Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirjan alku oli kuolettavan tylsä, mutta kannattaa kahlata sen läpi vaikka puoliunessa, sillä kirjan keskiohdan jälkeen ainakin minä tajusin että hei, mähän rakastan tätä kirjaa! Ja kirjan henkilötkin olivat omaperäisiä ja helposti samastuttavia. Katsa on Bella Swanin täydellinen vastakohta. Siinä missä Bella ihastuu Edwardiin ensisilmäyksellä, Katsaa Po vain vähäsen ärsyttää, ei muuta. Ja Muutenkin Katsa on erilainen päähenkikö kuin nuorten fantasiakirjoissa yleensä: rohkea, kulkee omia teitään, ei aio naimisiin, mutta kuitenkin hieman epävarma itsestään ja toisinaan jopa surullinen. Ja vaikka kirjan tapahtumat eivät edes sijoitu tähän maailmaan, mielessä pystyy helposti kuvittelemaan jokaisen maiseman ja Katsaan pystyy samastumaan, vaikka hän ei ole kuullutkaan sanaa kännykkä. Mutta entä sitten Po? Salaperäinen tyyppi, joka herättää lukijan mielenkiinnon heti. Hänetä paljastuu kiltti ja hieman surkean lapsuuden viettänyt nuori mies. Kirjan juoni on mukavan omaperäinen, ja itse asiassa kirjan takakansi ei kerro siitä juuri mitään. Ei, prinssin katoaminen ei suinkaan ole kirjan juonen kohokohta, ja itse koko kirja alkaa sillä, kun Katsa jo löytää kadoksissa olleen prinssin. (joka todellisuudessa on jo vanha vaari) Mutta sitten kuvioihin astuu Po, ja siitä se oikastaan vasta alkaa. Kirjaan mahtuu myös henkeä salpaavia juonenkäänteitä, joita villeinkään mielikuvitus ei osaisi arvata. Loppu kuitenkin on suht koht onnellinen, kaikkien vastoinkäymisienkin ja mahdottomilta tuntuvien tilanteiden jälkeen. Pon kohtalo kuitenkin surettaa, mutta kyllä se siitä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka etsivät jännittävää, romanttista, erilaista ja mukaansatempaavaa lukukokemusta.
Odotin Luukaupungilta hieman enemmän, mutta kyllä se kuitenkin oli mieleenpainuva kirja. Lukukokemusta saattoi tosin huonontaa se, että tiesin kirjassa olevan maailman surkein juonenkäänne. Niin, eli jos haluatte rakastua tähän kirjaan, älkää menkö lukemaan juonipaljastuksia! Alku oli kyllä todella hyvä ja mukaansatempaava, ja siinä ehti jo toivoa että Claryn ja Jacen välille keheytyisi maailmaa mullistava rakkaustarina, mutta sitten Cassandra tunkee kirjaan idioottimaisen ideansa... Pakko myöntää olevani ääliö, sillä ennen kun luin kirjan, luulin että Jace on jonkin näköinen ihmissusi... "Jace Wayland on Varjometsästäjien yksinäinen susi", tuosta lauseesta sain sen vaikutelman, mutta todellisuudessa se on vain vertauskuvallista. Eli Jace ei ole sutta nähnytkään, vaan on yksinäinen. Mutta kyllä kirjassa esiintyy Houkutuksesta tutuksi tulleita ihmissusia ja vampyyreita. Ihmissudet ovat aika samanlaisia, mutta vampyyrit ovatkin sitten jotain ihan eri luokkaa. Henkilöt olivat mielenkiintoisia, jokaisesta paljastui aina jotain uutta ja odottamatonta. Yksi onkin paha, toinen on ihastunut johonkin ja kolmas onkin todellisuudessa auttanut Clarya jne jne... se tekee kirjasta mielenkiintoisen, ja sitä ei yksinkertaisesti voi lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kirjan loppu kuitenkin hieman pilasi tunnelmaa, mutta pikkulinnut lauloivat, että seuraavissa osissa se asia korjaantuisi. Ja kyllä, Jacesta ja Simonista saa hyvät vastustajat Edwardille ja Jacobille ;)
Sala Kavala on jatkoa ihanalle kirjalle Ilki ihana. Aislinn jää kirjassa hieman takavasemmalle, mutta ei se haittaa, sillä Ashin tarina sai päätöksen jo edellisessä osassa. Mutta ei hän kuitenkaan ole kirjasta kokonaan poistunut, kuten ei myöskään Keenan tai Seth. Vaikka päähenkilö vaihtui, kirja jatkoi tarinaa siitä mihin Ilki ihana oli sen jättänyt. Irial on hahmo, jollaiseen en ole ennen törmännyt. Kammottava, hirvittävä, pelottava! Aiemmassa osassa pidin Keenania ilkeänä hahmona, mutta Irialiin verrattuna hän on vain kiltti pikkupoika. Kirjaa on toisinaan ahdistava lukea, kun Leslie ei tiedä mitään Irialin pahuudesta, mutta itse tietää ja on vain pakko lukea kun Leslie vapaaehtoisesti antautuu pimeyden kuninkaalle. Melissa osaa tehdä pahiksistaan vastustamattomia ja toisinaan ajattelee, että ehkä he eivät ole niin ilkeitä mitä antavat ymmärtää, ja se on pelottavaa! Kirjassa kaikki hahmot saavat uusia puolia, jopa mitättömät sivuhenkilöt (kuten tatuointiliikkeen Jänö) muuttuvat tässä kirjassa tärkeiksi hahmoiksi. Ja Niall on suloinen henkilö, harmi vain että tarina loppuu hänen kannaltaan vähän huonosti... (anteeksi juonipaljastus) Kirja oli hieman parempi kuin edeltäjänsä, se tempaisi mukaansa eikä kirjaa voinut laskea käsistään.
Mietin pitkään lukisinko tämän kirjan, sillä keijut eivät ole ikinä olleet minun juttuni, vaikka fantasiaa luenkin. Sitten kuitenkin luin kirjan -ja yllätyin positiivisesti. Kirjan keijut eivät todellakaan ole mitään sienen alla asuvia siivekkäitä peukaloisia, vaan vaarallisia ja ilkeitä olentoja. Niistä tulee minulle jollain kummalla tavalla mieleen Stephenie Meyerin vampyyrit, mikä on outoa, koska vampyyrit olivat huomattavasti kiltimpiä olentoja. Tämä on ensimmäinen kirja jota lukiessani toivoin, että päähenkilö tekisi itsemurhan, seuraisi äitinsä esimerkkiä ja haistattaisi Keenanille pitkät p*skat. Keenan on jotenkin vain niin raivostuttava tyyppi! Onneksi Ash kuitenkin laittaa hänet huomaamaan, ettei elämä aina menekkään hänen halujensa mukaan. Ja TheDarkMissionille: kirjan loppu ei ollut liian siirappinen, se oli hyvä ja silloin minun teki vain mieli nauraa Keenanille, "ähähää, siitäs sait itserakas idiootti!" Ja kirjassa oleva rakkaustarina on ihana ja aito. He ovat niin suloisia ja rakastavat toisiaan, ihan sama vaikka Keenan on varastamassa Ashia itsellee. Suosittelen kirjaa kaikille romantiikasta ja fantasiasta pitäville, ja olihan siinä mukana myös ripaus ihan sitä normaalia teini-elämää.
Ihana kirja, ehkäpä jopa parempi kuin Twilight-sarja. Stephenie Meyer on vaan niin hyvä kirjoittaja! Juoni kuulostaa ainakin mun mielestä aluks vähän oudolta, (13 vuotias kakara kun olen) mutta sitten kun siihen pääsee kiinni, siihen ihastuu ja unohtaa kokonaan sen "outouden". Kirjan henkilöt ovat ihania, ja on ihanan erilaista että ne "pahikset" parantavat maapalloa ja ovat kilttejä, ihmiset ovat niitä väkivaltaisia murhaajia. Mutta siellä jossain kohdin kirjaa oli lause "jos ihminen pystyy vihaamaa jotain niin raivoisasti, vastapainoksi ihmiset pystyvät rakastamaan jotain niin paljon että voi kuolla sen puolesta". Mutta ihmisetkin pystyvät muuttumaan, se tulee kirjassa hyvin selvästi esille. Kaiken kaikkiaan ihana lukukokemus. Se ei kuitenkaan ole Twilight kakkonen, vaikka tekstistä kuitenkin huomaa saman kirjailijan. Eli tästä kirjasta ette uutta Houkutusta saa.
Äärimmäisen absurdi Koko kosmokomiikka on ensimmäisen lukemani kirja Italo Calvinolta. Kirja alkaa novellilla, jossa päähenkilöt keräävät maitoa kuun pinnalta, eikä myöhemmissä novelleissa lukijan mielikuvitusta päästetä ollenkaan lepäämään: on dinosaurien aikaa, on päivän ja yön muodostumista, on galaksien muokkaamista. Millekään ryppyotsaiselle loogisscifistille tätä kirjaa en ehkä menisi suosittelemaan suoralta kädeltä, sillä niin kuin jo ylempänä sanoin, kirja on yhtä mielikuvituksen räiskettä. Tätä räiskettä lukee varsin mielellään, sillä calvinon kirjoittajanlahjat ovat aivan eri asteikolla kuin se nuhruinen perusfantasia, jota myydään miljoonapainoksina. Qfwfq jää ensimmäisissä novelleissa hieman sivuun, mutta loppua kohden hänenkin kuvansa monipuolistuu. Minä-muoto on hyvä ratkaisu ja tapahtumat voi kuvitella päässään varsin vaivattomasti. Raikas, omaperäinen teos, joka on yhtä mielikuvituksen juhlaa alusta loppuun.
Kirja oli mitä ihastuttavin satu – nimenomaan satuna kirjan luin, sillä juonellisesti teos ei ollut monimutkainen. Sen sijaan se oli kielellisesti hieno ja suomennos oli erinomainen. Mielestäni tarinaa ei pidä lukea nopeasti, vaan muutama luku kerrallaan, hitaasti ja huolella, jolloin siitä saa enemmän irti. Itse kirjan ulkoasu sopii mainiosti tarinaan ja sen kirjoitusajankohtaan ja kuuluu omaa kirjahyllyä somistamaan.
Keplo Leutokalma oli mielestäni vain luettavissa oleva kirja. Se on todella kevyttä luettavaa ja ihan hauska. Ja koko ajan tapahtuu. Liikaakin. Kirjassa ei ole varsinaisesti rauhallista kohtaa, vaan heti kun edellinen este on voitettu, seuraavalla sivulla esiin astuu toinen. Uusi taistelu, tai muu hätätilanne. Parhaiten kirja soveltuu henkilöille, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, joissa ei ole tarpeeksi toimintaa ja väkivaltaa. Tosin myös humoristisista kirjoista pitävät tykkäävät luultavasti myös tästä kirjasta.
Ennuskivien mahti on todella inspiroiva teos. Flavia on kirjoittanut kauniin kirjan ystävyyden voimasta ja elämän kauneudesta. Oli todella virkistävää, kuinka asioita oli kuvattu eri tavalla kuin yleensä; kirjailija oli rikkonut monia kaavoja ja luonut upean maailman. Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran kauan sitten, se teki minuun todella suuren vaikutuksen myös kirjoittajan iän takia, sekä fantasiamaailman, josta se kertoi. Suosittelen lämpimästi 12-vuotiaille hyvää fantasiaa rakastaville tytöille. Myös vanhemmille lukijoille tekee hyvää nähdä, mihin Flavia Bujor on pystynyt ja jo 12 vuoden ikäisenä.
Kauhujen talon juonessa on keskeisessä osassa kosmisissa sfääreissä matkaaminen. Kauhua ainakaan nämä jaksot eivät erityisesti herätä, mutta on tarinassa kauhutunnelmallisempaakin materiaalia. Tarinan sisällä on tarina - löytyy päiväkirja, josta muodostuu pääasiallinen kirjan sisältö ja tapahtumia seurataan minäkertojan näkökulmasta. Tarinasta huomaa, että H.P Lovecraft on pitänyt Hodgsonia esikuvanaan ja on ottanut vaikutteita häneltä omaan tuotantoonsa.
Positiivista on, että kokoelman tarinat ovat erilaisia keskenään. Kertomukset ovat hyviä ja melko tasalaatuisia. ”Veren kirja” avaa kokoelman ihan kirjaimellisesti. ”Keskiyön lihajuna” on verinen tarina ilman hienovaraisuutta. Se on silkkaa splatteria ja kauhun tunnelma on siinä hyvin luotu. ”Supatus ja Jack” on hilpeä tarina kiusaavasta demonista. ”Sianveren blues” on makaaberi tarina kasvatuslaitoksen ympäristössä. ”Seksiä, kuolemaa ja tähtien loistetta” tarinassa on teatterimaailman glamourhenkeä kuolleilla höystettynä. Viimeinen tarina ”Kukkuloilla kaupungit” on tarinoista mielikuvituksellisin. Arvosana 3½
Kirjassa kuvataan yhdenlaista realistista elämänmenoa nykyaikana. Rikkonaisten perheiden ja välinpitämättömien (alkoholisoituneiden tai työuralleen omistautuneiden) vanhempien kautta lasten mielenterveys järkkyy ja sillä on vakavia seuraamuksia. Teoksessa pinnalla on kapinointi aikuisia ja perinteistä kristinuskoa vastaan. Jännitystäkin kirjasta löytyy, siinä on muutama todella kylmäävä kohtaus. Valoisa teos ei ole, sen sijaan se on hyvä kuvaus nykyelämän varjopuolista. Kirja on helppolukuinen selkeän tekstin ja lyhyiden lukujen ansiosta.
Kirja oli huomattavasti parempi mitä sarjan edellinen osa. Idea talosta, jossa käytäviä ja huoneita riittää loputtomiin, sopii hyvin sarjan jatkoksi. Juoni ole ennalta-arvaamaton, ja välillä sitä pysähtyi hetkeksi miettimään, miten kirjailija on voinut saada tällaisen idean. Mitään turhaa ei tässä kirjassa juonen kannalta ole. Iso kiitos kirjailijalle siitä, että hän palautti Howlin, Sophien ja Calciferin takaisin kirjan päähenkilöihin! Vaikka kyseiset henkilöt jäävät erittäin pinnallisiksi Liikkuvan linnan henkilöistään, toivat he silti omaa sävyään kirjaan. Kirjailijan päätös s-vikaisesta Tuikusta oli lievästi sanottuna raivostuttava.. Itse päähenkilöistä mieleeni jäi parhaiten Kulkuri, se oli aivan loistava hahmo, joka mielestäni myös jäi kaikista vähiten pinnalliseksi. Kirja loppui mielestäni vähän turhan töksähtäen. Olisin toivonut jonkinlaista epilogia, jossa kerrotaan miten Charmainilla ja Peterillä menee. Kirja oli mielestäni melkein täydellinen, kirjailija olisi vain voinut panostaa henkilöihin ja varsinkin pahiksiin hieman enemmän. Voin kyllä lämpimästi suositella kirjaa kaikille, varsinkin jos pitää Wynne Jonesin tyylistä kirjoittaa.
Vuonna 2002 suomennetun Unohdettujen jumalien jälkeen Gaimanin romaanit ovat olleet minulle jonkinlaisia pettymyksiä. Novellipuolella on kyllä tullut vastaan hyviä tarinoita. Edellinen hehkutettu nuortenkirja Coraline ei tehnyt suurta vaikutusta, joten en oikein tiennyt, mitä Hautausmaan pojalta pitäisi odottaa. Teos osoittautuikin erinomaiseksi ja palautti uskoni kirjailijan romaanituotantoon. Se kilpailee Gaiman-suosikkini asemasta Unohdettujen jumalien kanssa. Episodimainen tarina eteni sujuvasti alusta loppuun. Kirjailija onnistui luomaan jännittäviä ja mielikuvituksellisia kohtauksia – matka guulien kaupunkiin jäi hyvin mieleen. Henkilötkin olivat onnistuneita. Hautausmaan poika tuntui varttuneemmalle yleisölle suunnatulta kuin Coraline. Kirja voitti ansaitusti parhaan romaanin Hugo-palkinnon, suosittelen kovasti lukemista. Arvosanani on vahva nelonen.
P. Craig Russellin piirtämä sarjakuva on ehkä onnistunein versio Coraline-tarinasta. Kuva antaa tekstille sopivasti ilmavuutta ja päähenkilö piirtyy esiin rohkeana jokatyttönä. Kuvitus on onnistunut eikä luo liian synkkää ilmettä. Mukana on fantasiaa, huumoria ja jännitystä ja teos kelpaisi omaankin kirjahyllyyn.
Hautausmaan pojan lukee läpi mielellään. Kirjassa on runsaasti kiehtovia yksityiskohtia, huumoria, taitavaa kielenkäyttöä ja jännittäviä kohtia. Taustatarina jää jossain määrin viitteelliseksi. Lasten- ja nuortenkirjana teos on vähintään Coralinen tasoinen saavutus viime aikojen parhaimpia nuorten fantasiakirjoja. Suomennos on hyvä lahjakirja nuorille lukijoille ja aikuisille Gaiman-kerhon jäsenille.
Coraline on ensisijaisesti lastenkirja, mutta aikuinenkin voi lukea sen jopa nauttien, joskin itselleni kirjassa oli hiukan pakkopullan makua. Sen sijaan sarjakuvaversio oli kiehtova. Suomenkielistä versiota on päätetty markkinoida turhan pitkällä nimellä. Myös Dave McKeanin kuvitus on jätetty pois.
Vellum on romaani, jonka kerronta on hajotettu rinnakkaisiin tapahtumiin ja aikajärjestykseltään hajonnaisiin osiin. Ensimmäisellä lukukerralla on paljon sulattelemista, toisella lukemisella voi kiinnittää huomiota esimerkiksi myyttiosioiden onnistuneeseen kieleen. Taustatieto erilaisista myyteistä ja kirjallisuuden tyylilajeista ei ole lukijalle haitaksi. Duncanin kirjan selkeänä esikuvana ovat 1960-luvun brittiläisen uuden aallon tieteiskirjallisuuden tyyli. Kirjailijalla on omat tavaramerkkinsä tekstissä alkaen henkilöiden tupakoinnista, mutta ne eivät nouse häiritseviksi. Loppupuolella tarinasta tuntuu kuitenkin hiipuvan veto etenkin osuudessa, joka liittyy Metatron-hahmoon. Ainakin teoksen lukee läpi ja kirjailijalla onkin sanottavaakin.
Tarinan alkuasetelma oli hyvin mielenkiintoinen. Juoni eteni rauhallisesti eteenpäin ja se ei alussa haitannut, vaan mielenkiinto säilyi taianomaisen juonen ansiosta. Kirjan keskivaiheen tietämissä olisin toivonut vähän enemmän tempoa ja nopeampaa juonenkuljetusta, mutta loppupuoliskolla asia korjaantui. Pidin kirjan mystisyydestä, kylän asukkaiden salamyhkäisyydestä ja oudoista tapahtumista. Kummalliset tapahtumat saivat malttamattomasti odottamaan paljastuksia ja ratkaisuja. Lopetus ei ollut tavanomainen, josta myös pisteet.
Hobitti, eli sinne ja taikaisin, on loistava kirja jota voi verrata mihin tahansa. Kirjaa ei pidä tuomita sen lyhyyden takia, koska lyhyeenkin kirjaan voi kätkeytyä huikeakin tarina, jota Hobitti on. Hobitti on täynnä lauluja ja arvoituksia. Siinä on myös surua ja iloa. Muttei siinä ole synkkää pahuutta, vaan pelkkää pahuutta; hiisiä ja verenhimoisia susia. Gandalf on tässä salaperäisempi kuin TSH:ssa, mutta hän ei ole niin voimakas. Tässä esiintyi kääpiöitä enemmän ja se on hyvä asia. Suosittelen Hobittia lämpimästi kaikille.
Kirja on yksinkertaisesti huono. Siinö ei ole mitään toimtaa ja se on yksinkertainen. Ja mitä demoninmetsästäjä tekee 1800-luvun Sveitsissä? En suosittele Kreivi Karlsteinia.
Prillinen, ei itseasiassa ollut kovin hyvä. Kirja meni eteenpäin ja mitään kiinnostavaa ei tapahtunut. Roran yllätti minut täysin, en ajatellut että hänellä saattaisi olla näinkin suuri osa Perillinen trilogiassa. Ellesméra ei ollut niin loistokas kuin luulin, haltiat vaikuttivat ankeilta ja paikka oli täynnä hiljaisuutta. Eivätkä haltiat olleet sellaisia miksi olin ne aina kuvitellut. Loppu taistelu oli surkea. Siinä ei ollut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Miehet vain juoksevat, hakkaavat toisiaan ja kuolevat. Esikoinen kannattaa lukea jos tahtoo lukea todella hyvän seuraavan osan.
Brisingr täytti kaikki odotukseni. Kirja oli hyvä verrattuna aiempiin osiin. Sarja näyttää paranevan vain eteenpäin mentäsessä. Brisingr oli salaperäinen muttei liian. Osa juonesta oli ennalta arvattavaa ja osa ei. Kirjassa Eragonin miekka oli yllätys, mutta Murtagh ja Thorn eivät. Murtaghissa ja Thornissa oli se vialla, että kaikissa kirjoissa vihollinen o voimakkaampi, mutta, yllätys yllätys, hyvät voittavat. Galbatorixilla on kirjassa yhtävähän vuorosanoja kuin apinalla vaikka hänen pitäisi olla yksi juonen tärkeimmistä henkilöistä. Brisingriä suosittelen lämpimästi kaikille lohikäärmeistä ja fantasiasta pitäville!
Perus lohikäärmefantasiaa. Kirja oli sinänsä hyvä, sinänsä huono. Kuten tintti mainitsikin: ''Kirjan juoni ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, aivan perusfantasiaa. Köyhä maalaispoika saa tietää omaavansa yliluonnollisia kykyjä on jo vähän liiankin käytetty aihe, eikä tämä kirja tarjonnut siihen mitään uutta.'' Minä ole erimieltä tuosta ettei Eragon tarjonnut mitään uutta. Kirjassa oli muutamia hauskoja kohtauksia ja taistelut hyviä, mutta Saphira ei ollut kovin hyvä. Mielestäni siinä ei ole kovin paljon järkeä että lohikäärme ja ratsastaja puhuvat toisilleen ajatuksen välillä mutta kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Eragon on soveltuva kirja kaikille lohikäärmeistä ja fantasiasta pitäville.
Taru Sormusten Herrasta on ensimmäisiä kirjoja mitkä luin. Se sisältää seikkailua ja rohkeutta, rakkautta ja vihaa. Sormusten Herra on välillä jännittävä, mutta välillä pitkäveteinen. Mm. Lothlorienin kuvaus on pitkä, ja useimmat lukiat eivät jaksaa lukea sitä kokonaan. Mutta mitä kirja on ilman kuvailua? Ei mitään. Taru Sormusten Herrasta on kirjasarja joka jokaisen kannattaa lukea!