Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Odotin tältä kirjalta enemmän. Paljon enemmän, mutta jouduin karvaasti pettymään. Vahva olisi ollut kaksi tähteä, mutta annoin heikoin kolmosen, muiden kirjojen ansiosta. Alku oli lupaava, ja odotukset kasvoivat, mutta heti kun Sapphire ja muut lähtevät matkalla kirja melkein jysähtää siihen. Se alkoi olla tylsä. Loppu alkoi olla jo hiukan parempi, mutta kirjaa ei kyllä voi verrata muihin ingo-sarjan kirjoihin. Tämä oli ehdoton pohjanoteeraus. Se ei ole uljas päätös sarjalle, niin kuin kirjan takakansi antaa ymmärtää. Arvosanaksi annan erittäin heikon -6.
Pastellikaupunki kolahti minuun täysillä. Kirja on scifiä, mutta sen tunnelma ja rakenne tuovat mieleen fantasiaromaanit. Yhtymäkohtia näyttäisi olevan erityisesti Michael Moorcockin tuotantoon. Harrison on kirjoittanut lisää Viriconiumin kaupunkiin sijoittuvia teoksia, mutta niitä ei ole suomennettu. Pastellikaupungissa suurimman vaikutuksen teki sen tyyli, eli kuinka Harrison kertoi tarinansa. Kielenkäyttö oli erittäin kaunista, lukijan silmien eteen maalattiin vaikuttavia kuvia. Kirjailijan luoma maailma oli kiehtova, henkilöt onnistuneita ja tarinassa mukavasti toimintaa ja hienoja kohtauksia. Syvyyttäkin oli riittävästi. Juoni oli kieltämättä varsin yksinkertainen, muttei Harrisonin valitsemassa tyylilajissa oikein muuta voi odottaakaan. Leena Peltosen suomennoksesta ei minulla ole mitään valittamista. Kirja oli 175-sivuisena juuri sopivan pituinen. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista, myös niille, jotka eivät yleensä pidä tieteiskirjallisuudesta.
Vaikka kuinka rakastankin Carrollin alkupään tuotantoa, niin tämän myöhäisemmän teoksen valintaa suomennettavaksi en voi ymmärtää edes hyvällä tahdolla. Valkoisissa omenissa Carroll on hukannut punaisen lankansa täydellisesti ja yrittänyt korjata puutteen änkeämällä lähes joka aukeamalle vähintään yhden "Häh!"-efektin – eikä tuo tekniikka näin toimi edes mestarin käsissä. Tolkuton tarinointi ryöpsähtelee eteen- ja taaksepäin ilman minkäänlaista järjen tai logiikan hiventäkään. Uusia pähkähulluja aeineksiaä heitellään mukaan vähän väliä aina, kun juoni tuntuu ajautuneen umpikujaan. Lööperin huipentaa kerronnan useiden sivujen ajaksi pysäyttävä, rautalangasta väännetty ja new age -henkinen saarna elämän ja maailmankaikkeuden itseään toistavasta mosaiikkirakenteesta. Lue ehdottomasti ennemmin huikean hieno Naurujen maa.
Polgarassa riittää pituutta kirja-ahmatille. Tyyliltään se on kirjoittajiensa taattu hyvä teos, joka antaa sopivasti lisää näkökulmaa Belgarionin ja Mallorean taruille. Luin alunperin kirjan englanniksi ja sellaisena se on hiukan suomenkielistä parempi. Ikuinen suosikkini fantasiakirjojen joukossa 9+
Meyerin tyyli kirjoittaa koukuttaa vakuuttavan varmasti. Vieraassa koukuttaa myös se kirjoille niin tärkeä omaperäinen idea. Vieras -kirjasta huomaa, että se tosiaan on kirjoitettu vanhemmille lukijoille kuin Twilight sarja. Jo aiemmin muut Meyerin kirjat lukeneelle Vieras tarjoaa sopivasti yllätystä. Se poikkeaa aiemmista, mutta samalla sanojen virrassa on paljon tuttua. Erittäin hyvä kirja. 9,5 erityisesti omaperäisestä ideasta
Meren kansa tuntui takakannen perusteella ihan mielenkiintoiselta kokeilulta, mutta lukukokemuksena se oli pettymys. Omasta mielestäni se on lähes heppoisinta fantasiakokemusta, mitä eteen on sattunut. Tarinassa oli mahdollisuuksia, mutta jostain syystä tapa kirjoittaa ei sytyttänyt. Arvosana jossain kuutosen paikkeilla eli luki, mutta vain, kun ei ollut muuta tekemistä. No, luin sentään muutkin osat samantien.
Olen samaa mieltä lohikäärmeistä. Miksi niiden pitäisikään olla aina pahiksia? Ainoa miinus on se että kokemattoman lukijan voi olla aluksi vaikea lukea kirjaa, mutta kun on lukenut kirjaa ihastuu tähän luku tapaan. Bonus hienoista kartoista (mahtaa olla vaikeaa kehitellä sellainen) ja taustatiedoista. Ihastuin kirjaan täysin. Olen jo lukenut kaikki osat. Mielestäni tämä on parempi sarja kuin Potterit. Annoin viisi tähteä, olisi mielestäni ansainnut ainakin kuusi. *****
Tämän kirjan kertojana on April. Hänestä minulla ei ole kovin suurta mielipidettä, joten arvosanani oli hieman löyhemmin perustein laitettu. Sarja parani ensimmäisestä osasta, mutta tälle kirjalle laitoin kaksi tähteä siksi, että teksti töksähteli ja siitä oli vaikea saada kiinni. Jos tämä asia olisi paremmin, olisin hyvin voinut antaa tällekin kolme tähteä. Jatkan sarjan lukemista, sillä tarina on mielestäni mielenkiintoinen, ja sitä paitsi seuraavan kertojan pitäisi olla Jalil. Hänestäkin haluan selkeämmän kuvan.
Sarjassa parasta on se, kuinka nelikon eri jäsenet ovat kertojina eri kirjoissa. Tässä kirjassa vuorossa on Jalil. Hän on hahmona omasta mielestäni mielenkiintoisin. Kertojana pidän eniten Christopherista. Everworldin kerronta alkaa mennä taas ylämäkeä. Tekstin lukeminen helpottui, ja kirja on kauhistuttava sekä mielenkiintoinen. Kirjat aina loppuvat jonkinlaiseen 'cliffhangeriin', joten jos lukee tänne asti, jatkaminenkin on helppoa...
Sarja ei alkanut hyvin, mutta paranee luettavaksi viihteeksi myöhemmin. Lohikäärmeen lunnaat saa taas kertojakseen Davidin. Hänestä pidän vähiten siinä nelikossa, mutta kun tarina siirtyi takaisin hänen kerrottavakseen, häntä alkoi taas ymmärtää paremmin. Hänen sankariasenteensa on kuitenkin outoa. Tällä kertaa teksti oli helpommin luettavaa ja omasta mielestäni selkeämpää. Töksähtävät, yksisanaiset lauseet vähentyivät, tai ainakaan en niitä itse huomannut. Lyhyesti sanottuna, ihan mukavaa, viihdyttävää nuorille suunnattua pikkuluettavaa, jos vaan avoimin mielin jaksaa jatkaa sarjan lukemista.
Kaksi miekkaa oli mielestäni sitä perus Salvatorea. Mukana on juonitteluja örkkien, mustien haltioiden, jääjättiläisten ja about kaikkien sotaan liittyvien kansojen välillä. Kyseisten kansojen kantoja katsotaan myös jokaista erikseen, varsinkin johtajien mielenliikkeitä seurataan tarkemmin kuin missään muissa R.A Salvatoren kirjoissa. Tarina tapahtumineen eteni hyvää vauhtia ja tapahtumat eri puolilla sotatannerta oli kurottu hyvin yhteen ja kaikki luisti erinomaisesti saaden juonesta entistäkin mielenkiintoisemman ja monisyisemmän. Drizzt kulkee haltiaystävänsä kanssa örkkiarmeioiden keskellä tavoitteenaan kostaa örkkikuninkaalle ystäviensä kuviteltu menetys ja samalla tavoitteena on myös pelastaa Auringonnousu niminen pegasus. Siinä samalla Drizzt etsii omaa tietänsä haltian elämässä. Mukana on osan vaihtuessa tuttuja pohdiskeluja Drizzin elämästä, omastatunnosta, moraalista yms. Drizzt tulee entistä tietoisemmaksi omista tunteistaan Catti-Brietä kohtaan ja kaksikon suhde syveneekin mukavasti kummankin omalla taholla, vaikkeivat he edes tiedä onko toinen hengissä. Lopullisen taistelun lähestyessä on tehtävä uskaliaita valintoja ja pistettävä likoon enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka alakynnessä olevan Mithralsalin lopulta käy? Kokonaisuutena erittän onnistunut ja oiva päätös Metsästäjän miekat- trilogialle. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka kuuluu jokaisen Salvatoren tuotannon lukijan kirjahyllyyn.
Johanna Sinisalon romaaneista esikoisteos Ennen päivänlaskua ei voi on hänen paras ja ehkä ainoa kokonaisuutensa onnistunut saavutus. Muissa rakenne jää hajanaiseksi ja tehokkaan kirjoittajan romaaneihin tulee tyhjäkäynnin ja keinotekoisuuden tuntu. Sankarit-romaani on rohkea yritys, johon moni muu ei olisi ryhtynyt ja harva onnistunut. Kirjassa on hauskoja oivalluksia ja osuvia havaintoja nykyajan yhteiskunnasta, mutta välillä lukeminen käy tylsäksi ja kiusaannuttavaksi.
Joukko oletettavasti suomalaisen kirjallisuuden eturiviin kuuluvia kirjoittajia on kirjoittanut tähän kokoelmaan rutiinilla tehtyjä, jopa täysin yhdentekeviä kertomuksia. Ainoa valopilkku on kokoelman päättävä Jyrki Vainosen Pyhän Leon ihme. Irlantiin sijoittuvassa hauskassa novellissa on hyvin suomalaiset päähenkilöt. Novelli oli ansaitusti Atorox-ehdokkaana, mutta ei välttämättä toimi yhtä hyvin itsenäisenä kuin teemalliseen novellikokoelmaan kirjoitettuna.
Ennen päivänlaskua ei voi yhdistää iskevästi suomalaisuuden pimeitä ja valoisia puolia kirjoitushetken yhteiskunnan kehityssuuntiin. Kaupunkikirjallisuuden Helsinki-keskeisyydestä poiketen ollaan kirjailijan kotipaikkakunnalla Tampereella. Kirjan kerronta olisi jälkikäteen arvosteltuna ehkä hyötynyt ulkopuolisemmasta, toteavammasta ja aikakauden kieleen vähemmän kiinnittyvästä otteesta. Tai se olisi tehnyt kirjasta vähemmän tehokkaan. Selkeimmin heikoiksi kohdiksi jää novelliin sopiva, mutta romaanissa arveluttavampi lopetus sekä Palomitan ja hänen alistajansa tapauksen tendenssimäisyys.
Kirja toimii hyvin jännitys- ja seikkailukirjallisuutena, jos on aikaa uppoutua järkälemäiseen romaaniin. Ilmestysten avaruudessa on sarjan aloitusosalle ja esikoisromaanille ominaisia piirteitä, jotka tekivät siitä hieman jähmeän teoksen. Pääjuoni aukeaa varsin hitaasti eivätkä henkilöiden luonteet tule kovin läheisiksi. Muutamia kiintoisia tieteellisiä ja scifistisiä ajatuksia on mukana. Naiset keskeisinä henkilöinä on miellyttävä ominaisuus – verrattuna scifin vanhempiin perinteisiin, joista on selvitys esimerkiksi Johanna Sinisalon artikkelissa Kahvinkeittoa ja kirkumista teoksessa Tieteiskirjallisuuden maailmoita. Tarinan taustalla on vanhojen avaruusoopperoiden ajatus galaktisesta sodasta. Reynoldsin kosmisen goottilainen lähestymistapa tuottaa aiheesta kelvollista viihdettä. Reynolds ammentaa enemmän rikoskirjallisuudesta kuin kirjoittaa kaikkein älykkäintä ja kaunokirjallisinta tekstiä. Iain M. Banks vie tässä voiton. Reynoldsin maine scifikirjailijana on kasvanut niin suureksi, että pieni pettymys on väistämätön. Kyllä hänen kirjojensa sivumäärästä saisi tätä menoa karsia kolmanneksen pois.
Ehdoton klassikko, jonka pitäisi lukea jokainen, joka väittää fantasiasta pitävänsä. Itse luin Taru sormusten herrasta, kun olin kaksitoista vuotta vanha. Pidin silloin jo kirjasta aivan järjettömän paljon, vaikka ajoittainen tarinan jumiutuminen olikin puuduttavaa. Nyt kun olen lukenut kirjan vähintään kolmesti ja takana ovat myös Silimarillion sun muut, jotka huomattavasti saattavat avittaa TSH:n tarinan taustoja, on kirjasta tullut yksi parhaimmista mitä olen koskaan käsiini saanut. Tarina itsessään on varsin hyvä ja tarkasti suunniteltu. Vaikkakin alkaa hiljalleen kyllästyttää fantasiakirjoissa yleiseksi tullut piirre, matkat, joille lähdetään tuhoamaan tai saavuttamaan tai etsimään jotakin, niin tämän teoksen kohdalla kyseiseen kliseeseen ei tule niin kiinitettyä huomiota yhtä paljon, eikä se myöskään raavi hermoja samalla tavalla kuin monet muut kirjat. Kirjan jaksot, joissa taivalletaan eteenpäin ovat turruttavia, myönnettäköön. Tuntuu myös että niitä on yritetty paikkailla laittamalla toimintapitoisia kohtauksia sinne tänne vähän liikaakin ja täytteenä tulevat esiin juuri nuo Tom Bombadilit sun muut. Jos nämä tämmöiset olisi jättänyt suosiolla vähemmälle, kirjasta olisi tullut varmaankin muutaman sata sivua lyhyempi ja huomattavasti kevyempää luettava. Siltikin kokonaisuutensa valossa en tästä lähtisi mitään poistamaan, sillä kaikkeen on tottunut osana uskomattoman hyvää ja mieleenpainuvaa tarinaa.
Ehdottomasti yksi parhaista R.A Salvatoren kirjoista ikinä. Juoni oli yllättävä, sillä vaikka fantasiaa on tullut luettua kirjakaupalla niin mitään vastaavaa ei juuri ole tullut vastaan. Drizzin elämän vaiheet vetivät mukanaan ja oli mielenkiintoista seurata nuoren Drowin kehittymistä Menzoberranzanissa, kun ympäristö kuitenkin oli niin vastaan Drizzin kaltaisia henkilöitä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka kertoo selviytymisestä yhteiskunnassa, joka on vastoin omia aatteita ja omaatuntoa. Arvosana: 9½
Amber-sarjan toinen kirja. Corvin on paennut vankilasta ja yrittää koota voimiaan taistellakseen veljensä Erickin kanssa. Mahdollistaakseen tämän hän palaa maailmaan jonka valtias hän oli kauan sitten, ja josta hän voi löytää ainetta joka mahdollistaa tuliaseiden käytön Amberissa. Tapahtumia kirjassa on paljon ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kieli on aika omaperäistä ja erikoista lyhyinen lauseineen, mennen välillä melkein proosarunon puolelle etenkin silloin kun päähenkilö matkaa eri ulottuvuuksien välillä. En yleensä fantasiasta oli erityisen innostunut, mutta tämä kirja on aika virkistävä poikkeus, siksikin, että tässä kirjassa hyvä tarina ei vaadi viittäsataa sivua, mikä nykyfantasiassa tapaa olla se vähimmäisvaatimus. Käännös oli yleisesti ottaen aika hyvä, mutta siinä oli paikoitellen pientä hiomattomuutta, joitain jäykähköjä lauseita ja vähän erikoisia termien valintoja, mutta mikään helppo suomennettava tämä ei varmasti ollut. Itse pidin tästä osasta selvästi enemmän kuin ensimmäisestä. Toivotaan, että loputkin osat suomennetaan. Suosittelenkin kaikkia hakeutumaan kipinkapin Vaskikirjojen sivuille ja hankkimaan omat kappaleet sarjaa.
Idea ja kirjoitus olivat hyviä, en vain oikein päässyt kirjan mukaan, se ei tuntunut todelliselta. Vaikka (ilmeisesti) kirja sijoittuu nykyaikaan ja meidän maailmaamme, en saanut siitä oikein otetta. En myöskään samaistunut henkilöihin. Olin välillä vähän pihalla, mutta se voi johtua alhaisesta älykkyydestäni.
Valtaistuinpeli alkaa esipuheella, joka lupailee jännitystä, kauhua ja vaarallisia tilanteita. Tätä lupausta kirja ei kuitenkaan lunasta, vaan se kaskistyy nimensä mukaan valtaistuimesta käytävään juonitteluun. Fantasiaa kirjassa ei ole paljoakaan, eikä 700 sivuista kirjaa ole pilattu toiminnalla. Lukuisiin hahmoihin on vaikea samaistua, sillä suurin osa hahmoista ajatelee vain joko kunniaa, valtaa tai rahaa. Jopa pienet lapsetkin ajattelevat näitä, poikkeuksena Bran. Tämä tekee hahmoista erittäin tylsiä ja heidän kohtalonsa ei jaksa kiinnostaa. Ja heidän kohtalonsa ei pitäisi olla yllätys, kun ottaa huomioon minkälaisessa maailmassa he elävät. Yleisesti kirjan maailman moraali on kieroutunutta ja yksioikoista: Pää katkaistaa pienemmästäkin rikkeestä tai kunnian loukkauksesta ja bordellit ovat laillisia. Kirja sopii niille, joilta sodat, miljoonat hahmot, tarkat kuvaukset sekä seksi kiinnostavat. Kirjalla ei ole kunnon loppua ja ehkä kirjasta olisi tullut parempi, jos kaikki kirjasarjan osat olisi alunperin kirjoitettu yhdeksi kirjaksi. Turhat täytteet karsimalla valtaistuinpelistä saisi helposti alle 200 sivuisen.
Kirja oli alusta mielenkiintoinen, mutta keskikohdasta aivan äärettömän tylsä. On hyvin raivostuttavaa lukea kun penskat koittavat kertoa totuutta eikä kukaan tietenkään usko. Kliseistä, kliseistä. Loppu kuitenkin pelasti kirjan, näyttää juonen uudessa valossa. Ei parhain, eikä huonoinkaan.
Sarjan toinen osa alkoi jo lähennellä verrattuun Potteriin ennustuksineen kaikkineen. Kirja oli kiinnostavampi ja syvempi kuin ykkösosa, vaikka jotkin hahmot ja kohtaukset menevät todesta ottamisen ja naurettavuuden rajalla. Kharybdiksesta oli esimerkiksi tehty omituinen, miltei epäuskottava ja naurettava. Muuten teos oli jatko-osaksi kohtalaisen hyvä ja loppui pirun jännittävään kohtaan. Plussaa nuortenkirjaksi tyypillisesti kieli oli helppolukuista.
Apinan ja Uudenkuun tyyli ja päähenkilöt ovat varsin kiintoisia, etenkin rakkaustarina on onnistunut. Maailma jää kuitenkin hajanaiseksi ja keinotekoiseksi, kieli rönsyilee, tappeluita ja pituutta on liikaa. Kirjan esinäytös voi vaikuttaa sekavalta. Lukemisen voi aloittaa ensimmäisestä luvusta ja esinäytöksen lukea sopivassa kohtaa ennen loppunäytöstä, kun on saanut enemmän vihjeitä kaupungista.
Petyin Hämähäkkijumalaan jonkin verran, sillä kyseessä on hyvin keskinkertainen kirja. Gaiman selvästi tavoitteli kepeää otetta, muttei minusta oikein onnistunut. Romaanin huumori ei aina toiminut, enkä päässyt kunnolla sisälle tarinaan. Ei Hämähäkkijumala silti kehno ollut, sen luki ilman suurempia ongelmia. Kyllä se ansaitsee kolme tähteä. Kiinnostavinta teoksessa olivat Anansi-tarinat ja kaikki jumaliin liittyvä.
Kirja oli piristävän erilainen, sekä raikas kielensä ansiosta. Kirjassa oli paljon suoria ilmauksia, joten opusta ei ole varmaankaan tarkoitettu kaikista pienimmille lukijoille. Välillä kirjassa oli tylsempi vaihe, mutta omaperäisten hahmojen oikut paransivat tunnelmaa. Loppu oli kaukana kliseisestä rakkaustarinasta.