Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja sisältää 13 lyhyttä ja yhden pitkän novellin. Osa novelleista on julkaistu aikaisemmin mm. Portti-lehdissä, mutta joukossa on myös aiemmin julkaisemattomia ja uusia novelleja. Kokoelmassa on kauhua, scifiä ja jotain muuta, jota ei voi oikein luokitella mihinkään kategoriaan. Tarinat ovat suurimmaksi osaksi nasevia ja viihdyttäviä. Parhaita ovat brutaalit pikku kauhupalat Viimeinen temppu, Vuosisadan kronikka, Matka yöjunassa ja Terveen paperit. Ei hullumpi kokoelma.  _^(25.9.2009)

Mielenkiintoista oli tutustua ihmiskunnan vanhimpaan taruun ymmärrettävässä muodossa, vaikka tekstissä on luonnollisesti kirjailijan omiakin näkemyksiä. Koko taruun ei olisi tullut tutustuttua ilman tätä kirjaa. Tämä teos luulisi kiinnostavan muitakin lukijoita, kuin fantasiasta kiinnostuneita. Vaikka alkuteos on ikivanha, kirjan kertomus ja tyyli eivät olleet yhtään vanhanaikaisia. Silverbergillä on taito hyppysissään. Kerronta soljuu helposti ja tapahtumat kuvataan mielenkiintoisesti. Lukeminen on todella vaivatonta. Heti ensimmäinen luku oli vaikuttava, kun kuvailtiin hautajaismenoja ja lopussakin oli oma juttunsa. Itse kuningas Gilgameš ei ole sankarihahmo minun makuuni, mutta ei se lukemista haitannut, eikä kirjasta yhtään huonompaa tehnyt. Arvosana 3+

Takakansi ei mainosta liikaa adjektiiviensa kanssa. Käsiinsä saa, mitä luvataankin. en ole lukenut korjaamatonta laitosta, vaan kätsiini eksyi suoraa korjattu. Kuulemani mukaan se on maalailunsa puolesta lyhentynyt alkuperäisestä, ja se toimii. Maalailu, ja tunnelma ei ammu yli, vaan se pysyy juuri sellaisessa, missä western-kauhufantasiassa se on yhä uskottavaa. Maailma on kaunis, rosoinen ja päähenkilön salaperäisyys tuo hyvää jännitettä. Kiintoisa seikka on myös raamattulainaukset useissa kohdin. niitä on myös käytetty oikein, ne uppoutuvat tarinaan, eivätkä ole päälleliimattuja. tässä on lopunaikojen tuoksu. Kirja oli selkeä aloitusosa. Luotiin paljon arvoituksia, jotka jätettiin auki, eikä loppuja nyöritetty kiinni. Mahdolliset (ja todennäköiset) myöhemmät kohtaamiset tämän osan henkilöiden kanssa jätettiin myllertämään lukijan mieleen.

Talismaani kuuluu King-suosikkieni joukkoon, mutta täytyy tietenkin muistaa, että se on kirjoitettu yhdessä Peter Straubin kanssa. Romaani on todella paksu, mutta minusta kaikki luvut ovat tarpeellisia. Juonenkuljetus ei pituudesta huolimatta töki missään vaiheessa. Kirja kuvaa päähenkilön vaellusta USAn itärannikolta Kaliforniaan, välillä oikeassa maailmassa, välillä fantasiamaailmassa. 12-vuotias Jack saa osakseen todella tylyä kohtelua, paikoin teos menee suorastaan sadismin puolelle. Keskiaika-tyylinen fantasiaulottuvuus kaksoisolentoineen on kiinnostava paikka. Kirjan loppupuolella tarina laimenee jonkin verran, yllättäviä käänteitä lopetuksesta ei löydy.

Katso ihmistä! on ihan hyvä kirja, muttei lähelläkään Moorcockin parhaita töitä. Tuntuu siltä, että mies osaa paremmin fantasian kuin scifin kirjoittamisen. Teos oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa; pidin eniten muinaisen Palestiinan kuvaamisesta. Moorcock myös kuljetti kiinnostavasti kahta tarinaa rinnakkain. Negatiivisella puolella päähenkilön psyyken vatvomista oli aivan liikaa, erityisesti seksuaalisen kehityksen kannalta. Antamani arvosana on "vahva" kolmonen.

Muistan äidinkielnopettajani vinkanneen tästä kirjasta joskus abivuotenani, "Enkelipelin" ilmestyessä kirjailija nousi jälleen tapetille ja lentoliput Barcelonaan varmistivat sen, että tämä teos oli pakko lukea. Viihdyin hyvin, varsinkin alkumetreillä, mutta en missään vaiheessa varsinaisesti häikäistynyt. Ruíz Zafón lähtee liikkeelle hyvin kaunopuheisesti: on mukava lukea ”kaupungista, joka pesee akvarellinaamiotaan” ja Las Ramblasilla leijailevasta sumusta, jonka aamuaurinko värjää ”kupariseppeleeksi”. Nuoren päähenkilön viattomin silmin maailma näyttää rikkaalta ja ihmeelliseltä ja naiset enkeleiltä, mutta Daniel Semperen varttuessa sävy muuttuu Hollywood-elokuvaksi, joka haluaa tarjota kaikille kaikkea. Näyttämölle astuu sadistisia, humoristisia ja seksikkäitä hahmoja, jotka ampuvat lukijaa viihdyttäessään hieman yli, ja kielikuvatkin harvenevat tai alkavat toistaa itseään. Juoni on suhteellisen taitavasti punottu ja tahti kiristyy loppua kohti selkeään kliimaksiin. Kaiken pyörityksen keskellä kaipaa kuitenkin alun täyteläistä, seesteistä tunnelmaa.

Pidin paljon kirjan tunnelmista. Sjón kirjoittaa tavalla, joka on samalla unenomainen, mutta on myös humoristinen ja lähellä pientä ihmistä. Hahmot ovat oikeasti tästä maailmasta ja elävät tavallisen ihmisen elämää maailmankaikkeuden suurempien kuvioiden alla, ja niistä tietämättöminä (ehkä onneksi, sillä vaaleanpunavaippaiset ääliöenkelit ovat aika karmaisevia kohdattavia edes ajatuksissa). Sjónin Sinun silmäsi näkivät minut on rakkaustarina, joka lämmittää persoonallisella tyylillään ollen kaukana siirappisesta harlekiinista. Aiheesta kiinnostuneelle erittäin suositeltava romaani.

Kirjan idea on erittäin hyvä, mutta juoni sekä kirjasta "erikoisen" tekevät todisteet olisi voitu toteuttaa paremmin. Juoni on täynnä turhanpäiväistä, mukahauskaa toistoa. Se etenee suhteellisen sujuvasti eteenpäin, vaikka tapahtumat eivät hirveän realistisia olekaan. Kirja on myös selkeästi huonompi suomenkielisenä versiona, sillä se on kirjoitettu kuten englanninkielinen teinityttö sen kirjoittaisi: on netistä löytyviä lyhenteitä ja slangia, jota ei voi onnistuneesti suomentaa. Päähenkilö Cathy jää hieman hämäräksi. Kuka hän on, minkä näköinen, missä asuu? Kirjoitustyylin perusteella hän on hyvin lapsellinen, mikä alkaa jossain vaiheessa kirjaa ottamaan päähän. Hän tekee tyhmiä päätöksiä, joita ei yksikään oikea ihminen tekisi. Myös kirjan muut henkilöt jäävät melko tuntemattomiksi. Faktaa henkilöistä ripotellaan pitkin kirjaa, joten lukijan tehtäväksi jää muodostaa kokonaiskuva heistä. Ehkä myöhemmissä kirjoissa selviää tarkemmin.. Odotin kirjan todisteiden olevan hieman erilaisia, kuin mitä ne nyt ovat. Oletin myös kirjan osoittavan aina, kun tulisi käyttää todisteita. Nyt jää täysin lukijan varaan, käytätkö todisteita vai et. Kirjan kyllä ymmärtää ilmankin, mutta se ei taida ihan sen pointti olla... Nettisivut ovat ihan hyvä idea, en vain ymmärrä, miten ne auttavat mitenkään mihinkään, jos missään vaiheessa ei kerrota, että sieltäkin pitää vilkaista.. Kirjan lopetus on melko ennalta-arvattava, ja se jää pahasti kesken. Jos haluaa ymmärtää jotain tästä kirjasta, on melkein pakko lukea myös seuraava osa. Kirjan ulkonäöstä tulee iso plussa, piirustukset tekstin lomassa ovat humoristisia ja sopivat hyvin tähän kirjaan.

Tilaa! Tilaa! on erinomainen kirja luotaantyöntävästä kansikuvasta huolimatta. Sen maailma on todella synkkä ja onnellisuudesta ei ole tietoakaan. Kirja ei millään muotoa ole raskas vaan hyvin helppolukuinen ja mukaansatempaava aiheesta huolimatta. Harrisonin 1999 vuoden maailma on taantunut liikakansoittumisen myötä. Asunnottomuus, ahtaus, ruuan ja veden puute vaivaa sekä rikollisuus ja ryöstely kukoistaa. Vastapainona on myös hyväosaisia, luksukseksi lasketaan mm. suihkussa käyminen.

Romanttinen vampyyrikirja, jossa pääpaino on romantiikalla. Yllätyksellellisyyttä ei siitä löytynyt vaan juonikuvio on hyvinkin ennalta arvattava ja tavallinen. Pääosassa vampyyriveljeskunta, joka taistelee pahoja vampyyrinmetsästäjiä vastaan. Veljeskuntalaiset, jotka ovat pääsääntöisesti komeita ja kauniita, ovat siis hyviksiä, vaikka tappajia ovatkin. Vampyyrinaaraat ovat myös jumalaisen kauniita. Mitä tästä nyt sanoisi ... romanttista lukemistoa, jossa vähän jännitystäkin mukana. Kirjan luki sujuvasti ilman suurempaa ärsytystä, mutta turhan imelä se oli makuuni ja en todennäköisesti tule lukemaan sarjan muita kirjoja. Arvosana 3-

Valjuhko kauhutrilleri, joka ei onnistunut pelottamaan. Osaltaan kerronta oli melko väritöntä ja tarinakaan ei lopulta sytyttänyt. Tarinan alku tuntui lupaavalta, mutta jatkui tasapaksuna tusinatuotoksena – yllätyksellisyys puuttui. Kuuluu kategoriaan ”kyllähän sen luki”.

Lyhyet lauseet ja luvut toimivat kirjassa erinomaisesti. Ne toivat kirjaan keveyttä lohduttoman, jopa karmean aiheen vastapainoksi. Kirja oli helppo lukuinen, kieli kaunista ja sujuvaa. Se oli tunnelmaltaan hyvä ja kirjaa ei tehnyt mieli laskea käsistään vaan lukea yhtäsoittoa. Sanomaakin sisällöstä löytyi ja hyvin oli saatu kuvattua synkkiä ihmiskohtaloita sodan jälkimainingeissa. Arvosana 3½

Tarinaa leimaa vahvasti 1960 lukulaisuus. Huumeet, vieras rotu Nevadan autiomaassa, unelma pääsystä tähtiin ja taustalla myös Vietnamin sota ja suurvaltojen kylmä sota. Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joiden pohjana on kielen tutkiminen ja kehittäminen. Tapahtumat nivoutuvat lopulta yhteen, josta tulee yksi kokonaisuus. Alkupuoliskolla joutui pakottamaan itsensä lukemaan. Kerronta on melko tasapaksua ja kielitiede aiheena ei herättänyt mielenkiintoa. Kirjan loppupuolisko oli hieman parempaa, kun päästiin ratkaisuvaiheisiin. Arvosana 2½

Sopivan mittaisen kirjan alku lähti käyntiin mielenkiintoisin asetelmin. Eric Sanderson herää makuuhuoneensa lattialta ja ei muista juuri mitään menneisyydestään. Siitä lähtee käyntiin etsintä minuudesta, parannuskeinosta ja syistä tapahtumaan sekä mennään heti todella kummallisiin asioihin ja tapahtumiin. Tarinan kuljetus on sujuvaa ja alkupuoliskolla tuntunut liiankin outo asetelma ei enää häirinnyt vaan sen hyväksyi ja kirjaa luki jännittävänä kertomuksena eteenpäin. Jännitystarinan rinnalla eli rakkaustarina. Ihan hyviä oivalluksia ja heittoja oli matkan varrella, mutta toivoin lopusta jotain omaperäisempää. Ihan hyvä kirja kuitenkin ja kannatti lukea. Arvosana 3+

Ystävät hämärän jälkeen on kirja koulukiusaamisesta, hyväksikäytöstä, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Se on myös vampyyritarina. Kirjailijan kirjoitustyyli on melko yksinkertainen, mutta se ei mitenkään häirinnyt vaan tyyli sopi kirjaan vallan mainiosti. Lyhyttä dialogia oli melko paljon, joka teki yli 600 sivuisen opuksen nopeasti luetuksi. Kirja kuvaa todella hyvin 80-luvun surkeaa lähiöelämää ja ihmisen pimeitä puolia. Aidon tuntuisiin henkilöihin huolineen ja pelkoineen pystyi helposti samaistumaan. Kirjan kauhukohtauksetkin tehosivat minuun varsin hyvin. Kirjan loppupuoliskolla oli useitakin kohtia, joissa jännityksellä odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Erittäin hyvä lukukokemus. Arvosana 4½

Hautausmaan poika oli ihan kivaa luettavaa, mutta siihen se jäikin – ihan kivaksi. Koska kirja osottautui selvästi lasten kirjaksi, en siitä ihan hirveästi innostunut juuri sen lastenkirjamaisen ”simppelin” kerronnan vuoksi. Kirjan rakenne oli hyvä. Jokainen luku oli oma tarinansa, mutta jatkumoa oli kuitenkin läpi kirjan ja hautausmaan poika Eikku kasvoi ja vanheni lukujen edetessä. Viimeisissä luvuissa aikaisemmat luvut niputettiin yhteen, jolloin aikaansaatiin yksi kokonaisuus.

Tähtiaika on ihastuttava 18 novellin kokoelma, jonka tarinat on kirjoitettu pääsääntöisesti 50-luvulla. Tarinoissa on ihana vanhanajan tuntu. Kertomukset ovat aikakaudelta, jolloin mm. teemat avaruusmatkailu, tuntemattoman rodun kohtaaminen ja kotitalous androidit olivat pinnalla. Monet kokoelman tarinoista ovat humoristisia, ironisia. Clarke on hyvä lyhyen tarinan kertoja, usein aivan tarinan lopussa kerrotaan kertomuksen juju. Hykerryttäviä ironisia tarinoita ovat mm. Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä , maailmanlopputarina Ei seuraavaa aamua, kasvien kasvattamisesta kuussa kertova Vihreät sormet ja ajan pysäyttävä Kaikki maailma aika. Vastahakoinen orkidea on hauska tarina lihansyöjäkasvista ja hauska on myös ”pelkotarina” Kuka siellä? Kokoelmassa ei ole oikeastaan yhtään huonoa tarinaa ja totisempien tarinoidenkaan parissa ei ehtinyt pitkästyä.

Kansanmurha on Ender sarjan kolmas ja viimeinen suomennettu osa ja se on suoraa jatkoa Kuolleiden puolustajalle. Suotavaa tai jopa vaatimuksena on lukea sarjan edelliset osat ennen Kansanmurhan aloittamista, jotta pääsee tarinaan parhaiten kiinni. Kansanmurhassa on kuitenkin kertausta pitkin kirjan alkupuoliskoa sen verran hyvin, että edellisten kirjojen tapahtumat muistuivat hyvin mieleen. Tapahtumat keskittyvät pääosin Lusitania planeetalle descolada viruksen ympärille. Toinen näyttämö on kaukainen siirtolaisplaneetta, missä jumalten valitut suorittavat merkillisiä rituaalejaan. ”Jumalten valitut” osiot ovatkin kirjan parasta antia. Lusitanian tapahtumissa ei ole mitään uutta mullistavaa mitä ei olisi jo tapahtunut Kuolleiden puolustajassa. Kirjalla on heikkoutensa. Paikoin kirjassa on sivu tolkulla filosofista selittelyä, mikä ei jaksanut kiinnostaa. Lisäksi tekstistä välillä paistoi läpi uskonnon tuputtaminen, joka ärsytti. Ärsyttävää oli myös asioiden toistaminen, samoja asioita käytiin läpi kerta toisensa jälkeen. Tarinan olisi pitänyt olla tiiviimpi ja lyhyempi. Ei kirja kuitenkaan täysin huono ollut, kyllä siinä oli hyviäkin hetkiä, mutta sarjan edeltävät osat, varsinkin Ender, ovat huomattavasti parempia. Lopetukselle plussapisteet, se oli hyvä.

Paholaisen eliksiirit on kertomus hurskaan munkin lankeamisesta lihallisen himon valtaan ja hulluuteen murhanhimoineen ja näkyineen. Minä kertojana on munkki, joka kertoo oman tarinansa paholaisen riivaamana. Juoni on varsin yksioikoinen ja kirjassa ei loppujen lopuksi paljon tapahdu, koska samoja asioita pyöritellään eri kohtauksissa. Alkuun kerronnan vanhahtava tyyli vaati hieman totuttelua, mutta lukeminen alkoi pian sen suhteen sujua. Vaikka sivuja oli vain reilu 300, kirja oli tällaiselle tarinalle aivan liian pitkä. Kerronnassa esiintyvät pitkähköt pätkät joutavaa lörpöttelyä oli puuduttavia. Kirja ei ollut erityisen hyvä. Se olisi toiminut lyhyenä kertomuksena huomattavasti paremmin. Luin kirjan ainoastaan kauhuromantiikan historiallisen kiinnostavuuden vuoksi ja en odottanutkaan siltä ihmeitä.

Kirja ei hirveästi iskenyt, lasken sen Moorcockin heikompaan tuotantoon. Jherek Carnelian oli onnistunut päähenkilö, ja pidin siitä ajatuksesta, että tulevaisuuden ihmiset eivät ymmärrä tunteita. Myös seikkailu menneisyyden Lontoossa eteni vauhdikkaasti. Mutta kirjan sisältö oli makuuni vähän liian "sekoa". Romaanin kiinnostavin asia löytyi yllättäen Moorcockin alkusanoista. Kirjailija pohti siinä mahdollisuutta, että Viimeisten aikojen valtiaat olisivat itse asiassa Kaaoksen herroja, joita vastaan Ikuisen sankarin muut ilmentymät (kuten Corum ja Elric) taistelevat.

"Jäänpuskijat" oli toinen Reynoldsilta lukemani kirja heti "Ilmestysten avaruuden" jälkeen. Jäänpuskijat ei kuulu Ilmestysten avaruus -sarjaan, vaan se tapahtuu aivan toisenlaisissa maisemissa. Tämä varmasti vaikutti ensimmäisellä lukukerralla mielipiteisiini, sillä olisin niin kovasti tahtonut lukea jatkoa Voljovan ja Khourin tarinalle, mutten onnistunut saamaan käsiini jatko-osia; tämä arvostelu on kirjoitettu toisen lukukerran jälkeen. Kirja alkaa (prologin jälkeen) scifistisessä mielessä varsin "arkisessa" ja pienessä mittakaavassa. Kivisirkan varustus on hyvin lähellä sellaista tekniikkaa, jota voisimme kuvitella n. 50 vuoden päästä olevan saatavilla. Mutta kun tarina menee eteenpäin, se saa huikean kosmiset puitteet. Kirja kertoo kahden voimahahmon, Bellan ja Svetlanan yhteisen tarinan erilaisten juonenkäänteiden tiimellyksessä. En sano, etteikö Reynolds olisi ainakin suurimmalta osaltaan onnistunut tässä, mutta en kuitenkaan usko, että psykologisten profiilien maalaaminen on hänen vahvin osa-alueensa. Kirjan tarina on selviytymistarina, joka koostuu muutamasta episodimaisesta pätkästä, jossa näyttämö (puitteet ja henkilöt) vaihtuvat - tämä voi hyvinkin vaikuttaa siihen, etteivät kaikki jaksa lukea kirjaa läpi. Episodeja yhdistää Bella ja Svetlana - mutta asetelmat heidän välillään muuttuvat näyttämön vaihtuessa. Kirjan ehdottomaksi ansioksi on luettava se tylyys, jolla Reynolds kuljettaa hahmokatraansa läpi väistämättömien tosiasioiden. Pariinkin otteeseen lukiessa kylmät väreet menivät pitkin selkärankaa, kun tajusi, millaiseen tilanteeseen Kivisirkan miehistö onkaan oikeasti joutunut.

"Rautalohikäärmeen tytär" on kaikkea muuta kuin helppo kirja. Kirjan lukemisen jälkeen on vaikea päättää, pitikö siitä vai ei. Minun itseni on kuitenkin pakko myöntää, että kaikesta huolimatta varmaan pidin siitä, koska se kuitenkin jäi mieltä kaihertamaan. Kirjan maailma on melkoinen sillisalaatti. Se sotkee termistössään fantasian, nykypäivän ja scifin, joka tekee maailmasta surrealistisen ja vaikeasti visualisoitavan. Itse tarina on kuitenkin mielestäni loppujen lopuksi "aikuisten" fantasiatarina; moderni termistö ei tee itse tarinasta sen enempää arkiproosaa kuin scifiäkään, mutta se tekee tarinan tunnelmaltaan "steampunkiksi". "Aikuisten" fantasiatarinaksi tarinan tekee lähinnä seksin keskeinen osuus kirjassa; se yltyy paikoitellen suorastaan vastenmieliseksi pornografiaksi. Toisaalta tarinan mietelmät olemassaolosta ja tarkoituksesta herättävät minussa muistoja sellaisestakin (perin toisenlaisesta) opuksesta kuin "Zen ja moottoripyörän korjausopas". Lukijalle vaikeuksia varmasti aiheuttaa se, että kirja jakaantuu useammaksi erilaiseksi episodiksi (lohikäärmetehdas, peruskoulu, yliopisto, ...). Episodien välillä vaihtuvat paitsi henkilöt ja paikat, myös paikkojen "pelisäännöt". Jatkuvuus muodostuu paitsi Janesta, myös siitä, että vaihtuvat henkilöt ikään kuin toistavat samoja teemoja, eri hahmoina, eri muodoissa, eri juonissa. Tarinan toinen päätekijä, rautalohikäärme, unohtuu välillä pitkiksi ajoiksi. Episodimaisuus voi olla monelle ongelma. Ne, jotka pitävät alusta, eivät välttämättä innostu loppupuolesta ja toisaalta ne, jotka voisivat innostua lopusta, eivät välttämättä pidä alusta. Hämmentävä kirja. Surrealistinen. Vaikeasti hahmotettava tai luokiteltava. Toiset pitävät, toiset eivät ja nekin, jotka pitävät, eivät välttämättä osaa kertoa, miksi.

Melanie on elänyt silkkilakanoiden, tuoksusaippuoiden, leipävanukkaiden ja unelmien keskellä koko pienen ikänsä, kunnes pam, hänen vanhempansa tippuvat lentokoneen mukana jossakin, ja pam, hänestä tulee orpo. Melanie sisaruksineen sysätään Philip-enonsa luokse Lontooseen, ja siihen loppuu ruusuilla tanssiminen. Eno on lelukauppias, mutta ei ollenkaan kiva ja sympaattinen sellainen, vaan melkeinpä paholainen. Hänellä on vaimo, Margaret, joka on tullut mykäksi hääpäivänään, ja myös Margaretin orvot veljet Finn ja Francie asuvat saman katon alla. Melanien elämä muuttuu entisen vastakohdaksi: kaikki on likaista, kurjaa ja kieroonkasvanutta. Tässä kirjassahan pohjimmiltaan pureudutaan siihen, mitä nuoren tytön päässä liikkuu, kun vanhemmat kuolevat. Aika pitkälti psykologinen lähtökohta siis. Kirjassa ei ulkoisesti tunnu tapahtuvan oikein mitään: löytyy vain sivukaupalla kuvausta lounaista, päivällisistä ja teehetkistä, arkisista askareista. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat Melanien ajatuksissa. Kaverini, joka suositteli [i]Maagista lelukauppaa[/i] minulle, luonnehti sitä ”täh”-kirjaksi. Kun jotain todella tapahtuu, niin se on ”täh”:n paikka. Ja siinäkin mielessä ”täh”-ainesta, että tämä todella on melko omalaatuinen kirja. Ainakin omituisin koskaan näkemäni/lukemani rakkaustarina (jos sitä nyt edes voi rakkaustarinaksi sanoa), löytyy [i]Maagisesta lelukaupasta[/i]. Carter hallitsee sanan säilällä sivaltelun. Voin sanoa, että juuri kieli on tämän kirjan onnistuneisuuden avain. Jäin suorastaan koukkuun Carterin kauniisiin sanoihin. Silti kirja ei aivan täydellisyyteen yllä. Tämä voisi olla yksi lempikirjoistani, mutta ei ole. Ehkä syynä on pieni naiiviuden ja tekotaiteellisuuden häivähdys, ja/tai se, että en pitänyt Melanien henkilöhahmosta. Päähenkilön kärsimyksiin on vaikeampi samaistua, jos ei juuri pidä hänestä. Joka tapauksessa olen kiitollinen, että tämän (loppujen lopuksi) viehättävän kirjan löysin.

Demonin merkitsemät on ehdottomasti omaa luokkaansa. Päähenkilö Nick on ainutlaatuisuudessaankin kammottava ja mielenkiintoinen henkilö, joka pessimistisyydessään ja murhanhimoisuudessaan lähentelee psykopaattia. Jos muu kirjassa ei sen kummemmin innosta, Nick on henkilö, josta on saatava tietää lisää. Kirja käsittelee vahvasti Nickin tunteiden synkkää kirjoa ja hänen monimutkaisia juuriaan - ilman muuta mukaansatempaavasti. Inhottavan Nickin tarina kannattelee omaperäistä tarinaa yllättävään loppuratkaisuun saakka ja herättää taatusti lukijassa tunteita lievästä vihasta shokeeraavaan jännitykseen. Kirjan takakansi ei tee sisällölleen lainkaan oikeutta, joten suosittelen vakavasti harkitsemaan kirjan lukemista vaikkei esittely houkuttelisikaan. Tiivistettynä: Ainutkertaisen jännittävä ja rankka kuvaus tökerötapaisesta pojasta nuorille aikuisille.

Positiivista on se, että kirjan juoni on jännittävä ja mukaansatempaava. Miinusta siitä, että väkivallalla tosiaankin välillä mässäillään liikaa. Kirja voisi olla kevyttä viihteellistä kesä-/talvilukemista aikuisille ja isoille lukijoille. Se tosin vääntää joskus rautalangasta asioita lastenkirjan tapaan. Tyyli on kirjailijalle tyypillinen.