Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

"Nimbus ja tähdet" on kevyesti paras lukemani kirja hetkeen. Kirja koostuu kahdesta osasta, novellikokoelmasta (1. osa) ja eräänlaisesta miniromaanista (2. osa). Kirjan maailma muistuttaa paljon Reynoldsin Ilmestysten avaruus -sarjan maailmaa. Ihmiskunta on repaleisena pitkin tähtiä, mitään yhtenäistä ihmiskuntaa ei ole olemassakaan. "Nimbuksessa ja tähdissä" tämä on vielä pidemmälle vedettyä kuin Reynoldsilla. Tarinoita yhdistää tähdissä matkustava Nimbus. Tyylikäs ja syvältä koskettava kirja, kerta kaikkiaan!

Kun jättää kaikki juonikuvioden uudelleen lämmittelyt omaan huomioonsa ja katselee asiaa viihtyvyyden kannalta, on kirja viihdytävä ja humoristinen. Koostaan ja pitkäköstä tarinastaan huolimatta kerronta on sujuvaa ja vauhdikasta. Tarina on mukaansa tempaava seikkailu, joskin hieman ennalta arvattava.

Pois alta risut ja männynkävyt - zombiet valtaavat Suomen! Pelastukoon ken voi! Tätä olen odottanut ja kaivannut: suomalaisia kirjailijoita kirjoittamassa zombieista Suomessa, eri aikoina ja eri ilmansuunnissa. Tapahtumia ulkoavaruudessa (no joo, tämä ei tapahdu Härmässä), rintamalta palaava sotilas, vuonna 1923 jäljitettävä Kalevalasta saatu resepti... Nämä ovat hienoja kertomuksia jotka kokoavat zombiegenreä laidasta laitaan - on hienoa että uskalletaan julkaista teemakirja novelleista jotka eivät välttämättä kaikkien kirjallista makua miellytä. Mutta minuun osui ja upposi. Saisikohan seuraavaksi suomalaisen vampyyri- tai muumioantologian, arvostelijan pieni ja kaino toivomus, joka olisi yhtä komeasti toimitettu ja kirjoitettu kuin tämä. Zombiet tulevat - kiitos ja kumarrus.

Kehitetään puolittain vahingossa energiansiirto järjestelmä, joka takaa ilmaisen, puhtaan ja rajattoman energian lähteen. Mukana energian tuotannossa ovat tämä universumi sekä rinnakkaisuniversumi. Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan elektronipumpun keksimisestä ja toimintaperiaatteesta Maan näkökulmasta. Energiajärjestelmä ei välttämättä ole ongelmaton ja täysin turvallinen. Mielipide-eroista ja kunnianhimosta seuraa tiedemiesten välistä kärhämöintiä. Toisessa osassa kuvataan rinnakkaisuniversumin elämää, joka poikkeaa täysin Maan elämänmuodoista. Viimeisessä osassa, jonka tapahtumapaikka on Maan Kuu, päästään ongelman ratkaisuun. Pidin suurimmaksi osaksi kirjasta. Ensimmäisen osion kerronta on jäykähköä ja vähemmän viihteellistä. Toinen osio on selvästi kirjan paras osuus, joka tarjosi myös yllätyksellisyyttä.

Kirja oli tosi hyvä ja juuri sopiva päätös sarjalle. Kirjasta löytyi sekä hauskoja kohtia, että surullisiakin. Erinorin hyökkäilyn seuraaminen oli aivan mahtavaa ja muutenkin oli kiva, kun syvennyttiin joihinkin henkilöihin tarkemmin. Harmi vain, kun piikkipaatsamakuningasta ja tammikuningasta ei näkynyt melkein ollenkaan.

Krja todellakin oli parempi kuin ensimmäinen osa. Välillä vain häiritsi, kun porukka hajoitettiin, eikä aina pysynyt perässä, missä kukin oli. Muuten olen tosi tyytyväinen. Oli yllättäviä käänteitä, kun joku paljastui joksikin aivan muuksi, joku löytyi ja joku taas kuoli. Loppu tosin jäi auki, mutta onneksi on vielä kolmas osa:)

Sain Dinotopian ensi kertaa käsiini juuri sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. En muistanut tähän päivään asti kirjan tarinaa, mutta sen piirrokset ja henki ovat eläneet mielessäni kaikki nämä vuodet. Dinotopia on yksi niistä teoksista, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaimmin mielikuvitukseni rikkauteen. Nyt vihdoin päälle kymmenen vuoden jälkeen ostin kirjan itselleni ja luin sen kerralla läpi uudestaan. Ilmassa oli nostalgiaa, aika ei ollut tuhonnut tämän kirjan magiaa! Löysin itsestäni jälleen sen innostuneen dinofriikin, jollainen tuntuu asustavan jokaisessa itseään edes hiukan kunnioittavassa pojankoltiasessa. Suosittelen Dinotopiaa ehdottomalla varauksella kaikille lapsille ja lapsenmielisille, joilla on vielä jäljellä roima annos, tai edes hitunen seikkailunhimoa. Parasta mahdollista iltalukemistoa kasvavalle mielelle.

Luettuani Ruohometsän kansan en ole yhtään yllättynyt, että siitä on tullut klassikko. Kirjan juoni on ainutlaatuinen ja se etenee loogisesti. Faktat on saatu ujutettua sujuvasti tekstin lomaan. Vaikka kaniineille sattuu ja tapahtuu paljon, ei se kuitenkaan tunnu sopimattomalta ja epärealistiselta tämän kirjan kannalta. Hieman kirjassa häiritsivät ajoittaiset, vähän liiankin pitkät kuvaukset maisemasta ja luonnosta. Idea kaniineista henkilöinä on omaperäinen, mutta kirjailija on toteuttanut sen hienosti. Kaniinit ovat aidon tuntuisia, vaikka omaavatkin ihmismäisiä piirteitä. Pidin siitä, miten kirjailija ei raaskinut uhrata yhtään ns. hyvistä kaniineista, tosin läheltä piti -tilanteita olikin sitten melko tiheään. Kaniinien omaan kieleen on selkeästi käytetty vaivaa, vaikka minulle siitä tuleekin mieleen vanhat, pohjoismaiset kielet. En yleensä pidä suomennetuista nimistä kirjoissa, mutta kaniineille ne sopivat hyvin. Kirjan loppu oli surullinen, mutta erittäin hieno. Parempaa lopetusta ei kirjalle olisi voinut olla. Itse kirjan rakenteeseen perehdyttäessä mielestäni runot kappaleiden alussa oli hyvin valittu juuri kyseiseen kappaleeseen sopivaksi. Tämä kirja on erittäin nopealukuinen, mutta en silti suosittelisi sitä lapsille. Se on kuitenkin enemmän aikuiskirjamainen.

Novellit ovat lyhyitä ja kirjoitustyyli on hyvin selkeää ja kaunista. Jopa novellien nimet ovat lyhyitä, yksisanaisia. Tarinat ovat usein alussa arkisia, mutta päättyvät outoon ratkaisuun. Pidän Vainosen teksteistä niiden tunnelman ja selkeyden vuoksi. Hyviä tarinoita on lyhyessä kokoelmassa useita. "Vene" kuvaa tuhon jälkeistä maailmaa ja sen julmuutta. "Kirjastossa" on scifimäinen tunnelma ja kauhutunnelmaa sisältävät tarinat "Pesä" ja "Puutarha". "Hame" tarinassa on sellainen unenomainen tunnelma, jota on vaikea kuvailla.

Perusjuoneltaan kirja on perin tavallinen ennalta arvattava romanttinen komedia, jonka tapaisia elokuvateollisuus syytää uunista ulos tusinoittain. Onneksi kirjan puolivälin tietämissä alkoi fantasia astua enemmän kuvioihin mukaan ja kiinnostavuus juoneen lisääntyi. Vaikka kirja on aikusille suunnattu fantasia, kerronnassa esiintyy välillä tietynlaista lapsekkuutta. Alun tylsyyden jälkeen kirja oli ihan hyvä, joskin harmiton viihdeteos ja loppuratkaisultaan ennalta arvattu.

Joe Hillin romaani "Sydämen muotoinen rasia" oli mielestäni vain keskitasoa, joten en odottanut tältä kokoelmalta ihmeitä. Sain yllättyä iloisesti, nimittäin kokoelma on erittäin hyvä. Suurin osa tarinoista on erinomaisia tai vähintäänkin erittäin hyviä, vain muutama heikompi kertomus mahtuu joukkoon. Kokoelmassa esiintyy monenlaisia tarinoita. Vaikutteita on otettu mm. Texasin moottorisahamurhaajasta, 40 –luvun elokuvamaailmasta, vanhoista hirviöleffoista ja Draculasta. Jotkut tarinat, esimerkiksi hellyyttävä "Pop Art", eivät ole kauhua. Monien tarinoiden kerronnassa esiintyy myös hiukan huumoria. Vaikea on nimetä suosikkeja, koska niin monet ovat vakuuttavia, mutta mainittakoon erikseen vampyyrinmetsästystarina "Abrahamin pojat" sekä surrealistinen "Isäni naamio", joka on melko karmaiseva. Kokoelmasta huomaa, että Joe Hill on isänsä poika – hyvässä mielessä.

Kirja on osittain elämänkerrallinen ja osittain fiktiivinen tarina Edgar Allan Poen ja kirjallisuustoimittaja Rufus Griswoldin elämästä ja heidän välisestä suhteestaan. Jännitystä tarinaan saadaan aikaiseksi murhista, joiden tekotavat ovat Poen kertomuksista kopioituja. Kohdallani kirja oli hankala ja koin häiritsevänä oikeiden ihmisten esiintymisen fiktiivisessä kertomuksessa. Elämänkerrallisissa osuuksissa ei ollut aina varma mikä oli fiktiota ja mikä faktaa ja se häiritsi. En ole lukenut aiemmin mitään Poen tarkempaa elämänkertaa. Ihan OK kirja, mutta mieluummin luen tietoteokset ja kaunokirjalliset teokset erikseen.

Pidin ihan kohtalaisesti Connie Willisin periaatteessa samaan maailmaan sijoittuvasta kirjasta “To Say Nothing About a Dog”, ja aloittelin tätä ihan kohtalaisen suurin odotuksin. Petyin. Kirja on erittäin löysästi kirjoitettu, ja suuri osa korkeasta sivumäärästä kuluu siihen kun kirjan henkilöt puhuvat loputtomiin samoista asioista. Etenkin ensimmäiset n 300 sivua olivat erittäin rasittavia, samat asiat kertautuivat kerta toisensa jälkeen, ja juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. Tulevaisuus josta aikamatkalle lähdetään, on järkyttävän huonosti kuvattu, mitään uusia keksintöjä aikakonetta lukuun ottamatta ei ilmeisesti ole tehty, matkapuhelimia ei ole lainkaan käytössä, tietokoneita ei juurikaan ole käytössä (siis kirjassa joka on kirjoitettu 90-luvun alussa – minkä hemmetin kiven alla Connien Willis oikein asuu?), osa ongelmista on erittäin teennäisiä (siis vain yksi ja ainoastaan yksi ainoa henkilö koko Oxfordissa osaa käyttää aikakonetta ja tulkita sen asetuksia? Good grief.) Ja kohta mihin aikamatkustaja on päätynyt on hänelle täydellisen mahdotonta löytää uudelleen, kun lähin kiintopiste on kuitenkin ehkä muutaman sadan metrin päässä tiedossa? Ihan olisi ollut hyvä kirja, jos olisi kirjoittaja olisi hiukan käyttänyt enemmän järkeä ja mielikuvitusta, ja leikannut noin 200 sivua turhaa toistoa ja vuoropuhelua pois. Yksi niitä käsittämättömämmän pään Hugo- voittajia – mahtoikohan Worldcon olla taas Willisin kotikaupungissa kuten vuosi sitten jolloin hänen kirjoittamansa heikko novelli voitti oman sarjansa? PS. Annetaanko täällä pisteita arvostelun laadusta, vaiko siitä onko asiasta samaa mieltä?

Arvostelen Nahkakoloa positiivisen sävyyn, koska se sisälsi paljon ratkiriemukkaista ja omaperäisiä huomioita mahdollisuesta tulevaisuudesta. Hahmot ovat hauskoja ja kreiseimmätkin juonenkäänteet kirjailijan käsittelyssä jopa ällöttävän todentuntuisia. Mikael Niemeltä olen lukenut tämän lisäksi kaksi muutakin kirjaa (Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Mies joka kuoli kuin lohi), ja hän ei tunnetusti kaunistele asioita missään niistä. Kieli on hmmm, mielenkiintoista, siellä vilisee Tornionlaakson yleisimpiä sanoja aina kullista paskaan. Kirjan sirpaleisuus oli tässä tapauksessa hyvä asia, sen avulla sai enemmän näkökulmia tähän hienoon farssiin. Neljä tähteä kuuluvat tälle kirjalle jo sen ansiosta, että se siirtää scifin aivan uusille alueille niin maantieteellisesti kuin tunnelmankin puolesta.

Kirjallisilta ansioiltaan Uusikuu on samaa tasoa kuin muutkin sarjan osat: juonta saa hakea kissojen ja koirien kanssa, ja hahmot ovat syvyydeltään lähinnä tapetti-osastoa. Meyerin kirjoitustyyli (tai muukaan tyyli) ei muutu, mikä sinänsä on plussaa, koska lukija saa varmasti sitä mitä tilaa. Omiin silmiini ottaa kielen rönsyilevyys ja sellainen tietty liika kaunopuheisuus, mikä oikeasti jo hankaloittaa lukemista ja koko kirjan nautittavuutta. Juoni on aika yksinkertainen, ellei nyt ihan olematon. Kuten koko kirjasarja, keskittyy myös Uusikuu enemmän Bellaan ja hänen henkilösuhteisiinsa kuin juoneen tai tapahtumiin. Toisin kuin muissa sarjan osissa, Uusikuussa Bella ei kyhnää suurinta osaa ajasta Edwardin kanssa. Koska itse inhoan Edwardin hahmoa ja pidän hänen vampyyriperhettäänkin parhaillaan lähinnä mielenkiinnottomina, on Edwardin ja vampyyrien poissaolo minulle iso plussa. Bella sen sijaan angstaa heidän poissaolostaan melkein joka sivulla, mikä koettelee hermoja. Jacob on mukavaa vaihtelua Edwardiin, ja hän on sellainen "suloinen pentu" -hahmo, josta on helppo pitää. Hän ja muut ihmissudet ovat myös ihan mielenkiintoisia, tai ainakin mielenkiintoisempia kuin sarjan vampyyrit. Uusikuu on suosikkini sarjan kirjoista, suurelta osin sen takia, että Edward esiintyy siinä niin vähän. Ei se mikään suuri kirjallinen ansio tai lukunautinto silti ole. Kolme tähteä on ehkä hieman liioiteltu tai liian positiivinen arvio: kirjan tasoa vastaisi paremmin ehkä vahva kaksi plus tai heikko kolme miinus.

Meyer on hyvä kirjoittaja, mutta en oikein innostunut koko tästä kirjasarjasta. Bella oli turhan vetelä tyyppi, oli valmis heittämään menemään koko ihmiselämänsä yhden jätkän takia. Edward ei ollut mielestäni edes kauhean kiinnostava hahmo. Hänessä olisi voinut olla enemmän särmää, hiukan pahaa poikaa. Jakob ja muut sudet olivat paljon kiinnostavampia. Tämä osa kirjasta oli kyllä aika turha, tarinan olisi pystynyt tiivistämään kolmeen osaan. Aamunkoi -kirjassa oli hyvä kohta se, kun sudet saivat tietää vampyyrilapsesta. Odotin, että nyt alkaa kunnon rytinä, mutta ei. Jos kirjoissa olisi ollut enemmän kierroksia ja säpinää, olisi ollut hyvä. Lapsena luin kirjoja "pikkuvampyyristä", en muista kuka ne oli kirjoittanut, kai joku saksalainen. Meyerin kirjojen kohdalla ajattelin, että nyt pikkuvampyyri rakastuu. Aamunkoissa pikkuvampyyri menee naimisiin ja saa lapsen. Jos Meyer olisi jatkanut sarjaa, seuraavaksi olisi kai ollut vuorossa "pikkuvampyyrin keski-iän kriisi". Ai niin, eihän ne vanhene.

Suuri tuhotulva on Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina, josta ei löydy myöhempien muumikirjojen syvyyttä nimeksikään, mutta se on hyvä ja opettavainen, vuoroin iloinen ja vuoroin surullinen iltasatu kenelle lapselle hyvänsä. Lisäksi minkä ikäisestä Jansson-fanista hyvänsä on hauska ottaa selvää, kuinka kaikki sai alkunsa.

Coraline, Gaimanin onnistunut loikkaus lastenkirjallisuuden puolelle, on käännetty nyt myös sarjakuvaksi, ja kokonaisuudessaan projektin toteuttaja P. Craig Russell onkin tehnyt ihan hyvää työtä. Uusi versio kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja huokuttelee lukemaan siinä missä sekin. Se on tarkka käännös, mutta todellakin vain sitä – käännös. Russell ei onnistu tuomaan Gaimanin tarinaan mitään lisää. Päinvastoin, sarjakuvan visuaalisesta ilmeestä puuttuu synkkyyttä ja salaperäisyyttä, joka romaaniversiossa on juuri se tärkein koukku. Tunnelmallimpi, omaleimaisempi piirrostyyli voisi parhaimmillaan nostaa näin voimakkailla toistuvilla kuvilla (nappi, kissa, rotta jne.) pelaavaan teoksen uusiin sfääreihin. (Whatever happened to Dave McKean?!) Koska mukiinmenevä alkuperäinen teksti pääsee hyvin esiin, teos oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja jopa pelottavampi kuin muistin.

Harmaan naturalistinen kuvitus ja tiedostava yhteiskuntakuvaus tekivät tästä sarjakuvanovellista sen verran kiinnostavan tuttavuuden, että saatan joskus eksyä (yli?)hypetetyn Nikopol-trilogian pariin takaisinkin. Itse tarina ei kuitenkaan ollut miltään kannalta erityisen häikäisevä: hahmot jäivät aasta ööhön litteiksi, teemat enimmäkseen loistivat poissaolollaan ja juoni eteni tasaisesti juuri sinne, minne se aikoikin. Bilalin ehdottomasti parasta antia on maailma, joka onnistuu yllättämään, vaikka pessimistisiä tulevaisuuskuvia suursotien ja despotismin repimästä Euroopasta on toki kirjoitettu ennenkin.

Galaksin kansalainen on kertomus Thorby pojasta ja hänen matkastaan orjuudesta kerjäläis-Baslimin ottopojaksi ja eteenpäin suomalaisten kauppa-alukselle ja edelleen kaartin sotapojaksi ja viimein Terraan sukunsa pariin. Kirja on tyypillinen poikien seikkailukirja. Tapahtumiin ei syvennytä kunnolla vaan mennään juonta eteenpäin vauhdilla ja ongelmatilanteet selvitetään nopeasti ja helposti sen enempiä niitä pureksimatta. Kauppa-aluksen vierailemien planeettojen asukkaiden ja miljöön kuvaukset jäävät myös harmittavan pintapuoliseksi. Tarina on paikoin naiivi ja typeräkin. Heinlein ei ole erityisen hyvä tarinankertoja mutta sujuvasti kirja tuli silti luettua. Arvosana 3-

Pimeän käskyläiset jatkaa Viiden vartijan tarinaa, muttei yllä edellisten osien tasolle. Alku ei vakuuta ja on jopa hieman kyllästyttävä, mutta kun juoni alkaa edetä niin kiinnostavuus kasvaa ja lopulta kirja koukuttaa mukavasti ja on paikoittain erittäinkin mielenkiintoinen. Kirjan tapahtumat ajoittuvat lähes täysin edellisen osan päälle ja juonessa ei juurikaan edetä. Välillä kirja tuntuikin vain 2. ja 4. osan väliseltä täytteeltä, joka vain kertoo viiden vartijan historiasta ja esittelee kaksi uutta päähenkilöä. Tunnelma ei ole enää läheskään yhtä painostava kuin edellisissä osissa ja jää muutenkin vaisummaksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli pieni pettyys edellisten osien jälkeen, mutta oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa ja parani loppua kohden. Toivottavasti seuraava osa palaa taas edellisten tasolle, kun tapahtumat pääsevät etenemään kunnolla.

Rakastan syvästi Cecelia Ahernin kirjoja. Ne ovat suloisia, romanttisia, yllättäviä, ihastuttavia ja ennen kaikkea omaperäisiä. Ihmemaa ei kuitenkaan ole sellainen. Kenties se, että Cecelia teki tarkoituksella fantasiaa, hämäsi häntä pahemman kerran. Yleensä Ahernin kirjoissa on aina ripaus yliluonnollista herkkua. Ihmemaassa tuo yliluonnollinen herkku menee kuitenkin yli. Petyin kirjaan pahasti. Toki Ihmemaa on ihan luettavaa materiaalia. Omaperäinen idea ja mielenkiintoisia henkilöitä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut vastausta useimpiin kysymyksiini. Kirja loppui täysin eri lailla kuin olin odottanut ja toivonut, eikä tuntunut sisältävän yllättävää loppuratkaisuakaan. Monet kirjan henkilöistä tuntuivat turhilta, loppua kohden lähes koko kirja tuntui turhalta. Hahmojen motiivit olivat epäselviä tai aivan riittämättömiä. Jotain positiivista mainitakseni, kirjasta löytyy kyllä tiettyä ahernmaista viehättävyyttä, huumoria ja oivaltavuutta. Ideanahan kadonneiden asioiden maa on - muuta sanaa ei ole - kiehtova, söpökin. Itseäni ihastutti etenkin kadonnut nauru ja itku, jotka leijailivat ilmassa. Kirjan sävykin oli miellyttävä, ja Sandy Shortt mielenkiintoinen päähenkilö yksinkertaisuudestaan huolimatta. Tiivistettynä: Vaikka olisin odottanut romanttista kipinää ja motivoituneempaa juonta, kirja oli miellyttävää luettavaa omassa tapauksessani sikainfluenssaa potiessani ajankuluna. Ei todellakaan parasta Ahernia, mutta ei kai sitä aina voi onnistua tai olla tyytyväinen?

Vaikka Kate Mossea verrataan takakannessa Dan Browniin, Kate ei yllä yhtä intensiiviseen jännitykseen, hersyvään huumoriin ja imaisevaan kerrontaan. Katessa ja Danissa on kuitenkin yhtäläisyytensä: Mielenkiintoinen historian kuvailu, oivaltava juoni ja hieman epäuskottavat ihmissuhteet. Siinä missä Kate Browniin verrattaessa osoittaa puutteita, hän yhdistelee taidokkaasti historian ja nykyajan jännittäväksi tarinaksi korvaten muut puutokset. Aluksi kirja osoittaa pientä alkukangertelua. Puoliväliin saakka Labyrintti on kolmen tähden kirja, tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sen jaksaisi lukea, mutta liian haparoiva, jotta sen viitsisi lukea yhtäjaksoisesti. Katen kirjoitustyyli vaikuttaa alkuun töksähtelevältä ja häiritsevän yksinkertaiselta, eikä se välttämättä tyydytä vielä loppuun edettyäsikään. Kaiken kaikkiaan Labyrintti kuitenkin paranee ilmiömäisesti loppua kohden: Loppuratkaisun paikkeilla silmäni ammottivat selällään ja iho nousi kananlihalle. En pettynytkään. Kaiken kaikkiaan Labyrintin parhaimmiksi ansioiksi nousevat ihastuttava, lähinnä ennalta-arvaamaton juoni, yllättävä loppuhenkäisy, sävyltään oikea tunnelma ja jokin tietty, määrittämätön ja kiehtova ansio, joka potki persuksille, jotta lukisit kirjan loppuun saakka. Sen sijaan kirjaan olisi kaivannut hieman humoristista vauhtia, aavistukseen lisää koukkua henkilöihin ja nykyajan hahmojen välisiin suhteisiin sekä myös keskivaiheisiin enemmän jännitystä. Loppupäätelmänä voisi todeta, että kirjan historiassa tapahtuvat osuudet ovat monella tapaa huomattavasti onnistuneempia kuin nykyajasta kertovat sivut. Kirja sopii ainakin niille, jotka nauttivat hienovaraisesta jännityksestä, historian lehtien havinasta sekä siitä, ettei fantasia ole kirjassa liian näkyvää ja ilmiselvää. Uskoisin, että kunhan jaksat kahlata kirjan loppusivuille asti, yhdyt ylistäviin arvosteluihin ja kehuihin.

Vanhaan balladiin (tosin ainakin itselleni tuntemattomaan) pohjautuva fantasiaromaani. Kiertelevä soittoniekka, Thomas, ystävystyy vanhan pariskunnan kanssa, asuu heidän luonaan jonkin aikaa ja tutustuu naapurin kauniiseen neitokaiseen. Tutustumninen on johtamassa läheisempääkin kanssakäymisen, kun Thomas päätyy palvelemaan keijukaisten kuningatarta sekä musiikin että ruumiin kielellä seitsemäksi vuodeksi. Palveluajan päätyttyä hän ei enää ole sama mies kuin aikaisemmin, ja hän on saanut siunauksekseen ja kirouksekseen kyvyn ja pakon puhua aina totta ja tietää aina vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Kirja jakautuu erillisiin osiin, joissa kertojahahmo vaihtuu. Ensimmäisessä osassa kertojana on Thomasin ”adoptoineen” pari mies, toisessa osassa joka tapahtuu haltijoiden maassa kertojana on Thomas itse, kolmannessa osassa aikaisemmin mainitun parin muori, ja viimeisessä kertojana on Thomasin puoliso. Kirjan kieli on todella kaunista ja sujuvaa. Käännös on onnistunut mainiosti. Tarina itsessään ei ole mitenkään yllättävää, mutta ei sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan, vaan kyseessä on sadunomainen miellyttävä lukukokemus, jossa henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja koskettavia. Etukäteen ajatellen kirjan kansi ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta, mutta lukemisen jälkeen se tuntuu kyllä hyvin kirjan sisällölle sopivalta. Mikään kovin kaupallinen ratkaisu tämän kansikuvan käyttö ei kyllä ole ollut, sillä ainakin itsellä etukäteen kansi kyllä pikemminkin lykkäsi lukemista kuin toimi houkutuksena.

"Voittamaton" alus etsii kadonnutta "Kondor" alusta ja sen mahdollisia eloonjääneitä vieraalla planeetalla. Uhkana planeetalla on koneista ajansaatossa muokkautunut elävä äly. Tieteellisen selittelyn lomasta pilkistää melko mielenkiintoinen juoni. Tapahtumia ei ole paljon ja kirja jää keskitasoiseksi.