Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli perusjatkoa Percyn tarinoille. Mukaan saatiin muutama uusi hahmo, mutta nekin menetettiin ennen kirjan loppumista. Myös uusi mielenkiintoinen ryhmä, Metsästäjät, nousi puoliveristen rinnalle. Vanhat hahmot olivat kasvaneet, ja heitä oli helpompi sietää, vaikka kaikki eivät olleetkaan esillä koko aikaa. Kirjassa vihjattiin tavallista enemmän tulevaisuudesta, ja salaperäisiä asioita oli enemmän. Kelpo jatko-osa.
Kauan odotettu kolmas osa on saapunut viimein...! Tosin hieman petyin. Älkää ymmärtäkö väärin, kirja oli loistava! :) Minä vaan olen niin romantiikan nälkäinen että olisin toivonut enemmän kipinöintiä Lorcanin ja Gracen välillä <3 Kirjan tarina jatkaa kaksosten matkaa ja huomasin taas kuinka loistava kirjailija Somper on. Hän pitää lukijan otteessaan viimeiselle riville asti. Jännitystä ja odottamattomia käänteitä riitti vaikka muille jaka. Henkilökohtaisesti en malta odottaa 4. osan saapumista! Suosittelen kaikille Somperin aikaisemmista kirjoista pitäneille, ja Vampiraattien maailmassa vaeltaville.
Tämä synkkä romaani on ajallisesti Elric-saagan ensimmäinen osa ja toimii johdantona kaikille muille sarjan kirjoille. Se on myös ainoa, jossa näemme Elricin hallitsemassa keisarina valtaistuimellaan. Minä suosittelen vahvasti teosta, se on pakkoluettavaa kaikille fantasian harrastajille. Albiinosta Elricistä sieluja syövine miekkoineen on tullut yksi genren arkkityypeistä. On usein vaikea sanoa, onko tämä Ikuisen Sankarin inkarnaatio hyvis vai pahis. Suomennettu kirja antaa onnistuneen kuvan sarjasta, se on Elric-seikkailu parhaimmillaan. En keksi muuta negatiivista sanottavaa kuin sen, että Myrskyntuoja-miekka nähdään vasta aivan lopussa, eikä sen kyvyistä saa vielä täyttä kuvaa. Elric Melnibonélainen on upeasti kirjoitettu tarina, jossa tapahtuu koko ajan jotakin. Moorcockin mielikuvituksen rikkaus tulee hyvin esille, ja teos tuntuu olevan kokonaan vapaa Tolkienin vaikutuksesta. Tyylilajiksi voisi sanoa miekan & magian, mutta kirjailijalla on täysin oma otteensa. Suomennoksesta löytyvää Petri Hiltusen kuvitusta katselee ihan mielellään.
Kirjoitin kommentin aikaisemmastakin kirjasta, mutta kirjoitan silti myös tähän: Kirja on yhtä hyvä kuin aikaisempakin,mahtava lopetus ja yksi suosikkikirjoistani. En kyllä tiedä minkä ikäistä porukkaa täällä käy oikein kun osa suosikkikirjoistani on huonoimpien top-listalla?!Mutta jos joku välittää...:Lukekaa tämä kirja!
Minun mielesestäni kirja oli hyvin onnistunut ja hyvää luettavaa!! Minun mielestäni kaikkien kannattaisi lukea näin hyvä kirja ja sen jatko-osa. Materiaalista osaa mielestäni kyllä ei olisi tarvinnut olla, vaikkakin se teki kirjasta hieman erikoisemman. Mutta kirjaa suosittelen kaikille!5tähden kirja.
Ja näin olemme päässeet siis Ajan Pyörän kahdenteenkymmenenteen osaan! Aiemmat kirjat ovat olleet lievää paikallaanjumitusta, mutta onneksi tässä Sydäntalvessa taas alkaa hieman tapahtua... Pieni varoituksen sana. Älä lue tätä arvostelua, mikäli et halua spoilaantua. Juonipaljastuksia luvassa. Eli, Perrinin vaimo Faile on siepattu kierojen shaidojen toimesta, ja naisesta on tehty gai'shain. Perrin saa asian tietoonsa, muttei tee mitään, vaan jää sen sijaan jumittamaan paikoilleen. Yllättävää. Toisaalla tapahtuu taas hieman enemmän. Elayne ja Aviendha virallistavat ensisisaruutensa, mikä on arvatenkin merkittävä käänne tulevaisuuden kannalta... Ja mikä mahtavinta, Rand saa viimein jotain aikaan Minin, Elaynen ja Aviendhan suhteen! Mutta mitä, se jääköön vielä avoimeksi... Sen saatte, arvon lukijat, lukea omin pikku simmuinne, ja järkyttyä tai riemastua. Tosiaan, monen kirjan junnaavuuden jälkeen tämä kirja oli mukaansatempaavaa ja viihdyttävää lukemista. Mikäli olette jossain kohtaa aikaisempia kirjoja, kestäkää hyvät ihmiset, sillä tulevaa kannattaa odottaa.
Haikea olo jäi minullekin. Loppu oli vähän töksähtävä, mutta ihana sarja oli kuitenkin. Neljä tähteä. Olen lukenut kaikki muutkin sarjan kirjat, ja ihania ovat olleet. Suosittelen. Välillä pientä tyhjän jauhantaa, ja siinä sai patistella itseään lukemaan. Suosittelen silti luottavaksi, mikäli tällaisesta fantasiasta ja magiaan vivahtavavasta kirjallisuudesta pitää.
Purjehdus Bysanttiin koostuu kolmesta tarinasta, joista kaksi voisi luokitella pituutensa puolesta pienoisromaaneiksi. Kaikki voittivat ilmestyttyään jonkin kirjallisuuspalkinnon. En osaa valita suosikkiani, kokoelma on hyvin tasalaatuinen. Novelleissa käsitellään samoja teemoja. Kertomukset eivät olleet mielestäni huipputasoa, mutta tykkäsin niistä paljon. Kirja ansaitsee kevyesti neljä tähteä. Tarinat muistuttavat tunnelmaltaan jonkin verran George R.R. Martinin scifinovelleja, erityisesti Salainen seuralainen. Kokoelma ei ole "kovaa" science fictionia, vaan Silverberg keskittyy elämän peruskysymyksiin.
Kiehtova ja monipuolinen Ikuiset yöt on Gaimanin upea paluu sarjakuvien pariin. Sarjakuvista erityisensti Tähden sydän tuli luettua monta kertaa. Uni kun itsessään hieno hahmo, samoin kuin isosiskonsa Kuolema. Tarinat olivat hyvin erilaisia, ja se heijastui kuvitusjäljessä. Erityisesti Kurjuus oli hyvin erilaisesti toteutettu kuin muut.
Pidän paljon noista irtokansista ja kirjailijan muusta kuvituksesta, joka on niin raikkaan persoonallista. Kirjan ehkä jotenkin katkonainen ja yksinkertainen juoni kyllä tarvitsee ne tuekseen luomaan oikeaa Abaratilaista tunnelmaa. Paino on kieltämättä käytännön miinus, mutta siihen tottuu. Tässä ensimmäisessä kirjassa juonen alku aukesi hyvin, mutta mielenkiintoisiin sivuhenkilöihin ja Abaratin eri saariin tutustuminen jäi kovasti kesken. Toinen osa koukuttaa lukijaa varmasti.
Kirja oli omassa sarjassaan erilainen kertomus kuin mitä yleensä saa lukea. Tosin alussa ennen ihmisiä juoni tuntui joko toistavan itseään tai junnaavan paikoillaan. Loppuhuipennus jäi vaisuksi, mutta ei todellisuuteen perustuvien kirjojen tarvitsekaan tihkua yli fantasian rajojen. Suosittelen kaikille jotka pitävät susista ja vanhasta maailmasta.
Luin Harry Potter And The Half-Blood Princen uudestaan koska en muistanut siitä juuri mitään. Lukukokemuksena yllätti positiivisesti; vaikka muistin jotenkin juonen pääpiirteet niin oli paljon niin sanotusti uusia asioita. Jehudielin kanssa olen samaa mieltä siitä, että ei olisi malttanut jättää koskaan kesken vaikken kovin suuri potter-fani edes ole. Tarina lähti käyntiin tasaisella otteella, tosin suunnilleen joka kertahan Harry on poistunut Dursleyiltä vähän eri tavalla. Tällä kertaa tutustuttiin heti alussa Slughorniin joka yllätti Harryn ja kumppanit olemalla uusi liemiprofessori. Harryn kiihkeä Malfoy-vakoilu pisti kyllä vähän ärsyttämään kun se ei tuntunut kovinkaan kiinnostavalta. Vaihtelua edellisiin osiin toi se, että Hogwarts eli Tylypahkakaan ei olekaan enää niin turvallinen kuin ennen. Eikä ole Viistokujakaan. Vaaran tuntu tuli tässä osassa lukijalle hyvin tutuksi. Huomaa myös, että Harry on haluttu pitää normaalina teinipoikana eikä minään yli-inhimillisenä "Chosen One:inä", vaikka häntä siksi nimitetäänkin. Mielenkiintoisinta niin minusta kuin varmasti monesta muustakin olivat tutustumiset Voldemortin nuoruuteen ja selitysten hakeminen hänen käytökselleen. Se taisi muutenkin olla tämän kirjan varsinainen tarkoitus. Suosikkihahmokseni nousi, yllätys kyllä, Severus Snape. Harryn viha häntä kohtaan on lähes käsin kosketeltavaa, tietäisipä tuo vain totuuden Snapestä. Yksi asia kuitenkin jäi mietityttämään, eli kuinka Harry voi tietää miten tuhota Horcruxit koska muistaakseni Dumbledore ei hänelle kertonut sitä tai sitten minulta vain meni jotain ohi... Kokonaisuudessaan tämä oli hyvinkin viihdyttävä Potter-osa, nousi yhdeksi sarjan suosikeistani. Antamani neljä tähteä pysyvät.
En juurikaan tiennyt, mitä odottaa Ingo-sarjan viimeiseltä kirjalta. Aluksi en ollut varma luenko koko kirjaa ollenkaan, mutta päätin sitten kahlata sen läpi, kun on ne muutkin tullut luettua. Alku oli lupaava, siinä ei juurikaan ollut viitettä tulevasta, mennäkkö parempaan vai huonompaan. Valitettavasti mielestäni tarina alkoi kusta siinä vaiheessa, kun Ingon ylitys alkoi. Kuvittelin sen hieman erilaiseksi, siitä ei tietenkään voi antaa miinusta, mutta siitä annan, että tarina alkoi liikkua eteenpäin kuin täi tervassa. Ylityksellä ei tapahtunut juuri mitään sellaista, mikä pitäisi lukijaa otteessaan ja tunnelmaa yllä. Tapahtumat etenevät jokseenkin värittömästi eteenpäin ja kohta ollaankin jo ylitetty Ingo. Mielestäni tämä tapahtui liian nopeasti, pienempiä tapahtumia olisi saanut olla siinä matkalla enemmän ja tehtävän luonteen huomioiden kaikki sujui ehkä liiankin helposti, kaikenlainen vaaran tunne pysyi kaukana minusta koko ylityksen ajan. Voiko Ingon muka todella ylittää ilman mitään huomattavia vastoinkäymisiä? Loppua kohden tarina alkoi taas nostaa päätään, mutta vain vähän, sillä arvattavissa oleva lopputaistelu sujui suunnilleen samalla kaavalla, kuin niin monissa muissakin fantasiakirjoissa. Kirjan takakansi oli houkutteleva ja lupasi paljon, mutta pettymys oli suuri kun sen valheellisuus paljastui. Jotain hyvääkin on kuitenkin myös mainittava. Kuten muissakin Ingo-kirjoissa, kuvailu on hienoa ja kaunista ja lukia uppoaa kirjan maailmaan helposti. Vaikka tarina hieman takkuaakin, niin kokonaisuutena kirja on varsin "kaunis" ja sieltä löytyy niitä hyviäkin kohtia, mitkä saavat hymyilyttämään ja jatkamaan eteenpäin. Näin hyvän sarjan päätteeksi Aaltojen kutsu oli kuitenkin rimanalitus, jollaista olen harvemmin kohdannut. Sarja olisi ansainnut paremmankin päätöksen. Arvosanaksi antaisin 6.
Raah, pitäisi selkeästi valita tarkemmin, mitkä kirjat lukee ja _ostaa_. Mustesydämestä ihan vielä tykkäsin, mutta olihan sekin jo jotenkin kuiva. Ompas tämäkin. Ideahan on kivan kiva, omaperäinen ja siisti. Haluaisin itsekin ehkä lukea itseni johonkin tarinanaan, joten siinä on onnistuttu. Hahmot nyt menettelevät, osa on jopa ihan hyviä (kuten Tomusormi ja Fenoglio), mutta eivät herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Sama se, kuolevatko vaiko eivät. Lisäksi teksi on jotenkin kömpelöä ja siinä on yritetty olla liian hienoja. Rakkaus-höpötystä en voi sietää ja paritus Meggie ja Farid on paitsi epäuskottava, myös ankea. Plussaa voisi antaa omaperäisestä maailmasta, ennalta-arvamattomuudesta ja kauniista nimistä. Ja onhan tämä nyt sen verran kiinnostava, että vaikka onkin suht pitkä (<600 sivua), jaksaa sen lukea.
No huhhuh, ihan vaivoin sain luettua. Olin kerran lukenut Liraelin joskus, ja ihan siitä pitänytkin, sekä hyllyyn tämän hankkinut. Pakkohan se oli kahlata läpi ja hiukan kiinnostikin. Mutta! Mitä voi odottaa kirjalta, jossa on about 500 sivua (ottaen huomioon leveät marginaalit ja ison fonttiin) tungettu liian täyteen juonenkäänteitä ja taikaa? No, kaikki nyt vaan sattuu tapahtumaan hirveällä vauhdilla ja uusia taikajuttuja esitellään suunnilleen yksi kymmentä sivua kohti. Ei näin. Juoni oli varsin tylsä voitetaan-hirveä-pahis ja kirjailijan sanahienostelu otti päähän. Voisin melkein laskea, kuinka monta kertaa mahdettiin mainita "tuuli käy.." ja kuinka monesti korostettiin, miten tekniikka ei toimi vanhassa valtakunnassa. Kurittoman koiran ja Moggetin tarina nyt oli ehkä kiinnostavinta, mitä kirja antoi. Lisäksi vielä mainitsisin, että "vainajakätyrit" ja "Nick-olio" vievät hiukan uskottavuutta teokselta. Onneksi ei tarvitse lukea toista kertaa. PS. Heti tuli miinus-piste, kun ilmaisin, ettei kirjaa vaan kannata lukea.
Yksistään kirja on vain yksi varsin hyvä scifi kirja mutta jos viitsii kahlata läpi koko Heechee sagan niin kokonaisuus on kyllä Asimovilaisiin mittasuhteisiin yltävä tarina. Mielestäni parempi kuin säätiö-sarja. Suomeksi sarjaa on kait julkaistu kehnosti mutta lontooksi olen löytänyt ainakin seuraavat: 1. Gateway (käsittääkseni tämä arvosteltu kirja) 2. Beyond the Blue Event Horizon 3. Heechee Rendezvous 4. Annals of the Heechee ja sitten vielä tuo the Gateway Trip. Jos näitä on enämpi niin mielelläni kuulisin. Ja te ken olette lukeneet vain tuon ykkösen: jos yhtään tykkäsitte niin tarina paranee edetessään...
Luin Orrinit hieman väärässä järjestyksessä, 'Usvasaaren sankarit' ensin, sitten 'Usvasaaren perillisen' ja vasta nyt viimeisenä 'Sydänkiven'. 'Sydänkivi' jatkaa tuttua eläinfantasiasaagaa Orrin-oravasta, joka nyt kaapataan Usvasaarelta kauas mielipuolisen kuninkaan hallitsemalle Valkosiipien saarelle, missä Orrinin kuolemaa janoaa yhtä sekopäinen nekromantti. Samaan aikaan Usvasaarella kruunajaisiin tarvittava maaginen Sydänkivi on kadoksissa ja vangitut Valkosiipien saaren lähettiläät aiheuttavat omia ongelmiaan Crispinille ja muille. 'Sydänkivi' on synkempi kuin 'Usvasaaren perillinen' ja hiukan synkempi kuin 'Usvasaaren sankari'. Nytkin Orrin taistelee omalla tavallaan mielipuolta tyrannia vastaan vapauden puolesta. Miljöö ja ilmapiiri on surumielisempi kuin aiemmin ja samalla Orrinin hahmo syvenee hänen saadessaan tietää alkuperästään. Uusi hahmo Juniper esitellään ja hänkin paljastuu myöhemmin traagisemmaksi hahmoksi kuin luulisi. 'Sydänkivi' syventää 'Usvasaaren sankarista' alkanutta tarinaa ja hahmoja, kutoen siihen uusia lankoja. Noukki, Lady Aspen vainajan hieman seonnut kamarineito säälitti minua, minusta McAllister ei ole vielä ratkaissut hänen tarinaansa, epäilenkin Noukin vielä ilmaantuvaan uudelleen. Suosittelen 'Sydänkiveä' kaikille, jotka pitivät Redwallista ja ovat lukeneet 'Usvasaaren perillisen'. Arvosana: 7.
Odotin tältä kirjalta enemmän. Paljon enemmän, mutta jouduin karvaasti pettymään. Vahva olisi ollut kaksi tähteä, mutta annoin heikoin kolmosen, muiden kirjojen ansiosta. Alku oli lupaava, ja odotukset kasvoivat, mutta heti kun Sapphire ja muut lähtevät matkalla kirja melkein jysähtää siihen. Se alkoi olla tylsä. Loppu alkoi olla jo hiukan parempi, mutta kirjaa ei kyllä voi verrata muihin ingo-sarjan kirjoihin. Tämä oli ehdoton pohjanoteeraus. Se ei ole uljas päätös sarjalle, niin kuin kirjan takakansi antaa ymmärtää. Arvosanaksi annan erittäin heikon -6.
Pastellikaupunki kolahti minuun täysillä. Kirja on scifiä, mutta sen tunnelma ja rakenne tuovat mieleen fantasiaromaanit. Yhtymäkohtia näyttäisi olevan erityisesti Michael Moorcockin tuotantoon. Harrison on kirjoittanut lisää Viriconiumin kaupunkiin sijoittuvia teoksia, mutta niitä ei ole suomennettu. Pastellikaupungissa suurimman vaikutuksen teki sen tyyli, eli kuinka Harrison kertoi tarinansa. Kielenkäyttö oli erittäin kaunista, lukijan silmien eteen maalattiin vaikuttavia kuvia. Kirjailijan luoma maailma oli kiehtova, henkilöt onnistuneita ja tarinassa mukavasti toimintaa ja hienoja kohtauksia. Syvyyttäkin oli riittävästi. Juoni oli kieltämättä varsin yksinkertainen, muttei Harrisonin valitsemassa tyylilajissa oikein muuta voi odottaakaan. Leena Peltosen suomennoksesta ei minulla ole mitään valittamista. Kirja oli 175-sivuisena juuri sopivan pituinen. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista, myös niille, jotka eivät yleensä pidä tieteiskirjallisuudesta.
Vaikka kuinka rakastankin Carrollin alkupään tuotantoa, niin tämän myöhäisemmän teoksen valintaa suomennettavaksi en voi ymmärtää edes hyvällä tahdolla. Valkoisissa omenissa Carroll on hukannut punaisen lankansa täydellisesti ja yrittänyt korjata puutteen änkeämällä lähes joka aukeamalle vähintään yhden "Häh!"-efektin – eikä tuo tekniikka näin toimi edes mestarin käsissä. Tolkuton tarinointi ryöpsähtelee eteen- ja taaksepäin ilman minkäänlaista järjen tai logiikan hiventäkään. Uusia pähkähulluja aeineksiaä heitellään mukaan vähän väliä aina, kun juoni tuntuu ajautuneen umpikujaan. Lööperin huipentaa kerronnan useiden sivujen ajaksi pysäyttävä, rautalangasta väännetty ja new age -henkinen saarna elämän ja maailmankaikkeuden itseään toistavasta mosaiikkirakenteesta. Lue ehdottomasti ennemmin huikean hieno Naurujen maa.
Polgarassa riittää pituutta kirja-ahmatille. Tyyliltään se on kirjoittajiensa taattu hyvä teos, joka antaa sopivasti lisää näkökulmaa Belgarionin ja Mallorean taruille. Luin alunperin kirjan englanniksi ja sellaisena se on hiukan suomenkielistä parempi. Ikuinen suosikkini fantasiakirjojen joukossa 9+
Meyerin tyyli kirjoittaa koukuttaa vakuuttavan varmasti. Vieraassa koukuttaa myös se kirjoille niin tärkeä omaperäinen idea. Vieras -kirjasta huomaa, että se tosiaan on kirjoitettu vanhemmille lukijoille kuin Twilight sarja. Jo aiemmin muut Meyerin kirjat lukeneelle Vieras tarjoaa sopivasti yllätystä. Se poikkeaa aiemmista, mutta samalla sanojen virrassa on paljon tuttua. Erittäin hyvä kirja. 9,5 erityisesti omaperäisestä ideasta
Meren kansa tuntui takakannen perusteella ihan mielenkiintoiselta kokeilulta, mutta lukukokemuksena se oli pettymys. Omasta mielestäni se on lähes heppoisinta fantasiakokemusta, mitä eteen on sattunut. Tarinassa oli mahdollisuuksia, mutta jostain syystä tapa kirjoittaa ei sytyttänyt. Arvosana jossain kuutosen paikkeilla eli luki, mutta vain, kun ei ollut muuta tekemistä. No, luin sentään muutkin osat samantien.
Olen samaa mieltä lohikäärmeistä. Miksi niiden pitäisikään olla aina pahiksia? Ainoa miinus on se että kokemattoman lukijan voi olla aluksi vaikea lukea kirjaa, mutta kun on lukenut kirjaa ihastuu tähän luku tapaan. Bonus hienoista kartoista (mahtaa olla vaikeaa kehitellä sellainen) ja taustatiedoista. Ihastuin kirjaan täysin. Olen jo lukenut kaikki osat. Mielestäni tämä on parempi sarja kuin Potterit. Annoin viisi tähteä, olisi mielestäni ansainnut ainakin kuusi. *****
Tämän kirjan kertojana on April. Hänestä minulla ei ole kovin suurta mielipidettä, joten arvosanani oli hieman löyhemmin perustein laitettu. Sarja parani ensimmäisestä osasta, mutta tälle kirjalle laitoin kaksi tähteä siksi, että teksti töksähteli ja siitä oli vaikea saada kiinni. Jos tämä asia olisi paremmin, olisin hyvin voinut antaa tällekin kolme tähteä. Jatkan sarjan lukemista, sillä tarina on mielestäni mielenkiintoinen, ja sitä paitsi seuraavan kertojan pitäisi olla Jalil. Hänestäkin haluan selkeämmän kuvan.