Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Tästä kirjasta voidaan sanoa, että alku ja loppu pitäisi arvoida ihan erikseen. Alusta en niinkään tykännyt, mutta loppu, oli aivan mahtava, minun mielestäni siis. Oliko se joku meren lapset luvun jälkeen olin vaan nenä kiinni kirjassa. Täytyy sanoa etten aivan sellasta loppua odottanu tulevan, mikä oli todella hyvä. Mutta ei se loppu kunnolla aukea jos ei lue sitä alkua. Ehkä se lopun koskettavuus ja käsin kosketeltavuus johtui niistä lohikäärmeistä ja tavasta vaeltaa kuoleman ja elämän välillä etsimässä ikuista elämä... En tiedä, mutta tuon kirjan lopun tulen muistamaan, alkua en. Tämä oli myös kakkos osaa huomattavasti perempi, ykkäs osaa se ei silti viellä täysin tavoita, jotain jää puuttumaan, sitä jotain odotellessani... Loppu saa numerokseen neljä, alku kolme. Hyviä lukuhetkiä, suosittelen.

'Kirjoita kosmos' on hyvä kirja jokaisen spefiä ja muutakin kirjoittelevan luettavaksi, vaikka se keskittyykin pääasiassa spefin kirjoittamisen ohjeistukseen ja pahimpien sudenkuoppien välttämiseen. 'Kirjoita kosmos' on nykyaikainen kirjoitusopas, jota voi suositella kaikille. Teoksen vahvuus on sekin, että eri kirjoittajien omat artikkelit antavat eri näkökulmia kirjoittamiseen, tekstin hiomiseen ja julkaisemiseen ja omanlaisiaan neuvoja tähän. Useinkin hauskasti kirjoittaja neuvoo lukijaa välttämään pahimpia möhläyksiä ja suurimpia kliseitä ja ainakin itse sain tästä kirjasta parikin kullan arvoista neuvoa ja kikkaa omien tekstieni hiomiseen. Suosittelen 'Kirjoita kosmos'ta jokaiselle novelleja tai romaaneja, julkaisuun tai vain pöytälaatikkoon kirjoittelevalle. Arvosana: 9-.

Aluksi ajattelin, että onpas tämä jotenkin lapsellinen ja ei-joanneharrismainen kirja. Sen teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa, että en voinut jättää sitä alkuun päästyäni. Harrisin tyylikin tuli loppua kohden selvästi näkyviin. Juoni on melko selkeä peruspiirteiltään, mutta yksittäiset tapahtumat jäävät esim. lopussa epäselviksi vaikka niitä kertaisikin. Henkilöitä on tosiaan runsaasti, mutta alun esittelytekstit ja huolellinen syventyminen kirjaan pitää lukijan mukana mukavasti. Jostain syystä päähenkilö Maddy jää paikoitellen pahasti syrjään, ja hänen taustoistaan voisi kertoa enemmän. Olen lukenut Harrisilta aiemmin kirjan Herrasmiehiä ja huijareita, jonka innoittamana luin Riimutkin. Jo nyt erotan hänen humoristisen ja juoniltaan kiintoisan kirjoitustyylinsä. Riimut on hyvä nuortenkirja, vain "pehmitetyt" tapahtumat ja henkilöiden hupsut nimet erottavat sen aikuistenkirjoista. Se ei ole kirjailijan aikuisille suunnattuista kirjoista tasoltaan huonompi.

Hyvä kokonaiskatsaus uuskumman genreen ja esittelee mainiosti myös toistaiseksi tuntemattomampia kirjailijoita suomalaiselle lukijalle. Jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa antologian novellien joukosta ja valikoi ne oman makunsa mukaan. Yllättävän monessa novellissa tuntui uuskummalle tyypilliseksi piirteeksi kohoavan tietynlainen surrealistisuus tai absurdius, ja myös se, että moniakaan asioita ei sanottu suoraan ja niihin vihjattiin vain vähän, jättäen paljon lukijan omien päättelyjen varaan, mikä mahdollistaa loputtomat määrät erilaisia tulkintoja novellista, mikä tavallaan on novellin vahvuus, sillä jokainen saa tulkita ne oman mielensä mukaan. Itse en pidä liiallisesti surrealistisuudesta, sillä minulle se saa aikaan tunteen, etten oikein saa otetta tarinasta ja kiinnostuskin alkaa sen myötä lipsua. Tähän mennessä minulle on käynyt niin Swanwickin 'Rautalohikäärmeen tyttären' ja Harrisonin 'Eilisen mystisen sydämen' kanssa. Nyt voin liittää samaan listaan osan tämän antologian kirjailijoista. Lukiessani novelleja, mieleni huomioi niistä koko ajan yhteneväisyyksiä jo aiemmin lukemieni fantasiakirjojen kanssa, mikä ehkä vähän esti minua huomioimasta niiden tuoreita ja originaaleja ansioita. Käsittelen jokaisen novellin erikseen, jotta voin sanoa sen mitä mieleeni tuli. 'Salainen elämä' Jeff VanderMeerilta oli mahtava kokemus, saamaa hienoa tasoa kuin 'Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki'. Itse olen tykästynyt VanderMeerin kirjoitustapaan, miten hän hiljakseen lumoaa ja johdattelee lukijansa tarinan sokkeloihin. Tässäkin novellissa asiat ja ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen synkeän hauskassa parodiassa nykyaikaisesta toimistotalosta ja sen hierarkiasta. Vaikkei novelli tuntunut antavan paljoakaan, se oli minusta erittäin nautittavaa luettavaa. 'Taikuutta vasta-alkajille' Kelly Linkiltä oli kyllä minusta mielenkiintoinen, muttei innostanut minua kovinkaan paljon. Pikemminkin minua ärsytti se, ettei selkeyttä tullut tarinaan ollenkaan ja se katkesi kuin kesken, vaikkakin kaleidoskooppimainen tarinoiden limittäytyminen ja mahdollisuuksien auki jättäminen pitikin kiinnostuksen yllä. Oliko kyse tv-sarjasta tv-sarjan sisällä vai sittenkin kirjailijan kirjasta, jossa hän pistää kuolemaan oman poikansa? Tarinan jaksoi kyllä lukea loppuun asti, mutta minulle se jätti sekalaisen ja vähän huteran olon, vaikkakin irvailu nuorten sf-tv-sarjoille naurattikin välistä. Margo Lanaganin 'Kun siskoni laulettiin pikeen' avasi oudon Australian kaltaisen toisen maailman, jonka asioita paljastettiin novellin mittaan, samoin pikijärveen hukkkuvaksi tuomitun Ikkyn rikoksen luonnekin. Varsinaista magiaa ei ollut mukana, pikemminkin aihe tuntui olevan vaihtoehtotodellisuus, joka kummallisesti toi mieleen jonkinlaisen Australian ja aboriginaalien maailman ristisiitoksen. Tarina oli ihan ok, muttei herättänyt suurta mielenkiintoa tai jättänyt mitään kummempia tuntemuksia. 'Afasian valtionsalaisuudet' Stepan Chapmanilta oli yllättvän hieno ja nautittava tarina, joka toi mieleeni Baumin 'Ihmemaa Oz'in ja Enden 'Tarinan vailla loppua'. Novelli valheellisista muistoista ja päällekkäisten persoonallisuuksien hallitsemasta Afasian pilvivaltakunnasta, jonka keisarinna Alba paljastuukin aivan toiseksi kuin mitä luulisi, oli koukuttava ja loppuun asti jännityksessä pitävä tarina. Lisäänkin tämän novellin ansiosta Chapmanin lukulistalleni, sillä aiemmin olen karsastanut hänen 'Troikkaansa' sen karmean kansikuvan perusteella, ja jättänyt sen kirjaston hyllyyn. Ei pidä koskaan aliarvioida kansikuvan vaikutusta, minä järkytyin kun näin 'Thomas Riiminiekan' suomennoksen kannen, mikä häpäisy, mikä rikos hienoa tarinaa vastaan! Vandermeerin 'Salaisen elämän' jälkeen Chapmanin 'Afasian valtionsalaisuudet' oli mielestäni antologian paras. 'Mummi' Carol Emshwilleriltä oli yllättävän kinkkinen ja loppuunasti tärppinsä salaava novelli, jonka salaisuus ratkesi vasta aivan lopussa ja antoi paljon mietittävää liittyen supersankareihin ja siihen, miten ihmiset kuvittelevat heidät. Vähästä tapahtumasta huolimatta 'Mummi' antoi paljon mietittävää. Gene Wolfen 'Kehdosta' ei iskenyt kovinkaan paljon, koska novelli tuntui päättyvän puolinaisesti enkä paljoakaan tajunnut kaikesta siinä mukana olevasta materiaalista, tavallaan novelli voisi olla tarinan alku, joka keskeytyi harmittavasti. Tarina piti silti mukanaan loppuun asti, vaikkei minusta mitenkään hieno ollutkaan. 'Tummaa hunajaa' Liz Williamsilta herätti mielenkiintoni vaihtoehtomaailmoineen ja turkkilaisine ympäristöineen, joihin myös sekoittui kreikkalaista mytologiaa. Novellin maailma kiihotti mielikuvitustani ja haluaisinkin lukea lisää Williamsilta tästä aiheesta. Kolmanneksi paras novelli kokoelmassa. Henkilöt jäivät aika ohuiksi, mutta sen sijaan maailma heidän ympärillään on kiinnostava ja lumoava. China Miévillen novelli 'Lemmikki' jätti ällötyksen ja sekasortoisen olon, en lopussa tajunnut täysin missä mennään, koska ihmishenkilöt menivät minulla sekaisin. Tarina ei herättänyt minussa kiinnostusta, pikemminkin inhoa. En kokenut Miévilleä kaikesta hänen saamastaan suitsutuksesta huolimatta kiinnostavaksi kirjailijaksi, vaikkakin varmaankin lukisin hänen kohutun 'Perdido Street Station'nsa, jos se joskus suomennettaisiin. 'Lemmikki' novelli ei auennut ja en siksi kiinnostunut paljoakaan novellista. Jeffrey Fordin 'Jäätelön valtakunta' säilytti kiinnostuksen loppuun asti ja aukesikin hyvin, jättäen mieltä kutkuttavasti lopun ja lopulliset totuudet auki kunkin lukijan itse ratkaistavaksi. Tämäkin novelli leikitteli todellisuuden ja epätodellisuuden välillä, johdatellen lukijaa harhateille, mutta paljastaen lopussa pienin vihjein mihin suuntaan lukijan pitäisi päättelynsä johtaa. Mukava ja antoisa lukukokemus. Antologia oli kiinnostava, vaikkakaan en kaikista novelleista nauttinut, mutta se esitteli hienosti aiemmin tuntemattomia kirjailijoita, joista osa päätyi lukulistalleni. Suosittelen sille, joka etsii uutta luettavaa ja halua saada käsityksen kirjailijoiden tyylistä ja omasta suhtautumisestaan heihin. Arvosana: 8+.

Kirja on mahtava alku Replica-sarjalle. Kirja kertoo Amysta, joka on testilaboratorion seitsemäs klooni. Labran työntekijät saavat selville järkyttävän uutisen ja kyhäävät aikapommin, joka räjähtää 12 tuntia liian aikaisin. Seitsemäs Amy , johon Nancy, labran työntekijä on kiintynyt, on vaarassa. Nancy juoksee tulen läpi pelastamaan seitsemättä Amya... Tästä alkavat heidän vaikeutensa. Mitä Amylle käy ja Miksi Amy ja Nancy ovat vaarassa??? Se selviää kun luet kirjan. Kirja on jännittävä, mutta samalla myös surullinen. Väkisinkin nousee tippa linssiin surullisten kohtien aikana. Kirjan mahtavat juonenkäänteet tekevät Marilynin Replica-sarjasta mielenkiintoisen. Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä.

Kirja oli hyvä niin kuin edellinenkin sarjan osa. Sen hykerryttävine kohtauksineen kirjassa oli makua. Sophie, Howl ja muut tutut seikkailevat tässäkin kirjassa vaikka sitä ei aluksi huomaakkaan. Mielestäni ensimäinen osa, Liikkuva linna on mielenkiintoisempi. Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät magiasta.

Alussa kirja oli aika tylsistyttävä, mutta kun en löytänyt muutakaan sopivaa kirjaa, olihan se pakko lukea. Mitä pidemälle kirjassa edettiin Mirin ja Rachelin sekä Rafin ym. kanssa sitä kiinnostavammaksi kirja muuttui, eikä sitä voinut jättää luettavaksi seuraavalle päivälle. Kirjan hykerryttävine ja surullisten käänteiden ansiosta kirjan mukana sai nauraa, mutta tulihan sitä ihan tippakin linssiin. Kirja oli mielestäni loistava!

Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan -ja kunnolla. Sarah Mlynowskin Rintsikoita ja luudanvarsia on hilpeä ja kekseliäs vastapaino J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjoille. Kirjan juoni oli humoristinen ja hauska: mitä käy, kun tavallinen teinityttö saa tietää äitinsä ja sisarensa olevan noitia, mutta onkin itse vain normaali? Oivaa kesälukemista! Arvosana: 9

Orrin, Usvasaaren sankariin minut sai alkuperin tarttumaan se, että olin mennyt vahingossa lukemaan jatko-osan Orrinin ja sydänkiven ennen tätä kirjaa sekä myös se, että kirjan juoni muistutti paljon lempisarjaani Redwallin tarua. Vaikka kirjojen juonissa ja henkilöissä on jotain samankaltaisuuksia, Orrin-kirjat eivät ole mielestäni niin hyvin kirjoitettuja. Toisaalta Orrineissa on se hyvä puoli, että henkilöt eivät aivan niin mustavalkoisia kuin Redwalleissa, joissa on armoton kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin lajin perusteella, mutta Orrineista puuttuvatkin kaikki "tuhoeläimet", rotat, hillerit yms. Orrin, Usvasaaren sankari sopii siis hyvin Redwall-faneille, mutta Redwallien kaltaista lukukokemusta on turha odottaa eikä ensimmäinen osa ole mielestäni niin hyvä kuin jatko-osa Orrin ja Sydänkivi. Vaikka kirja olikin viihdyttävä, tuntui kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan. Arvosana: 8-

Redwall-maniassani 11-vuotiaana luin Sammalkukkametsän sodan lähes yhtä nopeasti kuin sarjan aloitusosan, Soturi Matiaksen miekan. Toinen osa tarjoaa samanlaista jännitystä ja seikkailua kuin ensimmäinenkin, henkilöhahmot ovat vain muuttuneet. Sammalkukkmetsän sota keskittyy nyt vuorostaan Redwallin luostarin perustajaan, soturi Martiniin, joka joutuu Sammalkukkametsää hallitsevien ilkeiden villikissojen kynsiin. Kilttien metsänasukkaiden avulla Martin onnistuu pakenemaan ja hän liittyy Savanen (Sammalkukkametsän vastarintaneuvosto) riveihin kukistaakseen Kotir-linnan ja sen hallitsijat. Kuten edeltäjässään, Sammalkukkametsän sodassa yksi hahmoista nousee ylitse muiden, tällä kertaa soturi Martin, mutta muistakin hahmoista löytyy oivallisia persoonia: Martinin aisakumppanit Dinny-myyrä ja lempeä hiirivaras Gonff sekä sokerikastanjoille perso vakooja punarinta Tsirppi. Jacques osaa jälleen lumota lukijansa taitavalla kerronallaan, olkoonkin että suomenkielinen laitos kärsii painovirhepaholaisista, suomenkielisten nimien sekaan on pujahtanut muutama englanninkielinen. Vaikka juoni on samankaltainen kuin muissa Redwallin taruissa, kaikissa Redwallin taruissa on ne omat hyvät puolensa. Niin myös Sammalkukkametsän sodassa. Jos pidit Soturi Matiaksen miekasta, suosittelen lämpimästi! Arvosana: 9

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Se oli erittäin koukuttava, mutta tavallaan myös erittäin epäselvä. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan siinä hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Ennalta-arvattava se ei missään nimessä ole. Kirjoitustyyliltään se oli kuitenkin hyvä. Olisin toivonut kirjaan enemmän aaveita, niistähän koko kirja periaatteessa kertoo. Kirjan henkilöt oli erittäin hyvin kuvailtu. Will ei juurikaan ole tyypillinen päähenkilö, mikä varmasti teki hänestä niin mielenkiintoisen. Olisin toivonut enemmän Leetä kirjaan mukaan, mielestäni hän oli erittäin symppis henkilö. En oikein koskaan päässyt perille kaikista Willin sukulaisista ja sukulaisuussuhteista, mutta hyvin pysyi silti siinä vähäisessäkin juonessa mukana. Kirjan loppu jäi erittäin pahasti kesken. Moniin kysymyksiin jäi vastaus saamatta, mikä häiritsee itseäni hyvinkin paljon. En oikein ymmärtänyt, mistä kirjan nimikään tulee. Kirja on kyllä mielestäni ihan suositeltava sellaisille ihmisille, joita ei haittaa pieni aivotyöskentely kirjan lukemisen lomassa.

Odotin kirjan juonen olevan takakannen perusteella erilaisempi kuin mitä se on. Ei tämä kuitenkaan lukunautintoa haittaa, kirja on tyypillistä Moersia. Juonen sisälle on saatu hienosti ujutettu pieniä tarinoita, jotka eivät välttämättä liity juoneen laisinkaan. Ajoittain nämä pienet tarinat saattavatkin olla melko pitkäveteisiä. Kirjan alaviitteet ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja antavat mukavia pikkufaktoja. Juoni on joiltain osilta ennalta-arvattava, mutta kuitenkin joiltain osilta ennalta-arvaamaton. Kirjoitustyyliltään kirja on aivan ihana. Päähenkilö Hildegunstiin on selkeästi panostettu tässä kirjassa. Häneltä löytyy tunteita epätoivosta hersyvään nauruun, ja henkilöön pystyy täydellisesti eläytymään. Muista päähenkilöistä Kammokirjakkaat olivat aivan suloisia ja heidän kulttuurinsa ja elämäntyylinsä jäi hyvin mieleen. Kirjan loppu oli täydellinen. Vaikka se jäi vähän kesken, ei parempaa loppua olisi voinut tällä kirjalla olla. Hyvän lopun lisäksi kirja jaksoi aina hämmästyttää yksityiskohdillaan. Kuvat toivat mukavaa elävyyttä kirjaan ja helpotti lukijan työtä eri paikkojen ja henkilöiden kuvaamisessa. Kirjassa jäi häiritsemään väärin sijoitetut ja puuttuvat puhemerkit, mutta tämä taitaa olla suomentajan moka. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaiken ikäisille, sillä vaikka sen luulisi olevan lapsille suunnattu, myös vähän vanhemmat pystyvät eläytymään kirjaan.

'Maanalainen elefantti' on jälleen yksi Pratchettin mestarillista sieluntuotoksista. Se on kyllä synkempi kuin moni muu Kiekkomaailma-kirja, tosin miljöönä toimiikin pääasiassa oudosti Itä-Eurooppaa muistuttava Überwald, jossa ihmiset ovat vähemmistö ja sen sijaan kääpiöt, vampyyrit ja ihmissudet enemmistö. Kääpiöiden parissa kuohuu, uuden Alhaisen Kuninkaan vaali on repinyt juopia Ankh-Morporkin vapaamielisten kääpiöiden ja vuorilla yhä elävien vanhoillisten välille. Tilanne on poliittisesti kimurantti ja Patriisi Lordi Vetinari lähettää kaikkien yllätykseksi tai järkytykseksi Ankhin Herttuan eli Komentaja Samuel Vimesin Ankh-Morporkin edustajaksi kruunajaisiin Überwaldiin. Nimityksestään niinkään iloinen Vimes, Lady Sybil ja kääpiö Ilona Pikkuperä ja peikko Detritus lähtevät matkaan kohti Bonkin kaupunkia, jossa kruunajaiset järjestetään. Mukaansa he saavat mystisen Inigo Skimmerin, kirjurin, joka vaikuttaakin olevan jotain aivan muuta kuin viaton kirjuri. Omia teitään Überwaldiin päätyvät Angua ja hänen perässään Porkkana, sillä Anguan perhe on sotkeentunut salahankkeeseen jolla pyritään estämään 'väärän kuninkaan' eli Rhysin valtaannousu maan alla. Kääpiöiden pyhä ja valtaistuimen virkaa toimittava Kiviskonssi katoaa ja kruunajaiset ovat vaarassa, samoihin aikoihin Ankh-Morporkin kääpiöleipämuseosta varastetaan Kiviskonssin jäljitelmä. Bonkissa Vimes saa huomata joutuneensa syviin vesiin, kun diplomaatit ja politiikot ottelevat keskenään varjomaisessa sodassaan. Samalla taustalla kummittelee rikos, Kiviskonssin varkaus ja poliisina Vimes on heti tutkimassa asioita. 'Maanalainen elefantti' on synkempi kuin monet aiemmista Kiekkomaailma-kirjoista, kenties siksi, että kuolema on siinä läsnä koko ajan ja sen käsittelemät aiheet vakavia, kuten diplomatia, politiikka, varsinkin öljyyn liittyvä, perhe ja perinteet sekä valta. Pratchett naurattaa ja lumoaa lukijansa tarinallaan, samalla kun hän rivien väleissä vetää filosofista luentoa. Mestariteos Pratchettilta. Itse eniten pidin hänen irvailustaan Tsehovin näytelmille kolmella sisaruksella kirsikkapuiston ympäröimässä talossa. Suosittelen 'Maanalaista elefanttia' kaikille. Arvosana: 10.

'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' täyttää aukot 'Talviyön lohikäärmeiden' ja 'Kevätaamun lohikäärmeiden' välillä, kertoen mitä Laurana ja kumppanit kokivat Jäävallilla ja kuinka arkkivelho Feal-Thas kukistui ja lohikäärmekristalli päätyi Ergothiin. Weis ja Hickman myös kertovat Kitiaran vaiheista enemmän, syventäen hänen hahmoaan entisestään. Weis ja Hickman ovat onnistuneet saavuttamaan 'Kadonneissa Kronikoissa' alkuperäisten 'Kronikoiden' hohdon, huumorin ja seikkailuntunnun, mikä aikoinaan lumosi minut lukiessani niitä. 'Kadonneissa Kronikoissa' huomaa myös heidän kehittyneen kirjoittajina ja henkilöhahmojen kehittyneen. 'Kadonneissa Kronikoissa' henkilöt ovat syvempiä ja monitahoisempia kuin Kronikoissa, mikä on minusta hieno saavutus. Eniten kiitän sitä, että myös "pahat" ovat saaneet inhimmillisiä piirteitä, kuten riitaiset lohikäärmeruhtinaat, keisari Ariakas ja drakolainen Grag. Lisäksi hyvätkään eivät enää ole niin yksitasoisia, vaan myös heissä on enemmän vaihtelua, kuten esim. Derek Kruununvartija, jonka henkilökohtainen tragedia nappaa suuren osan kirjasta. Laurana alkaa kehittyä haltiaprinsessasta todelliseksi valtiattareksi, samalla kun Kitiara seuraa Ariakaan tuhon alkamista Nerakassa. Vanha tuntu taas täällä ja parempana kuin ennen. 'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' säilyttää 'Kääpiökuilujen lohikäärmeiden' aloittaman loistokkaan tason ja syvällisyyden kerronnassa ja jäänkin innolla odottamaan 'Kadonneiden kronikoiden' viimeistä osaa, 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä'. Kerrassaan mahtavaa. Arvosana: 9.

'Meripihkaa ja verta' päättää Margaret Weisin Pimeyden oppilas-trilogian, ja samalla saattaa mystisen Minan kohtalon päätökseensä. Krynnin jumalat ovat tohkeissaan, kun Mina on paljastanut olevansa tuntematon jumaluus, vaeltaja tähtien takaa vai tähän asti piilossa pysynyt jumaluus rajalinjojen takaa? Minan on valittava, astuuko hän pimeyden vai valon jumalten joukkoon ja heilauttaa siten tasapainoa suuntaan tai toiseen. Mina pakenee muuntautumalla takaisin lapseksi, jumallapseksi joka hakeutuu munkki Rhysin ja Koiso-kentin hoteisiin. Alkaa matka kohti Jumaltenkotoa, jossa Minan on tehtävä valintansa. Minulle 'Meripihkaa ja verta' oli pienoinen pettymys. Tarina tuntui jotenkin lässähtävän, enkä pysynyt enää aivan täysin kärryillä Minan hengenelämän muutoksista. Rhys Kivenhakkaaja ja Koiso olivat valjuja sivuhenkilöitä vailla syvyyttä, syvimmät henkilöt minusta olivat Mina ja minotauri Galdar. Tarina ei enää pitänyt otteessaan ja loppui minusta hiukan kliseisesti, vaikkakin myönnän Weisin oveluuden hänen saattaessaan Minan ja inkarnoituneen Paladinen vastakkain. Tosin, nyt Minan menneisyys on selitetty kokonaan ja myös hänen tarinansa saatettu loppuun. Mina sai loppua kohden mentäessä yhä enemmän kristiaanisia piirteitä ja hänen uusi asemansa Kyynelten Jumalattarena muistuttaa oudosti kristinuskon ajatusta tasa-arvosta ja rakkaudesta. 'Meripihkaa ja verta' ei ollut Weisin parhaimpia töitä, aika kaukana niistä. Mutta Dragonlance-kirjaksi se oli mukiin menevä. Arvosana: 7+.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli vaikutti jo takakantensa perusteella kiehtovalta ja yhdyn täysin kirjailija Stephenie Meyerin sanoihin, kirja oli mahtava! Nälkäpeli-kirjan juoni tuo mieleen lähinnä amerikkalaisen tosi-tv-sarjan Selviytyjät kierolla ja sadistisella tavalla. Ahmin tämän kirjan kahdessa päivässä, enkä muista, että olisin lukenut pitkään aikaan jotain kirjaa näin keskittyneesti kuin Nälkäpeliä. Kirjan ainoa huono puoli on Katnissin ja Peetan rakkauden yliviljely, eikö kirjan viimeisille sivuille olisi mahtunut myös jotain muutakin kuin näiden kahden kuhertelua? Kirjan loppu jätti myös vähän kylmäksi ja se oli hiukan vaisunoloinen, mutta jätti jotain pohdittavaa ja kysymyksiä trilogian muita osia varten.

Epäröin hiukan tarttuessani tähän kirjaan ja vielä lukiessani epäilykseni eivät hälvenneet; pidin Suden veljeä nuoremmille suunnatuksi ja alussa kirjan juoni tuntui junnaavan ikävästi paikallaan. Mutta onneksi juunnaavasta alusta päästiin; kun kirjassa päästiin vauhtiin, se vaikuttikin ihan hyvältä, vaikkei Suden veli olekaan Muinaisen pimeyden paras osa, mutta jatko-osia lukiessani annoin anteeksi ensimmäisen kirjan virheet. Nyt myöhemmin olen sitä mieltä, että olisin jäänyt melko paljon paitsi, jos olisin jättänyt aikoinaan Suden veljen kesken. Kuitenkin kirja oli ihan viihdyttävä opus, vaikken hirveästi pidä historiallisista romaaneista, mutta Suden veljessä ja muissakin kirjasarjan osissa näkee, kuinka huolellisesti kirjailija on tehnyt taustatyötä kirjojaan varten.

Kun luin Soturi Matiaksen miekan ensi kertaa 11-vuotiaana, se jätti minut sanattomaksi hämmästyksestä. Ja vielä kuuden vuoden ja lukemattomien lukukertojen jälkeen se jaksaa viihdyttää jopa siinä määrin, että hankin sen englanninkielisenä omaan kirjahyllyyni. Pidän erittäin paljon Brian Jacquesin Redwallin taru-sarjasta ja Soturi Matiaksen miekka on suosikkini sarjasta, vaikka sarjassa viliseekin noita kliseitä (No, mitäs niistä, pikkuvikoja). Kirja kestää useammankin lukukerran ja monet henkilöhahmoista ovat todella sympaattisia kuten noviisi Matias ja Sotanokka-varpunen. Kirja mahtuu jos jonkinlaisia juonenkäänteitä ja kirjan kuvitukset ovat todella hienoja. Suosittelen lukemaan myös kirjan englanniksi, jos kielipäätä löytyy, suomennos (vaikka hyvä onkin, en sitä kiellä) vilisee virheitä ja murteet ovat latistuneet käännettäessä. Mutta kaikenkaikkiaan, tämä kirja kannattaa lukea!

Uusikuun jälkeen tartuin tähän kirjaan ihan hyvillä mielin, vaikka edellisen osan lukemisesta oli jo vierähtänyt jonkin aikaa. Lukiessani juuri harmittelin, ettei lukenut Uusikuuta kertaalleen ennen tarttumista Epäilykseen. Jouduin kyllä pettymään Epäilykseen, vaikka opus jaksoi jonkin verran kiinnostaa, mutta jossain vaiheessa kiinnostus lopahti. Suomentajan vaihdosta ei voinut olla huomaamatta, mutta se ei niinkään haitannut, vaan enemmänkin juoni. Juonen voisi tiivistää näihin sanoihin: Houkutuksen toistoa ja Jacobin teiniangstia. Eli juonellisesti tämä kirja ei tarjonnut paljoakaan uutta, koska Victorian Bellan metsästys toi mieleen ikävästi Houkutuksen ja Jacobin angstia siitä, ettei Bella rakastanutkaan häntä oli rasittava lukea. Puolessa välissä kirjaa aloin toivoa, että kirja olisi hitusen, 100-150 sivua lyhyempi ja tuntui, että kirjalle on väkisin haluttu lisää pituutta. Henkilöhahmoista plussaa eniten saa Rosalie, hänen tarinansa ennen vampyyrielämää oli mielenkiintoinen. Epäilyksen jälkeen en oikein tiedä, miten suhtautua syksyllä julkaistavaan Aamunkoihin, jos siihen uskallan enää tarttua.

Luin Vieras-kirjan jokin aika sitten englanniksi ja kirja nappasi mukaansa aivan eri tavalla kuin muu Stephenie Meyerin tuotanto. Kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta enkä oikeastaan pettynyt kirjaan yhtään. Melin ja Vaeltajan "yhteiselo" oli kuvattu hyvin ja melko todentuntuisesti. Lisäksi sielujen historiasta ja elämäntavoista oli todella mukava lukea, ne oli keksitty taitavasti. Myös muut henkilöhahmot olivat loppuun asti mietittyjä eikä heitä sivuutettu noin vain. Näistä sivuhahmoista Jeb ja Jamie nousivat suosikeiksini. Plussaa tulee myös siitä, että tällä kertaa maapallo eivät yrittäneet valloittaa pahat avaruusoliot (tämä on melko käytetty idea) vaan hyväätarkoittavat sielut. Vieras on melkeinpä paras Meyerin kirjoittamista kirjoista ja kun jatkoa tulee, luen kyllä lisää ilomielin! Arvosanani tälle kirjalle: 9+

Mariel taistelija on valloittava kertomus siitä miten tytöistä voi tulla aivan yhtä suuria sankareita kuin pojistakin. Juoni on pitkälti klassinen. On hyvä joka haluaa voittaa pahan ja lopulta voittaakin. Nuori hiirityttö lähtee ystäviensä saattamana merelle etsimään isäänsä jonka pelätty Laivarottien kuningas, Gabool hurjapää on ottanut vangikseen. Lopulta Mariel onnistuu ystäviensä ja isänsä avustuksella peittoamaan laivarotat ja kirjalla on onnellinen loppu. Pidin kirjasta enemmän kuin monesta muusta saman kaltaisesta, sillä Jacquesin hahmot ovat niin aidon tuntuisia, vaikka ovatkin eläimiä. Suosittelen kaikille jotka pitävät Jacquesin muista kirjoista.

Mattimeo on 3 osa Redwallin taru- sarjaan. Kirjassa kerrotaan kuinka pienestä, pilalle hemmotellusta hiirinuorukaisesta kasvaa urhea soturi. Kun viekas ja pahantahtoinen Salagar Julma niminen kettu sieppaa Mattimeon ja tämän toverit, on Mattimeon aika osoittaa todella olevansa Redwallin soturin poika ja suojella ystäviään parhaan kykynsä mukaan. Mattimeon isä, Soturi Matias lähtee orjakaravaain perään tarkoituksenaan pelastaa lapset. Tällävälin kuitenkin Redwallia vaani uusi vaara, eikä sen soturi ole tälläkertaa paikalla auttamassa. Asiat kuitenkin kääntyvät parhainpäin, silä onhan paikalla vielä Matiaksen urhea ja nokkela vaimo, Ruiskaunokki. Lopulta Mattimeo ja hänen ystävänsä saadaan vapautettua ja hyvä voittaa jälleen kerran pahan. Mielestäni Brian Jacques on yksi maailman parhaista kirjailijoista. Hän osaa kirjoittaa mielenkiintoista ja kuvailevaa tekstiä joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Suosittelen kirjaa kaikille jotka pitivät sarjan ensimmäisestä osasta: Soturi Matiaksen miekka.

Hulvatonta menoa, vielä hulvattomamman perhee parissa. Aina on olemassa joku, joka toivoo, että aamulla, kun herää löytää itsestään uusia erityisiä uusia kykyjä. Ja tämä nauruhermoja koetteleva teos on omiaan juuri näille ihmisille. Beaumontien perheen lahjat koettelevat mielikuvituksen rajoja ja keskittyvät myös niihin yleisimpiin voimiin. Tarinan voisi sanoa olevan varsinainen sekameteli soppa, jonka herkulliset ainekset luovat kiehtovan juonen. Mutta kirjassa käsitellään myös sitä nykyään esillä olevaa kysymystä:Minkä arvoinen ihminen on? Tätä lähinnä Mibsin erityisen kyvyn kautta. Ei mikään supersankari-tarina, mutta supervoimia löytyy tästä kirjasta enemmän kuin tarpeeksi. Tätä bussireissua ei ehdottomasti kannata jättää väliin.

Pidin tästä kirjasta, ja kirjoitus tavasta. Välillä oli kyllä että jaa, ennalta arvattavaa, mutta kyllä se silti osui ja upposi, pienin puuttein tosin. Sääli kun en muistanut mitä aiemmissa osissa tapahtui, kun niiden lukemistesta on lähemmäs kahta kolmea/vuotta, mikä aiheutti välillä pieniä kysymys merkkejä, siis miten tää tähän liitty? kuka hitto tuo henkilö on? ai se onkin tuo eikä tuo... mutta alussa oli henkilö luettelo aika tarkkaan. Kirjassa varmaan parasta oli kauniit kuvailut, juonittelutkin oli onnistunu suhteellisen hyvin, niitä ei ainakaan puuttunu, ja käänteitäkin riitti. ehkä sitä juonittelua ois voinu olla kuitenki vähän nähemmän, tuntu että sitä tulee joka suunnalta ja kamalasti. En sanoisi että japsfriikin unelma, siinä suhteessä tuo on kyllä väärässä, mutta kirjana aivan mahtava, vaikka uudelleen en aio lukea. Arvosanana menisi 3½ tai 4, en tied'ä kumpi, se oli kuitenkin hyvin ja kiehtovasti kirjoitettu. (muutomia kohtia lukuun ottamatta)

Voisi sanoa, että löysin tämän kirjan aivan sattumalta. Se kiinnitti huomioni kirjastossa kiehtovalla kannellaan, kun ystäväni pyöritteli teosta käsissään. Tarina alkoi hieman karkeasti, mutta alkoi pian sujua. Oikeastaan se parani sivu sivulta. Neil Gaiman oli minulle tähän asti varsin tuntematon tapaus, mutta en ollut edes tämän sarjakuvakirjan puolivälissä, kun päätin, että tulisin lukemaan, myös teoksen, johon sarjakuva pohjautuu. Kirjan päähahmot erottautuivat värikkäillä ja kiehtovilla persoonillaan, varsinkin De Carabasta oli kiehtova seurata:lipevä luihu ja samaan aikaan täydellinen herrasmies. Alinen Lontoo viljelee kiehtovia ja ennen kaikkea erikoisia yksityiskohtia, mutta jättää varaa mielikuvitukselle. Kuten Richard toteaa se rikkoo kaikki säännöt. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka jää mieleen hyvin pitkäksi aikaa kummittelemaan ja jota ei malta laskea käteen ennen vihoviimeistä dramaattista sivua, joka jättää lukijan janoamaan jatkoa tarinalle, janoamaan uutta retkeä maanalaiseen vaaroja viljelevään maailmaan.