Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Sarjassa parasta on se, kuinka nelikon eri jäsenet ovat kertojina eri kirjoissa. Tässä kirjassa vuorossa on Jalil. Hän on hahmona omasta mielestäni mielenkiintoisin. Kertojana pidän eniten Christopherista. Everworldin kerronta alkaa mennä taas ylämäkeä. Tekstin lukeminen helpottui, ja kirja on kauhistuttava sekä mielenkiintoinen. Kirjat aina loppuvat jonkinlaiseen 'cliffhangeriin', joten jos lukee tänne asti, jatkaminenkin on helppoa...

Sarja ei alkanut hyvin, mutta paranee luettavaksi viihteeksi myöhemmin. Lohikäärmeen lunnaat saa taas kertojakseen Davidin. Hänestä pidän vähiten siinä nelikossa, mutta kun tarina siirtyi takaisin hänen kerrottavakseen, häntä alkoi taas ymmärtää paremmin. Hänen sankariasenteensa on kuitenkin outoa. Tällä kertaa teksti oli helpommin luettavaa ja omasta mielestäni selkeämpää. Töksähtävät, yksisanaiset lauseet vähentyivät, tai ainakaan en niitä itse huomannut. Lyhyesti sanottuna, ihan mukavaa, viihdyttävää nuorille suunnattua pikkuluettavaa, jos vaan avoimin mielin jaksaa jatkaa sarjan lukemista.

Kaksi miekkaa oli mielestäni sitä perus Salvatorea. Mukana on juonitteluja örkkien, mustien haltioiden, jääjättiläisten ja about kaikkien sotaan liittyvien kansojen välillä. Kyseisten kansojen kantoja katsotaan myös jokaista erikseen, varsinkin johtajien mielenliikkeitä seurataan tarkemmin kuin missään muissa R.A Salvatoren kirjoissa. Tarina tapahtumineen eteni hyvää vauhtia ja tapahtumat eri puolilla sotatannerta oli kurottu hyvin yhteen ja kaikki luisti erinomaisesti saaden juonesta entistäkin mielenkiintoisemman ja monisyisemmän. Drizzt kulkee haltiaystävänsä kanssa örkkiarmeioiden keskellä tavoitteenaan kostaa örkkikuninkaalle ystäviensä kuviteltu menetys ja samalla tavoitteena on myös pelastaa Auringonnousu niminen pegasus. Siinä samalla Drizzt etsii omaa tietänsä haltian elämässä. Mukana on osan vaihtuessa tuttuja pohdiskeluja Drizzin elämästä, omastatunnosta, moraalista yms. Drizzt tulee entistä tietoisemmaksi omista tunteistaan Catti-Brietä kohtaan ja kaksikon suhde syveneekin mukavasti kummankin omalla taholla, vaikkeivat he edes tiedä onko toinen hengissä. Lopullisen taistelun lähestyessä on tehtävä uskaliaita valintoja ja pistettävä likoon enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka alakynnessä olevan Mithralsalin lopulta käy? Kokonaisuutena erittän onnistunut ja oiva päätös Metsästäjän miekat- trilogialle. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka kuuluu jokaisen Salvatoren tuotannon lukijan kirjahyllyyn.

Johanna Sinisalon romaaneista esikoisteos Ennen päivänlaskua ei voi on hänen paras ja ehkä ainoa kokonaisuutensa onnistunut saavutus. Muissa rakenne jää hajanaiseksi ja tehokkaan kirjoittajan romaaneihin tulee tyhjäkäynnin ja keinotekoisuuden tuntu. Sankarit-romaani on rohkea yritys, johon moni muu ei olisi ryhtynyt ja harva onnistunut. Kirjassa on hauskoja oivalluksia ja osuvia havaintoja nykyajan yhteiskunnasta, mutta välillä lukeminen käy tylsäksi ja kiusaannuttavaksi.

Joukko oletettavasti suomalaisen kirjallisuuden eturiviin kuuluvia kirjoittajia on kirjoittanut tähän kokoelmaan rutiinilla tehtyjä, jopa täysin yhdentekeviä kertomuksia. Ainoa valopilkku on kokoelman päättävä Jyrki Vainosen Pyhän Leon ihme. Irlantiin sijoittuvassa hauskassa novellissa on hyvin suomalaiset päähenkilöt. Novelli oli ansaitusti Atorox-ehdokkaana, mutta ei välttämättä toimi yhtä hyvin itsenäisenä kuin teemalliseen novellikokoelmaan kirjoitettuna.

Ennen päivänlaskua ei voi yhdistää iskevästi suomalaisuuden pimeitä ja valoisia puolia kirjoitushetken yhteiskunnan kehityssuuntiin. Kaupunkikirjallisuuden Helsinki-keskeisyydestä poiketen ollaan kirjailijan kotipaikkakunnalla Tampereella. Kirjan kerronta olisi jälkikäteen arvosteltuna ehkä hyötynyt ulkopuolisemmasta, toteavammasta ja aikakauden kieleen vähemmän kiinnittyvästä otteesta. Tai se olisi tehnyt kirjasta vähemmän tehokkaan. Selkeimmin heikoiksi kohdiksi jää novelliin sopiva, mutta romaanissa arveluttavampi lopetus sekä Palomitan ja hänen alistajansa tapauksen tendenssimäisyys.

Kirja toimii hyvin jännitys- ja seikkailukirjallisuutena, jos on aikaa uppoutua järkälemäiseen romaaniin. Ilmestysten avaruudessa on sarjan aloitusosalle ja esikoisromaanille ominaisia piirteitä, jotka tekivät siitä hieman jähmeän teoksen. Pääjuoni aukeaa varsin hitaasti eivätkä henkilöiden luonteet tule kovin läheisiksi. Muutamia kiintoisia tieteellisiä ja scifistisiä ajatuksia on mukana. Naiset keskeisinä henkilöinä on miellyttävä ominaisuus – verrattuna scifin vanhempiin perinteisiin, joista on selvitys esimerkiksi Johanna Sinisalon artikkelissa Kahvinkeittoa ja kirkumista teoksessa Tieteiskirjallisuuden maailmoita. Tarinan taustalla on vanhojen avaruusoopperoiden ajatus galaktisesta sodasta. Reynoldsin kosmisen goottilainen lähestymistapa tuottaa aiheesta kelvollista viihdettä. Reynolds ammentaa enemmän rikoskirjallisuudesta kuin kirjoittaa kaikkein älykkäintä ja kaunokirjallisinta tekstiä. Iain M. Banks vie tässä voiton. Reynoldsin maine scifikirjailijana on kasvanut niin suureksi, että pieni pettymys on väistämätön. Kyllä hänen kirjojensa sivumäärästä saisi tätä menoa karsia kolmanneksen pois.

Ehdoton klassikko, jonka pitäisi lukea jokainen, joka väittää fantasiasta pitävänsä. Itse luin Taru sormusten herrasta, kun olin kaksitoista vuotta vanha. Pidin silloin jo kirjasta aivan järjettömän paljon, vaikka ajoittainen tarinan jumiutuminen olikin puuduttavaa. Nyt kun olen lukenut kirjan vähintään kolmesti ja takana ovat myös Silimarillion sun muut, jotka huomattavasti saattavat avittaa TSH:n tarinan taustoja, on kirjasta tullut yksi parhaimmista mitä olen koskaan käsiini saanut. Tarina itsessään on varsin hyvä ja tarkasti suunniteltu. Vaikkakin alkaa hiljalleen kyllästyttää fantasiakirjoissa yleiseksi tullut piirre, matkat, joille lähdetään tuhoamaan tai saavuttamaan tai etsimään jotakin, niin tämän teoksen kohdalla kyseiseen kliseeseen ei tule niin kiinitettyä huomiota yhtä paljon, eikä se myöskään raavi hermoja samalla tavalla kuin monet muut kirjat. Kirjan jaksot, joissa taivalletaan eteenpäin ovat turruttavia, myönnettäköön. Tuntuu myös että niitä on yritetty paikkailla laittamalla toimintapitoisia kohtauksia sinne tänne vähän liikaakin ja täytteenä tulevat esiin juuri nuo Tom Bombadilit sun muut. Jos nämä tämmöiset olisi jättänyt suosiolla vähemmälle, kirjasta olisi tullut varmaankin muutaman sata sivua lyhyempi ja huomattavasti kevyempää luettava. Siltikin kokonaisuutensa valossa en tästä lähtisi mitään poistamaan, sillä kaikkeen on tottunut osana uskomattoman hyvää ja mieleenpainuvaa tarinaa.

Ehdottomasti yksi parhaista R.A Salvatoren kirjoista ikinä. Juoni oli yllättävä, sillä vaikka fantasiaa on tullut luettua kirjakaupalla niin mitään vastaavaa ei juuri ole tullut vastaan. Drizzin elämän vaiheet vetivät mukanaan ja oli mielenkiintoista seurata nuoren Drowin kehittymistä Menzoberranzanissa, kun ympäristö kuitenkin oli niin vastaan Drizzin kaltaisia henkilöitä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka kertoo selviytymisestä yhteiskunnassa, joka on vastoin omia aatteita ja omaatuntoa. Arvosana: 9½

Amber-sarjan toinen kirja. Corvin on paennut vankilasta ja yrittää koota voimiaan taistellakseen veljensä Erickin kanssa. Mahdollistaakseen tämän hän palaa maailmaan jonka valtias hän oli kauan sitten, ja josta hän voi löytää ainetta joka mahdollistaa tuliaseiden käytön Amberissa. Tapahtumia kirjassa on paljon ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kieli on aika omaperäistä ja erikoista lyhyinen lauseineen, mennen välillä melkein proosarunon puolelle etenkin silloin kun päähenkilö matkaa eri ulottuvuuksien välillä. En yleensä fantasiasta oli erityisen innostunut, mutta tämä kirja on aika virkistävä poikkeus, siksikin, että tässä kirjassa hyvä tarina ei vaadi viittäsataa sivua, mikä nykyfantasiassa tapaa olla se vähimmäisvaatimus. Käännös oli yleisesti ottaen aika hyvä, mutta siinä oli paikoitellen pientä hiomattomuutta, joitain jäykähköjä lauseita ja vähän erikoisia termien valintoja, mutta mikään helppo suomennettava tämä ei varmasti ollut. Itse pidin tästä osasta selvästi enemmän kuin ensimmäisestä. Toivotaan, että loputkin osat suomennetaan. Suosittelenkin kaikkia hakeutumaan kipinkapin Vaskikirjojen sivuille ja hankkimaan omat kappaleet sarjaa.

Idea ja kirjoitus olivat hyviä, en vain oikein päässyt kirjan mukaan, se ei tuntunut todelliselta. Vaikka (ilmeisesti) kirja sijoittuu nykyaikaan ja meidän maailmaamme, en saanut siitä oikein otetta. En myöskään samaistunut henkilöihin. Olin välillä vähän pihalla, mutta se voi johtua alhaisesta älykkyydestäni.

Valtaistuinpeli alkaa esipuheella, joka lupailee jännitystä, kauhua ja vaarallisia tilanteita. Tätä lupausta kirja ei kuitenkaan lunasta, vaan se kaskistyy nimensä mukaan valtaistuimesta käytävään juonitteluun. Fantasiaa kirjassa ei ole paljoakaan, eikä 700 sivuista kirjaa ole pilattu toiminnalla. Lukuisiin hahmoihin on vaikea samaistua, sillä suurin osa hahmoista ajatelee vain joko kunniaa, valtaa tai rahaa. Jopa pienet lapsetkin ajattelevat näitä, poikkeuksena Bran. Tämä tekee hahmoista erittäin tylsiä ja heidän kohtalonsa ei jaksa kiinnostaa. Ja heidän kohtalonsa ei pitäisi olla yllätys, kun ottaa huomioon minkälaisessa maailmassa he elävät. Yleisesti kirjan maailman moraali on kieroutunutta ja yksioikoista: Pää katkaistaa pienemmästäkin rikkeestä tai kunnian loukkauksesta ja bordellit ovat laillisia. Kirja sopii niille, joilta sodat, miljoonat hahmot, tarkat kuvaukset sekä seksi kiinnostavat. Kirjalla ei ole kunnon loppua ja ehkä kirjasta olisi tullut parempi, jos kaikki kirjasarjan osat olisi alunperin kirjoitettu yhdeksi kirjaksi. Turhat täytteet karsimalla valtaistuinpelistä saisi helposti alle 200 sivuisen.

Kirja oli alusta mielenkiintoinen, mutta keskikohdasta aivan äärettömän tylsä. On hyvin raivostuttavaa lukea kun penskat koittavat kertoa totuutta eikä kukaan tietenkään usko. Kliseistä, kliseistä. Loppu kuitenkin pelasti kirjan, näyttää juonen uudessa valossa. Ei parhain, eikä huonoinkaan.

Sarjan toinen osa alkoi jo lähennellä verrattuun Potteriin ennustuksineen kaikkineen. Kirja oli kiinnostavampi ja syvempi kuin ykkösosa, vaikka jotkin hahmot ja kohtaukset menevät todesta ottamisen ja naurettavuuden rajalla. Kharybdiksesta oli esimerkiksi tehty omituinen, miltei epäuskottava ja naurettava. Muuten teos oli jatko-osaksi kohtalaisen hyvä ja loppui pirun jännittävään kohtaan. Plussaa nuortenkirjaksi tyypillisesti kieli oli helppolukuista.

Apinan ja Uudenkuun tyyli ja päähenkilöt ovat varsin kiintoisia, etenkin rakkaustarina on onnistunut. Maailma jää kuitenkin hajanaiseksi ja keinotekoiseksi, kieli rönsyilee, tappeluita ja pituutta on liikaa. Kirjan esinäytös voi vaikuttaa sekavalta. Lukemisen voi aloittaa ensimmäisestä luvusta ja esinäytöksen lukea sopivassa kohtaa ennen loppunäytöstä, kun on saanut enemmän vihjeitä kaupungista.

Petyin Hämähäkkijumalaan jonkin verran, sillä kyseessä on hyvin keskinkertainen kirja. Gaiman selvästi tavoitteli kepeää otetta, muttei minusta oikein onnistunut. Romaanin huumori ei aina toiminut, enkä päässyt kunnolla sisälle tarinaan. Ei Hämähäkkijumala silti kehno ollut, sen luki ilman suurempia ongelmia. Kyllä se ansaitsee kolme tähteä. Kiinnostavinta teoksessa olivat Anansi-tarinat ja kaikki jumaliin liittyvä.

Kirja oli piristävän erilainen, sekä raikas kielensä ansiosta. Kirjassa oli paljon suoria ilmauksia, joten opusta ei ole varmaankaan tarkoitettu kaikista pienimmille lukijoille. Välillä kirjassa oli tylsempi vaihe, mutta omaperäisten hahmojen oikut paransivat tunnelmaa. Loppu oli kaukana kliseisestä rakkaustarinasta.

Olin jo kauan halunnut lukea tämän kirjan ja kun viimein sain tämän käteeni, en oikein tiennyt mitä ajatella. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen jo toivoin, että olisi lukenut tämän opuksen ja siinä sivussa koko sarjan nuorempana. Silloin olisin ehkä jaksanut innostua enemmän. Myös kirjoitustyylistä ja henkilöhahmoista näki, että sarja on suunnattu ikäluokassaan 10-13-vuotiaille lukijoille. Toisinaan mieleeni palautui nuorempana lukemani Viisikot ja jollain tapaa Yllä meren, alla kiven muistutti Viisikoita. Henkilöhahmot ja juoni eivät olleet vain kovin mielenkiintoisia. Juoni matoi paikallaan ja lukeminen oli välillä jopa tuskallista. Sarjan ensimmäisestä osasta ei edes tajua lukevansa fantasiaa; kirja vaikuttaa enemminkin salapoliisikertomukselta. Arvosana: 7+

Econ 'Baudolino' kulkee osittain samassa hengessä kuin hänen aiempi mestariteoksensa 'Ruusun nimi'. Nytkin miljöö on keski-aikainen Eurooppa, tosin Baudolinossa sen lisäksi mystinen Itä ja Pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Eco on kirjoittanut jälleen kerran mestariteoksen, joka on huimaa mielikuvitusta ja toden ja sadun leikkiä täynnä, kertoen kuitenkin samalla etsimisestä, kaipaamisesta ja valheiden ja satujen voimasta ihmiskunnan historiassa. Baudolino on veijarimainen ja ikiviaton valehtelija ja sadunkertoja, joka onnistuu aina saamaan itsensä uskomaan juttuihinsa ja usein myös muut ihmiset. Nuori keisari Fredrik I Barbarossa törmää Pohjois-Italian sumuissa tähän veijariin, kukistaa tämän näkemän "ihmeen" avulla niskuroivan Tortonan kaupungin. Alkaa keisarin ja valheiden ruhtinaan värikäs ja outo elämäntarina keskiajan Euroopan valtapolitiikan pyörteissä. Baudolino kuitenkin janoaa matkaa kauas itään, Pappiskuninkaan ja Presbyteerin Johanneksen valtakuntaan, maanpäälliseen Paratiisiin, jossa kaikki on mahdollista. Baudolino kokoaa ympärilleen oudon seurakunnan aikansa oppineita ja taiteilijoita, joita innoittaa Presbyteerin valtakunta tai mystinen Gradalis, Graal. Tarina alkaa Konstantinopolista 1204, kun Neljäs ristiretki tuhoaa kaupunkia ja ikivanha Baudolino pelastaa Bysantin keisarillisen kronikoitsijan Niketaksen ristiretkeläisten kynsistä, vastineeksi Baudolino haluaa kertoa tarinansa Niketakselle. 'Baudolino' on läpileikkaus keskiajan maailmaan, missä taru ja tosi sekoittuvat toisiinsa ja vakava tiedekin uskoo satuihin ja raamatun lauseisiin. Baudolino kutoo satuja, unelmia ja valheita ympärilleen, siinä määrin, että Niketaksen mukaan tämä Valheiden Ruhtinas ei enää itsekään erota unelmiaan ja sepityksiään todellisesta. Baudolino pääsee lopulta matkalle outoon ja ihmeelliseen Johanneksen valtakuntaan, jää lukijan ratkaistavaksi tapahtuiko matka todella vaiko loiko Baudolinon ja hänen retkikuntansa unelmointi ja toiveet valtakunnan olevaksi. Eco käsittelee kirjassaan juuri valheiden ja toden suhdetta, unelmien valtaa ihmisiin ja ihmisten halua nähdä se, mitä he haluavat nähdä. 'Baudolino' on humoristisempi kuin 'Ruusun nimi', mutta vetää vertoja sille. Baudolinoa kuvaisi nykykaikana parhaiten termi propagandisti, sillä usein hänen kehittämänsä mielikuvitukselliset tarinat pelastavat Fredrikin ja Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan pulasta. 'Baudolino' on moderni mestariteos, jossa 1100-luvun historia ja Baudolinon, Valheiden Ruhtinaan, unimaailma kietoutuvat toisiinsa. Suosittelen kaikille. Arvosana: 10.

Salamavarkaassa on samaa kuin Huonosti käyttäytyvissä jumalissa. Antiikin Kreikan jumalat ovat palanneet ihmisten keskuuteen, asuen milloin Nykissä ja milloin Losissa. Liituraitapukuineen jumalat ovat epäuskottavia. Luonteen puolesta heitä on kuitenkin kuvattu hyvin, esimerkkinä Ares. Kirjan juoni oli mielenkiintoinen ja eteni tietokonepelimäisesti. Henkilöhahmot olivat lievästi kliseisiä, varsinkin Annabeth oli perustyttösankari mukapahoine lohkaisuneen. Kokonaisuus oli kuitenkin jokseenkin varsin toimiva. Ehkä lievästi yliarvostettu termein "megaluokan ilmiö", mutta suosittelen lukemaan ja muodostamaan omat mielipiteet. Itselle tuli kirjan loppuun päästessäni sellainen fiilis, että tästä sarjasta saattaa tulla jotain suurtakin kunhan tapahtumat vähän etenevät.

Vancella on taito hyppysissään, se pitää heti sanoa. Novellit vievät lukijan mukanaan eikä niihin kyllästy, koska Vance taitavasti koukuttaa lukijansa salaisuuksilla ja selittämättömillä asioilla, joista osa ei selviä lainkaan. Hänellä ilmenee myös ilmiöimäisen runsas mielikuvitus ja silti omalla logiikallaan täysin järkevät maailmat. 'Ihmisen paluu' kokoelma oli epätasainen valikoima Vancen novelleja, osasta pidin, osan vain luin ja totesin että, jaa, vai sellainen. Nyt tarkempaan arvosteluun. Aloitusnovelli 'Galaksin aivot' tuntui aluksi aivan oudolta ja mystiseltä lyhyine tarinanpätkineen, jotka poukkoilevat pitkin Vancen luoman universumin historiaa ja planeettoja. Lopussa kaikki selviää onneksi ja novelli paljastuu herkullisen pirulliseksi huumoriksi, minkä loppuratkaisu varmasti naurattaa lukijaa. Kerron vain sen verran, että kyseessä on koe uuden Galaksin Päämiehen valitsemiseksi. 'Kuunkoi' oli minusta kokoelman paras novelli, sillä sen maailma on outo, lumoava ja värikkyydessään ihastuttava. Ser Thissell lähetetään konsuliksi sulkeutuneeseen Sireneen, missä kaikki ihmiset kulkevat naamioituina koko ikänsä ja viestivät laulamalla ja säestämällä mukanaan olevilla soittimilla. Naamiotkin viestivät asioita muille ihmisille ja oman mutkansa tuo se, etteivät sireneläiset käytä rahaa vaan kunniaa kaupankäynnissään. Pahamaineinen salamurhaaja Haxo Angmark pakenee virkavaltaa Sireneen ja konsuli Thisselin tehtävä on napata tämä elävä tai kuolleena. Alkaa metsästys tässä naamioiden maailmassa. Minä nautin suuresti 'Kuunkoissa' Sirenen erikoislaatuisesta maailmasta ja naamioiden kuvauksista. Toivoisin että Vance kirjoittaisi lisää Sirene-tarinoita ja että niitä suomennettaisiin. Tosin ajatus musisoimalla keskustelusta kauhistuttaa minua, joka opin säällisesti soittamaan nokkahuilua ala-asteella. 'Kaita maa' oli rauhallinen novelli oudosta liskoihmisten kansasta, joka jakaantuu harjojen mukaan Yksiin, Kaksiin ja Kolmiin. Erikoinen liskoihminen Ern tutkii elinpiiriään ja päätyy lopulta villien yksien ja teokraattisten kaksien kautta Viimeisen Kolmen luokse. 'Kaita maa' oli mukavaa luettavaa, muttei loppujen lopuksi kovinkaan ihmeellinen. Kokoelman niminovelli 'Ihmisen paluu' oli kaikkein lyhin ja minusta tylsin ja epäkiinnostavin. Tarinassa maa on ajautunut epäkausaalisuuden pilveen ja normaalit luonnonlait kumoutuneet ihmiskunnan peukaloitua niitä. Vain epävakaat mielipuolet ja muutama hengissä selvinnyt ihminen asuttavat mielipuoliseksi helvetiksi muuttunutta maailmaa. Kokoelman viimeinen tarina, pienoisromaani 'Viimeinen linna' oli 'Kuunkoin' jälkeen toisiksi parhain tarina kaukaisen tulevaisuuden Maasta, jossa muualta tuodut humanoidi-orjat nousevat kapinaan rappeutuneita ja hienostelevia herrojaan vastaan. Seuraa taistelu ihmiskunnan ja sen aikaansaannosten välillä. 'Viimeisessä linnassa' on koko ajan jotenkin surumielinen muinaisuuden ja unohdettujen aikojen tuntu, kenties siksi että tapahtumapaikkana on maailmanpalon jälkeen toipunut Maa, jossa on vain muutama ylhäisten huvilinna ja kasapäin raunioita. Yhtä aikaa liikutaan keskiajan linnanhovin ja kaukaisen tulevaisuuden teknologian maailmoissa. Vancen kokoelma on mukavaa luettavaa, ja suosittelen sitä varsinkin 'Kuunkoin' ja 'Viimeisen linnan' vuoksi. Itse pidin näistä novelleista, mutta muut novellit laskevat kokoelman tasoa. Arvosana: 8-.

Luin kirjan kolmatta kertaa ja tunnelma on jälleen sama, kirja on täydellinen! Juoni on uskamottoman loistokas ja ensimmäistä kertaa lukiessa juoni on ennalta-arvaamaton. Kolmatta kertaa lukiessa huomasi, kuinka taidokkaasti asiat kiteytyvät toisiinsa. Juuri yksityiskohdat tekevät kirjasta herkullista luettavaa. Huumoria ei puutu Georgen ja Fredin letkautuksista, eikä huispausotteluiden selostuksista. On ihanaa lukea myös kuinka Hermionessa tapahtuu muutos rennommaksi noidaksi. Kirjan kahlaa muutamassa päivässä sen monimuotoisuuden vuoksi. Teos poikkeaa sarjan muista osista sillä, ettei tässä keskitytä Voldemortiin, vaan vaaralliseen Sirius Mustaan. Siinä paras syy siihen miksi Harry Potter ja Azkabanin vanki on niin mahtavaa luettavaa.

Pahan jälkeläinen jatkaa samalla tutulla kaavalla kuin useimmat Redwallin tarut. Swartt Kuusikynsi on häijy vihollinen, joka on saatava kukistettua ja hyvien eläinten on jälleen toimittava. Kirja on mukavaa luettavaa ja juoni on hyvä. Säväyksen tuo se, että vihollisen lapsi asuu Redwallin luostarissa. Pidän sarjasta erityisesti eläin hahmojen takia. Runoja ja lauluja on pitkin kirjaa. Olen aina ihastellut sarjan kirjojen kansia ja tässä se on erityisen upea. Kansi on kaunis kuva Päivänsäten ja Tuulisiiven vankkumattomasta ystävyydestä. Kirjaa luettaessa herahtaa usein vesi kielelle, sillä eläinten leivoksia ja ruokia kuvaillaan paljon. Sarja saa plussaa myös siitä, kun hyville ja tärkeille hahmoille voi myös käydä kalpaten - ei aina vain pahimmalle eläimelle. Jokaiseen kesään kuuluu ehdottomasti lukea ainakin yksi Redwallin taru!

Ozin velho on perinteinen lasten fantasia kirja, jossa on ihmemaa satuolentoineen ja taikaesineineen, sekä hyvät ja pahat hahmot. Kirja on lastenkirja ja juoni kulkee hyvin sutjakkaasti, mutta vanhemmalle lukijallekin Ozin velho on mukavaa kevyttä luettavaa. Hienoinen pettymys oli "mahtavan" Ozin oikea paljastuminen ja kirja saa lukijan välillä huvittumaan värikkäillä hahmoillaan, joista esimerkkejä on Puunhakkaaja Peltinen, lentävät apinat sekä aivoton Variksenpelätti.

Suhtauduin kirjaan varautuvasti, sillä skifi ei kuulostanut houkuttelevalta ja takakannen teksti suorastaan työnsi pois luotansa. Mutta koska kirjoittaja on Stephenie Meyer luin kirjan - ja onneksi luinkin! Kirja on erilainen ja mielenkiintoinen. Hahmot ovat kukin omanlaisiaan ja Meyer on keksinyt loistokkaasti kirjassa olevat hopeiset sielut. Melin ja Vaelin ystävyys ja keskustelut ovat ihanaa luettavaa. Kirjan lukeminen oli jännittävää, sillä en saanut päähäni miten tarina voisi päättyä. Olisi hienoa, jos jatko-osa tulisi, sillä lopun kohdalta se on mahdollista. Meyer saa Vieraalla lukijan myös miettimään erilaisia kysymyksiä ihmisten väkivaltaisuudesta ja käyttäytymisestä. Kirja ei ole huonoa ajanvietettä millään sivulla ja suosittelen sitä iloisesti jokaiselle. Vieras on täydellinen, Meyer onnistui taas - tahtoo lisää!