Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Voisi sanoa, että tämä kirja oli melko turha. Kirjan tarina oli lyhyt, eikä juuri mitenkään liittynyt sitä edeltävään sarjaan. Kirja alkaa erittäin pahasti kesken tarinan, enkä alussa ollut yhtään perillä, miten vanha Lyra on tai mitä hänelle oli tapahtunut. Jonkinlainen alustus Lyran menneisyyteen olisi ollut paikallaan. Kirjan henkilöihin ei hirveästi oltu panostettu. Alkemisti jäi erittäin hämäräksi, lähes sivuhahmoksi. Lyra nyt oli tyypillinen itsensä, olisin odottanut hänen hieman kasvaneen. Myös itse noita ja hänen daimoninsa jäivät erittäin epäselviksi, vaikka noidan aikeet selitettiinkin tarkasti. Lisämateriaaleista pidin kartasta erittäin paljon. Siitä pystyi hyvin seuraamaan, missä mennään. Kaikki muu lisämateriaali olikin sitten melko turhaa, mielestäni ne eivät liittyneet kirjaan mitenkään. Suomentaja oli jälleen keksinyt joitain ihan ihme lauserakenteita, joten siitä miinusta. Kaiken kaikkiaan en hirveästi kirjaa suosittele, tosin jos joku haluaa sen välttämättä lukea, ei se paljon aikaa vie lyhyen tarinan ja ison tekstin ansiosta.

Tämä kirja on selkeästi trilogian huonoin osa. Juoni etenee melko hitaasti, sillä vastaamattomia kysymyksiä on paljon edellisistä osista. Osan tapahtumista olisi voinut jättää kokonaan mainitsematta, minkä lisäksi juoni on osaltaan melko ennalta-arvattava. Tällaisenaan kirjassa oli ehkä vähän turhankin paljon tapahtumia, eli itse olisin jakanut kirjan kahteen osaan. Kirjassa oli liikaa seurattavia henkilöitä. Tapahtumat pomppivat koko ajan paikasta ja henkilöstä toiseen, ja välillä sai miettiä, että kukas tämä henkilö onkaan. Isä Gomez oli täysin turha henkilö, jolla ei periaattessa ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Positiivista henkilöissä oli Iorekin lyhyehkö paluu. Myös enkelit olivat mielenkiintoisia henkilöitä. Kirjan loppu oli hieno, mutta olisin toivonut enemmän Willin ja Lyran tunteita mukaan. Olisin myös tahtonut tietää, mitä Willille lopulta kävi omassa maailmassaan. Tästä kirjasta tuli myös selvästi mieleen muita kirjoja, yhtenä esimerkkinä Maryn maailman olennot ovat aivan kuin Remnants-sarjasta. En varsinaisesti suosittelisi kirjaa, ainakaan vanhemmille lukijoille, mutta pakko se on lukea, jos on sarjan jo aloittanut.

Mitä saadaan, kun laitetaan muutama tavallista harmaampi ihmisriepu ja joukko persoonallisuushäiriöisiä jumalia tämän päivän Lontooseen ja sekoitetaan? No, ei nyt taidetta, mutta varsin mukiinmenevää viihdettä kyllä. Juoni ei ollut siitä yllättävimmästä päästä, mutta kaipa se oli sellaisena uskollinen kreikkalaiselle tarustolle. Muinaisjumalansa tunteville olisi kuitenkin voitu tarjota enemmän ”sisäpiirijuttuja” ja joitain asioita olisi voitu ottaa vakavastikin. Mutta vahvat kolme tähteä värikkäälle, parituhatta vuotta vanhalle henkilökaartille, sekä vitsikkäälle, hyvin rullaavalle lukukokemukselle. (Luin teoksen alkukielellä.)

John Steakley on selvästi vampyyri-teemaisen kauhukirjallisuuden aliarvostetuimpia ja tuntemattomimpia nimiä. Vampyyrinmetsästäjät on luonteeltaan yksi parhaimpia, ellei jopa paras vampyyrikirja jonka olen kohdannut. Parasta kirjassa on, että se esittelee vampyyrit sellaisina, millaisia niiden kuuluisikin olla: Vaarallisia, eläimellisiä petoja, jotka repivät ihmisiä kappaleiksi. Näitä hirviöitä metsästävät Jack Crow ja hänen ryhmänsä, mutta juoni kehittyy vähintään yhtä paljon ryhmän sisällä syntyvien suhteiden ympärille kuin vampyyrien metsästykselle. Kerronta on tarttuvaa ja hahmot ovat eläviä. Juoni alkaa mielenkiintoisesti ja kehittyy entistä mielenkiintoisemmaksi kirjan jatkuessa. John Steakley on dialogin mestari. Kerrontaa sävyttää myös tietty miehinen karkeus, jonka toki voi tulkita monella lailla, itse nautin tästä suunnattomasti, sille se antaa kirjalle oman eeppisen, mutta samaan aikaan niinkin suorasukaisen ja maanläheisen tunnelman. Mikä erottaa Vampyyrinmetsästäjät muusta vampyyrikirjallisuudesta on se, että tässä kirjassa ei ole turhaa nysväilyä tai ylisiirappimaista romantiikkaa. Romanttisia suhteita on kyllä, mutta ne eivät ole juonen pääosa ja ne on tehty realistisella sävyllä, joka tekee niistä paljon uskottavampia kuin orgasmin partaalla kirjoitetut tarinat ikuisesta rakkaudesta. Harvassa kohtaa Steakley kömmähtää, ainoa mistä kirjaa voi kritisoida on Steakleyn käyttämä asiantunteva kieli, joka voi jättää keskivertolukijan hiukan hämmentyneeksi tiettyjen tilanteiden, paikkojen ja asioiden kuvauksista. Kuitenkaan yleistä juonen seurantaa tämä ei haittaa. Muutenkin kirjan kuvailu on intohimokkaampaa ja elävämpää kuin useissa muissa kirjoissa, koska se tuntuu tulevan suoraan tunteella paperille. Lisäksi kerronta on omaperäistä, eikä niinkään geneeristä. Kirjan luettuaan on helppo kertoa millaista on "Steakleymainen" kerronta. Mielestäni kyseessä on aliarvostettu ja vähälle huomiolle jäänyt vampyyrigenren moderni klassikko, joka pieksisi Twilightin ja tämän jatko-osat yhdellä kädellä, silmät sidottuna ja jalat poikki leikattuina muutamassa sekunnin murto-osassa.

Luin Aamunkoin viikossa ja pidin kovasti. Siinä oli hyvin tunteellisia kohtia ja melkein itketti, vaikka tiesin, että lopulta kaikki päättyy hyvin. Kirja päätti hienosti ja selvästi Houkutus-sarjan, vaikka minun lemppariani Jasperia ei ollut niin paljon kirjassa kuin olisin toivonut, mutta enemmän kuitenkin kuin muissa kirjoissa. Suosittelen kirjaa kaikille ja varsinkin niille, jotka ovat jo ennestään tutustuneet Houkutus-sarjaan. Kaikki ne, jotka eivät ole lukeneet mitään Houkutus-sarjan kirjoista, niin ei kannata aloittaa tästä, koska voi olla hyvin vaikea tajuta mitään, mutta aloittakaa toki kirjasarjan ensimmäisestä osasta.

Alaston aurinko on murhan selvittely tarina. Solaria ulkomaailmassa on tapahtunut murha, jota selvittämään lähetetään etsivä Baley Maasta. Mielenkiintoisinta tarinassa on Solarian ja Maan yhteiskuntien eroavaisuudet. Maassa ihmiset elävät ylikansoitetuissa maanalaisissa kaupungeissaan ja ulkoilmassa oleminen on pelottavaa. Kun taas Solariassa eletään väljästi ja ihmisten välinen kommunikointi suoritetaan katselulaitteiden välityksellä. Keskinäinen fyysinen tapaaminen koetaan vastenmieliseksi, jopa mahdottomaksi. Eroavaisuuksista seuraa etsivä Baleyn ja solarialaisten välillä konflikteja, jotka ovat paikoin hauskojakin. Kirjassa pohditaan myös kuuluisien robotiikan lakien vedenpitävyyttä. Pystyykö robotti tekemään murhan? Kivaa kevyttä lukemista. Arvosana 3½

Tarina alkaa siitä, kun kuusivuotias Maja katoaa mystisesti meren jäällä jälkiä jättämättä. Kirjan ensimmäinen kolmannes on pitkälti pohjustusta nykyisille tapahtumille. Kirjassa kerrotaan laveasti kylän ja sen asukkaiden menneisyydestä - sekä muinaisesta historiasta että Majan isän, Andersin, nuoruudesta ja hänen sukunsa ja ystäviensä vaiheista. Menneisyydestä kertominen on melkeinpä välttämätöntä, jotta kylän nykyiset tapahtumat tulisi ymmärretyksi.

Novellit sijoittuvat Turvapaikka nimiseen kaupunkiin, joka on varkaiden, huorien, velhojen, ennustajaeukkojen, kerjäläisten, miekkamiesten, murhaajien ym. hylkiöiden asuttama. Kirja koostuu eri kirjoittajien novelleista. Novelleissa on eri päähenkilöt, mutta sivurooleissa on päähenkilöitä muista novelleista, mikä tuo mielenkiintoa lukemiseen. Tarinoissa käsitellään kostoa, petturuutta, rahan ja vallanhimoa, noituuden avulla tapahtuvaa manipulointia ym. mitä kurjassa rappeutuneessa kaupungissa voi tapahtuakaan. Novellit ovat melko tasalaatuisia ja viihdyttäviä. Henkilöiden tuntemus jäi ensimmäisen kirjan jälkeen turhan vajaaksi, joten jatko-osien lukeminen olisi perusteltua. Mielenkiintoinen hahmo on velho EnasYarlis, joka on tuomittu muuttamaan muotoaan jatkuvasti. Liian suppeaksi jäi hänenkin esiintyminen tässä kokoelmassa. Pulp lukemiston tyyppinen pokkari piirros kuvituksineen on kirjana oikein kiva. Kirjan lopussa on mainos seuraavasta osasta ISBN numeroineen. Kirjaa ei kuitenkaan koskaan julkaistu, mikä tietysti harmittaa. Arvosana 3½

Tämä kirja on huomattavasti synkempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Juoneen on ovelasti saatu ujutettua kirkon vastustus, kirjailijan mielipiteen kuitenkin paljastumatta liikaa. Pidin myös tapahtumapaikkojen vaihtelusta, ns. oikea maailma oli saatu hienosti yhdistettyä kirjan tapahtumiin ja muihin maailmoihin. Kirjan päähenkilö Will oli mielestäni vähän turhankin pikkuvanha. Hän ei hämmästynyt mistään ja osasi tehdä erinäisiä asioita, joita ei aikuinenkaan ihminen välttämättä osaa. Olisin toivonut Pantalaimonia enemmän ääneen, hän jäi vähän taka-alalle. En olisi pahastunut Iorekinkaan esiintymisestä kirjassa. Lee Scoresbyn kohtalo jäi suruttamaan, hän oli niin mukavan leppoisa miekkonen. Kirjan loppu jäi samaan tapaan kesken kuin edellisessäkin kirjassa ja tavallaan pakottaa lukemaan seuraavan osan. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa ympäristön kuvailua. Hieman myös jäi mietityttämään, mitä Serafinalle loppujen lopuksi tapahtui. Suosittelisin ja sarjan edellisen osan lukeneet pakottaisin lukemaan tämän kirjan, sillä se on juoneltaan ja kirjoitustyyliltään erittäinkin hyvä.

Olen lukenut tämän kirjan aiemmin, kuten myös nähnyt elokuvan, mutta silti tarina on yhtä jännittävä kuin aiemminkin. Juoni on osittain melko ennalta-arvattava, mutta siitä löytyy myös yllättäviäkin kohtia. Alussa itseäni häiritsi kirjan alkaminen ns. keskeltä tapahtumia, eikä kirjan maailmasta tai daimoneista ollut mitään selityksiä, mutta kirjan edetessä kaikkiin kysymyksiin sai kyllä vastaukset. Kirjan päähenkilö Lyra on suoraan sanottuna erittäin raivostuttava pieni kakara, mutta silti hänen seikkailujaan jaksaa lukea innolla. Lyran sukulaisuussuhteet olivat ennalta-arvattavat, eli siihen olisi kirjailija voinut panostaa enemmän. Lempihahmokseni kirjasta nousi panssarikarhu Iorek, hänen kiintymyksensä Lyraan on jotain tavattoman hienosti kuvattua. Kirjan loppu on mielestäni vähän turhankin sekava ja se loppuu ns. kesken herättämällä useita kysymyksiä, joihin kuitenkin toivottavasti saa vastauksen sarjan myöhemmissä osissa. Kirjan kaksi lopputaistelua tekevät siitä hieman erilaisen, onhan yleensä totuttu näkemään vain yksi loppuhuipentuma. Lopussa esiin tuleva uskonnon osa kaikkiin tapahtumiin vaikuttaa vähän samanlaiselta kuin oikeassa elämässä Vatikaanin ja katolilaisuuden touhut. Suomentajalle myös iso miinus useista kirjoitusvirheistä..

Tämän kirjan idea on erittäin hyvä, mutta juoni voisi olla parempi. Kuvat ovat hyvin piirrettyjä ja on hyvä, että ne jatkavat tarinaa eivätkä vain täydennä sitä. Tekstiä voisi tosin olla hieman enemmän ja se voisi olla kuvailevampaa. Kirjan juoni ja tapahtumat ovat kuitenkin siinä mielessä hyviä, että ne ovat melko ennalta-arvaamattomia. Kirjan henkilöt jäävät hieman taka-alalle. Ulkonäköä ei tietenkään kuvailla, sillä se näkyy kuvista, mutta silti olisin toivonut kirjailijan keskittyvät hieman enemmän myös henkilöihin. Nyt heidän tunteensa jäivät erittäin pinnallisiksi, eikä henkilöihin oikeen päässyt sisälle. Kirja on selkeästi suunnattu hieman nuoremmille lukijoille. Se on erittäin nopealukuinen, ja kuvat tarjoavat mukavaa aivojumppaa tekstin lomassa. Erittäin paljon pidin siitä, että faktaa ja fiktiota on sekoitettu. Kirjan loppu taasen kävi vähän töksähtäen, aivan kuin kirjailijalla olisi kiire saada se loppuun. Kaiken kaikkiaan kirjaa voisi suositella lukijoille, jotka haluavat jotain erilaista, mutta joita ei kuitenkaan haittaa tekstin pienet viat.

Luukaupunki on lumoava kirja. Ei täydellinen, paikoittain pikkiriikkisen ennalta-arvattavakin, ehkä välillä hitusen haparoiva. Hahmot ovat kuitenkin ihastuttavia, säkenöiviä persoonallisuuksia. Jacen värisevät lihakset ja Simonin kultatäpläiset silmät saavat punan nousemaan poskille sanojenkin välityksellä, Claryn sutkaukset hymyilyttävät ja jokaisesta henkilöstä tuntuu löytyvän jotain kauniin inhimillistä. Erilaisista fantasiaelementeistä huolimatta Cassandra Clare saa tekstin elämään hellyyttävän todentuntuisesti. Kirja on luettava ehdottomasti yhteen pötköön ja raahattava niin vessaan kuin autoonkin. Vallattoman mukaansatempaava tarina jaksaa kiehtoa ja yllättääkin hienoisista kliseratkasuista välittämättä. Kirja, joka saa tuntemaan niin sääliä, ihastusta, onnea kuin suruakin lukijansa välityksellä. Kirja, jonka jatkoa ei malta odottaa... Tiivistettynä: Tarraavaa ja jokseenkin omaperäistä seikkailua, herkullisia sulhoehdokkaita haastamaan Edward ja Jacob sekä ihastuttavaa huumoria. Varoitus: Jace ja Simon ilmestyvät uniisi tämän kirjan jälkeen kutsumattakin...

Kirja ei ole jaoteltu lukuihin, vaan kirjoitettu yhteen pötköön. Kappaleet ovat vastapainoksi lyhyitä - noin puolen sivun mittaisia, joten lukujen puuttuminen ei merkittävästi haitannut. Tyyli on vähäeleistä ja helppolukuista. Juoni on suppea, se on kerrottu jo takakansitekstissä. Sisällys on vähäisten tapahtumien loputonta toistoa, jolla on lienee tarkoitus kuvata asioiden ankeutta ja harmautta. Tunnelmasta olisi päässyt perille jo sadankin sivun mittaisessa tarinassa 245 sivun sijaan. Dialogi on hyvin lyhyttä ja siinäkin on ärsyttävyytensä - ”okei” sanaa toistetaan raivostuttavan usein. Kertomus ei sinäänsä ole huonosti kirjoitettu, mutta se ei vaan tehonnut minuun. Toisto oli se mikä ärsytti ja koska loppupuolta lukiessani kahlasin selaten kirjan läpi, en voi antaa kuin kaksi tähteä.

Neuroottinen, ahdistunut luuseri saa mahdollisuuden aikamatkaan. Hän valitsee matkansa kohteeksi Kristuksen ristiinnaulitsemisen. Hän päätyy hieman liian aikaiseen menneisyyteen, ja samalla särkee aikakoneensa. Ilman mahdollisuutta palata tulevaisuuteen, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä odottelemaan ristiinnaulitsemista. Mielenkiintoinen kirja, jossa aikatasot sekoittuvat, välillä eletään Palestinassa ennen ristiinnaulitsemista, välillä taas väläyksinä nähdään pervohkon luuseri-päähenkilön elämää katkelmina nykyajassa suurinpiirteinen kronologisessa järjestyksessä. Kerronta on välillä ehkä liiankin hajanaista, mutta on kyllä tärkeä osa kirjaa. Puhtaasti tapahtumajärjestyksessä kuvattuna tarinana kirjaa voisi pitää jopa tavanomaisena, nyt se on jotain muuta. Päähenkilö oli ehkä hiukan liiankin ärsyttävä, vähän kuin Woody Allen josta on imetty kaikki itseironisuus ja huumorintaju pois, ja neuroottisuus kerrottu kahdella. Kirjana ihan suositeltava luettava, aika poikkeuksellinen näkymä Kristinuskon syntyyn. Se vain jäi ihmetyttämään, miten ihmeessä antiikin Palestiinassa kasvaa maissi? Olivatkohan kirjan tapahtuvat joissain vaihtoehtomaailmassa tapahtuvia? Vai onko kirjailijan biologian tietämys hiukan vaillinainen? En ole Moorcockia aikaisemmin lukenut, enkä ole brittiscifin tai uuden aallon erityinen ystävä, mutta kyllä tämä oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus.

Pidin yleisesti ottaen kokoelmasta. Muutama novelleista on vaikeaselkoisia ja pointti jää epäselväksi, mutta suurin osa tarinoista on hyviä ja neljä niistä on ylitse muiden. ”Harlekiini Valentiini” on tunnelmallinen, unenomainen, lennokas tarina ja sopivan kummallinen ollakseen liian outo. Siitä jäi hyvä fiilis. Toinen tunnelmaltaan hieno, vanhanajan henkeä huokuva mystinen tarina on ”Sulkemisaika”, jossa tarina kerrotaan tarinan sisällä. Ongelmana kohdallani oli se, että en saanut täyttä selvyyttä mitä siinä lopulta oikein tapahtui. Ehkä tarina ei ole täysin selitettävissäkään ja tarkoitettu epämääräiseksi. Selkeämpiä tarinoita edustaa ”Aarteita ja muistoesineitä” sekä pitkänovelli ”Laakson kuningas”. Näissä kahdessa samoja henkilöitä sisältävässä tarinassa kuvataan mm. ihmisen varjopuolia elämän kulisseissa.

Kirjan kirjoitustyyli on kovaksikeitetyn dekkarin oloinen minä kertojan, lyhyiden dialogien, vauhdikkuuden ja tummasävyisen huumorin myötä. Tyyli toimii kirjassa mainiosti. Amberin kronikoiden tarina ja idea on mielestäni aivan valloittava. Monet varjomaailmat, minne oma maapallommekin lukeutuu, tarot korttien avulla yhteyden saaminen muihin sisaruksiin ja siirtyminen maailmasta toiseen niiden avulla sekä juonittelu ja salailu toivat nautittavan lukukokemuksen ja halun lukea lisää.

Veren vangit on hieno vampyyrikirja ja herättää lukijan kiinnostuksen jatko-osiin. Kauhua odottaville romaani ei välttämättä toimi, ainakaan minua yksikään kohtaus ei pelottanut. Sen sijaan pidin teoksessa kirjoitustyylistä, tunnelmasta, hahmoista, kiehtovasta vampyyrimytologiasta, miljööstä ja filosofisista pohdinnoista. Itsesääliä ei minusta ollut liikaa, vaikka jotkut ovat syyttäneet päähenkilö Louisia siitä. Kuten Helsingin Sanomien arvostelussa sanotaan, on Veren vangit "hienostunut, tyylikäs ja surumielinen romaani". Suosittelen aiheesta kiinnostuneille.

Rautainen unelma on tärkeä kirja, mutta enemmän kuvailevana eli tietokirjallisuutena kuin kaunokirjallisuutena. Ursula Le Guin on kirjoittanut, että romaani vaatii moniäänisyyttä ja siten Spinradin teos on luonteeltaan enemmän novelli kuin romaani. Hitlerin kirjoittama teos sopisi todellakin aineksiltaan pikemminkin pitkään novelliin, joskin romaanimittaisenkin tekstin lukee vaivattomasti ja tuotos on kaikessa absurdiudessaan hauskakin, erityisesti loppukohtauksessaan. Hurmioituneitten taistelukuvausten soisi päätyvän niin sanotusti alan harrastajien mietiskeltäväksi. Suositellaan muun muassa koulukirjastoihin. Jälkisanoissa vedotaan psykoanalyysiin, joka on tulkintakehyksenä jo vanhentunut ja kyseenalainen, mutta oleellista onkin tiedostamattomaan vetoaminen.

Fritz Leiber kirjoittaa seikkailutarinoitaan monimutkaisen koristeellisella kielellä, joka tekee lukemisen paikoin hitaaksi mutta tekee teksteistä omalla tavallaan mielenkiintoisia. Tässä suhteessa heikoin on teoksen keskimmäinen tarina, joka kirjan kokonaisuudessa lähinnä kertoo Harmaan Hiirestäjän vaiheittein alun ja valaisee, miksi hän suhtautuu Ivrianiin niin kuin tekee. Päätöstarinassa esitellään itse Lankhmarin kaupunki, joka on kiehtova luomus kaikessa epäterveellisyydessään. Naishahmojaan Leiberin sanotaan usein kuvaavan manipuloijoksi, ja tämä piirre saattaa olla ärsyttävä. Teos ei sisällä syvällistä kaunokirjallisuutta mutta hyvää tarinankerrontaa, mieleenpainuvia henkilöhahmoja, huumoria ja jännitystä. Kansi muistuttaa kyseessä olevan Lankhmar-tarinoiden ensimmäinen osa ja päähenkilöiden tarina jää kesken. Vahinko, jos suomentaminen jää tähän osaan. Ulkoasu voisi olla vetävämpikin.

Liikkuvan linnan tavoin kirja alkaa lupaavasti. Charmain on hyvä päähenkilö, joka saa haastetta eriskummallisessa talossa asumisesta. Puolenvälin jälkeen kirja ei kuitenkaan enää kehity uuteen ja kiinnostavaan suuntaan, eikä loppu jaksa enää innostaa.

Liikkuva linna alkaa erinomaisesti. Henkilöt ovat kiinnostavia, tilanteet hauskoja ja maailmassa tuntuu olevan taikaa arkisessakin muodossaan. Puolenvälin jälkeen saa kuitenkin huomata, että kirjailija panostaa lähinnä kimuranttiin juoneen ja teos jää kevyeksi komediaksi. Kerrankin tuntuu olevan niin päin, että kirjasta tehty elokuva on kiinnostavampi. Romaania voi suositella nuortenkirjallisuutena ja Diana Wynne Jonesin ihailijoille, joita epäilemättä riittää.

'Huonosti käyttäytyvät jumalat' oli todella hauska ja paljastaa hienosti sen, miten antiikin jumalat olisivat täysin ristiriidassa nykyisen moraalin ja oikeuskäytännön kanssa. Kirja ei todellakaan ole sovelias lapsille, tosin tässä se noudattelee alkuperäismyyttiensä yhtä härskiä ja julmaa kaavaa. Kirjan alku oli hyvä ja olisin toivonut kirjailijan kirjoittavan vähän enemmän Alicen ja olympolaisten kohtaamisesta talossa. Kirjan loppu lässähti minusta jotenkin, kenties siksi että olin vahvasti erimieltä kirjailijan kanssa. Teos on hieno ajatusleikki ja kulkee lähellä Gaimanin "Unohdettuja jumalia". Tosin kirjan logiikka ontuu välistä pahastikin. Kirja myös avaa uuden näkökulman antiikin jumaltaruihin. Mutta mikään huippusaavutus tämä nyt ei minusta ole, vähän keskivertoa parempaa. Suosittelen antiikista kiinnostuneille. Arvosana: 7-.

'Valtio' on jälleen erilainen kirja Pratchettilta. Kyseessä on vaihtoehtoinen 1800-luvun maailma brittiläisine imperiumeineen ja muineen. Lisäksi mukana kulkee joukko vainajien henkiä ja polynesialaisia jumaluuksia. Tulivuorenpurkaus aiheuttaa tsunamin joka tuhoaa saaria Polynesiassa, nuoren Maun koko kylä katoaa Valtio-nimiseltä saarelta. Saarelle haaksirikkoutuu englantilainen aatelisneito Ermintrude/Daphne, josta on tietämättään tullut Britannian prinsessa kuninkaallisen perheen kuoltua venäläiseen influenssaan. Valtioon saapuu lisää haaksirikkoisia ja jossain väijyvät myös kapinalliset merimiehet ja kannibaalit. Kirja oli hauska, oivaltava ja ajatuksia herättävä, kuten mestari Pratchettin kirjat yleensäkin. Huumori tosin tuntui jäävän hieman sivummalle ja kirjan yhteiskunnallinen/filosofinen aihe, kulttuurien kohtaamiseen liittyvä tematiikka ja filosofia, tunkeutui enemmän pintaan kuin muissa Pratchettin teoksissa. Pratchett asetti hauskasti vastakkain viktoriaanisen yläluokan jäykän etiketin ja polynesialaisten maalaisjärjen. Kirjan herkullisin hahmo ehdottomasti oli Ermintruden isoäiti. Pratchett onnistui myös yllättämään lopussa omalla vaihtoehtohistoriallaan teoksen maailman virallisen historian sijaan. 'Valtio' ei ole Pratchettin kirkkainta tuotantoa ja siitä saa sen vaikutelman, että kyseessä on vain eräänlainen välityö 'Kiekkomaailma'-kirjojen ohessa. Mutta silti kirja on hauska, koukuttava ja mielenkiintoinen. Suosittelen Pratchett-faneille ja niille, jotka eivät vielä ole hänen mestarilliseen tuotantoonsa tutustuneet. Arvosana: 8.

Luin tämän kirjan joskus kauan sitten ollessani vielä ala-asteella. Katselin kirjaa monta kertaa käydessäni kirjastossa, mutta en lainannut sitä. Nimestä ja kannesta päätellen se vaikutti minusta tosi tylsältä. Kerran sitten kuitenkin päätin lainata kirjan. Enkä todellakaan pettynyt. Pidin kirjasta tosi paljon ja luin sen monta kertaa uudestaan muutaman vuoden aikana. Olin sillon jotain 10v. Nykyisin luulisin ettei tämä kirja niin paljon innosta, mutta voisin kuitenkin taas lukea tämän taas uudestaan.

Olen miekka ja magia -kirjallisuuden ystävä, joten Lankhmarin varkaat teki vaikutuksen. Leiber kirjoittaa tyylilajia todella hyvin. Kokoelmassa minua häiritsi se, että "päätarina" Kohtalokkaita kohtaamisia Lankhmarissa on ennestään tuttu suomeksi antologiasta Velhojen valtakunta. Tämän lukemisesta oli kyllä niin pitkä aika, että kertomus toimi hyvin toisellakin kertaa. Käännöksestä ei minulla ole mitään valittamista, oikoluvun läpäisseitä pikkuvirheitä löytyy kirjan loppupuolelta jonkin verran. Toivottavasti Lankhmar-sarjan suomentaminen jatkuu, kyseessä on sentään yksi fantasiakirjallisuuden klassikoista.