Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Avaruusalus palaa pitkältä matkaltaan takaisin Maahan. Maa on muuttunut siitä, kun retkikunta oli lähtenyt tähtiin. Kirjan alku on mielenkiintoinen, missä kuvataan päähenkilön kummastusta uudenlaisessa maailmassa. Loppua kohti kertomus muuttuu enemmän ihmissuhdekirjaksi. Pidin kirjasta.
Valta ja rakkaus avaa Rooman tasavaltaan sijoittuvan laajan historiallisen sarjan. Kirja kattaa vuodet 110–100 eKr. Tarinan tärkeimmät päähenkilöt ovat Marius ja Sulla, mutta hahmokaarti on suuri. Mukana menossa on esimerkiksi Caesarin suku. Teos keskittyy kuvaamaan poliittista valtapeliä, juonittelua ja ihmissuhteita. Sotimistakin löytyy jonkin verran, muttei mitään yksityiskohtaisesti kuvattuja taistelukohtauksia. Pidin kirjasta paljon, erityisen vaikutuksen teki historiallinen tarkkuus. Valta ja rakkaus on todellinen tiiliskivi, yli 900 sivua kovakantisena, mutta juuri massiivinen pituus teki romaanista hyvän. McCullough'n kirjoitustyyli ei suomennoksen perusteella ole kovin erikoinen, mikä ei kuitenkaan haitannut. Valta ja rakkaus on onnistunut lukuromaani, varsinkin jos on kiinnostunut kuvatusta aikakaudesta. Henkilöistä paras oli Sulla, kirjailija loi hänestä monipuolisen hahmon. Vähän ihmetyttää, että suomalainen kustantaja laittoi sarjan otsikoksi Rooman ensimmäinen mies, vaikka se on alkukielellä tämän ensimmäisen kirjan nimi (The First Man in Rome). Valitettavasti kääntäminen jäi avausosaan – myyntiluvut maassamme olivat varmaan liian heikot. Jatkoa täytyy lukea englanniksi. Arvosanani on vahva nelonen.
Lino Aldanin romaani Jääristi perustuu hänen aikaisempaan novelliinsa ”Quo vadis Francisco” (1986), joka on ilmestynyt Portti-lehdessä 3/1991, sekin Jukka Nymanin suomennoksena. Nyman on suomentanut useita Aldanin novelleja ja tehnyt Italian tärkeimpänä pitämästään kirjailijasta henkilöhaastattelun. Kirjan päähenkilö on uppiniskainen pappi Isä Francisco. Hänelle lykätään tehtäväksi käännyttää Geron-planeetan asukkaita katolisen kirkon jäseniksi. Ihmiskeskeisyys muodostuu ongelmaksi. Planeetan asukkaat eivät edes ymmärrä ”isän” käsitettä. Heillä on myös ennestään oma uskontonsa. Aldani käsittelee hankalassa yhteiskunnassa ja maailmassa tehtäviä periaatteellisia valintoja. Tausta on etäännytetty vieraille planeetoille, mutta katolinen kirkko ja ihmisten planeettojen yhteiskunnallinen kriisi kuten köyhyys voisivat olla satakin vuotta sitten julkaistusta romaanista. Suomessa katolinen uskonto ei ole yhteinen merkitystaso, ja uskonnollinen tausta yleensä saattaa vieraannuttaa joitakin lukijita. Kirjan pohdinta eri uskomusjärjestelmien totuuksien vertailusta tuntuu varsin kristilliseltä viitekehykseltä. Päähenkilö ei ole erityisen kiinnostava hahmo, juoni ja teemojen hahmottelu jäävät vaisuiksi.
Kirjan juoni oli melko hyvä, mutta kuitenkin ennalta-arvattava. Se eteni loogisesti eteenpäin, vaikka kertojan näkökulma vaihteli parin sivun välein. Kirja oli melko turhaan jaettu kahteen osaan, sillä se on melko lyhyt ja erittäin nopealukuinen. Tapahtumia voisi myös olla tasaisemmin läpi kirjan, nyt alku on melko tylsää arkielämän kuvausta. Kirjassa oli hieman liikaa seurattavia henkilöhahmoja. Itse päähenkilöt jäivät myös melko pinnallisiksi, tunteita ei hirveästi kirjassa mukana ollut. Olisin toivonut myös mustan ratsastajan heimoa enemmän kirjaan mukaan, nyt heistä mainittiinkin ensimmäisen kerran vasta kirjan loppuvaiheilla. Kirjan lopetus oli melko töksähtävä. Kirjailija kirjoittaa muutenkin melko töksähtävästi ja välillä tuli semmoinen olo, että kirjailija ei ole jaksanut miettiä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Alussa kirja oli melko lastenkirjamainen, mutta sitten taas loppu oli tapahtumiltaan melko raaka. Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan semihyvä, vaikka en hirveän vanhoille lukijoille sitä suosittelekaan.
Illyrion on aine, jolla yksittäinen ihminen pystyy hallitsemaan galakseja. Tätä ainetta sankari Lorq von Ray lähtee miehistöineen hakemaan räjähtävästä tähdestä. Kirja on avaruusoopperaa ja periaatteessa ihan hyvä, mutta kerronta on jotenkin töksähtävää ja henkilöitä ei ole tarpeeksi kuvattu. Tiettyjen hahmojen puhetyyli on ärsyttävän vaikea lukuista.
Kerronta on jaarittelevaa ja tapahtumia toistavaa. Lukeminen on todella puuduttavaa ja lukiessa toivoo kirjan jo loppuvan. Juoni on ennalta arvattava ja siinä ei ole mitään yllätyksellisyyttä, mitä kirjassa pitää edes hitusen olla. Kirjassa ei ole paljon fantasia aineksia. Arvosana 1½.
Tapahtumat pyörivät politiikan ja talk shown ympärillä, joten kirjan kylmä miljöö ei ole minua kovin kiinnostava. Välillä jäädään junnaamaan paikoilleen ja kirja olisi voinut olla lyhyempi, koska juoni ei ole monimutkainen. Teksti on sujuvasti luettavaa.
Eletään aikaa, missä kasvit ovat vallanneet Maan. Ihminen on uhanalainen laji. Tarina kertoo pojasta, joka karkoitetaan uppiniskaisuutensa takia heimostaan. Poika ja hänen toisesta heimosta kotoisin oleva naiskumppani joutuvat kriisistä toiseen vähän liiankin tiuhaan tahtiin. Tarinassa ei ole ollenkaan hengähdystaukoja vaan suunapäänä mennään tapahtumasta toiseen ja ei kunnolla pysy perässä missä nyt mennään. Ihmiset, myös päähenkilöt, ovat raivostuttavan typeriä. Keskinkertainen kirja.
Tarina sijoittuu lähimenneisyyteen vuoteen 1994. Kirja on tyyliltään okkultistinen jännityskirja, jossa on ripaus romantiikkaa. Juoni on yksinkertainen, suoraviivainen ja helposti arvattavissa. En keksi kirjasta mitään hyvää sanottavaa ja sarjan seuraavat osat saa jäädä lukematta.
Kerronta on sujuvaa ja teksti eläväistä. Kaikinpuolin hyvää kerrontataitoa. Kirja olisi tosin voinut olla hieman lyhyempi. Tarinan maailma on masentava – työnarkmaniaa ja sen vastapainona olevat huvitukset olivat vastenmielisiä. Siksi en voi sanoa nauttineeni kirjasta täysillä.
Koko kertomus on kirjoitettu yhteen pötköön - ei eroteltu lukuja, eikä juurikaan kappaleita. Se teki lukemisen hieman raskaaksi. Toisaalta kirja oli sopivan lyhyt. Tarina on minä kertojan muodossa kerrottu ja käsittelee outojen kuolemien ratkaisua ja analysointia. Kerronta on suoraviivaista ja tasapaksua. Scifi elementit on vähäisiä ja tyyli on enemmänkin rikoksen selvittely tarina tai dekkari. Kirja ei ollut minun makuuni.
Arthur Gordon Pymin selonteko on hyvä kirja. Suomennokseen on saatu välitettyä taitavasti kirjoitusajankohdan henki. Teksti ei ole liian vanhakantaista vaan sopivasti, niin että tunnelma välittyy hienosti. Yllätyin positiivisesti, koska en odottanut kirjalta suuria. Poe osaa taidokkaasti kuvailla ihmismielen tuntemuksia kriisitilanteissa. Tarina oli pääosin jännittävä ja kiva lukea. Muutama suvantovaihe oli kun kerrottiin yksityiskohtaisesti laivan oikeaoppista lastausta ja muuta merenkäyntiin liittyvää. Etelämantereen eläimistöäkin kuvattiin tarkasti. Luin Jaana Kapari-Jatan suomentaman uusintapainoksen.
Hyvä idea kuun asuttamista mielisairaista, jotka olivat jakautuneet mielisairauden tyypin mukaan erillisiin kyliin. Alku olikin mielenkiintoinen, mutta sitten tarina muuttui dekkarimaiseksi ja planeetan mielisairaat jäivät taka-alalle. Muitakin olioita oli mukana, kuten liejuhome, joka kommunikoi telepaattisesti ja lisääntyi itiöistä. Arvosana 2½.
Päähenkilö on palkkionmetsästäjä, joka etsii ja ”poistaa” muilta planeetoilta karanneita ihmisen kaltaisia androideja. Maa on saastunut, elävät eläimet ovat harvinaisia ja haluttuja koteihin. Saaste vaikuttaa ihmisiin mm. turmellen heidän aivojaan. Lisäksi on empatiaan pohjautuva Mercerin uskonto ja mielialaan vaikuttavia vekottimia ym. Kirja on omaperäinen, kekseliäs ja hulvattoman mielikuvituksellinen. Kirjan pohjalta tehty elokuva Blade Runner noudattaa kirjan juonta vain löyhästi.
Liken päätös aloittaa Feistin suomentaminen Käärmesodan tarulla on käsittämätön. Sarja on jatkoa aiemmille Midkemiaan sijoittuville kirjoille, joita oli ilmestynyt viisi kappaletta. Lukijan oletetaan tuntevan maailman, sen historian ja monet päähenkilöistä. Muuten tarinaan voi olla vaikea päästä sisälle. Käärmesota on myös selvästi heikompi kuin kirjailijan tunnettu esikoistyö, Riftwar Saga -trilogia. Kaikesta huolimatta Mustan kuningattaren varjo on kelpo luettavaa. Maailma on ihan kiinnostava, ja kirjailija pyrkii jonkinlaiseen realismiin yhteiskunnan ja sodankäynnin kuvauksessa. Ei hän tässä kuitenkaan Martinille pärjää. Feist on englanninkielisessä maailmassa yksi parhaiten myyvistä fantasiakirjailijoista, eikä täysin ansiotta. Romaani saa arvosanaksi kolme ja puoli tähteä, se on minusta Käärmesodan paras osa.
Conan ja demonit on kolmesta Jalavan julkaisemasta Conan-novellikokoelmasta selvästi paras. Tarinoista vain Rosvoja talossa tuntuu heikommalta, neljä muuta ovat laatukamaa ja lukeutuvat Howardin kuuluisimpiin töihin. Näistä ajattomista seikkailuista oma suosikkini on Mustan joen tuolla puolen. Julkaisupolitiikka aiheutti ongelmia kustantamon kahdessa seuraavassa kokoelmassa. Conan taistelija sisältää vain yhden huippukertomuksen (Punaiset naulat), Conan Cimmerialainen ei ainuttakaan. Mutta romaanimittaisesta Conan voittajasta minulla ei ole mitään valittamista. Ehkä tässä arviossa pitäisi kirjoittaa jotain novellien väitetystä rasistisuudesta tai vanhentuneista arvoista, mutten jaksa. Howardin legendaarinen Conan on barbaaritoimintaa parhaimmillaan.
Sithin kosto on romaaniversio samannimisestä elokuvasta. Voisi luulla, että teos toimii korkeintaan keskinkertaisena viihteenä Terry Brooksin Pimeän uhan tai R.A. Salvatoren Kloonien hyökkäyksen tapaan. Kirjailijan tehtävä on vain sovittaa elokuvakäsikirjoitus romaanimuotoon, juonta ei saa itse keksiä. Matthew Stover on onnistunut työssään hämmästyttävän hyvin. Jotain kirjan tasosta kertoo sen ykköstila parhaan Star Wars -romaanin äänestyksessä TheForce.Net-fanisivustolla. En itse pitänyt näin paljon teoksesta, mutta se on joka tapauksessa suositeltavaa luettavaa kaikille Tähtien sodasta kiinnostuneille. Stover on erittäin lahjakas kirjailija, joka on näyttänyt osaamisensa myös oheistuotekirjallisuuden ulkopuolella. Sithin koston tarina toimii paljon paremmin romaanina, esimerkiksi Anakinin kääntyminen pimeälle puolelle on nyt uskottavaa. Stoverin kyvyt tulevat parhaiten esille henkilöiden mieleen porautumisessa.
Alan Mooren käsikirjoittamat tarinat ovat selkeästi parempia kuin alan sarjakuvat keskimäärin. Supersankaritarinat ovat aikuisen lukijan kannalta merkityksetöntä taustaa, mutta tässä kokoelmassa tavanomaisetkin sarjakuvalehtien tarinat ovat älykkäitä, nokkelia ja usein humoristisia. Vihreä lyhyt -tarina ”Pimeimmässä yössä” on oikein hauska. Vastapainona ”Isänpäivä” on poikkeuksellisen rankka. Tässä seurassa heikoimmaksi jää Teräsmiehen ja Rämeen olennon sisältävä tarina.
Tämä kioskikirja on kokoonpantu kliseistä, jotka ovat vanhempia kuin itse tieteiskirjallisuus. Laivapoika pääsee kauppa-alukselle avaruuden merta purjehtimaan. Se on kovaa mutta kasvattavaa hommaa. Suositellaan camp-huumorin ystäville tai amerikkalaisille.
Tätä kirjaa ei voi suositella oikein kenellekään. Teos on nopeasti kokoon hutaistu ja huolettomasti käännetty. Tiedot sisältävät virheitä, epätarkkuuksia ja kirjoitusajankohdan vuoksi usein vanhentuneitakin. Tekijää enemmän kannattaa syyttää alkuteoksen kustantajaa. J. K. Rowlingin kirjasarjaa käsittelevistä teoksista olisi voinut suomentaa jonkin paremman. Suomalaiset kustantajat eivät ole juuri aiheeseen tarttuneet, kumma kyllä.
Tämä teos on parempi kuin saman tekijän Harry Potter -kumppani. Tämäkin on nopeasti kokoon keitetty teos, mutta siinä ei ole pahoja ja virheitä ja on ulkonäöltäänkin siedettävämpi. Aikaansa sidottunakin teoksena se antaa hyvää perustietoa ja on muisto ajasta, jolloin J. K. Rowlingin kirjoja ja elokuvia ihailtiin ja odotettiin innokkaasti. Hauskinta antia ovat kuvaukset Britannian Potter-aiheisten nähtävyyksien kierrosta ja muusta fanitoiminnasta. Kaksi ja puoli tähteä, suositellaan nuorille Harry Potter -sarjan lukijoille. Kirjan sisällön voi löytää internetistäkin, enimmäkseen englanninkielisenä vain.
Käännetyn fantasiakirjallisuuden taso on ollut Suomessa niin huonoa, että ennakkoon kehuttu Tigana oli ilmestyessään merkki kirjallisuudenlajin viimeinkin tapahtuvasta monipuolistumisesta. Tämä on kummallista, sillä lajin juurten pitäisi olla nimenomaan ritari- ja hoviromaanien perinteessä. Valitettavasti suomennos on jaettu turhaan kahtia. Parhaiten teos onnistuu nuorille suunnattuna, fantasian kuvaa laajentavana teoksena. Nuortenkirjaksi soveltuu keskeisen näkökulmahenkilön ja lähinnä nuorisolle suunnattujen laskelmoitujen kohtausten vuoksi. Kay on taitava maailmanrakentaja ja juonenkuljettaja, mutta loppujen lopuksi romaani on lähinnä kätevästi tiivistetty versio Robert Jordanin Ajan pyörästä. Erityisesti Kay harrastaa usean yhteensattuman lastaamista samaan kohtaukseen. Kokonaisuus on viime kädessä kaavamainen ja ennustettava, vaikka yksityiskohdat olisivat loistokkaita. Ihmiskuvauksessa Kay onnistuu huonosti. Henkilöt eivät kehity mihinkään. Jälkeenpäin juonesta muistaa parhaiten ilkeän Albericon tempaukset, vaikka teoksen pitäisi olla tunnettu harmaasävyisistä henkilöistään. Tappajan, kostonhalun riivaamaan Brandinin pitäisi muka olla sellainen, koska hän on salamurhaajansa mielestä seksikäs. Muutama ylidramaattinen kohta kirjassa on kyllä kiehtova, mutta jälkeenpäin nille voisi keksiä käyttöä lähinnä Harry Potter -fanifiktion rakennusaineksina. Kayn kirjoitustyyli on esimerkki paitsi värikkäästä viihdeproosasta myös siitä, miten sitä ei kannata kirjoittaa. Laskelmointi ärsyttää. Runollista tyyliä ja ajatuksia etsiessä kannattaa kääntyä Patricia McKillipin kirjoihin. Shakespearelaisuuteen voisi tutustua puolestaan vaikka Kenneth Branaghin elokuvissa. Kaylla kuvauksen kirjavuus luo hyppelehtivän vaikutelman, kun välillä kumppanukset ovat iloisia kuin Viisikoissa ja naureskelevat kuin huonosti ohjatussa elokuvassa, välillä kyynelehditään ja ollaan mahtipontisia. Ja kun musisoidaan, piisit tulkitaan kuulemma äärettömän merkitsevästi. Edes kustannustoimittaja ei ole kertonut kirjailijalle näytä, älä kerro -ohjeesta ja siitä minkä luontoinen viestintäväline kirja oikein on. Teos vaatii parodiaversiota, jossa ensimmäisen niteen kannessa kuvattu Alessan soittaa herkästi säkkipilliä. Samoin on erotiikan laita, joka toimii vain nuorisoa kosiskelevana ainesosana. Dianoran osuus kirjassa on ylipitkä, vähempi alleviivaus olisi riittänyt. Kaksi ja puoli tähteä.
Jotkut pitävät Kujanjuoksua yhtenä kirjailijan parhaista ja tärkeimmistä romaaneista, mutta olen itse eri mieltä. Minulle se on Eye of Catin rinnalla heikoin Zelaznylta lukemani. Kuten suomennoksen takakannessa sanotaan, on kirjan juoni erittäin suoraviivainen. Päähenkilökin poikkeaa normaalista mallista olemalla "roistomaisempi". Mutta Kujanjuoksu on silti viihdyttävää ja jännittävää luettavaa, ja Hell Tanner toimii hyvin keskushahmona. Sujuvaa kirjaa ei ole pilattu liialla pituudella, se onkin laajennettu alkuperäisestä novellista. Antamani arvosana on heikko nelonen. Zelaznylla riittäisi klassisia tieteisromaaneja suomennettavaksi, mutta Kujanjuoksu on harmillisesti jäänyt ainoaksi.
Aikuisyleisölle suunnattu Tigana on yksi parhaista lukemistani fantasiakirjoista. Se alkaa saada klassikkostatusta, vaikka julkaisusta ei ole vielä 20 vuottakaan. Monet pitävät teosta selvänä parannuksena Fionavarin kuvakudoksesta, mutta minuun jo Kayn varhaisempi työ teki vaikutuksen. Tigana sisältö on kuitenkin omaperäisempää, joten nostan sen vähän trilogian yläpuolelle. Romaanin paras asia saattaa olla kirjailijan kielenkäyttö, joka välittyy myös käännöksestä. Henkilönkuvaus on onnistunutta, tunteikkaimpina jäivät mieleen Dianoran näkökulmasta kerrotut kappaleet. Tarinan "pääpahis" Brandin on hienosti kuvattu, ja vaikka hänen motiivinsa ymmärsikin, en ollut miehen puolella missään vaiheessa. Koska luin kirjan suomeksi, oli suurin ongelma pilkkomisessa. Olisi pitänyt odottaa molempien osien ilmestymistä ennen aloittamista, sillä juonenkäänteet alkoivat unohtua. Jälkimmäisen puoliskon alusta onneksi löytyi tiivistelmä aiemmista tapahtumista. Kirjan juoni on kiehtova, ja loppuratkaisu sisältää yllätyksiä. Tiganaa pitää kehua vielä siitä, että se on itsenäinen teos. Ei minulla mitään sarjoja vastaan ole, mutta on virkistävää lukea eeppistä fantasiaa välillä tässä muodossa. Kirja ilmeisesti myi liian huonosti, sillä Karisto lopetti Kayn suomentamisen Tiganaan. Maailmalla kirjailijan arvostus on vain kasvanut, esimerkiksi myöhempi romaani Ysabel voitti World Fantasy Awardin vuonna 2008.
Aikuisyleisölle suunnattu Tigana on yksi parhaista lukemistani fantasiakirjoista. Se alkaa saada klassikkostatusta, vaikka julkaisusta ei ole vielä 20 vuottakaan. Monet pitävät teosta selvänä parannuksena Fionavarin kuvakudoksesta, mutta minuun jo Kayn varhaisempi työ teki vaikutuksen. Tigana sisältö on kuitenkin omaperäisempää, joten nostan sen vähän trilogian yläpuolelle. Romaanin paras asia saattaa olla kirjailijan kielenkäyttö, joka välittyy myös käännöksestä. Henkilönkuvaus on onnistunutta, tunteikkaimpina jäivät mieleen Dianoran näkökulmasta kerrotut kappaleet. Tarinan "pääpahis" Brandin on hienosti kuvattu, ja vaikka hänen motiivinsa ymmärsikin, en ollut miehen puolella missään vaiheessa. Koska luin kirjan suomeksi, oli suurin ongelma pilkkomisessa. Olisi pitänyt odottaa molempien osien ilmestymistä ennen aloittamista, sillä juonenkäänteet alkoivat unohtua. Jälkimmäisen puoliskon alusta onneksi löytyi tiivistelmä aiemmista tapahtumista. Kirjan juoni on kiehtova, ja loppuratkaisu sisältää yllätyksiä. Tiganaa pitää kehua vielä siitä, että se on itsenäinen teos. Ei minulla mitään sarjoja vastaan ole, mutta on virkistävää lukea eeppistä fantasiaa välillä tässä muodossa. Kirja ilmeisesti myi liian huonosti, sillä Karisto lopetti Kayn suomentamisen Tiganaan. Maailmalla kirjailijan arvostus on vain kasvanut, esimerkiksi myöhempi romaani Ysabel voitti World Fantasy Awardin vuonna 2008.