Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Pastellikaupunki on kirjoitettu kuin viimeiseksi fantasiatarinat lopettavaksi tarinaksi. Kertomus sijoittuu aikojen loppuun ja kerronta sisältää pinnan alla arvostelua oman ajan yhteiskunnan arvokäsityksiä ja alan kirjallisuutta kohtaan. Todella ajaton klassikko teos ei ole. Kirjoitusajankohta tulee liikaa esille tunnelmassa ja käsittelytavassa. 60- ja 70-luvulla oli tapana kirjoittaa järkiperäistettyä fantasiaa ja teoksen kaavan mukaisia fantasiaromaaneja. Kirjoittajan tausta uuden aallon tieteiskirjallisuudessa tulee esille kaiken ankeassa harmaasävyisyydessä ja esimerkiksi hylätyn vaimon kohtauksessa. Harrison ei ole vienyt arvosteluaan loppuun asti, teos ja sen loppuratkaisu on periaatteessa kaupallisten vaatimusten mukainen. Kirjailija ei tunnu itse uskoneen kaikkeen mitä on kirjoittanut. Myöhemmissä teoksissaan Harrison ei ole tyytynyt kompromisseihin. Kiintoisaa vanhaa scifiä julkaisevan taskukirjasarjan osana teos toimii hyvin, ja myös suoraviivaisen fantasiatarinan ystävä voi lukea teoksen mielellään. Kaksi ja puoli tähteä.
Kansanmurha-kirjassa Orson Scott Cardin ajatusmaailma on entisellään, eikä teosta ole taaskaan lyhyydellä parannettu. Edeltävien teosten tasolle se ei yllä, mutta minulle ero ei ole järisyttävä. Kuolleiden puolustajasta pitänyt voi minusta lukea tämänkin. Ratkaisu rituaaleja suorittavalla planeetalla toi minulle mieleen toisen amerikkalaisen, Dan Simmonsin huonoimmillaan. Enderin kokemassa loppuratkaisussa on oma mielenkiintonsa.
Käännetyn fantasiakirjallisuuden taso on ollut Suomessa niin huonoa, että ennakkoon kehuttu Tigana oli ilmestyessään merkki kirjallisuudenlajin viimeinkin tapahtuvasta monipuolistumisesta. Tämä on kummallista, sillä lajin juurten pitäisi olla nimenomaan ritari- ja hoviromaanien perinteessä. Valitettavasti suomennos on jaettu turhaan kahtia. Parhaiten teos onnistuu nuorille suunnattuna, fantasian kuvaa laajentavana teoksena. Nuortenkirjaksi soveltuu keskeisen näkökulmahenkilön ja lähinnä nuorisolle suunnattujen laskelmoitujen kohtausten vuoksi. Kay on taitava maailmanrakentaja ja juonenkuljettaja, mutta loppujen lopuksi romaani on lähinnä kätevästi tiivistetty versio Robert Jordanin Ajan pyörästä. Erityisesti Kay harrastaa usean yhteensattuman lastaamista samaan kohtaukseen. Kokonaisuus on viime kädessä kaavamainen ja ennustettava, vaikka yksityiskohdat olisivat loistokkaita. Ihmiskuvauksessa Kay onnistuu huonosti. Henkilöt eivät kehity mihinkään. Jälkeenpäin juonesta muistaa parhaiten ilkeän Albericon tempaukset, vaikka teoksen pitäisi olla tunnettu harmaasävyisistä henkilöistään. Tappajan, kostonhalun riivaamaan Brandinin pitäisi muka olla sellainen, koska hän on salamurhaajansa mielestä seksikäs. Muutama ylidramaattinen kohta kirjassa on kyllä kiehtova, mutta jälkeenpäin nille voisi keksiä käyttöä lähinnä Harry Potter -fanifiktion rakennusaineksina. Kayn kirjoitustyyli on esimerkki paitsi värikkäästä viihdeproosasta myös siitä, miten sitä ei kannata kirjoittaa. Laskelmointi ärsyttää. Runollista tyyliä ja ajatuksia etsiessä kannattaa kääntyä Patricia McKillipin kirjoihin. Shakespearelaisuuteen voisi tutustua puolestaan vaikka Kenneth Branaghin elokuvissa. Kaylla kuvauksen kirjavuus luo hyppelehtivän vaikutelman, kun välillä kumppanukset ovat iloisia kuin Viisikoissa ja naureskelevat kuin huonosti ohjatussa elokuvassa, välillä kyynelehditään ja ollaan mahtipontisia. Ja kun musisoidaan, piisit tulkitaan kuulemma äärettömän merkitsevästi. Edes kustannustoimittaja ei ole kertonut kirjailijalle näytä, älä kerro -ohjeesta ja siitä minkä luontoinen viestintäväline kirja oikein on. Teos vaatii parodiaversiota, jossa kannessa kuvattu Alessan soittaa herkästi säkkipilliä. Samoin on erotiikan laita, joka toimii vain nuorisoa kosiskelevana ainesosana. Dianoran osuus kirjassa on ylipitkä, vähempi alleviivaus olisi riittänyt. Kaksi ja puoli tähteä.
Kirja on mielestäni ennen kaikkea rakkaustarina ja usean ihmisen traagisen kohtalon kuvaus. Tunnelma on pohjimmiltaan melankolinen ja varsinkin alussa miellyttävän rauhallinen. Myöhemmin tarina muuttui enemmän jännityskertomukseksi, missä vähitellen paljastettiin arvoituksen ratkaisu. Muutama yllättäväkin kohtaus mahtui mukaan. Kertomuksessa on pieni ripaus kauhutarinan tunnelmaa olematta kauhutarina varsinaisesti. Taitavasti kerrottu tarina kaiken kaikkiaan ja vanhan Barcelonan kuvaus viehätti. Viihdyin kirjan parissa hyvin, vaikka siinä oli välillä saippuaoopperamaisen draaman piirteitä. En ole romanttisten kirjojen suurkuluttaja, mutta vaihtelun vuoksi joskus tämmöisenkin lukee mielellään.
'Rumo Alimaailmassa' on kiinteä jatko 'Pimeyden ihmeiden' 1 osalle 'Rumo Ylämaailmassa'. Meno on yhtä hurjaa ja Moersin taito yhtä korkealla kuin ennenkin. 'Rumo Alimaailmassa' muistuttaa enemmän perinteistä seikkailutarinaa, mutta osaltaan tämä johtuu siitä, että se on tarinan idea, Rumosta tulee wolpertingien sankari vaarallisen pelastusretken kautta. Matkan aikana Rumo saa apua niin eläviltä vainajajeteiltä kuin tammijätti Yggdra Sililtä. Samaan aikaan vangitut wolpertingit taistelevat hengestään aikaa vastaan Kauniin Kuoleman Teatterissa. Rumon rakastettu Rala puolestaan on joutunut hirvittävän Kuparineidon sisään Kenraali Tiktakin vangiksi. 'Rumo Alimaailmassa' on yhtä mahtava, koskettava, syvällinen sekä hulvattoman hauska kuin aiempi osansa. Rumo-kirjoillaan Moers on minusta erittäin lähellä Pratchettin tyyliä. Jäänkin toivomaan, että Moers jatkaa Rumon ja wolpertingien tarinaa siitä, mihin 'Alimaailma' lopetti. Kirja on todella hyvä, joten suosittelen sitä kaikille 'Ylämaailman' lukeneille. Arvosana: 10.
Pimeyden linnake -kokoelma on luonteeltaan jatkoa Juhani Hinkkasen Jalavalle toimittamalle antologialle Velhojen valtakunta. Valitettavasti tämä myöhempi teos on edeltäjää heikompi. Ensimmäiset kaksi novellia muistuttavat tyyliltään liikaa toisiaan, mikä latistaa lukukokemusta. Näistä Howardin rutiinitarina on mukana kirjailijanimen vuoksi ja Kuttner on hänen selkeä jäljittelijänsä. Kummatkin ovat lajityyppinsä tyylipuhtaita edustajia ja toistavat liikaakin yksinkertaita peruskaavaa. Robert E. Howardin ”Bal-Sagothin jumalat” linkittyy päähenkilön Turlogh O'Brienin historian kautta Howardin Bran Mak Morn -tarinoihin. Conanin tasolle nämä tarinat eivät yllä, mutta ne voisi kyllä julkaista suomeksikin omana kokoelmanaan Howard-kompletisteja varten. Henry Kuttnerin ”Pimeyden linnake” on toinen hänen prinssi Raynor -tarinoistaan, jotka on jokin aika sitten uudelleenjulkaistu Elak of Atlantis -kokoelmassa. Kuttnerin novelli taitaa toimia yksinkertaisella pulp-tasolla varsin hyvinkin, vaikka nyt en enää muista siitä mitään. David Draken ”Lohikäärmeen hampaat” on historiallinen jännitys- ja juonittelunovelli, taustana roomalaiset ja barbaarit. C. L. Mooren ”Jirel taikamaassa” tuo kokoelmaan mielenkiintoa värikkäillä näyillään. Lukemisen arvoinen tarina, joka poikkeaa selkeästi edukseen pulp-massasta. Jack Vancen ”Pyhiinvaeltajat” on osa hänen suomentamatonta kirjaansa Cugel Nokkelan seikkailuista. Tarina on selkeästi antologian paras. Jack Vance ansaitsi lisää huomiota suomennoksia korkeakirjallisten ansioidensakin vuoksi. Michael Shean ”Vainajien valtakunnassa” ollaan manalassa ja novelli menee kauhun puolelle. Kertomus on kuitenkin liian pitkä ja kokoelman osana käy peräti ikävystyttäväksi. Alkukielellä kertomus on osa Nift Luisevasta kertovasta kirjasta Nift the Lean, joka on World Fantasy palkinnon voittajana varsin maineikaskin. Oma valintani tästä kokoelmasta johonkin uuteen edustavaan pulp-antologiaan olisi ”Jirel taikamaassa”. Vancen Cugel-tarinoiden kokonaisuus tulisi julkaista omana kirjanaan. Muita kokoelman kirjailijoita voisi julkaista enemmän jossakin viihteellistä pulp-kirjallisuutta julkaisevassa taskukirjasarjassa.
Perusteos,kun puhutaan fantasiasta. Ehdoton lukuelämys isoille ja pienille. Parasta oli tällä kertaa se, kun sai lukea kaikki tarinat yhteen putkeen. Poikani ollessa murrosiän kynnyksellä, meillä oli yhteinen hetki Narnian parissa ja nyt odotan koska saan lukea kirjaa hänen pojillensa. Kunhan vähän kasvavat.
Pidin valtavasti. En yleensäkään tartu kliseisiin,niiden puuttuminen ei tee kirjasta uutta. Kirjasta tekee uuden monikerroksisuus,yllättävyys. Ei ennalta arvaa mitä tapahtuu seuraavaksi. Visuaalinen, joka on se mikä minua aina kirjassa vetää puoleensa. Vanhatkin elementit,jos ne saadaan tekstiin mieleen nousevina kuvina, ovat puoleensa vetäviä. Odottelen jatkoa.
Olen aloittanut kirjan lukemisen, enkä vielä tiedä pidänkö vai enkö. Kirjassa saa siivet allensa taas kateus teema, joka tekee sankarinkin heikoksi ja laittaa tekemään tekoja joita saa katua.Se on minusta positiivista, että lohikäärmeet ovat voima johon kansa turvaa. Kaikki mikä on sanassa lohikäärme, on mahtavaa.
Sarja on mielenkiintoinen, visuaalinen teksti. Satu Hlinovsky on mielestäni yksi parhaimmista fantasia kirjallisuuden suomentajista. Teksti on elävä ja kuvallista, se soljuu eteenpäin luontevasti. Eikä tule tunnetta, että haluaisi korjata suomennoksen.Simkin hahmo oli erityisen viehättävä ja huumoria hersyvä.
Pidän ehdottomasti tästä sarjasta. Kirjailijapari on saanut tähän jotain uuden tuntua ja synkkyyttä. Kateus on mahtava voima, jota on vaikea voittaa. Aiheen voi liittää helposti nykyelämään. Kateus on kuin taikuus, vaikea havaita ja tunnistaa, tarttua kiinni, että voisi taistella vastaan.
Hyvä jatko Hengen Miekalle, jäin vaan odottamaan kolmatta osaa,jota ilmeisesti ei julkaista vai onko kirjoitettukaan? Raistlin on ehdoton omassa rakkaudessaan taikuuteen ja Caramon miehekkyydessään oiva sankari. Heidän suhteensa on kirjan suola. Kaipaan kyllä lisää velhon elämäntarinoita ja tekoja. Olen kyllä lukenut Kaksosten sarjan, mutta lisää lisää!
Mä oon niin helppo,kun tulee uusi hahmo kirjaan ja pahan puoltakin näytetään inhimillisessä kuoressa. Erittäin viehättävä ja tapahtumarikas kirja ja koko Sielujen sota sarja. Ihana Kuunkultakin tulee esiin ja ärsyttävä Palin taas itsesäälissään. Kaivattu Raistlinkin vilahtaa ja tietenkin Tass, jota kaipaan aina. Vähän teki kipeää lohikäärmeitten kohtalo.
Nämä kaksi kirjaa ovat myös erillisinä viihdyttävää luettavaa. Erityisesti pidin ykkös osasta. Kitiaran hahmo on aina kiehtonut kauneudellaan ja hurjuudellaan. Velho Palin on hahmollaan lähinnä ylittänyt ärsytyskynnykseni kurjuudessaan. En tiedä pidinkö toisesta osasta yksinään, mutta fantasia on luettavaa.
Tämä kronikka elää ja virtaa mukavasti. Rakastan tarinan velhoa ja vanhoja lohikäärmeitä,joihin auttamattomasti samaistui. Kaikille,jotka pitävät perinteisestä seikkailukirjoista. Sankarit ovat uljaita,lohikäärmeet mahtavia ja neidot kauniita. Tasslehof ja Flint ovat kumppanukset vailla vertaa. Heidän tarinansa on liikuttava ja olen lukenut sarjan moneen kertaan. Aina liikutun tietyissä kohdissa. Minussa on varmaan jotain vikaa:))
Henkilöhahmot ovat uskottavan eläviä. Näen jokaisen päähenkilön silmissäni, enkä koko kirjan aikana osannut valita puoltani. Kuka oli oikeassa valintoihinsa nähden ja kuka oikeudenmukaisempi. Vaikea päättää. Se teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirjaa lukiessa pidin erityisesti sen visuaalisuudesta.
Minun oli vaikea päättää, pidänkö tästä kirjasta vai en. Sen idea oli hyvä, vaikka olen samantapaisen kirjan lukenut aiemminkin. Juoni ja toteutus taasen eivät niin hyviä olleetkaan. Tähän yhteen kirjaan oli tungettu hieman liikaa ns. isoja tapahtumia ja juonenkäänteitä. Se oli alussa vähän lastenkirjamainen, mutta lopussa taasen melko raaka. Kirjassa on myös liikaa toistoa, varsinkin keskiajan hajuista ja Sterkarmien homouteen vivahtavista tavoista, aivan kuin kirjailija pitäisi lukijaa tyhmänä ja muistamattomana. Suomentajalle miinus runsaista pilkkuvirheistä.. Sterkarmit olivat henkilöinä erittäin törkeitä, mikä taasen rupesi itseäni ärsyttämään kirjan edetessä. Myös heidän homoutensa rupesi ottamaan päähän, varsinkin kun kirjailija koko ajan toisteli sitä. En koskaan päässyt hirveän hyvin sisälle Periin ja Andreaan, osaksi ehkä sen takia, että heidän ikäänsä ei koskaan mainittu. Varsinkin Andrea jäi melko pinnalliseksi henkilöksi. Kirjailijan päätös tehdä Peristä luottamaton Andreaa kohtaan oli mielestäni huono, sillä nyt Perin mielipide Andreasta vaihtui kirjassa varmaan 6 kertaa.. Kirjan loppua oli venytetty ehkä vähän turhankin paljon. Loppuratkaisusta en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono, mutta siihenkin olisi voinut käyttää paljon enemmän tunnetta. Muutenkin kirjassa jäivät tunteet erittäin paljon taka-alalle. Takakannessakin mainostetaan Perin ja Andrean välistä romanssia, mutta itse kirjasta taisi koko romanssi unohtua. Positiivisena seikkana kirjasta mainitsisin sen nopealukuisuuden sekä todentuntuisuuden.
Loputon sota on yksi sotilas-scifin klassikoista. Se sai ilmestyttyään kolme merkittävää tieteiskirjallisuuspalkintoa. Vaikka julkaisusta on jo aikaa, ei teos tunnu nykylukijasta yhtään vanhentuneelta, vaan sen teemat ovat yhä ajankohtaisia. Kirja on sodanvastainen. Oli siinä rajoilla, annanko Loputtomalle sodalle viisi tähteä, mutta päädyin kuitenkin neljään. Tästä voi päätellä, että pidin kirjasta kovasti. Kuten suomennoksen takakannessa sanotaan, perustuu romaani kirjailijan kokemuksiin Vietnamissa. Pituutta ei ole liikaa, noin 250 sivua. Tarina etenee hektistä vauhtia alusta loppuun, ja taisteluja nähdään juuri sopiva määrä. Haldeman onnistuu vangitsemaan pakolla värvätyn nuoren koulutetun miehen ajatusmaailman. Kirjan ehkä kiinnostavin asia on yhteiskunnan muuttuminen monta kertaa sinä aikana, kun päähenkilöt ovat muualla sotimassa. Koska nämä matkustavat avaruudessa lähes valon nopeudella, kuluu aika maapallolla suhteellisesti paljon nopeammin. Vanhat arvot eivät enää pädekään kotona.
Leijuva linna on kohderyhmälleen eli nuortenkirjana oikein hyvä, mutta muuten kirja on tavanomainen. Alkuperäiset Tuhannen ja yhden yön tarinat vievät voiton, vain Abdullahin ylenpalttinen kohteliaisuuspuhe mattokauppaa tehdessä ylittää satujen perinteet.
Kuilukaupunki on joskus määritelty Reynoldsin sarjan toiseksi osaksi, mutta kuten edellisissä arvioissa sanottiin, kirja tapahtuu ennen Ilmestysten avaruutta eikä vaadi tämän tuntemista. Joka tapauksessa kyseessä on upea scifiromaani, joka voitti ansaitusti BSFA-palkinnon. Minä tykkäsin Kuilukaupungista enemmän kuin Ilmestysten avaruudesta. Kirja on helppolukuisempi ja rakenteeltaan selkeämpi. Juonilinjat yhdistyvät lopussa hienosti, ja Reynoldsin luoma maailmankaikkeus on kiinnostava paikka. Eniten pidin Sky Haussmannin tarinasta. Kirjaa pitää tosiaan kehua taitavasti rakennusta juonesta. Henkilönkuvauskin oli parempaa kuin ensimmäisessä suomennoksessa, ehkä minä-kerronnan takia. Jotkut väittävät, että Kuilukaupunki on yhä paras Reynoldsin julkaisema romaani.
Lohikäärmeen muna on malliesimerkki 'kovasta' eli tieteellisestä scifistä. Valitettavasti siihen kuuluu myös hidas tarinan käynnistyminen, erittäin ohut henkilökuvaus, vanhentuneet yksityiskohdat ja vieraan yhteiskunnan kuvauksen tavanomaisuus. Kirjan kahlaaminen läpi on melko tuskastuttavaa.
Cheryl Morgan kirjoitti Emerald City -verkkolehdessä Sovituksen kuilusta sen ilmestyttyä, että Reynoldsin romaani tuskin on suurta kirjallisuutta, mutta se on hyvää avaruusoopperaa. Sarjasta jää hyvä jälkimaku. Jotkut ovat moittineet lopetusta lepsahtavaksi, mutta Reynolds on muutenkin jonkin verran epätasainen kirjoittaja, enkä itse muunlaista sisältöä kaivannutkaan. Keskeinen teema on viisaasti ihmisen (tai sian) tekemät valinnat ja päätökset. Teossarjan kaikkeus on myös mielenkiintoinen. maailmakuvaus ei ole itsetarkoituksellisen synkkää, vaan kertoo kuinka kultakaudet ja sekasortoisemmat ajat vuorottelevat. Erityisen merkittävä Ilmestysten avaruus on sekä lukijan että kirjailijoiden kannalta 2000-lukulaisena avaruusseikkailuna ja sen mahdollisuuksien osoittajana. Vaikka kirjojen tausta nojaa tieteeseen, teoksiin mahtuu inhimillisyyttä, eeppistä tarinankaarta ja mielikuvituksellisia näkyjä. Avaruusoopperamaisuus ei pääse luiskahtamaan silkan fantasian puolelle. Mutta miksi näiden kirjojen pitää olla niin paksuja?
Tarinasta ja juonesta ei kannata puhua, henkilöt jäävät etäisiksi ja kuvitus on yhtä patsastelua. Myös tietokonevärityksen keino tekee keinotekoisen vaikutelman. Kuvat on piirretty tyylillä, joka sopii erikoisen suurikokoisiin albumeihin. Tämä teos ei kuitenkaan antaisi satunnaiselle lukijalle tarpeeksi rahojen vastinetta.
Neverwhere on kerrankin kohtuullisen pituisena pysyttelevä fantasiakirja, ja sellaisena varmasti toiminut monella porttina Gaimanin tekstien maailmoihin. Gaimanin romaaneissa on yleensä parasta henkilöhahmojen arkeen liittyvä älykäs huumori. Tarina on hieman epätasainen eikä teos kuulu kirjailijan syvällisimpiin. Yksi ilta kirjan parissa sujuu mukavasti. Urbaanifantastinen ajatus kaupungin alamaailmasta ei ole sen kummempi kuin Harry Potter -kirjoissa. En kuitenkaan kovin paljon ihmettelisi, jos jotain sen kaltaista löytyisi absurdistista kirjailijoista ja muista eriskummallisuuksista tunnetusta Pietarista.
Tämän teoksen arvostelua haittaa teoksen huono suomenkielinen toteutus. Kuvitus on jätetty pois, kansikuva sopisi johonkin nuortenkirjaan eikä suomennos täysin vakuuta. Kunpa voisimme palata asiaan, kun teos on ilmestynyt Charles Vessin kuvittamana ja Johanna Vainikainen-Uusitalon suomentamana. Satufantasiana kirja on hyvä, mutta tarinassa voisi olla enemmänkin särmää.