Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Aivan mahtava kirja, kartan tarkkuutta jäin kaipaamaan en oikein muuta. Kirja oli ehdottomasti sarjan paras. Mistä tän voi ostaa? Ehkä yksi parhaita kohtia oli se alku, kun se kerto siitä eläimellisestä elämästä, toinen oli kyllä vuorimaat ja niiden takana. Etenkin Patsas metsä nousi mielikuviin niin upeaksi, että taidan haluta piirtää sen... Hyvin kuvailtu se lohikäärmeen veisto... mahtavat keskustelut ja pohdinnat. Hiukan surullisen sävyinen, ja siinä surullisen sävyisyydessään niin koskettavan mahtava. Tämä kirja haittasi nukkumistani, mutta se oli sen arvoista.

Calvinon 'Näkymättömät kaupungit' on lumoava ihmisluonnon luotaus, jossa mystisyys on alati läsnä ja kaikkea hallitsee unen omainen tunnelma. Maailmanmatkaaja Marco Polo ja Kublai-kaani keskustelevat laajan mongolien imperiumin kaupungeista, aluksi elekielellä ja esineillä, kunnes heidän kielensä muuttuu puheen kautta shakiksi. Vaikka realistinen aihe ovat kaupungit, ne heijastelevat ja esittelevät Polon kertomana ihmisluonnon eri puolia, kaikessa traagisuudessa ja humoristisuudessa. Teos on hyvin filosofinen, mutta samalla se koukuttaa lukijansa ja koko kirjan ajan vallitsee mystinen tunnelma, kun Marco Polon ja Kublain keskiaika ja Calvinon oma 1900-luku sekoittuvat toisiinsa muodostaen ihmiskunnan koko historian pyrkimyksineen ja seuraamuksineen. Calvinon kertomus Polosta ja Kublaista laajenee lopulta äärettömyyksiin ja avautuu hämärään ja tuntemattomaan tulevaisuuteen. Itse pidin valtavasti Calvinon mystisestä, unenomaisesta ja labyrinttimaisesta tyylistä, joka lumosi ainakin minut. Suosittelen 'Näkymättömiä kaupunkeja' jokaiselle, joka haluaa tutustua Calvinoon. Itse innostuin 'Kaupunkien' perusteella ja aion jatkossa lukea muutakin Calvinolta. Arvosana: 10.

Aivan mahtava kirja!Huumoria ei ainakaan puuttunut ja jännitystäkin oli.Todella hyvä juoni mutta kirja jäi mielestäni liian lyhyeksi.En sanoisi tätä parhaaksi Artemis Fowliksi mutta hyvä se ainakin oli.Tätä oli todella miellyttävä lukea ja lukiessani tätä en edes huomannut ajan kulkua.Mukaansa tempaavaa nuorille suunniteltu fantasia kirja jossa saa todellakin nauraa.

Kirjaan jäi heti koukkuun ja oli pakko lukea kaikki kerralla.Kirja oli todella hyvä mutta liian ennalta arvattava.Alkua kohden kirjaa oli todellakin nautittava lukea mutta myöhemmin huomasikin että monet kysymykset jäivät auki.Loppu oli aikalailla sekavaa mutta jännitystä siitä ei ainakaan puuttunut,joten en todellakaan aio jättää myöhempiä osia välistä.Hyvin onnistunut fantasia kirja joka ei kuitenkaan mennyt liian pitkälle.

Koska on olemassa jotain niinkin mahtavaa, kuin Hiljaisen poukaman himolisko, on siitä ehdottomasti kirjoitettava arvostelu. Jos kaipaa lukemistoonsa ehdottoman absurdia, mutta taidokasta huumoria, uskallan suositella tätä ehdottomasti. Crisopher Moore on onnistunut luomaan makean henkilögallerian: Kun hullu, entinen b-luokan elokuvatähti; Psykiatri, joka ahdistuksissaan määrää kaikille potilailleen placeboja oikeiden lääkkeiden sijasta; pilvenpolttajapoliisi; Blueslaulaja ja rautanivelistä kitisevä baarinpitäjä pelastavat maailmaa (tai ainakin kaupunkia täynnä masennuslääkkeiden jälkioireista kärsiviä keskiluokkaisia), on viihdyttyvyys taattua. Mitään vakavaa tai yhteiskuntakriittistä on lähes turha hakea (jos ei nyt välttämättä väkisin halua), mutta hauskuusarvoltaan varteenotettavaa tavaraa. Ylempänä jököttävä Carl Hiaasenin kommentti: "Moore on erittäin sairas mies, käsitteen parhaassa merkityksessä", pitää paikkansa, eikä kaipaa lisättävää.

Hurmaava kirja. Ei mitenkään maailman ihmeellisin, mutta ei huonokaan. Suunnittelen erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain kevyttä, mutta hiukan erilaista. Henkilöt ovat hiukan... kaavamaisia, mutta mitä muuta odottaisikaan antiikinjumalilta?

Kirja on loistavan rikas kuvaillultaan ja henkilöhahmoiltaan, ja suosittelen lämpimästi sen lukemista oikein tarkkaan, jotta jokainen loistava kirous ja kuvailu eivät jää huomaamatta. Camorrin maailma on synkkä ja verinen, samaan aikaan kaunis ja persoonallinen. Juoni on monista kohtaa raa'ahko. vankien kiduttamisesta kerrotaan tarkkaan, eikä Lockekaan selviä ilman munaskuille potkua, ja montaa muuta ruhjetta. Suomennoskin on oikein onnistunut. Ainakin se tuntuu siltä, en ole lukenut englanniksi. Kirjasta on suunnitteilla elokuva. Toivottavasti siittä tulee yhtä loistokas, kuin tästä kirjasta.

Vampiraati sarjan ensimmäinen osa oli kiinostava, toinen osa lisäsi kiinostustani sarjaan paljon. Sarjan toisessa osassa alkoi vihdoin tapahtumaan, alun järisyttävä taistelu, merirosvoakatemia ja lopun huikeat tapahtumat. Pidin kovasti merirosvoakatemiasta, se tuntui kiinostavalta ja salaperäiseltä paikalta. Gracen ja Connorin välinen side alkoi kirjassa hajoamaan ja tytöt valitsivat omat reittinsä maailmassa. Se oli teityllä lailla haikeaa... Myös Lin paluu sarjaan oli hyvä veto ja yllättäväkin. Pidin kirjasta paljon ja kolmas osahan on pian kaupoissa!

Tästä kirjasta voidaan sanoa, että alku ja loppu pitäisi arvoida ihan erikseen. Alusta en niinkään tykännyt, mutta loppu, oli aivan mahtava, minun mielestäni siis. Oliko se joku meren lapset luvun jälkeen olin vaan nenä kiinni kirjassa. Täytyy sanoa etten aivan sellasta loppua odottanu tulevan, mikä oli todella hyvä. Mutta ei se loppu kunnolla aukea jos ei lue sitä alkua. Ehkä se lopun koskettavuus ja käsin kosketeltavuus johtui niistä lohikäärmeistä ja tavasta vaeltaa kuoleman ja elämän välillä etsimässä ikuista elämä... En tiedä, mutta tuon kirjan lopun tulen muistamaan, alkua en. Tämä oli myös kakkos osaa huomattavasti perempi, ykkäs osaa se ei silti viellä täysin tavoita, jotain jää puuttumaan, sitä jotain odotellessani... Loppu saa numerokseen neljä, alku kolme. Hyviä lukuhetkiä, suosittelen.

'Kirjoita kosmos' on hyvä kirja jokaisen spefiä ja muutakin kirjoittelevan luettavaksi, vaikka se keskittyykin pääasiassa spefin kirjoittamisen ohjeistukseen ja pahimpien sudenkuoppien välttämiseen. 'Kirjoita kosmos' on nykyaikainen kirjoitusopas, jota voi suositella kaikille. Teoksen vahvuus on sekin, että eri kirjoittajien omat artikkelit antavat eri näkökulmia kirjoittamiseen, tekstin hiomiseen ja julkaisemiseen ja omanlaisiaan neuvoja tähän. Useinkin hauskasti kirjoittaja neuvoo lukijaa välttämään pahimpia möhläyksiä ja suurimpia kliseitä ja ainakin itse sain tästä kirjasta parikin kullan arvoista neuvoa ja kikkaa omien tekstieni hiomiseen. Suosittelen 'Kirjoita kosmos'ta jokaiselle novelleja tai romaaneja, julkaisuun tai vain pöytälaatikkoon kirjoittelevalle. Arvosana: 9-.

Aluksi ajattelin, että onpas tämä jotenkin lapsellinen ja ei-joanneharrismainen kirja. Sen teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa, että en voinut jättää sitä alkuun päästyäni. Harrisin tyylikin tuli loppua kohden selvästi näkyviin. Juoni on melko selkeä peruspiirteiltään, mutta yksittäiset tapahtumat jäävät esim. lopussa epäselviksi vaikka niitä kertaisikin. Henkilöitä on tosiaan runsaasti, mutta alun esittelytekstit ja huolellinen syventyminen kirjaan pitää lukijan mukana mukavasti. Jostain syystä päähenkilö Maddy jää paikoitellen pahasti syrjään, ja hänen taustoistaan voisi kertoa enemmän. Olen lukenut Harrisilta aiemmin kirjan Herrasmiehiä ja huijareita, jonka innoittamana luin Riimutkin. Jo nyt erotan hänen humoristisen ja juoniltaan kiintoisan kirjoitustyylinsä. Riimut on hyvä nuortenkirja, vain "pehmitetyt" tapahtumat ja henkilöiden hupsut nimet erottavat sen aikuistenkirjoista. Se ei ole kirjailijan aikuisille suunnattuista kirjoista tasoltaan huonompi.

Hyvä kokonaiskatsaus uuskumman genreen ja esittelee mainiosti myös toistaiseksi tuntemattomampia kirjailijoita suomalaiselle lukijalle. Jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa antologian novellien joukosta ja valikoi ne oman makunsa mukaan. Yllättävän monessa novellissa tuntui uuskummalle tyypilliseksi piirteeksi kohoavan tietynlainen surrealistisuus tai absurdius, ja myös se, että moniakaan asioita ei sanottu suoraan ja niihin vihjattiin vain vähän, jättäen paljon lukijan omien päättelyjen varaan, mikä mahdollistaa loputtomat määrät erilaisia tulkintoja novellista, mikä tavallaan on novellin vahvuus, sillä jokainen saa tulkita ne oman mielensä mukaan. Itse en pidä liiallisesti surrealistisuudesta, sillä minulle se saa aikaan tunteen, etten oikein saa otetta tarinasta ja kiinnostuskin alkaa sen myötä lipsua. Tähän mennessä minulle on käynyt niin Swanwickin 'Rautalohikäärmeen tyttären' ja Harrisonin 'Eilisen mystisen sydämen' kanssa. Nyt voin liittää samaan listaan osan tämän antologian kirjailijoista. Lukiessani novelleja, mieleni huomioi niistä koko ajan yhteneväisyyksiä jo aiemmin lukemieni fantasiakirjojen kanssa, mikä ehkä vähän esti minua huomioimasta niiden tuoreita ja originaaleja ansioita. Käsittelen jokaisen novellin erikseen, jotta voin sanoa sen mitä mieleeni tuli. 'Salainen elämä' Jeff VanderMeerilta oli mahtava kokemus, saamaa hienoa tasoa kuin 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki'. Itse olen tykästynyt VanderMeerin kirjoitustapaan, miten hän hiljakseen lumoaa ja johdattelee lukijansa tarinan sokkeloihin. Tässäkin novellissa asiat ja ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen synkeän hauskassa parodiassa nykyaikaisesta toimistotalosta ja sen hierarkiasta. Vaikkei novelli tuntunut antavan paljoakaan, se oli minusta erittäin nautittavaa luettavaa. 'Taikuutta vasta-alkajille' Kelly Linkiltä oli kyllä minusta mielenkiintoinen, muttei innostanut minua kovinkaan paljon. Pikemminkin minua ärsytti se, ettei selkeyttä tullut tarinaan ollenkaan ja se katkesi kuin kesken, vaikkakin kaleidoskooppimainen tarinoiden limittäytyminen ja mahdollisuuksien auki jättäminen pitikin kiinnostuksen yllä. Oliko kyse tv-sarjasta tv-sarjan sisällä vai sittenkin kirjailijan kirjasta, jossa hän pistää kuolemaan oman poikansa? Tarinan jaksoi kyllä lukea loppuun asti, mutta minulle se jätti sekalaisen ja vähän huteran olon, vaikkakin irvailu nuorten sf-tv-sarjoille naurattikin välistä. Margo Lanaganin 'Kun siskoni laulettiin pikeen' avasi oudon Australian kaltaisen toisen maailman, jonka asioita paljastettiin novellin mittaan, samoin pikijärveen hukkkuvaksi tuomitun Ikkyn rikoksen luonnekin. Varsinaista magiaa ei ollut mukana, pikemminkin aihe tuntui olevan vaihtoehtotodellisuus, joka kummallisesti toi mieleen jonkinlaisen Australian ja aboriginaalien maailman ristisiitoksen. Tarina oli ihan ok, muttei herättänyt suurta mielenkiintoa tai jättänyt mitään kummempia tuntemuksia. 'Afasian valtionsalaisuudet' Stepan Chapmanilta oli yllättvän hieno ja nautittava tarina, joka toi mieleeni Baumin 'Ihmemaa Oz'in ja Enden 'Tarinan vailla loppua'. Novelli valheellisista muistoista ja päällekkäisten persoonallisuuksien hallitsemasta Afasian pilvivaltakunnasta, jonka keisarinna Alba paljastuukin aivan toiseksi kuin mitä luulisi, oli koukuttava ja loppuun asti jännityksessä pitävä tarina. Lisäänkin tämän novellin ansiosta Chapmanin lukulistalleni, sillä aiemmin olen karsastanut hänen 'Troikkaansa' sen karmean kansikuvan perusteella, ja jättänyt sen kirjaston hyllyyn. Ei pidä koskaan aliarvioida kansikuvan vaikutusta, minä järkytyin kun näin 'Thomas Riiminiekan' suomennoksen kannen, mikä häpäisy, mikä rikos hienoa tarinaa vastaan! Vandermeerin 'Salaisen elämän' jälkeen Chapmanin 'Afasian valtionsalaisuudet' oli mielestäni antologian paras. 'Mummi' Carol Emshwilleriltä oli yllättävän kinkkinen ja loppuunasti tärppinsä salaava novelli, jonka salaisuus ratkesi vasta aivan lopussa ja antoi paljon mietittävää liittyen supersankareihin ja siihen, miten ihmiset kuvittelevat heidät. Vähästä tapahtumasta huolimatta 'Mummi' antoi paljon mietittävää. Gene Wolfen 'Kehdosta' ei iskenyt kovinkaan paljon, koska novelli tuntui päättyvän puolinaisesti enkä paljoakaan tajunnut kaikesta siinä mukana olevasta materiaalista, tavallaan novelli voisi olla tarinan alku, joka keskeytyi harmittavasti. Tarina piti silti mukanaan loppuun asti, vaikkei minusta mitenkään hieno ollutkaan. 'Tummaa hunajaa' Liz Williamsilta herätti mielenkiintoni vaihtoehtomaailmoineen ja turkkilaisine ympäristöineen, joihin myös sekoittui kreikkalaista mytologiaa. Novellin maailma kiihotti mielikuvitustani ja haluaisinkin lukea lisää Williamsilta tästä aiheesta. Kolmanneksi paras novelli kokoelmassa. Henkilöt jäivät aika ohuiksi, mutta sen sijaan maailma heidän ympärillään on kiinnostava ja lumoava. China Miévillen novelli 'Lemmikki' jätti ällötyksen ja sekasortoisen olon, en lopussa tajunnut täysin missä mennään, koska ihmishenkilöt menivät minulla sekaisin. Tarina ei herättänyt minussa kiinnostusta, pikemminkin inhoa. En kokenut Miévilleä kaikesta hänen saamastaan suitsutuksesta huolimatta kiinnostavaksi kirjailijaksi, vaikkakin varmaankin lukisin hänen kohutun 'Perdido Street Station'nsa, jos se joskus suomennettaisiin. 'Lemmikki' novelli ei auennut ja en siksi kiinnostunut paljoakaan novellista. Jeffrey Fordin 'Jäätelön valtakunta' säilytti kiinnostuksen loppuun asti ja aukesikin hyvin, jättäen mieltä kutkuttavasti lopun ja lopulliset totuudet auki kunkin lukijan itse ratkaistavaksi. Tämäkin novelli leikitteli todellisuuden ja epätodellisuuden välillä, johdatellen lukijaa harhateille, mutta paljastaen lopussa pienin vihjein mihin suuntaan lukijan pitäisi päättelynsä johtaa. Mukava ja antoisa lukukokemus. Antologia oli kiinnostava, vaikkakaan en kaikista novelleista nauttinut, mutta se esitteli hienosti aiemmin tuntemattomia kirjailijoita, joista osa päätyi lukulistalleni. Suosittelen sille, joka etsii uutta luettavaa ja halua saada käsityksen kirjailijoiden tyylistä ja omasta suhtautumisestaan heihin. Arvosana: 8+.

Kirja on mahtava alku Replica-sarjalle. Kirja kertoo Amysta, joka on testilaboratorion seitsemäs klooni. Labran työntekijät saavat selville järkyttävän uutisen ja kyhäävät aikapommin, joka räjähtää 12 tuntia liian aikaisin. Seitsemäs Amy , johon Nancy, labran työntekijä on kiintynyt, on vaarassa. Nancy juoksee tulen läpi pelastamaan seitsemättä Amya... Tästä alkavat heidän vaikeutensa. Mitä Amylle käy ja Miksi Amy ja Nancy ovat vaarassa??? Se selviää kun luet kirjan. Kirja on jännittävä, mutta samalla myös surullinen. Väkisinkin nousee tippa linssiin surullisten kohtien aikana. Kirjan mahtavat juonenkäänteet tekevät Marilynin Replica-sarjasta mielenkiintoisen. Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä.

Kirja oli hyvä niin kuin edellinenkin sarjan osa. Sen hykerryttävine kohtauksineen kirjassa oli makua. Sophie, Howl ja muut tutut seikkailevat tässäkin kirjassa vaikka sitä ei aluksi huomaakkaan. Mielestäni ensimäinen osa, Liikkuva linna on mielenkiintoisempi. Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät magiasta.

Alussa kirja oli aika tylsistyttävä, mutta kun en löytänyt muutakaan sopivaa kirjaa, olihan se pakko lukea. Mitä pidemälle kirjassa edettiin Mirin ja Rachelin sekä Rafin ym. kanssa sitä kiinnostavammaksi kirja muuttui, eikä sitä voinut jättää luettavaksi seuraavalle päivälle. Kirjan hykerryttävine ja surullisten käänteiden ansiosta kirjan mukana sai nauraa, mutta tulihan sitä ihan tippakin linssiin. Kirja oli mielestäni loistava!

Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan -ja kunnolla. Sarah Mlynowskin Rintsikoita ja luudanvarsia on hilpeä ja kekseliäs vastapaino J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjoille. Kirjan juoni oli humoristinen ja hauska: mitä käy, kun tavallinen teinityttö saa tietää äitinsä ja sisarensa olevan noitia, mutta onkin itse vain normaali? Oivaa kesälukemista! Arvosana: 9

Orrin, Usvasaaren sankariin minut sai alkuperin tarttumaan se, että olin mennyt vahingossa lukemaan jatko-osan Orrinin ja sydänkiven ennen tätä kirjaa sekä myös se, että kirjan juoni muistutti paljon lempisarjaani Redwallin tarua. Vaikka kirjojen juonissa ja henkilöissä on jotain samankaltaisuuksia, Orrin-kirjat eivät ole mielestäni niin hyvin kirjoitettuja. Toisaalta Orrineissa on se hyvä puoli, että henkilöt eivät aivan niin mustavalkoisia kuin Redwalleissa, joissa on armoton kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin lajin perusteella, mutta Orrineista puuttuvatkin kaikki "tuhoeläimet", rotat, hillerit yms. Orrin, Usvasaaren sankari sopii siis hyvin Redwall-faneille, mutta Redwallien kaltaista lukukokemusta on turha odottaa eikä ensimmäinen osa ole mielestäni niin hyvä kuin jatko-osa Orrin ja Sydänkivi. Vaikka kirja olikin viihdyttävä, tuntui kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan. Arvosana: 8-

Redwall-maniassani 11-vuotiaana luin Sammalkukkametsän sodan lähes yhtä nopeasti kuin sarjan aloitusosan, Soturi Matiaksen miekan. Toinen osa tarjoaa samanlaista jännitystä ja seikkailua kuin ensimmäinenkin, henkilöhahmot ovat vain muuttuneet. Sammalkukkmetsän sota keskittyy nyt vuorostaan Redwallin luostarin perustajaan, soturi Martiniin, joka joutuu Sammalkukkametsää hallitsevien ilkeiden villikissojen kynsiin. Kilttien metsänasukkaiden avulla Martin onnistuu pakenemaan ja hän liittyy Savanen (Sammalkukkametsän vastarintaneuvosto) riveihin kukistaakseen Kotir-linnan ja sen hallitsijat. Kuten edeltäjässään, Sammalkukkametsän sodassa yksi hahmoista nousee ylitse muiden, tällä kertaa soturi Martin, mutta muistakin hahmoista löytyy oivallisia persoonia: Martinin aisakumppanit Dinny-myyrä ja lempeä hiirivaras Gonff sekä sokerikastanjoille perso vakooja punarinta Tsirppi. Jacques osaa jälleen lumota lukijansa taitavalla kerronallaan, olkoonkin että suomenkielinen laitos kärsii painovirhepaholaisista, suomenkielisten nimien sekaan on pujahtanut muutama englanninkielinen. Vaikka juoni on samankaltainen kuin muissa Redwallin taruissa, kaikissa Redwallin taruissa on ne omat hyvät puolensa. Niin myös Sammalkukkametsän sodassa. Jos pidit Soturi Matiaksen miekasta, suosittelen lämpimästi! Arvosana: 9

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Se oli erittäin koukuttava, mutta tavallaan myös erittäin epäselvä. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan siinä hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Ennalta-arvattava se ei missään nimessä ole. Kirjoitustyyliltään se oli kuitenkin hyvä. Olisin toivonut kirjaan enemmän aaveita, niistähän koko kirja periaatteessa kertoo. Kirjan henkilöt oli erittäin hyvin kuvailtu. Will ei juurikaan ole tyypillinen päähenkilö, mikä varmasti teki hänestä niin mielenkiintoisen. Olisin toivonut enemmän Leetä kirjaan mukaan, mielestäni hän oli erittäin symppis henkilö. En oikein koskaan päässyt perille kaikista Willin sukulaisista ja sukulaisuussuhteista, mutta hyvin pysyi silti siinä vähäisessäkin juonessa mukana. Kirjan loppu jäi erittäin pahasti kesken. Moniin kysymyksiin jäi vastaus saamatta, mikä häiritsee itseäni hyvinkin paljon. En oikein ymmärtänyt, mistä kirjan nimikään tulee. Kirja on kyllä mielestäni ihan suositeltava sellaisille ihmisille, joita ei haittaa pieni aivotyöskentely kirjan lukemisen lomassa.

Odotin kirjan juonen olevan takakannen perusteella erilaisempi kuin mitä se on. Ei tämä kuitenkaan lukunautintoa haittaa, kirja on tyypillistä Moersia. Juonen sisälle on saatu hienosti ujutettu pieniä tarinoita, jotka eivät välttämättä liity juoneen laisinkaan. Ajoittain nämä pienet tarinat saattavatkin olla melko pitkäveteisiä. Kirjan alaviitteet ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja antavat mukavia pikkufaktoja. Juoni on joiltain osilta ennalta-arvattava, mutta kuitenkin joiltain osilta ennalta-arvaamaton. Kirjoitustyyliltään kirja on aivan ihana. Päähenkilö Hildegunstiin on selkeästi panostettu tässä kirjassa. Häneltä löytyy tunteita epätoivosta hersyvään nauruun, ja henkilöön pystyy täydellisesti eläytymään. Muista päähenkilöistä Kammokirjakkaat olivat aivan suloisia ja heidän kulttuurinsa ja elämäntyylinsä jäi hyvin mieleen. Kirjan loppu oli täydellinen. Vaikka se jäi vähän kesken, ei parempaa loppua olisi voinut tällä kirjalla olla. Hyvän lopun lisäksi kirja jaksoi aina hämmästyttää yksityiskohdillaan. Kuvat toivat mukavaa elävyyttä kirjaan ja helpotti lukijan työtä eri paikkojen ja henkilöiden kuvaamisessa. Kirjassa jäi häiritsemään väärin sijoitetut ja puuttuvat puhemerkit, mutta tämä taitaa olla suomentajan moka. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaiken ikäisille, sillä vaikka sen luulisi olevan lapsille suunnattu, myös vähän vanhemmat pystyvät eläytymään kirjaan.

'Maanalainen elefantti' on jälleen yksi Pratchettin mestarillista sieluntuotoksista. Se on kyllä synkempi kuin moni muu Kiekkomaailma-kirja, tosin miljöönä toimiikin pääasiassa oudosti Itä-Eurooppaa muistuttava Überwald, jossa ihmiset ovat vähemmistö ja sen sijaan kääpiöt, vampyyrit ja ihmissudet enemmistö. Kääpiöiden parissa kuohuu, uuden Alhaisen Kuninkaan vaali on repinyt juopia Ankh-Morporkin vapaamielisten kääpiöiden ja vuorilla yhä elävien vanhoillisten välille. Tilanne on poliittisesti kimurantti ja Patriisi Lordi Vetinari lähettää kaikkien yllätykseksi tai järkytykseksi Ankhin Herttuan eli Komentaja Samuel Vimesin Ankh-Morporkin edustajaksi kruunajaisiin Überwaldiin. Nimityksestään niinkään iloinen Vimes, Lady Sybil ja kääpiö Ilona Pikkuperä ja peikko Detritus lähtevät matkaan kohti Bonkin kaupunkia, jossa kruunajaiset järjestetään. Mukaansa he saavat mystisen Inigo Skimmerin, kirjurin, joka vaikuttaakin olevan jotain aivan muuta kuin viaton kirjuri. Omia teitään Überwaldiin päätyvät Angua ja hänen perässään Porkkana, sillä Anguan perhe on sotkeentunut salahankkeeseen jolla pyritään estämään 'väärän kuninkaan' eli Rhysin valtaannousu maan alla. Kääpiöiden pyhä ja valtaistuimen virkaa toimittava Kiviskonssi katoaa ja kruunajaiset ovat vaarassa, samoihin aikoihin Ankh-Morporkin kääpiöleipämuseosta varastetaan Kiviskonssin jäljitelmä. Bonkissa Vimes saa huomata joutuneensa syviin vesiin, kun diplomaatit ja politiikot ottelevat keskenään varjomaisessa sodassaan. Samalla taustalla kummittelee rikos, Kiviskonssin varkaus ja poliisina Vimes on heti tutkimassa asioita. 'Maanalainen elefantti' on synkempi kuin monet aiemmista Kiekkomaailma-kirjoista, kenties siksi, että kuolema on siinä läsnä koko ajan ja sen käsittelemät aiheet vakavia, kuten diplomatia, politiikka, varsinkin öljyyn liittyvä, perhe ja perinteet sekä valta. Pratchett naurattaa ja lumoaa lukijansa tarinallaan, samalla kun hän rivien väleissä vetää filosofista luentoa. Mestariteos Pratchettilta. Itse eniten pidin hänen irvailustaan Tsehovin näytelmille kolmella sisaruksella kirsikkapuiston ympäröimässä talossa. Suosittelen 'Maanalaista elefanttia' kaikille. Arvosana: 10.

'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' täyttää aukot 'Talviyön lohikäärmeiden' ja 'Kevätaamun lohikäärmeiden' välillä, kertoen mitä Laurana ja kumppanit kokivat Jäävallilla ja kuinka arkkivelho Feal-Thas kukistui ja lohikäärmekristalli päätyi Ergothiin. Weis ja Hickman myös kertovat Kitiaran vaiheista enemmän, syventäen hänen hahmoaan entisestään. Weis ja Hickman ovat onnistuneet saavuttamaan 'Kadonneissa Kronikoissa' alkuperäisten 'Kronikoiden' hohdon, huumorin ja seikkailuntunnun, mikä aikoinaan lumosi minut lukiessani niitä. 'Kadonneissa Kronikoissa' huomaa myös heidän kehittyneen kirjoittajina ja henkilöhahmojen kehittyneen. 'Kadonneissa Kronikoissa' henkilöt ovat syvempiä ja monitahoisempia kuin Kronikoissa, mikä on minusta hieno saavutus. Eniten kiitän sitä, että myös "pahat" ovat saaneet inhimmillisiä piirteitä, kuten riitaiset lohikäärmeruhtinaat, keisari Ariakas ja drakolainen Grag. Lisäksi hyvätkään eivät enää ole niin yksitasoisia, vaan myös heissä on enemmän vaihtelua, kuten esim. Derek Kruununvartija, jonka henkilökohtainen tragedia nappaa suuren osan kirjasta. Laurana alkaa kehittyä haltiaprinsessasta todelliseksi valtiattareksi, samalla kun Kitiara seuraa Ariakaan tuhon alkamista Nerakassa. Vanha tuntu taas täällä ja parempana kuin ennen. 'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' säilyttää 'Kääpiökuilujen lohikäärmeiden' aloittaman loistokkaan tason ja syvällisyyden kerronnassa ja jäänkin innolla odottamaan 'Kadonneiden kronikoiden' viimeistä osaa, 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä'. Kerrassaan mahtavaa. Arvosana: 9.

'Meripihkaa ja verta' päättää Margaret Weisin Pimeyden oppilas-trilogian, ja samalla saattaa mystisen Minan kohtalon päätökseensä. Krynnin jumalat ovat tohkeissaan, kun Mina on paljastanut olevansa tuntematon jumaluus, vaeltaja tähtien takaa vai tähän asti piilossa pysynyt jumaluus rajalinjojen takaa? Minan on valittava, astuuko hän pimeyden vai valon jumalten joukkoon ja heilauttaa siten tasapainoa suuntaan tai toiseen. Mina pakenee muuntautumalla takaisin lapseksi, jumallapseksi joka hakeutuu munkki Rhysin ja Koiso-kentin hoteisiin. Alkaa matka kohti Jumaltenkotoa, jossa Minan on tehtävä valintansa. Minulle 'Meripihkaa ja verta' oli pienoinen pettymys. Tarina tuntui jotenkin lässähtävän, enkä pysynyt enää aivan täysin kärryillä Minan hengenelämän muutoksista. Rhys Kivenhakkaaja ja Koiso olivat valjuja sivuhenkilöitä vailla syvyyttä, syvimmät henkilöt minusta olivat Mina ja minotauri Galdar. Tarina ei enää pitänyt otteessaan ja loppui minusta hiukan kliseisesti, vaikkakin myönnän Weisin oveluuden hänen saattaessaan Minan ja inkarnoituneen Paladinen vastakkain. Tosin, nyt Minan menneisyys on selitetty kokonaan ja myös hänen tarinansa saatettu loppuun. Mina sai loppua kohden mentäessä yhä enemmän kristiaanisia piirteitä ja hänen uusi asemansa Kyynelten Jumalattarena muistuttaa oudosti kristinuskon ajatusta tasa-arvosta ja rakkaudesta. 'Meripihkaa ja verta' ei ollut Weisin parhaimpia töitä, aika kaukana niistä. Mutta Dragonlance-kirjaksi se oli mukiin menevä. Arvosana: 7+.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli vaikutti jo takakantensa perusteella kiehtovalta ja yhdyn täysin kirjailija Stephenie Meyerin sanoihin, kirja oli mahtava! Nälkäpeli-kirjan juoni tuo mieleen lähinnä amerikkalaisen tosi-tv-sarjan Selviytyjät kierolla ja sadistisella tavalla. Ahmin tämän kirjan kahdessa päivässä, enkä muista, että olisin lukenut pitkään aikaan jotain kirjaa näin keskittyneesti kuin Nälkäpeliä. Kirjan ainoa huono puoli on Katnissin ja Peetan rakkauden yliviljely, eikö kirjan viimeisille sivuille olisi mahtunut myös jotain muutakin kuin näiden kahden kuhertelua? Kirjan loppu jätti myös vähän kylmäksi ja se oli hiukan vaisunoloinen, mutta jätti jotain pohdittavaa ja kysymyksiä trilogian muita osia varten.

Epäröin hiukan tarttuessani tähän kirjaan ja vielä lukiessani epäilykseni eivät hälvenneet; pidin Suden veljeä nuoremmille suunnatuksi ja alussa kirjan juoni tuntui junnaavan ikävästi paikallaan. Mutta onneksi juunnaavasta alusta päästiin; kun kirjassa päästiin vauhtiin, se vaikuttikin ihan hyvältä, vaikkei Suden veli olekaan Muinaisen pimeyden paras osa, mutta jatko-osia lukiessani annoin anteeksi ensimmäisen kirjan virheet. Nyt myöhemmin olen sitä mieltä, että olisin jäänyt melko paljon paitsi, jos olisin jättänyt aikoinaan Suden veljen kesken. Kuitenkin kirja oli ihan viihdyttävä opus, vaikken hirveästi pidä historiallisista romaaneista, mutta Suden veljessä ja muissakin kirjasarjan osissa näkee, kuinka huolellisesti kirjailija on tehnyt taustatyötä kirjojaan varten.