Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Tajunnan mullistava vaihtoehtoinen historia Napoleonin ajoilta. Kirja muuntaa hauskasti koulussa luetun historian ja kutoo siihen uusia hauskoja ulottuvuuksia. Napoleonin aikaan ei taisteltukkaan laivatojen tykkien turvin vaan käytettiin lohikäärmelaivueita. Nuoren laivasto kapteenin ja harvinaisen lohikäärmeen yhteinen matka ja varttuminen on kiinnostavaa luettavaa. Myös tarinaan ujutet yksityiskohdat ovat varsin piristäviä. Kirja yllätti iloisesti sekä juonen että tarinan suhteen. Kirjaan tarttuessani odotin keskiverto fantasiaa, joka sekoittuu massaan, mutta Kuninkaan lohikäärmen kuitenkin erottui edukseen.

Tämä teos on kotimaisen fantasian helmiä. Tosin se kertoo useiden muiden fantasiakirjojen tapaan pitkästä ja vaarallisesta matkasta ja tärkeästä ja vaikeasta tehtävästä. Kuitenkin kirjailija on onnistunut kutomaan tarinaan ainutlaatuisia aineksia. Varsinkin pörröiset värikäs luonteiset opastajat herättivät minussa ihastusta tarinan edetessä. Muinaiseen magian ja erikoisten otusten aikakauteen sijoittuva tarina on kiehtova heimoperinteineen ja magian vivahteineen. Nuoren Kuikansulan ja ystävien seikkailua seuraa mielnekiinnolla.

Omistan itse kyseisen kirjan, koska tuli otettua se suomalaisesta mukaan kun maksoi vain kaksi euroa. Mielen demonit luettuani olin varma että tämäkin kirja olisi mitä tylsin. Toisin kuitenkin kävi. Joissain kohdin kirjaa tulee mieleen jopa POTC elokuvat, jotka ovat todella hauskoja, mutta silti vakavuutta löytyy. Sama koskee Hengen miekka -kirjaa. On mukavaa lukea välillä kirjaa, joka osaa jopa naurattaa välillä ja olla vakava samaan aikaan. Kerronta sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Hyvän mielikuvituksen omaava voi nähdä kirjan tapahtumat mielessään samalla lukiessa kirjaa. Se jos jokin vaatii taitoa kirjailijalta. Tämä kirja jää ehdottomasti hyllyyni toista lukukertaa odottavaksi.

Jollain mystisellä asteella pidin tästä enemmän kuin edellisestä, se johtunee varmaan siitä sudesta ja narrista. Osittain se oli kyllä että siis anteeks täh? mutta suurimmilta osin, se oli hyvä, ja veti mukaansa. Kirjoitus tavassakaan ei ollut valittamista, ainoastaan kirjan alku oli tylsä. Tuli mietittyä että koskas tämä alkaa? mutta muuten en valita. odotan vaan innolla sitä kun saan kolmannen kirjan käsiini... ja nyt en sano muuta.

Kirja on selkeästi suunnattu lapsille. Lauserakenteet ja sanavalinnat eivät ole turhan vaativia, minkä lisäksi siinä on erittäin lapsenomaista fantasiaa (lintupoika). Siinä toistetaan asioita erittäin paljon ja tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia. Kirjassa myös hypitään menneisyydestä nykyisyyteen, ja aina välillä saa olla miettimässä tapahtuuko tämä nyt oikeasti vai onko se vain Lydian kuvitelmaa. Itse päähenkilö on erittäin raivostuttava. Tyypillinen 12-vuotias, vaikka olisi miten vakava tilanne, häntä ei huolestuta. Loppuvaiheilla myös Lydian asenne omiin piirustuksiin alkaa ärsyttää, siinäkin käytetty liikaa toistoa. Itse taiteilijat ovat hyvinkin erilaisia, siinä alkaa miettimään, onko kirjailija tehnyt jotain taustatyötä taiteilijoiden luonteista. Kaikki tunteet ovat kuitenkin hyvin pinnallisia tässä kirjassa. Kirja olisi ollut huomattavasti parempi jonkun muun kirjoittamana. Loppu suoraan sanottuna töksähtää, ja viimeiseen maalaukseen siirtyminen ihmetyttää, sillä miksi juuri se maalaus olisi poikkeus menneisyyteen siirtymisen suhteen? Vähän liian helppo ratkaisu kirjailijalta. Itseäni jäi myös mietityttämään, miksi kirjaan on valittu noinkin tuntemattomat maalaukset. Ainut, minkä itse tunnistan, on Mona Lisa. En kyllä ihan heti lähtisi kirjaa kenellekään suosittelemaan, enkä ainakaan yli 14-vuotiaille.

Kirja alkaa hyvin vauhdikkaasti. Se on juoneltaan hyvä, mutta tapahtumia olisin toivonut kirjaan enemmän. Vaikka kirja toimii näinkin hyvin eikä ollut laisinkaan puuduttavaa luettavaa, niin varsinaiset tapahtumat jäivät hieman taka-alalle. Pitkät päiväkirjaosiot olivat mielestäni hieman tylsiä, ne olisi voinut kirjoittaa hieman eläväisemmin. Itseäni ärsytti hieman kirjan henkilöiden esittelemättä jättäminen. Minulta meni kauan hiffata, kuka nyt onkaan kuka ja minkä näköinen. Muuten pidin erittäin paljon henkilöistä, heidät oli kuvattu erittäin hyvin tyypillisiksi, nuoriksi tytöiksi, joita ei kiinnosta mikään muu kuin oma napa. Mielestäni varsinaisiin päähenkilöihin pääsi myös hyvin sisälle. Kirjan loppu jäi häiritsevästi kesken, tosin toivon seuraavien osien vastaavan avoimiin kysymyksiin. Kirjassa on hyvin kuvailtu sekä paikat että ihmiset. Hieman siinä oli tosin liikaa viljelty sivistyssanoja. Kirja on kuitenkin erittäin suositeltava, vaikka varsinaista fantasiaa kirjassa ei hirveästi ollut.

Voisi olettaa, että kun fantasia-kirjallisuuden kolme "pääjehua" pistävät päänsä yhteen kirjoittaakseen jotain mahtavaa, olisi lopputuloskin "mahtavaa". Näin ei tällä kertaa kuitenkaan todellakaan käynyt. Kaikki novellit vaikuttavat enemmänkin koululaisten äidinkielen aineilta kuin huippuluokan kirjailijoiden teokselta. Tarinat ovat tylsiä toistensa perään ja saavat lukijan kaipaamaan toista kirjaa.

Tässä kirja jossa on yli 500 sivua, mutta jonka voit sanoa lukeneesi kahdessa tunnissa. Hugo Cabret on poika joka asuu Pariisin rautatie-aseman yläpuolen käytävissä ja pitää huolta rautatie-aseman kelloista. Hän joutuu varastamaan syödäkseen, mutta varastaa vain pakosta - poikkeuksena lelut. Tarina alkaa tilanteesta, jossa Hugo hiipii kellontaakse tarkkailemaan pientä lelukoju Kun tilaisuus koittaa hän hiipii pöydän luokse, mutta astuukin leluhiireen, joka herättää kojun pitäjän... Tarina selventää elokuvan alkuaikoja ja myös näyttää kuvia niistä. Ajattelin alussa että tämä on vain pelkkä kliseinen ja huonosti kuvitettu tarina. Pian huomaa kuitenkin alkavansa nauttia kirjasta ja sen kuvituksesta. Vaikka ei se tarina kuitenkaan kovin syvällinen tai erilainen ollutkaan. Mainitttakoon, että kuvat olivat alun perin neljäsosan kokoisia nykyisestä koosta, ja Brian Selznick joutui käyttämään suurennuslasia piirtäessään niitä, huh.. Kuvittele olevasi pimeässä salissa. Elokuva alkakoon.

Luin kirjan reilu viikko sitten ensimmäisen kerran. Lainasin sen ystävältäni, joka ei kuitenkaan itse pidä tätä mestariteoksena. Kaikesta huolimatta minun oli saatava tutustua tähän. Kirjan alku ei ollut erityisen mukaansatempaiseva, mutta kuitenkin sen verran kiintoisa, etten lopettanut keskenkään. Jamie kyllä vei mukanaan jo alkuunsa, ja hänestä tulikin Grenvillen ohella suosikkihahmoni. Muut jäivät armotta heidän varjoonsa. Kun olin suunnilleen puolessa välissä, olin jo aivan rakastunut. En ole edes varma, mikä siinä niin paljon viehätti, mutta loppua kohden kaikki vain lähti paranemaan. Viimeisiä sivuja lukiessani tunteetkin nousivat pintaan. Hintonin tyyli on mukavan poikkeuksellinen, todella helppolukuinen. Lopulta kävi niin, että ostin kirjan ystävältäni. Olen ikionnellinen. Olisin antanut tälle viisi tähteä, jos tarina olisi lumonnut minut jo alkumetreillä.

SPOILAA! o-o-o-o-o Vähän turhan mahtipontista höttöä, mutta idea on hieno. Pointseja joidenkin kohtien toteutuksesta sekä siitä etten arvannut loppuratkaisua. Tämä on vähän kuin Da Vinci -koodia sekoitettuna Eddingsiin. (Jep, vertaan sitä Ruusun nimen sijaan Eddingsiin.) Päähenkilön isänpuoleisella suvulla on taikavoimia, äiti murhattu, ja kas vain, poika on perinyt mahtavimmat voimat joita kukaan on koskaan nähnyt! Vau! Ja sitten tulevat pahikset, jotka haluavat hallita maailmaa, ja juostaan räjäyttelemässä taloja ja murhaamassa ihmisiä jotka voivat ehkä tietää jotain. Läheinen on petturi ja sitten lennetään toiseen maahan ratkaisua varten. Rakkaus voittaa ja pääpari päätyy yhteen. Odotetaanko toista kirjaa siitä, miten pääparin poika kohtaa jotain vielä mahtavampaa? ;D No, mutta oli tässä muutakin. Idea oli hyvä, kuten sanoin. Kirja piti paikoin otteessaan, tosin paikoin (alussa enimmäkseen) silmät alkoivat lipsua rivien yli ja lähinnä selasin tekstiä. Mutta ideasta kaksi tähteä ja viihdyttävyydestä puoli. Ja vielä yksi neljäsosa siitä, että Tanskalainen eli ei äidinkieleltään englantia puhuva on kerrankin kirjoittanut jotain hienoa, joka kelpaa Euroopanmarkkinoille jopa "sensaatio"-tittelillä. Ja se tekee pyöristettynä kolme tähteä.

Tämän olisi ehkä pitänyt vielä jatkua. Tai siis, en olisi ajatellutkaan tätä päätösosaksi, ellen olisi lukenut niin muualta. Jotenkin tarinan langat kiskaistiin äkkinäisesti yhteen kuten se, miten tarina Simonin osalta loppui... pah. Toinen pahasti kesken jäänyt "lanka" on Katin ja erään perheen pojan välit. ;) Se nyt oli suurin syy, kun sitä juonta kuitenkin mielenkiinnolla seurasin ja olisin olettanut suuremmassa osassa olevan, mutta tuntui että viimeisillä kahdellakymmenellä sivulla asiasta ei mainita ollenkaan. Se on hieman harmi. Mutta muuten vauhtia riittää, löysin taas muutaman hauskan hahmon ja pidin heistä. Tarina eteni ihan hyvin, eikä muutenkaan suurempaa valittamista. Mietin kolmen ja neljän välillä, mutta annoin neljä. Mutta heikko nelonen, ei vahva. Lue jos on luppoaikaa eikä ole parempaa. Selkeää nuorille suunnattua, tosin en huomannut tässä mitään erityistä "hevoshulluutta", kuten yllä oleva tekstinloppu mainostaa; "hurmannut hevoshullut". Ihan normaalia, hah. ^^

Mystinen lukukokemus varhaisnuorten kirjaksi. Kirjan teksti on helppolukuista, niinkuin aikaisemmissakin teoksissa, mutta tässä aihe on entistä vaikeampi. Pitäisi osata ja tietää paljon fysiikkaa ymmärtääkseen kaiken kirjassa kerrotun. Kirja oli jännittävä ja salaperäinen, mutta lopullinen pahanteko jäi aika laimeaksi, odotin jotain pelottavaa. Sopiva teos fysiikkaa ja elämää pohtiville nuorille.

Kirjan hyvä ja hupaisa teksti tempoo lukijan mukaan seikkailuun. Shophie on hattukaupan omistajan tytär. Eräänä päivänä erämaan noita muuttaa Shophien vanhaksi mummeliksi. Näin Shophie päätää lähteä maailmalle etsimään onneaan vihdoinkin. Näin alkaa mukava Dianan kirjoittama kirja. Suosittelen kirjaa muillekkin, jotka tykkäävät magiasta ja noitien höpsöilystä. Kirja on parempi kuin Hyao Miazakin elokuva Liikkuvasta linnasta.

Sanat "kaunis" ja "pakanallinen" tulevat ensimmäisenä mieleeni kun tätä kirjaa ajattelen. Pakanallisella tarkoitan ennen kaikkea maanläheistä ja elävää. Noituus ja metsänhenget ovat aina olleet osa suomalaista kulttuuria, vielä nykypäivänäkin. En ole suuri kotimaisen kirjallisuuden ystävä, mutta tätä pidän suorastaan kulttuuriteoksena. Fantasiakirjoja niin usein piinaava hyvä-vs-paha asetelma ei ole tässä kirjassa tärkeässä osassa, vaikka päällisin puolin siltä saattaisi näyttääkin. Enemmänkin tuntuu että kukaan hahmoista ei ole hyvä tai paha, vaan kaikki kamppailevat itselleen tärkeiden asioiden ja arvojen puolesta. Joidenkin arvot vain ovat epäitsekkäämpiä kuin toisten. Edes Velho ei ole mikään perinteinen pahuuden ruumiillistuma. En osaa verrata tätä mihinkään toiseen fantasiakirjaan. Mahlaa suonissaan on hyvin kaunis ja sanoisinko hyvällä tavalla epätyypillinen fantasiakertomus.

Yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Tulen lukemaan tämän vielä monta kertaa, sillä en usko että yksi kerta riittää koko rikkaan tarinan ymmärtämiseen. Minulla kesti pitkään tajuta mikä tässä kirjassa oli niin erilaista. Sitten ymmärsin sen: Hyvönen ei missään vaiheessa aliarvioi lukijaa. Mitään ei väännetä rautalangasta, ei selitetä liikaa. Sen sijaan että maailma rakennettaisiin pala palalta lukijan silmien eteen, se onkin jo valmis kaikessa syvyydessään, ja lukija saa nähdä ja kokea sen hahmojen kautta. Olen kuullut valitettavan että toimintaa ja juonenkäänteitä olisi liikaakin. Minusta niitä on juuri sopivasti. En siltikään saanut vaikutelmaa että tapahtumia olisi väkisin ängetty mukaan, vaan tarina on alusta loppuun täydellisen sulavaa ja soljuvaa. Hahmoilla on persoonaa. Jopa vähäpätöiset sivuhahmot ovat valtavan kiinnostavia, ja jättivät toivomaan että heistä olisi kuullut lisää. Hanuman itse on elämää suurempi henkilö. En halua kertoa juonesta yhtään enempää kuin mitä takakannen teksti paljastaa. En tainnut edes lukea sitä, älkää tekään. Kokekaa tarina itse.

Kirjasta tehdyn elokuvan perusteella en ruvennut kirjaa lukemaan. En pitänyt elokuvasta, mutta kun äidinkielentunneilla jouduimme kirjan lukemaan, jäin heti kiinni. Tämä oli niitä kirjoja, jotka pitää lukea yhdeltä istumalta.Ilman Sophieta ei kirja kylläkään olisi ollut puoliksikaan näin hyvä, vahvat naishahmot olivat minusta parasta kirjassa.

Kronikoiden juoni on todella tavanomainen, ja monella tapaa kliseinenkin, mutta kronikoista tekee loistavan nimenomaan henkilöt. Ilman upeaa hahmokaartiaan Dragonlance: Kronikat olisi painunut unholaan jo kauan, kauan sitten. Loistavat hahmot kuitenkin muuttavat tavanomaisen juonen mielenkiintoiseksi. Ensimmäisessä kirjassa roolipeli vaikutteet huomaa selvimmin. Hahmot siirtyvät paikasta - ja seikkailusta toiseen ilman mitään sen mullistavampaa. Kahdessa myöhemmässä kirjassa juoni kulkee monella tapaa luontevammin, ja hahmojen suhteet toisiinsa käyvät kokoajan vain mielenkiintoisemmiksi. Vaikka Krynn päälle päin vaikuttaa olevan todella tavanomainen fantasiamaailma, niin pinnan alla se on jotain paljon parempaa. Maailma ja henkilöt tempaavat mukaansa, ja kronikat luettuani oli pakko lukea myös parikymmentä muuta Dragonlance-kirjaa. Dragonlance: Kronikat sopii kaiken ikäisille, ja on herättänyt minussa todella voimakkaita tunteita, ja jaksan lukea Kronikoita yhä uudelleen ja uudelleen. Suosittelen lämpimästi.

No, lähdetään liikkeelle siitä, että kirjan on kirjoittanut 15-vuotias teinipoika. Siihen nähden kirja on aivan hyvä. Mutta sitten kun ajattelee muita saman kaltaisia, ja parempia kirjoja, niin ei voi olla kuin pettynyt. Siitä huolimatta kaikessa kliseisyydessäänkin juoni on mukaansa tempaava, ja pahimmalta päänvaivalta säästyy kun ei suhtaudu siihen sadan prosentin vakavuudella. Ongelmana on oikeastaan se, että Eragonissa ei ole mitään omaa, tai ennenkuulumatonta. Henkilönä Eragon on harvinaisen tylsä, vaikka kieltämättä Paolini kuvaa hänen ajatusmaailmaansa hyvin. Eragonin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö on Brom, koska hänen merkityksensä viimekädessä on todella suuri ja hänestä paljastuu aina jotain uutta. Haltiat, kääpiöt jne. olivat aika puuduttava elemetti ja Eragon olisi ollut hitusen verran parempi ilman niitä. Häiritsevä asia on myös se, että Eragon on kirjoitettu aika lapsekkaalla tavalla, vaikka siinä kuvataankin paikoittain aika raakoja asioita - no, onhan kyse kuitenkin nuorille suunnatusta kirjasta. Eragon sopii minusta parhaiten 12-15 vuotiaille nuorille.

Hmm. Minulla olisi pitkälti samaa sanottavaa mitä Taika sanoi arvostelussaan. Turha sitä kuitenkaan toistaa. :) Lukekaa se. Mutta muutakin. Houkutus jatko-osineen on juuri sellaista kevyempää viihdettä, jota lukee omaksi ilokseen ja saadakseen viihdytystä. Vieras on aikuisempi, hitaammin etenevä ja pohdiskelevampi kuin se toinen sarja. Tälläisistä kirjoista joko pitää tai ei pidä, luulisin. Jotkut jotka tarttuvat tähän vain, koska ajattelevat löytävänsä toisen Houkutuksen, saattavat pettyä, kyllästyä tai/ja jättää kesken, koska eivät jaksa lukea tälläistä. Mutta olen sitä mieltä, että ennakkoluulojen jättäminen kannattaa. Vaikka inhoaisit Houkutusta ja sen jatko-osia, vaikka inhoaisit Stephenie Meyeriä (tai juuri sen vuoksi), lue tämä kirja jos vain uskot jaksavasi. Se on parempi kuin minä aluksi odotin, totaalisen erilainen kuin kirjailijan muut teokset. Erityisesti minä pidän tässä hahmoista. Tausta, yhteiskunta ja muut miljöö-asiat ovat sivussa, kerronta ja tarina keskittyvät henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin, ja siinä tapauksessa henkilöistä pitäminenhän on suuri plussa. :p Turha ruveta erittelemään hahmoja ja heidän ominasuuksiaan (lukekaa itse ;p), mutta tekisi mieli tehdä hahmoluetteloa ja lisäillä sydämiä useammankin henkilön perään. Minä siis pidin tästä. Pidin, paljon. kansikuva nyt on hieman outo, mutta ei sillä väliä, älkää antako vaikuttaa paitsi positiivisesti. (Sehän on kyllä oikeasti epäilyttävä, minusta ainakin.) Mietin viittä vai neljää tähteä, mutta tämä on posi-posi-positiivinen nelonen, neljä puoli ehkä suorastaan.

En oikein tiedä mitä sanoa. Siitä on aikaa, kun jokin yksittäinen teos on muuttanut maailmankuvaani näin rajusti – jos sellaista nyt on koskaan tässä mittakaavassa tapahtunutkaan. Teknisesti ottaen olen toki lukenut miellyttävämmin ja omaperäisemmin piirrettyjä sarjakuvia, mutta tekstin ja kuvan yhteispeli on tässä ennenkuulumattoman näppärää, pionerityötä, etenkin motiivien osalta. Tarinasta – maailmankuvan nerokkuudesta, henkilöhahmojen uskottavasta moniulotteisuudesta, vangitsevuudesta, sivujuonten luontevasta punomisesta päälinjaan – en saata edes aloittaa. Lyhyesti sanottuna, Alan Moore sai minut vajaaksi viikoksi aivan lukkoon: opin lopulta nauttimaan päivittäisen Watchmen-annokseni iltaisin, koska aamulukemisten jälkeen en pystynyt tuntikausiin keskittymään mihinkään muuhun. Naurahdin muutaman kerran, nieleskelin hieman useamman kerran, loppua kohti ahdistuin yhä enemmän…mutta kun pääsin siitä kaikesta yli, oli oloni paljon parempi ja varmempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Ymmärrän itseänikin paremmin nyt, puhdistuin ja vapauduin. (Luin englanniksi ja suosittelen muillekin - Mooren dialogi on mukavan aidon tuntuista.)

Aivan ensimmäinen reaktio kirjaan oli, että pitäisikö tuo lukea vai muuraisiko sillä seinää. Tiiliskivi on HYVIN lievä ilmaus sekä Belgarathista että Polgarasta, näistä Eddingsien kirjajättiläisistä. Polgaraan ei kannata käydä käsiksi, jos ei ole lukenut sekä Belgarionin että Mallorean tarua. Ensiksikin, Polgara on vaikea ymmärtää, hahmottaa ja päästä juonen sisälle, jos ei ole lukenut em. kirjoja. Toiseksi, se antaa vinon pinon juonipaljastuksia taruihin, jos aikoo kahlata ne läpi. Belgarathin lukemista Polgara sen sijaan ei edellytä, vaikka ne näennäisesti ovatkin samaa sarjaa. Polgaran alku on mielestäni paljon kiinnostavampi kuin loppu, sillä oli kiintoisaa lukea iättömän velhottaren lapsuus- ja nuoruuspäivistä Beldaran-kaksoissiskon kanssa. Mutta kun Polgara varttui sellaiseksi 50-vuotiaaksi, yhä kaksikymppiseltä näyttäen, alkoi juttu käydä puuduttavaksi. Ja sitä peliä jatkui noin 700 sivun verran. Polgaran huoltovelvollisuus "sisarenpoikiinsa" on parin vekaran jälkeen pelkkää toistoa, ja keskellä alkaa jo toivoa, että viimein tapahtuisi jotain. Piiritys ja taistelu Torakin kanssa sentään olivat lukemisen arvoisia. Kerta kaikkiaan Polgaraa ei kannata lukea, jos Eddings ei iske tai velhottaren henk. koht. historia välttämättä kiinnosta kovasti. Annoin kuitenkin kolme tähteä, sillä aikanaan tämä oli melkein Raamattu.

Takakannen sisäliepeeseen on kirjoitettu tietoa kirjailijasta. Yksi siinä esiintyvä sanapari on "viatonta vallattomuutta", ja se kuvaa tätä kirjaa ihailtavan hyvin. Omaperäinen ja sydämellinen road trip - siinä vasta kuvaus. Ja tottahan se on, sydämellinen, vapaa, elämäniloinen... tästä ei paljon syvällisyyttä löydy, mutta kepeydellään tämä korvaa suuren osan siitä mitä tältä voisi pyytää enemmän. Juoni menee eteenpäin ihan mukavasti, hahmot ovat oikeasti todella hienoja. Beaumontin suvun erityislahjat ovat erikoisempia, eivät klassisia ja tavallisesta päästä. Esimerkiksi se isoäiti, joka pyydystää radioaaltoja ilmasta ja säilöö niitä lasipurkkeihin, joita aina välillä raotetaan varovasti ja kuunnellaan mitä sisällä on. Tai isoisä, joka luo uusia paikkoja. Siis paikkoja, vaikka parinsadan neliön tontin tuohon takapihan viereen lahjaksi hääparille, ja naapurien talo onkin äkkiä kauempana kuin vielä hetki sitten... tai sitten tämä pää- ja kertojahenkilö Mississippi Beaumontin lahja, joka ei ole aivan noin jännä mutta tarpeeksi jännä kuitenkin. Siitä on saatu iloa ja surua irti, ja muutama kohtaus on aivan uskomattoman söpö. (Kuten, jos teillä on kirja lähellänne, niin lukekaa luvun 27 loppu! <3) Lester ja Lill, siinä on kaksi henkilöä joille onneksi käy hyvin. Hieman hämäriksi jäävät molemmat, mutta ei se oikeastaan haittaa. Samson on pieni ja sivuosassa, mutta kirja pitää hänet hienosti mukana pudottamatta pois kuitenkaan. Fish on hauska ja hieman ongelmissa oman lahjansa kanssa, ja Will Junior (jonka isä ei ole edes saman niminen, saati sitten senior?) on hauska ja aika söpö loppujen lopuksi. Ainakin sillä pojalla on tilannetajua. (Luvun 27 loppu, pyydän. ;) <3) Loppujen lopuksi, tämä kirja on söpö, viihdyttävä ja hyväntuulinen. Suosittelen lukemaan kun kaipaa piristystä tai ajankulua, en usko että kukaan tähän voi pettyäkään. :) Arvosanaksi annoin neljä plus, mutta se taipui neloseen tuolla risingin hassulla asteikolla. Muistakaa kuitenkin, että tuo on positiivinen nelonen. ;) Ja lukekaa Lahja.

Tämä on selvää jatkoa Suklaatehtaan tapahtumille. Kaikkea sitä voikin tapahtua yhden päivän aikana! Suklaatehtaassa on mielestäni paremmin rakennettu tarina ja selkeä teema lasten kasvatuksesta. Lasihissi on enemmänkin seikkailuntäyteinen kirja, joka kertoo Vonkan ihmeellisestä maailmasta ja hänen pohjattomasta tiedostaan hieman enemmän. Tapahtumia riittää avaruusolioiden hyökkäyksestä nuorentavien pillereiden vahinkotapaukseen. Samanlaista suurta opetusta tähän kirjaan ei sisälly kuin Suklaatehtaan tapahtumiin. Lapset saavat tästä seikkailusta kuitenkin irti paljon, aivan varmasti!

Ensimmäisen osan jälkeen Jäämaan kronikoiden taso tuntuu laskevan; ei sentään kuin lehmän häntä, mutta tuntuvasti kuitenkin. Olin pöyristynyt siitä, ettei Hill ollut keksinyt juoneen tai edes henkilöihin juuri mitään muuta. Pahis oli sama kuin ennenkin - häijy ja persoonaton Bellorum, nyt poikansa mukanaan. Ja hyviksetkin tietenkin olivat Thirrin ja Oskan, jos eivät he itse niin heidän verensä, Charlemagne sisaruksineen, nyt ainakin. Juonikin oli pääpiirteineen sama, ja taistelukin oli jo kerran nähty. Tämän perusteella kolmatta osaa ei liene ole tarvis lukea lainkaan. Valopilkkuina olivat ihmissudet ja jättilumimeopardit sekä Oskan, jotka kaikki ovat kiinnostavia ja hyvin luotuja hahmoja. Oli tylsää, että Medeiasta tehtiin niin mustavalkoinen henkilö, ja hänen todellinen luonteensa paljastettiin jo alussa. Siitä olisi voinut saada mukavan jännitteen loppuratkaisuun mentäessä. Ihmetytti myös, jälleen kerran, teinisankarien rohkeus. Potterkin pelkää ja Potter tekee vääriä ratkaisuja, mutta Thirrinin ja Oskanin geeneissä ei ollut näköjään mitään vikoja. Suosittelen niille, jotka pitivät ensimmäisestä osasta oikein kovasti ja niille, joita kliseet, epäaitous ja paikoin jopa koomisuus eivät haittaa. Vielä pari-kolme vuotta sitten olisin antanut tälle tuplasti nykyistä enemmän tähtiä. Nyt kävi näin.

Terry Pratchett on fantasian ja sen parodioinnin aatelia. Se on tähän alkuun sanottava. Kaikki Kiekkomaailma-kirjat ovat hauskoja ja saavat nauramaan, mutta tämä kirja on yksi niistä harvoista: Pyramidit sai minut nauramaan kovaan ääneen monen minuutin ajaksi - ja monta kertaa! Kun aloitin tämän lukemisen toisen kerran, muistin siinä olevan jotain erityisen hauskaa, mutta en muistanut mitä. Pelkäsin, että se ei enää olisi niin hauska. Mutta päinvastoin kävi: räjähdin taas nauruun. Tässä kirjassa on parasta persoonalliset henkilöhahmot. Erityisesti pidin sivuhenkilöistä, kuten arkkitehdista ja hänen riitaisista kaksospojistaan, sekä palsamoijasta ja hänen apulaisestaan. Tässä kirjassa tapahtuu paljon!