastin siinä olevia, hmm, "sanontoja" esim. suosikkini "Jos putoat kalliolta, et menetä mitään vaikka yrittäisitkin lentää". Sanonta on väärä sana, tiedän, mutten keksi muutakaan. Pidin kirjasta. Tässä kuitenkin kolme syytä, miksi annoin vain neljä tähteä: -Huomasin useampaan kertaan, että tekstistä puuttui pilkkuja esim. ennen alistuskonjuktiota. -En pitänyt lopusta. -Kirjassa jäi selittämättä monia arvoituksia, joihin voi kyllä arvata vastauksen. Tämä seikka jäi silti häiritsemään. Kuitenkin, suosittelen kuitenkin lukemaan.
Minusta Avalonin luodit on Amberin kronikoiden paras osa, vaikka tavallisesti tämä arvonimi varataan Yhdeksälle prinssille. Tarina pääsee nyt täysillä käyntiin ja jatkuu vauhdikkaana viimeiselle sivulle asti. Zelazny on mestarillinen kertoja, eikä omaperäisestä kirjasta puutu tapahtumia. Varjomaailmat ovat todella kiinnostava ajatus, ja Luodeissa niistä otetaan kaikki irti. Kahdessa seuraavassa osassa tarina polkee vähän paikallaan, mutta tässä kirjassa ongelmaa ei ole. Osa sarjan päähenkilöistä tavataan vasta nyt, Corwinin miekkataistelu Benedictin kanssa on yksi Kronikoiden huippukohdista. Kokonaisuuden kruunaa Zelaznyn runollinen kielenkäyttö. Amber-sarja osoittaa, että fantasiakirjallisuus voi olla jotain muuta kuin vanhojen kaavojen toistamista. Kiitokset Vaskikirjoille siitä, että tämä klassikkoromaani on saatavilla suomalaisille lukijoille!
Aku Ankan lukijat eivät kutsu sarjakuvia taiteeksi, koska he ovat jääneet paitsi sellaisista mestariteoksista kuin ”V niin kuin Verikosto”. Ensinnäkin hulluuden ja nerouden rajoilla häilyvä V on demonisessa naamiossaan ja harkitussa persoonattomuudessaan yksi kirjallisuushistorian kiehtovimpia ja tyylikkäimpiä antisankareita. Ja mitä tekniseen puoleen tulee, intensiivisessä käsikirjoituksessa ja taidokkaasti pelkistävissä ruuduissa on todellista imua. Teki mieli laiminlyödä työt, sulkeutua hiljaisuuteen ja ruokkia kaikkia älyaistejaan jännityksellä, eettisillä pohdinnoilla ja sillä mitä erikoisimmalla kiintymyssuhteella, joka V’n ja Eveyn välille muodostuu. Koskettava loppu poikkeaa hieman elokuvan versiosta, mutta on mahdoton sanoa, kumpi toimii paremmin: molemmat ovat välineensä rajoissa mainiosti toteutettuja.
Tämä kertomuskokoelma oli itselleni helpommin lähestyttävä kuin Luotettava ohikulkija. Lyhyet julmat tarinat eivät olleet liian lyhyitä, ja kokonaisuus hahmottui selvästi, kun asioita ei tarvinnut yhdistellä toisiinsa ja vertauskuvallisuutta etsiä kauempaa. Psykologisuuden sijalla on pikemminkin luonnontutkimuksen ja luonnontaloudellinen tarkkailu. Kaikkeen on mahdollista tottua tai turtua. Hienon opettavainen kirja. Tällainen ihmislaji on.
Teokseen on kerätty kahden vanhemman Jalavan kokoelman sisältö. Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia on Lovecraftista kiinnostuneille pakkoluettavaa, tästä löytyy useita merkittäviä tarinoita. Monet kieltämättä muistuttavat juoniltaan toisiaan, mutta minua asia ei häirinnyt. Lovecraft on kosmisen kauhun mestari. Omia suosikkejani olivat Väri avaruudesta, Cthulhu-aiheiset kertomukset Vainooja pimeydestä ja Hän, joka tuli käymään sekä puhdas fantasianovelli Iranonin etsintä. Kokoelman paras anti oli ehkä silti Etelämantereelle sijoittuva Cthulhu-pienoisromaani Hulluuden vuorilla, joka oli vaikuttavaa luettavaa.
Minuun kirja ei iskenyt ja päätin lopettaa sarjan lukemisen tähän ensimmäiseen osaan. Mukana oli niin paljon häiritseviä juttuja, etten pystynyt suhtautumaan Matkaajaan toimivana viihteenä. En pitänyt hahmoista, kirjoitustyyli ei ollut hyvää ja yksi iso juonenkäänne oli huonosti perusteltu. Ainoa kiinnostava asia oli lopussa nähty matkaaminen, mutta se oli liian vähän liian myöhään.
Tämä keskiajan Englantiin sijoittuva historiallinen romaani jatkaa samalla korkealla tasolla kuin Viimeinen kuningaskunta, nostan sen vähän edeltäjäänsä paremmaksi vaikuttavamman lopputaistelun takia. Tapahtumat keskittyvät nyt Lounais-Englantiin, kelttien asuttamassa Cornwallissakin vieraillaan. Uhtred on mainio päähenkilö, hänen toimintansa teoksen alkupuolella on nykylukijan silmin varsin moraalitonta. Jo ensimmäisen luvun lopetus näyttää, mikä on homman nimi. Uhtred kehittyy selvästi kirjan aikana ja kuningas Alfredin "suuruus" tulee myös esille. Tarina jatkuu kolmannessa osassa.
Viimeinen kuningaskunta on hieno historiallinen romaani. Ajankuva tuntuu uskottavalta, tapahtumat etenevät kovaa vauhtia ja taistelukohtaukset ovat upeita. Cornwellin kyvyt taitavat tulla parhaiten esiin kilpimuurin kuvauksessa, lopputaisteluun on selvästi panostettu. Pelkäsin vähän etukäteen, että kirja saattaa muistuttaa liikaa Talvikuningasta, mutta tämä oli tarpeeksi erilainen. Yhtenäisyyksiä sarjojen välillä on periaatteessa paljon, mutta eroavaisuuksia on tarpeeksi. Kuningaskunnan päähenkilö Uhtred ei ole samanlainen kuin Talvikuninkaan Derfel, ja heidän suhteensa kuninkaaseen on hyvinkin erilainen. Uhtred joutuu tosissaan pohtimaan sitä, kummalle sotivista osapuolista olisi uskollinen. Nyt on myös luvassa onnellinen loppu: historiasta tietää, että viikingit voitetaan lopulta eikä englantilainen yhteiskunta tuhoudu. Vaikka pidin Viimeisestä kuningaskunnasta, ei tämä uusi sarja ensimmäisen osan perusteella yllä aivan Warlord Chroniclesin tasolle. Arthur-trilogia tuntui jotenkin syvällisemmältä, ja fantasialukijana nautin enemmän sen eeppisestä tunnelmasta ja kuningas Arthurin legendan uudelleentulkinnasta. Mutta olen tosiaan tyytyväinen siitä, että Cornwell ei lähtenyt kopioimaan vanhaa. Olin tottunut jo kirjailijan edellisissä teoksissa väkivaltaisuuteen, mutta Viimeinen kuningaskunta panee vielä paremmaksi. Väkivallalla ei mässäillä, vaan raakuuksista kerrotaan lakoniseen tyyliin, mikä tekee kohtauksista vaikuttavampia.
Tämä on ensimmäinen Bradburylta lukemani kirja. Se teki vaikutuksen: Paha saapuu portin taa oli odottamaani parempi. Kauhukirjallisuutena teos ei oikein toimi, sillä siitä ei löydy erityisen pelottavia kohtauksia. Mutta fantasianystävillä ei pitäisi olla valittamista. Tapahtumapaikka, amerikkalainen pikkukaupunki, tuodaan hienosti eloon. Kirja etenee intensiivistä vauhtia, eikä minun tehnyt mieli keskeyttää lukemista. Romaani on syvällinen, kirjoitustyyliltään upea ja tunnelmaltaan vahva. Päähenkilöt ovat myös onnistuneita. Suosittelen kokeilemaan – en ihmettele yhtään sitä, että Paha saapuu portin taa on saanut klassikkostatuksen.