Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
En tiedä tarkkaa syytä, mutta minulle Magian lukeminen oli kuin kiinalaista vesikidutusta. En pitänyt kerrontatyylistä ollenkaan, onnellinen Jenna-kupla ja loppu pelkästään ällöttivät, enkä kokenut kirjan lukemista kovinkaan suositeltavaksi kokemukseksi. Tarina oli alusta loppuun asti teennäisen oloinen, ja orpolapsiteema tekee jo hulluksi. Ainoa kohta, josta kirja ansaitseekin yhden tähtensä, on aika suomökillä ja suo-otusten tarina. En tahdo kuitenkaan jatkaa lyttyyn haukkumista, joten mahdollinen lukija päättäköön itse, mihin aikansa käyttää.
Ensinnäkin, kannen kökköyteen ei kannata kompastua. Sisällä piilevä tarina on lukemisen arvoinen. Maite Carranzan idea nykyajan noidista on kenties käytetty, mutta hän tekee kliseestä uuden idean omaperäisellä ajatusten kehittelytavallaan ja tavallisesta poikkeavalla noitatyypillään. Carranzan kirjassa on matriarkaalinen meininki, ja kirjan päähenkilö kokee noidaksi kypsymisen samalla kuin naiseksikin. Tämä on piristävä poikkeus esim. Eddingsin kirjoihin, joissa Polgara ja Ce'Nedra, vaikka molemmat persoonia ovatkin, eivät ihan riitä tasoittamaan sukupuolijakaumaa. Carranzan naisvaltaisuus kuitenkin pukkaa melkeinpä yli ja tuntuu välillä päälleliimatulta ja tarkoituksella erilaiseksi tehdyltä. Susiemon klaani on ristiriitainen siinä suhteessa, että 10-12-vuotiaat, joille sen luulisi tapahtumien mukaan olevan suunnattu, eivät saa siitä kaikkea irti. Vanhempia taas puolestaan tylsistyttää välillä lukiessa... Myöskin tarinan vanhat ennustukset, jumaltarut ja historia ovat aika onton tuntuisia moniin muihin fantasioihin verrattuna. Parhaiten Carranza kuvaileekin aivan oikeaa elämää. Hyvä oli tämäkin lukea, sai hieman uutta vinkkeliä mahdolliseen nykyaikafantasiaan. Toisaalta syvällisen ja hyvän kerronnan ystävien ja vannoutuneiden bibliofiilien ehkä kannattaa jättää väliin.
Näin tämän kirjan ensimmäisen kerran kirjakaupassa noin vuosi sitten, luin takakannen enkä kiinnostunut, luulin sen olevan samaa surkeaa vampyyri hössöstystä kuin niin moni muukin. Kuitenkin sain houkutuksen joululahjaksi ja aloin lukemaa sitä kaikista ennakkoluuloistani huolimatta, onneksi. Jäin todella koukkuun heti parin ensimmäisen kappaleen jälkeen ja luin kirjan kerralla. Mielestäni houkutus on paras kirja mitä olen koskaan lukenut, ja yllätyin miten vampyyri aiheinen kirja voi olla niinkin ihana. Nyt olen lukenut houkutuksen neljä kertaa, enkä kyllästy millään. Elokuvasta en pitänyt niin paljoa kuin kirjasta, koska siihen ei oltu saatu samoja tunteita mitä tulee esille kirjasta, niinkun ei elokuviin yleensäkkään. Houkutus- sarja on tapojeni vastaisesti tullut ostettua omaksi kokonaan. Suosittelen lukemaan, vaikka ei niin kamalasti pitäisikään teinirakkausfantasiadraama-kirjoista.
Kirja on kyllä pitkä, mutta luin sen ahmimalla. Juonessa, miljöössä ja hahmoissa on minusta paljon Disneyä, pääpahiksessa eritoten. Muuten kirja on aikuisten makuun. Emli sanoo: Saatin Muukalaisen loppuun, se oli tavallaan hirveä mutta ei se mtn, tykkäsin kovasti ja nautin joka hetki. fe sanoo: No sentään! ^^ fe sanoo: Miksi hirveä? Emli sanoo: Esimerkiksi raakuuksia, kirjoittaja on ehkä sairaanhoitaja joka pystyy puhumaan murtuneista luista ilman pahoinvointia. Emli sanoo: Tosin, ei se pahalta tuntunut kun se on vain kirjassa ja sen osasi etäännyttää. 50 sivun mittainen rakasteluaalto oli kanssa hieno, kaitpa siinä muutakin tapahtui. fe sanoo: ..... fe sanoo: Rakasteluaalto.. Emli sanoo: =) Juttu on niin että rakastuttiin kesken seikkailua. fe sanoo: Kaikenlaista sitä tekemään mennäänkin. Lopuksi olin hiukkasen ruvella, mutta en moiti. Väkivalta ei ole perustelematonta. Yksittäisenä opuksena tykkäsin, tiedä jaksanko jatko-osiin tarttua. Fantasiaa on muuten aikasiirtymän lisäksi vain väläys.
Tämä kirja olisi voinut olla parempikin. Pidän tuosta metsästä joka on Holdstockin kirjoissa, Oikeastaan tiedän jo kahden kirjan lukemisen jälkeen millä kaavalla Holdstock kirjoittaa, enkä valita. Mutta ****** olisi edes tälläkin kertaa sijoittanut ne tapahtumat enemmän sinne metsään, myös ennen puolta väliä. Tässä oli muutoma todella hyvä kohta joista todella pidin, hahmoina pidin eniten Merlinistä tai papista. Loppu jäi minulle hiukan hämäräksi, eikä kirja ollut niin mukaansa tempaava, kuin edellinen lukemani. Joku näissä silti aina kiehtoo, ja kohta on pakko lainata uusi ja toivoa että se on parempi. varmaan se on se omaperäisyys... Holdstockissa arvostan eniten sitä, ettei hän ole niin hiivatin kliseinen mitä voisi olla.(vaikka hiukan ennalta arvattava toisinaan onkin)
Ellen Kushnerin 'Thomas Riiminiekka' on lumoava uudisversio vanhasta balladista. Aluksi epäilin hieman teoksen laadukkuutta, sillä sen tökerö kansikuva pisti ennakoimaan jotakin 'Eragonin' tai 'Ennuskivien' kaltaista, edes kirjailijan nimi ei sanonut mitään. Onneksi kuitenkin tartuin silti kirjaan, sillä se osoittautui yhdeksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani. Kushner on mestari kuvailussaan, joka varsinkin Haltiamaassa pääsee oikeuksiinsa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen neljän kertojansa kera. Samalla vanha balladi saa uudenlaisen asun ja selitysten joukon, mikä hauskuutti. Tarina oli suhteellisen tuntematon, sen sijaan kirjassa viitatusta Tam Linin tarinasta olin lukenut kuvauksen jostakin. Juoni on hyvä, vaikkakin oudon tynkä, varsinkin Thomasin elämästä Leirmontin tornissa ja hänen Profeettana olostaan olisi ollut hyvä lukea enemmän. Kushner on hienosti tuonut vanhaan tarinaan lisää henkilöitä ja kasvattanut Thomasin hahmon eläväksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Myös Haltiamaan Kuningatar on ehjempi ja eläväisempi. Tarinaan on myös kudottu moraalinen opetus rakkaudesta, valheesta ja totuudesta sekä toden ja unen suhteista. 'Thomas Riiminiekka' on laatutavaraa ja suosittelen sitä kaikille. Arvosana: 9.
Uinuvien kirjojen kaupunki on jokaisen lukijan ehdoton suosikki. Se on kirja kirjoista ja lukemisesta ja samalla antaa uuden näkökulman Walter Moersin Zamoniaan. Hildegunst von Mythenmetz on hauska ja samastuttava päähenkilö. Moers käsittelee kirjallisuuden eri osapuolia, mutta suuresti siitä saatavaa valtaa.
Kirja ei ollut pettymys. Valitettavasti odotin kirjalta tyhjiä henkilöhahmoja ja juonettomuutta. Päähenkilö oli ärsyttävyydessään huikea ja päähenkilön rakastettu oli pelottavuudessaan ärsyttävä. Kirjailija kirjoitti sujuvaa kieltä, joten tuskaa lukeminen ei onneksi ollut. Valitettavasti juoni käynnistyy toivottavasti jossain jatko-osissa, ja hahmot kehittävät itselleen persoonallisuudet luultavasti vasta elokuvaversiossa. Ymmärrän kirjojen saaman suosion, vampyyrit joissa ei ole mitään pelottavaa ovat juuri sitä mitä esipuberteettinen teinityttö tarvitsee päiväunelmiinsa.
Kirjan kerronta oli mukavaa; siinä oli ihania kielikuvia, minä-muodossa kirjoitettu teksti kertoi paljon päähenkilön luonteesta ja rakastin siinä olevia, hmm, "sanontoja" esim. suosikkini "Jos putoat kalliolta, et menetä mitään vaikka yrittäisitkin lentää". Sanonta on väärä sana, tiedän, mutten keksi muutakaan. Pidin kirjasta. Tässä kuitenkin kolme syytä, miksi annoin vain neljä tähteä: -Huomasin useampaan kertaan, että tekstistä puuttui pilkkuja esim. ennen alistuskonjuktiota. -En pitänyt lopusta. -Kirjassa jäi selittämättä monia arvoituksia, joihin voi kyllä arvata vastauksen. Tämä seikka jäi silti häiritsemään. Kuitenkin, suosittelen kuitenkin lukemaan.
Minusta Avalonin luodit on Amberin kronikoiden paras osa, vaikka tavallisesti tämä arvonimi varataan Yhdeksälle prinssille. Tarina pääsee nyt täysillä käyntiin ja jatkuu vauhdikkaana viimeiselle sivulle asti. Zelazny on mestarillinen kertoja, eikä omaperäisestä kirjasta puutu tapahtumia. Varjomaailmat ovat todella kiinnostava ajatus, ja Luodeissa niistä otetaan kaikki irti. Kahdessa seuraavassa osassa tarina polkee vähän paikallaan, mutta tässä kirjassa ongelmaa ei ole. Osa sarjan päähenkilöistä tavataan vasta nyt, Corwinin miekkataistelu Benedictin kanssa on yksi Kronikoiden huippukohdista. Kokonaisuuden kruunaa Zelaznyn runollinen kielenkäyttö. Amber-sarja osoittaa, että fantasiakirjallisuus voi olla jotain muuta kuin vanhojen kaavojen toistamista. Kiitokset Vaskikirjoille siitä, että tämä klassikkoromaani on saatavilla suomalaisille lukijoille!
Aku Ankan lukijat eivät kutsu sarjakuvia taiteeksi, koska he ovat jääneet paitsi sellaisista mestariteoksista kuin ”V niin kuin Verikosto”. Ensinnäkin hulluuden ja nerouden rajoilla häilyvä V on demonisessa naamiossaan ja harkitussa persoonattomuudessaan yksi kirjallisuushistorian kiehtovimpia ja tyylikkäimpiä antisankareita. Ja mitä tekniseen puoleen tulee, intensiivisessä käsikirjoituksessa ja taidokkaasti pelkistävissä ruuduissa on todellista imua. Teki mieli laiminlyödä työt, sulkeutua hiljaisuuteen ja ruokkia kaikkia älyaistejaan jännityksellä, eettisillä pohdinnoilla ja sillä mitä erikoisimmalla kiintymyssuhteella, joka V’n ja Eveyn välille muodostuu. Koskettava loppu poikkeaa hieman elokuvan versiosta, mutta on mahdoton sanoa, kumpi toimii paremmin: molemmat ovat välineensä rajoissa mainiosti toteutettuja.
Tämä kertomuskokoelma oli itselleni helpommin lähestyttävä kuin Luotettava ohikulkija. Lyhyet julmat tarinat eivät olleet liian lyhyitä, ja kokonaisuus hahmottui selvästi, kun asioita ei tarvinnut yhdistellä toisiinsa ja vertauskuvallisuutta etsiä kauempaa. Psykologisuuden sijalla on pikemminkin luonnontutkimuksen ja luonnontaloudellinen tarkkailu. Kaikkeen on mahdollista tottua tai turtua. Hienon opettavainen kirja. Tällainen ihmislaji on.
Teokseen on kerätty kahden vanhemman Jalavan kokoelman sisältö. Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia on Lovecraftista kiinnostuneille pakkoluettavaa, tästä löytyy useita merkittäviä tarinoita. Monet kieltämättä muistuttavat juoniltaan toisiaan, mutta minua asia ei häirinnyt. Lovecraft on kosmisen kauhun mestari. Omia suosikkejani olivat Väri avaruudesta, Cthulhu-aiheiset kertomukset Vainooja pimeydestä ja Hän, joka tuli käymään sekä puhdas fantasianovelli Iranonin etsintä. Kokoelman paras anti oli ehkä silti Etelämantereelle sijoittuva Cthulhu-pienoisromaani Hulluuden vuorilla, joka oli vaikuttavaa luettavaa.
Minuun kirja ei iskenyt ja päätin lopettaa sarjan lukemisen tähän ensimmäiseen osaan. Mukana oli niin paljon häiritseviä juttuja, etten pystynyt suhtautumaan Matkaajaan toimivana viihteenä. En pitänyt hahmoista, kirjoitustyyli ei ollut hyvää ja yksi iso juonenkäänne oli huonosti perusteltu. Ainoa kiinnostava asia oli lopussa nähty matkaaminen, mutta se oli liian vähän liian myöhään.
Tämä keskiajan Englantiin sijoittuva historiallinen romaani jatkaa samalla korkealla tasolla kuin Viimeinen kuningaskunta, nostan sen vähän edeltäjäänsä paremmaksi vaikuttavamman lopputaistelun takia. Tapahtumat keskittyvät nyt Lounais-Englantiin, kelttien asuttamassa Cornwallissakin vieraillaan. Uhtred on mainio päähenkilö, hänen toimintansa teoksen alkupuolella on nykylukijan silmin varsin moraalitonta. Jo ensimmäisen luvun lopetus näyttää, mikä on homman nimi. Uhtred kehittyy selvästi kirjan aikana ja kuningas Alfredin "suuruus" tulee myös esille. Tarina jatkuu kolmannessa osassa.
Viimeinen kuningaskunta on hieno historiallinen romaani. Ajankuva tuntuu uskottavalta, tapahtumat etenevät kovaa vauhtia ja taistelukohtaukset ovat upeita. Cornwellin kyvyt taitavat tulla parhaiten esiin kilpimuurin kuvauksessa, lopputaisteluun on selvästi panostettu. Pelkäsin vähän etukäteen, että kirja saattaa muistuttaa liikaa Talvikuningasta, mutta tämä oli tarpeeksi erilainen. Yhtenäisyyksiä sarjojen välillä on periaatteessa paljon, mutta eroavaisuuksia on tarpeeksi. Kuningaskunnan päähenkilö Uhtred ei ole samanlainen kuin Talvikuninkaan Derfel, ja heidän suhteensa kuninkaaseen on hyvinkin erilainen. Uhtred joutuu tosissaan pohtimaan sitä, kummalle sotivista osapuolista olisi uskollinen. Nyt on myös luvassa onnellinen loppu: historiasta tietää, että viikingit voitetaan lopulta eikä englantilainen yhteiskunta tuhoudu. Vaikka pidin Viimeisestä kuningaskunnasta, ei tämä uusi sarja ensimmäisen osan perusteella yllä aivan Warlord Chroniclesin tasolle. Arthur-trilogia tuntui jotenkin syvällisemmältä, ja fantasialukijana nautin enemmän sen eeppisestä tunnelmasta ja kuningas Arthurin legendan uudelleentulkinnasta. Mutta olen tosiaan tyytyväinen siitä, että Cornwell ei lähtenyt kopioimaan vanhaa. Olin tottunut jo kirjailijan edellisissä teoksissa väkivaltaisuuteen, mutta Viimeinen kuningaskunta panee vielä paremmaksi. Väkivallalla ei mässäillä, vaan raakuuksista kerrotaan lakoniseen tyyliin, mikä tekee kohtauksista vaikuttavampia.
Tämä on ensimmäinen Bradburylta lukemani kirja. Se teki vaikutuksen: Paha saapuu portin taa oli odottamaani parempi. Kauhukirjallisuutena teos ei oikein toimi, sillä siitä ei löydy erityisen pelottavia kohtauksia. Mutta fantasianystävillä ei pitäisi olla valittamista. Tapahtumapaikka, amerikkalainen pikkukaupunki, tuodaan hienosti eloon. Kirja etenee intensiivistä vauhtia, eikä minun tehnyt mieli keskeyttää lukemista. Romaani on syvällinen, kirjoitustyyliltään upea ja tunnelmaltaan vahva. Päähenkilöt ovat myös onnistuneita. Suosittelen kokeilemaan – en ihmettele yhtään sitä, että Paha saapuu portin taa on saanut klassikkostatuksen.
Henkilökohtaisesti pidän kirjaa Perillinen- sarjan parhaana osana tähän mennessä. Kirja ratkaisi joukon aikaisemmissa kirjoissa tulleista ongelmista, loi aivan uusia syvyyksiä juoniin ja muutti henkilöhahmojen keskenäisiä suhteita mielestäni varsin onnistuneesti. Kirjaa lukiessani yllätyin positiivisesti siitä miten Paolinin onnistui kehittää hahmojaan ja näiden historiaansa ja Alagaësian maailmaa. Tietysti löytyi myös risuja. Pari kliseetä, ja se iänikuinen fantasia puutarhureista, latistivat kirjaa samoin se moraalisten asioiden vatvominen, joka kyllä on ihan ymmärrettävässä ja tärkeässä osassa, mutta joka toisissa kohdissa tuntui vielä hiukan liian teennäiseltä. Neljännen tähtensä kirja ansaitsee helppolukuisuudestaan, "suloisesta" huumoristaan ja siitä miten kirja vangitsi minut lukemaan itsensä koko päiväksi.
Torakin merkki on yksi sarjan parhaimmista kirjoista. Juoni on sopivan jännittävä ja se etenee loogisesti. Kirjan alku on melko hätkähdyttävä. Vaikka kirjassa on paljon tapahtumia, ne keritään kuitenkin kaikki käsittelemään. Kirjassa on jonkin verran toistoa edellisistä osista, mutta se on huomattavasti ennalta-arvaamattomampi kuin sarjan muut kirjat. Henkilöihin pääsee tässä kirjassa enemmän sisälle mitä sarjan aiemmissa osissa. Torakin tunteita on kuvattu huomattavasti paremmin. Suden tunteet on saatu erittäin hyvin kuvattua, erityisesti sen ahdistus erotessa laumasta jää mieleen. Renn on yhä edelleen erittäin lapsellinen suuttuessaan lähes joka asiasta. Rennin salaisuuden paljastuminen sopi erittäin hyvin juuri tähän kirjaan. Myös sarjan muista henkilöistä sai tässä kirjassa enemmän tietoa. Seunn muun muassa paljastui kamalaksi, vanhaksi akaksi ja Bale erittäin reiluksi miehenaluksi. Kirjan loppu oli taasen hieman töksähtävä ja meni osaltaan itseltäni hieman ohi. Muuten kirja olisi ollut lähes täydellinen. Yleisesti sarjassa pidän erittäin paljon tapahtumapaikkojen vaihtelusta. On hienoa lukea, miten kirjailija panostaa erilaisien maastojen ja elintapojen kuvailuun. Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi kaikki edelliset osat lukeneille.
Tämä kirja on juoneltaan melko samanlainen kuin sarjan aiemmat osat. Tapahtumat alkavat heti, eikä kirjassa ole käytetty turhaa jaarittelua. Kuten muissakin kirjoissa, myös tässä Torak ja Susi eroavat toisistaan, jopa kahteen kertaan. Tämä alkaa tosin olla jo turhan käytetty keino. Sielunsyöjä on kuitenkin huomattavasti syvempi ja jännittävämpi kuin sarjan edelliset osat, kirjailijan kehittymisen huomaa selkeästi. Tässä osassa päähenkilöihin syvennytään hieman enemmän kuin aiemmissa, mutta silti ne jäävät aavistuksen pinnallisiksi. Torak ja Renn ovat kovin pikkuvanhoja ja käyttäytyvät kuin paljon ikäistään vanhemmat. Tosin entisaikojen ihmisiltä on ehkä vaadittu aikaista kypsymistä. Itseäni jäi häiritsemään Torakin salatessa lähes kaikki asiansa muilta henkilöiltä. Myös jotkin Rennin ja Torakin epärealistisista päätöksistä tuntuivat kummallisilta. Kirjan loppu oli juuri sopiva tälle kirjalle. Siinä annettin vastaukset moniin kysymyksiin, myös sarjan edellisissä osissa heränneisiin. Se ei ollut liian töksähtävä, eikä kirja loppunut pelkästään tapahtumien loppumiseen, vaan jatkui vielä hieman rauhallisemmalla juttelulla. Kaiken kaikkiaan erittäin suositeltava kirja sarjan edelliset osat lukeneille.
Kirja oli hidasta luettavva sen paksuuden takia. Alku oli odotettua tylsempi paitsi Razazien hyökkäys carvahalliin. Taistelut kirjassa olivat kaikista kivoimpia. joskus kun ihminen kuoli tuli itku silmään. Pitkästyttävää kirjassa oli taistelujen suunnitelu ja parantelu. Muuten kirja oli hyvää perusfantasiaa. Annoin kirjalle neljä tähteä, koska välillä juoni oli töksähtelevää. Välillä tuli mieleen taru sormusten herra. Kannnattaa lukea todella hyvä kirja.
Tarina merkillisestä rakkaudesta kuulostaa suloiselta, ja siksi kirjan kirjamessuilta alunperin ostinkin. En vaivautunut lukemaan takakanttakaan kokonaan. Jälkeenpäin mietinkin olisinko kirjaa muuten ostanutkaan, se ei nimittäin osoittautunut tyylisekseni. Kirja oli nimittäin vähän muutakin kuin romanttinen rakkaustarina ;). Herculen rakkaus tyttöön on ihan kammottavan vääristynyttä. (Toisaalta, kun ajattelee hirviön ja ilotytön rakkautta...) Hercule ajautuu epätoivoisiin tekoihin jo tyttöä etsiessään, mutta löydettyään hänet ja sitten menetettyään hänet, kauheaa. Määrittelisin kirjaa psykologiseksi kauhuksi, vaikka virallisesti se sitä tuskin on. Suosittelen genrestä tykkääville, mutta en vaaleanpunaista ja ah, niin romanttista rakkaustarinaa etsiville. (Suorastaan karmivaa iltaluettavaa :S)Mutta en minä kirjaa kyllä haukkua mistään voi, vaikka se kauhean pelottava onkin. Sitä ei minusta oikein viaksi voi sanoa.
Stephenie Meyer taitaa kirjoittamisen. Hän tietää miten lukijan saa jäämään kiinni kirjaan. Hän osaa pitää jännitystä yllä viimeiseen asti. En yhtään ihmettele miksi kirja on saanut niin hyviä arvosteluja. Hän osaa asiasa. Enkä ihmettele myöskään miksi tämä kirja on suunnattu hiukan aikuisemmille. Houkutus-sarjan voi lukea kuka tahansa, mutta tämä kirja vaatii keskittymistä. Se on hyvä, eikä minun mielestäni sen kanssa joudu missään kohdassa pitkästymään. Joillekin pikalukijoille, jotka haluavat saada nopeasti kirjan luettua, se saattaa tuottaa vaikeuksia. Kirjaan tarvitaan ajatusta ja sitä täytyy joskus pysähtyä miettimään. Vieras käsittelee osakseen meidän ihmisten perusluonnetta. Meyer on oikeassa siitä, että olemme enemmän, kuin väkivaltaisia, mutta emme kuitenkaan hirviöitä. Emme kaikki. Tämä kirja kuuluu lajiin, josta jokaisella on oma mielipiteensä. Jos pitkästyt vielä puolivälin jälkeen, niin siinä tapauksessa suosittelen jättämään kirjan kesken. Minun mielestäni erittäin hyvä.
Kirja oli todellakin hieman tylsempi kun edellinen, mutta silti huomasin pureskelevani sormenkynsiäni tietyissä kohdissa! Ehkä kuulun niihin jotka eivät osaa erottaa faktaa fiktiosta, mutta sävähdin nähdessäni olkinuken vielä jonkin aikaa lukukokemuksen jälkeen! Kiehtovaan juoneen taitavasti punotut kauhun elementit saavat kylmät väreet kulkemaan edelleen selkäpiissäni. :)suosittelen niille jotka ovat hieman rohkeampia kuin allekirjoittanut!
Nälkäpeli on hurmaava kaikessa kauheudessaan. Kirjailijalla on hyvä tyyli ja juoni on mukaansa tempaava. Rakastuin kirjaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja tuskin maltoin laskea sen kädestäni! Lukiessani en olisi varmaan huomannut vaikka takapihalla olisi räjäytetty ydinpommi. Suosittelen ehdottomasti kaikille. En malta odottaa seuraavan osan ilmestymistä!!