Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Unohdetut jumalat on mukavasti kirjoitettu lukuromaani, jonka parissa voi viettää rattoisasti muutaman illan tai linja-automatkan. Gaiman on humoristinen kirjoittaja ja herra Wednesday korvaa päähenkilön valjuutta. Todellista syvällisyyttä kirjassa ei kuitenkaan ole, pituutta on liikaa ja loppupuoli on suorastaan yksikätisesti kirjoitettu.
Ikuiset yöt onnistuu huonommin itsenäisenä teoksena kuin ihailijatuotteena sekä kunnianosoituksena käsikirjoittajalle ja Sandmanin tarustolle. Alkuperäiset Sandman-tarinat olivat usein liian tavanomaisesti piirrettyjä, mutta tämä värikäs kokoelma antaa värikkyydellään ja monimuotoisuudellaan ulkoisestikin oikeanlaisen kuvan Sandmanin maailmasta. Tarinoista muiden yläpuolelle nousee kauniilla Miguelanxo Pradon kuvituksella toteutettu Tähden sydän, jossa viehättävä Hehkun Killalla tulee Unen mukana kaikkeuden valtiaiden kokoukseen. Kokoelman voisi omistaa jo tämän tarinan vuoksi, mutta muuten teos saa vain kaksi ja puoli tähteä. Sarjan suomenkielisiä teoksia on heikosti saatavilla, Sandmanin lukemista aloittava voi alkaa hyvin tästä teoksesta.
Osattomien planeetta on 70-luvun poliittista tilannetta sekä yksilöanarkismin ja utopiakirjallisuuden vanhaa perinnettä edustava poliittinen romaani. Luvut kuvaavat vuorotellen tapahtumia kahdella planeetalla tapahtumajärjestyksen sivuuttaen. Esimerkiksi Brian Aldissin kirjoittamassa tieteiskirjallisuuden historiassa Trillion Year Spree kirjan rakennetta havainnollistetaan kaaviolla. Rinnakkaisuus sarjallisuuden sijaan ilmentää Shevekin fysikaalista teoriaa, ja fysiikka lähenee hippityyliin mystiikkaa. Anarresin maailma on vallankumouksellisten aikoinaan perustama hajautetun yhteisötalouden ja hallituksettoman yhteiskuntajärjestelmän maailma. Urras on pääomatalouden maailma. Kirjassa Anarresista kertovat osuudet edustavat utopiakirjallisuutta. Kirjallisuudenlajille tyypillisesti nämä osuudet ovat mielenkiinnottomampia ja ihanteellisempia. Urrasin osuudet edustavat tieteiskirjallisuutta ja sen tyypillistä välinettä yhteiskunnalliseen kannanottoon kärjistämällä kirjoitusajankohdan yhteiskunnan tiettyjä piirteitä. Kirjailija hyödyntää etsintämatkan perinteistä rakennetta. Vastaavasti näiden osuuksien vaivana on taas osoittelevuus. Anarresilaisten asenne työhön kuvataan vieraantumattomaksi. Jokaiselta vaaditaan kykyjensä mukaan ja jokaiselle annetaan tarpeidensa mukaan, kuten kommunismin ohje on. Ongelmaksi kuvataan vallan tietty keskittyminen laskentakeskuksen asiantuntijoille. Anarresin yhteiskunnassa on hankkiuduttu eroon sekä prostituutiosta että avioliitosta, jotka ovat sama asia. Anarreksella kumppanuus kestää määrittelemättömän ajan, vanhemmat tekevät työtä ja tapaavat lapsia vain ajoittain, koska lastenhoitoa on saatavilla ympäri vuorokauden. Urraksen Vea on ”ruumiilla keinottelija”. Tyypillisinä anarreslaisten valintoina kuvataan yksikumppanisuus ja heteroseksuaalisuus. Voisi kuvitella, että vallan hajauttaminen ei onnistuisi tässäkään tapauksessa niin hyvin. Frederik Pohl kuvaa tiettävästi eräässä novellissaan yhteiskuntaa, jossa ihmisten kaikki aineelliset on tyydytetty, mutta jossa ihmisten seurasta tulee valuutta ja valtataistelujen lähde. Poliittiset tutkielmat ja romaanit pitäisi kirjoittaa erikseen, vaikka jälkimmäisen saisikin hyödynnettyä taitavasti ihanteiden esittelyn palveluksessa. Romaanin teksti on liian usein alisteista ajatuksille. Henkilöhahmoista tulee ajatusten tai yhteiskunnallisten käyttäytymistaipumusten yksiulotteisia edustajia. Shevek on ihanteellinen vallankumouksellinen, Sabul korruptoitunut akateemikko ja niin edelleen. Mutta utopiakirjallisuuden uudenaikaista muunnelmaahan tämä edustaakin, vaikka alaotsikko on jätetty suomennoksesta pois.
Tämä kirja oli hyvin virkistävä lukukokemus, aivan erilainen kuin mitä yleensä luen. Monta kertaa sai nauraa ääneen tätä lukiessa, huumori kyllä kukki! Kirjassa kun oli tavallaan mukana myös yhteiskuntakritiikkiä, niin sekin oli mahtavaa. Kirjan feministinen näkökulma oli aivan loistava ja kirjassa oli paljon älykkäitä huomioita siitä, miten me ihmiset olemmekin usein niin tahattoman koomisia käyttäytymiseltämme!
Tähän kirjaan on selkeästi käytetty aikaa ja mielikuvitusta. Juonessa tapahtui melkoisia käänteitä, joita ei pystynyt ennalta arvaamaan. Se eteni sujuvasti eteenpäin, minkä lisäksi kirjasta löytyi vertauksia myös nykyajan maailmaan, jos oikein tarkkaan luki. Kirjoitustyyli oli aivan ihana, humoristinen ja kekseliäs samaan aikaan. Päähenkilöitä oli kirjassa useita, minkä lisäksi vähän pienemmät ja isommatkin roolit tulivat kyllä tutuiksi. Kaikkiin henkilöihin oli selkeästi käytetty aikaa, aina nimen keksimisestä pieniin luonteenpiirteisiin. Itse päähenkilö Musca oli välillä hieman lapsellinen ja ärsyttävä, mutta kasvoi hienosti kirjan edetessä. Hanhesta isot pisteet kirjailijalle! (Vaikka aluksi hanhi tuntuikin aivan turhalta hahmolta..) Kirjan loppu oli melko ennalta-arvaamaton. Se jäi tavallaan kesken, sillä sen perusteella kirjaan voisi tulla myös jatko-osa. Kirjailija oli käyttänyt paljon vaivaa sekä henkilöiden että paikkojen nimien keksimiseen. Myös metaforat olivat lähes kaikki lähtöisin kirjailijan omasta päästä, ja niitä olikin kirjassa sitten paljon! Suosittelisin kirjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Vaikka kirjan kansi ei ehkä pahemmin houkuttele, on sisältö sitäkin parempi.
Kun aloin lukea tätä kirjaa, meinasin lopettaa lukemisen jo parikymmentä sivua luettuani. Bella ei henkilönä kuulostanut mitenkään mielenkiintoiselta ja minua ärsytti kaikki Bellan huonot puolet. Jatkoin kuitenkin lukemista; ehkä se johtui periaatteestani lukea kaikki aloittamani kirjat loppuun tai siitä, että olin nähnyt elokuvan mistä olin pitänyt. Nyt Houkutuksen jo aikapäiviä lukeneena minua järkyttää ajatuskin siitä, että niin upea kirja olisi jäänyt kesken. Eniten pidin varmaankin kirjassa henkilöistä. Vaikka Bella on kömpelö ja hiljainen hänestä paljastui kirjan myötä niin paljon uutta, että hän on varmasti mielenkiintoisimpia henkilöitä koko kirjassa. Bellasta ajattelee ensin, että hän on todella heikko, mutta hän on ainakin henkisesti todella vahva. Pidin paljon myös Culleneitten kuvailusta(ketä häiritsee adjektiivien puute, kun henkilöitä voi kuvata näin paljon paremmin ilman niitä), puhtaasti mielipide:) Kirjan juoni ja tapahtumat olivat hyvin kerrottu, minun täytyy myöntää, että olen aina inhonnut romantiikkakirjallisuutta, tämä kirja oli kuitenkin paljon parempi kuin suurin osa aiemmin lukemistani kirjoista;) jopa tapahtuma paikka oli upea, vaikka itsekin inhoan sadetta ja kylmää. Tätä kirjaa ei kannata jättää lukematta(varsinkaan ennakkoluulojen takia)!
Lovecraft kohtaa Constantinen ja supersankarisarjakuvat – näitä voisi lukea lisääkin! Tosin mieluummin englanniksi. Suomennoksessa on paikoin vähän tahatonta komiikkaa. Suurena taiteena tai alan klassikkoina näitä tuskin voi pitää, henkilökuvaus kun on melko olematonta ja juonet aika oikukkaita, mutta erilaisia kansantarustoja ja kauhuelementtejä on yhdistelty sujuvaan actioniin juuri sen verran taitavasti, että Hellboy tuntuu ihan fiksulta viihteeltä. Albumi sisältää tarinat Tuhon siemen (Seed of Destruction), Herätä peto (Wake the Devil) ja Melkein Kolossi (Almost Colossus). Leffoja en ole nähnyt, mutta voisi kuvitella, että toimivat hyvin leffana.
1970-luvulla ilmestynyt Yön äänet on Kingin ensimmäinen novellikokoelma. Suomennos julkaistiin selvästi myöhemmin, ja vielä lyhennetyssä muodossa, sillä neljä alkuteoksen tarinaa on karsittu pois. Tästä huolimatta kokoelmaan kannattaa ehdottomasti tarttua. Yön äänet on yllättävän hyvä, harkitsin täyden viiden tähden antamista. Kertomukset ovat korkeatasoisia, häiritseviä ja oikeasti pelottavia. Pidin eniten teoksen avaavasta lovecraftilaisesta "Jerusalemin osasta", se saattaa olla parasta, mitä King on kirjoittanut. Muita suosikkejani ovat "Mörkö", "Joskus he tulevat takaisin" ja "Maissilapset". Novellien aiheet vaihtelevat, esimerkiksi "Portti" on scifitarina, eikä "Viimeisestä puolasta" löydy varsinaisia kauhuelementtejä. Jos Kingit paksut romaanit tuntuvat paisutetuilta, niin suosittelen Yön äänien lukemista.
Albumi tarjoaa hyvin piirrettyä viihdettä, johon kannattaa kyllä tutustua. Itsenäisenä teoksena sarjakuva jää kuitenkin melko latteaksi. Riippuvaisuus alkuteoksesta on liian suurta ja sarjakuvalehdessä ilmestyminen on rajoittanut ilmaisua jonkin verran.
'Rumo Ylämaailmassa' kannattaa jokaisen ehdottomasti lukea! Minulle kirja täysi pommi, yllätys, sillä odotin jotakin 'Sinikarhun' tai 'Huviretken' kaltaista mielikuvituksellista poukkoiluhubaa, mutta 'Rumosta' paljastuikin yhtä syvällinen ja koskettava kertomus, mitä jo 'Uinuvien kirjojen kaupunki' osoitti Moersin osaavan luoda. (Myönnän, luin 'Uinuvat kirjat' ennen 'Ylämaailmaa'.) 'Rumo Ylämaailmassa' on tarina wolpertingi Rumosta, samasta wolpertingistä jonka jo kohtasimme 'Sinikarhussa'. Tämä kahtia jaettu kirja kertoo sen, mitä Rumolle tapahtui Sinikarhun suorittaman pelastamisen ja Atlantiksen lopun välillä. Rumo on yhtä aikaa hulvatonta seikkailua sekä traagista rakkaustarinaa ja syvällistä ikuisten kysymyksien pohdiskelua. Mukavia yllätyksiä olivat muista kirjoista tutut henkilöt, kuten Abdul Yöpöllö, Smeikien suvun edustaja Volzoton Smeik ja Moersin kirjoissa aina vilahteleva Hildegunst von Mythenmetz. 'Rumo Ylämaailmassa' oli mahtava teos, vaikkakin lipsui Wolpertingin kaupunkia koskevissa jaksoiss hieman kliseiseksi koulukuvaukseksi, muistuttaen minusta hieman 'Harry Potter' kirjoja, tosin päähenkilön tekeminen tyhmäksi koulussa oli mukava keikautus. Mutta tästä huolimatta 'Rumo Ylämaailmassa' oli mahtava kirja ja nyt yritän kaikin tavoin saada sen jatko-osaa käsiini, jotta saisin selville Rumon tarinan jatkon. Sillä mitä ilmeisimmin jäljet johtavat Alimaailmaan. 'Rumo Ylämaailmassa' oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että pääjuonen sekaan on punottu sivujuonteita, kuten Volzotan Smeik ja eydeetti Kolibril, sekä tarinoita, mikä muistuttaa minua jälleen kerran 'Canterburyn tarinoiden' jättämästä jäljestä länsimaiden kirjallisuuteen. Mahtava, tunteikas ja syvällinen kirja. Lukee ihmeessä! Vaikka tosin Sinikarhun lukemisesta voi olla hyötyä, jotta tuntee jo ennestään Zamonian ihmeellisyyksiä. Arvosana: 10+.
Kaikista Houkutus-sarjan kirjoista pidän vähiten tästä. Ensimmäinen osaa toimii hyvin kokonaisuutena, Edwardin ja Bellan välillä kipinöi sävähdyttävästi ja kaikki toimii. Olen lukenut Houkutuksen useita kertoja. Aamunkoi on venytetty. Sarja menetti hohtonsa luultavasti kolmannessa osassa: se herätti lähinnä kiukkua. Neljäs osa on jo todella paljon liikaa. Meyerin kieli toimii, Jacobin vitsit ovat hurmaavan hillittömiä ja sinänsä tekstikin on ihan laadukasta. Ongelma piilee siinä, ettei Stephenie osaa kietoa juonta kiinnostavalla tavalla. Sarjan kaikkia kirjoja yhdistää heikko, itseään yhä uudestaan toistava ennalta-arvattava juoni. Ihana romantiikka on aina korvannut tämän puutteen, mutta Aamunkoista jää uupumaan sitä jotain, mikä tekee muista kirjoista niin viehättäviä. Yksi osa tästä salaperäisestä jostakin on Edward. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta Edwardin huulet tai silmät eivät hetkauttaneet minua minnekään. Siinä missä hihitin ja tärisin ihastuksesta Houkutuksessa, Aamunkoi ärsytti: missä se tuttu väristys viipyi? Edward on siis menettänyt sen säkenöintinsä. Bella sitten? Bella on yhä se heikko ja pompoteltava naissankaritar, hieman uppiniskainen ja aavistuksen naiivi. Tästä päästänkin notkeasti kaikkein suurimpaan ongelmaan: Aamunkoin lepsuuteen. Loppu on niin naurettavan löysä, pettävä ja suorastaan nynnerö! Kun kirjaa kehutaan huikeaksi ja hämmästyttäväksi, olisin odottanut ratkaisua, joka olisi pudottanut penkiltä ja saanut kyyneleet vierimään. Nyt olo on pettynyt ja mielessä pyörii sana "arvasin". Onko opetus siis "pelkää kuolemaa, älä elämätöntä elämää?" Vai onko rakkauden tarkoitus ohittaa kaikki esteet? Tiedä häntä. Kaiken kaikkiaan: turvallinen teos, joka kyllä viihdyttää, mutta jättää turvonneen olon ja hieman harmistuneen mielialan. Jotain jäi puuttumaan tästä kiehtovan sarjan loppuosasta.
Syntymälahja on vangitseva kirja. Alun kankeuden jälkeen tarina repäisee mukaansa ja se on yksinkertaisesti pakko ahmaista yhteen pötköön. Katsa on ihanan erilainen päähenkilö: huoleton, eristäytyvä, epävarma, mutta ehdottoman valloittava. Tarina itsessään on eheä, varma ja yllättäväkin. Po on asia erikseen. Edward Cullenin kultaiset silmät jäävät kauas jälkeen, kun vertauskohteena on komean prinssin kullan ja hopean hohtelevat, vangitsevat silmät.Jos ei mikään muu kertomuksessa nappaa, uskoisin, että tässä pojassa on jotain niin kihelmöivää, että on jatkettava ja jatkettava. Ja rakastuttava. Rakastettavien hahmojen lisäksi kirjasta löytyy ripaus jännitystä, mielenkiintoinen ja melkoisen omaperäinen juoni ja herkullista huumoria. Kirjassa on kohtia, jotka saattavat olla nuoremmille lukijoille melko lailla liikaa, mutta vaikka jotkut tahot ovatkin siitä johtuen ihmetelleet kirjan saamaa palkintoa, on se sen ilman muuta ansainnut. Vangitsevaa, vielä kerran.
Kirja koostuu lyhyistä välähdyksistä eri ajoissa. Päähenkilö Billy Pilgrim ei ole aikaan sidoksissa vaan siirtyy oman elämänsä aikajanassa lapsuudesta vanhuuteen ja sillä välillä epäjärjestyksessä sinne tänne ja tuonne pomppien sekä välillä aikamatkustaa Tralfamadoren planeetalle. Hän kulkee aikasilmukan kautta, joten nykyisessä hetkessä ei ole kulunut yhtään aikaa, vaikka hän olisi ollut muualla tunteja tai vuosia. Sota aika, Dresdenin pommitus, on keskeisessä roolissa kertomuksessa. Kuolemista kuvataan paljon, useimmiten kepeästi ja irvaillen. Kuolema ei ole kauhea ja lopullinen juttu vaan se kuitataan olankohautuksella kommentoimalla ”Niin se käy”. Kuolemahan on vain yksi pieni hetki ajassa ja muissa hetkissä voi elää iäisyyden. Tarinassa on mustaa huumoria tulvillaan. Kertomus vaikutti aluksi turhan absurdilta 60 luvun lopun hörhöilyltä, mutta siihen tottui ja lopulta kirjasta ei voinut olla pitämättä. Sopivan ohutkin se oli. Arvosana 3½
Tämä on yksi lempikirjojani. Tätä vain jaksaa lukea aina uudelleen. Artemis Fowl on kiinnostava ja salaperäinen henkilö, ja erittäin fiksu. Kirjan juoni on kiva ja jännittävä. Fantasian ystävä kun olen, keijutkin kiinnostavat. Ja he vielä asustavat maan alla. Kirjasta ei voi sanoa muuta kuin vau.
En pitänyt tästä kirjasta niin paljoa kuin muista Artemis Fowleista. Butler on yksi lempihahmojani ja minusta oli typerää kun hän kuoli, ja sen jälkeen kun hänet herätettiin, hänestä tuli vanha. Loppukirjasta kyllä sitten pidin kun he vanhalla porukalla yrittivät saada Artemiksen rakentaman supertietokoneen takaisin :)
En olisi itse välttämättä tarttunut tälläiseen kirjaan, jos se olisi tullut vaikka kirjastossa vastaan. Vaikka pidänkin fantasiasta kovasti. Meille annettiin koulussa kaksi vaihtoehtoa mistä pitää valita kumman luet. Joku länkkärikirja Juna seis! tai tämä. Valitsin tämän, koska en pidä länkkäreistä, ja pidän fantasiasta. Kirja tempasi mukaansa ja luin sen parissa päivässä. Juoni kulki välillä nopeasti ja välillä hitaasti. Kirjailija on mielestäni hyvä kirjoittamaan, teksti on selkeää ja kaikki on kivasti kuvailtu. Myös kaikkia legendoja ja taruja ja myös tosijuttuja on lisätty kirjaan ja punottu todella hyvin juoneen mukaan. Mielestäni kirja loppui todella typerästi kesken, oikein pakottaa lukemaan seuraavan osan. Mutta mitäs minä voin tehdä? Varmaan sitten pitää lukea se toinen osa.
Kirja oli mielestäni mahtava. Kun aloitin lukemisen, en pystynyt lopettamaan. Piti vain jatkaa niin kauan, kunnes sain luettua kirjan loppuun. Aiemmin olin jo lukenut kirjan takakannen, eikä kirja vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Sitten kun huomasin, että Meyer on suositellut kirjaa, päätin lukea sen. Jos kerran pidän Meyerin omista kirjoista, enköhän pidä myös hänen pitämistään kirjoista? Enkä ollut ollenkaan väärässä. Kirja on mahtavaa vaihtelua normaaleille ja tylsille romaaneille. Oli todella kivaa lukea sellaisesta aiheesta mihin ei ole koskaan törmännyt. Aloitin jo lukemaan kirjaa uudelleen, koska se oli niin hyvä. En millään jaksaisi odottaa seuraavaa osaa, tulisitpa jo Helmikuu!
Kirja oli aivan älyttömän hyvä. Edward on salaperäinen ja täydellinen hahmo. Voisin niin samaistua Bellaan. Haluaisin olla Bella! Välillä kyllä Edwardin ylistys meni hiukan yli ja imeläksi, mutta muuten kirja on mahtava. Vaikkakaan kirja ei mikään toimintapläjäys ole, niin silti Bellan ja Edwardin suhteen kehittymistä on mukavaa lukea :)
Houkutuksen jälkee tartuin kirjaan todella suurilla odotuksilla. Ensimmäisellä lukukerralla petyin. Missä on Edwardin ja Bellan romantiikka ? Ylipäätään missä koko Edward on kirjassa. En pitänyt Jacobista ja ajattelin, että ei tätä kirjaa varmaan montaa kertaa tule luettua. Mutta sitten ajattelin lukea kirjan uudelleen. Aloin pitämään Jacobista. Ja susista. Edward ei tuntunutkaan enää niin täydelliseltä, vaikka varmasti koko loppuelämäni ajan tulen olemaan Team Edward. Kirja on paljon juonellisempi ja tapahtumarikkaampi kuin Houkutus. Nyt Uusikuu on yksi lemppareistani tässä sarjassa :)
Tämä on mielestäni paras kirja koko kirjasarjasta. Edwardin, Bellan ja Jacobin kolmiodraamaa on kiva lukea ja ilostuin siitä, että Bellan ja Edwardin romanssi syvenee. Ja oli myös erittäin kiva tietää muista vampyyreistä lisää, esimerkiksi Rosaliesta joka kertoi tarinansa ja Jasperista. Tätä kirjaa kyllä jaksaa aina vain lukea uudelleen.
Luin kirjan yhdessä viikonlopussa. Se oli mielestäni hyvä, muttei paras kirjasarjasta. Pidin ensimmäisestä osasta, koska olen jotenkin aina kirjasarjan aikaisemmissakin osissa pitänyt Edwardin ja Bellan romantiikasta. Joten siksi ahmin oikein sen kirjan ensimmäisen osan. Pidin myös toisesta osasta, koska pidän myös Jacobista. Ja oli kivaa tietää mitä hänenkin päässään liikkuu. Kolmas osa oli sinäänsä hyvä, koska olihan sitä jo odoteltukin, että Bellasta tulee vampyyri. Mutta sitten taas hohtoa vei Renesmee, koska hänestä en pidä hahmona hirveästi.
Pidin Ase itse kirjasta. Kirjassa esiintyy paljon hyvää tilannehuumoria ja inkvisiittori Gloktan ajatukset hymyilyttivät. Henkilögalleria on monipuolinen ja hyvin kuvattu. Tarinakin on hyvin rakennettu - mikään osio kirjassa ei ole tylsä vaan tapahtumat ovat mielenkiintoisia niin pohjoisessa kuin Unioinin alueellakin. Trilogian avausosa on pohjustusta tuleville tapahtumille ja vaatii seuraavien osien lukemisen, koska pääasiallinen seikkailu pääsi vasta lopussa käyntiin. Ei niin että tapahtumia ei kirjassa olisi ollut, päinvastoin, mutta tapahtumat ovat lähinnä pohjustusta tulevaan. Kirjassa kerätään sopiva ryhmä henkilöitä kasaan tulevaa matkaa varten ja samalla henkilöiden persoonat tulevat hyvin tutuiksi.
Tämän kirjan juoni on hyvä ja etenee sujuvasti eteenpäin, vaikka aikana mitattuna kirjan tapahtumat ovat lyhyet. Pientä ennalta-arvattavuutta kirjassa on, mutta osaltaan se on myös melko ennalta-arvaamaton. Kirjoitustyyli kirjailijalla on jotain vallan ihanaa, mutta samalla kuitenkin hieman lapsellista. Kirjassa oli juuri sopivasti henkilöitä, sillä kaikista pysyi hyvin perillä. Mibs oli ajoittain ehkä hieman pikkuvanha ja ajoittain hyvinkin lapsellinen. Bobbin henkilö jäi erittäin hyvin mieleen tyypillisenä teini-ikäisenä. Pidin myös siitä, miten Samson oli saatu ujutettua tapahtumiin mukaan tavallaan passiivisena henkilönä. Kirjan loppu oli mielestäni erittäin hyvä. Vaikka kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille, saa myös vähän vanhempi lukija siitä paljon irti. Kirjassa on selkeä opetus ja vakava sanoma, jonka itse ymmärsin vasta luettuani erään lauseen. Kaiken kaikkiaan suosittelisin kirjaa noin 15-vuotiaille, vaikka nopealukuisuutensa takia ei aika menisi hukkaan vähän vanhemmillakaan lukijoilla.
Peuraheimo on ennen kaikkea muinainen sukusaaga. Kirja ei ole tarina yksittäisestä seikkailusta ja minä-kertoja siirtyy monta kertaa eteenpäin. Tarina kertoo heimosta, jonka punaisena lankana kulkee noitien linja. Nämä noidat pitävät pitävät huolta heimosta ja heimo heistä. Muinaisista ajoista kertovissa kirjoissa on ennenkin ollut noituutta ja tarinoita henkimaailmasta, mutta tässä tarinassa henkimaailma konkretisoituu. Kaikkea tapahtunutta ei voi ohittaa sillä, että se olisi päähenkilön mielikuvituksen tuotetta.
Aamunkoi on mielestäni sarjan heikoin kirja. Vaikka en pidä muitakaan sarjan osia erityisen hyvinä, olivat ne kuitenkin sen verran mielenkiintoisia ja koukuttavia että kirjoja oli vaikea laskea käsistä. Aamunkoin suurin vika (muuhun sarjaan verrattuna) on sen tylsyys. Alku on varsin jännityksen täyteinen kun Bella ja Edward saavat toisensa ihan papin aamenella ja kakkososassa oli mukavaa vaihtaa näkökulmaa Jacobiin. Suurin pettymys on kirjan kolmas osa, jossa Bella muuttuu vampyyriksi ja Renesmee syntyy. Kolmannen osan luulisi olevan kaikista kiinnostavin, sillä oikeastaan vasta tässä osassa juoni kunnolla käynnistyy: sitä se ei ole. Sain kahlata päästäkseni kolmannen osan läpi. Jännitystä yritetään kasata, mutta loppuratkaisu on antiklimaattinen ja tunnelma lässähtää. Kirjaa vaivaavat myös samat asiat kuin aikaisemmissa osissa. Bella on yhä aika onneton pelastettava neito pulassa (kolmanteen osaan asti), Edward ylidramaattinen, mustasukkainen ja tukahduttava. Meyerin käyttämä kirjoitustyyli on rönsyilevää ja "painavaa" purple prosea, josta itse en ainakaan oikein perusta. Juoni on samaa tasoa kuin aikaisemmissa osissa: paino on Bellan ihmissuhteilla, ja juoni jää toissijaiseksi. Sarjan fanit varmaan löytävät tästäkin kirjasta jotain pidettävää, mutta tuskin tällä kirjalla Meyer ainakaan monta uutta fania saa. Suosittelen minäkin aloittamaan sarjan ihan alusta, ei vain ymmärtämisen kannalta, vaan myös siksi että Houkutus on varmaankin sarjan paras osa.