Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olin jo kauan halunnut lukea tämän kirjan ja kun viimein sain tämän käteeni, en oikein tiennyt mitä ajatella. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen jo toivoin, että olisi lukenut tämän opuksen ja siinä sivussa koko sarjan nuorempana. Silloin olisin ehkä jaksanut innostua enemmän. Myös kirjoitustyylistä ja henkilöhahmoista näki, että sarja on suunnattu ikäluokassaan 10-13-vuotiaille lukijoille. Toisinaan mieleeni palautui nuorempana lukemani Viisikot ja jollain tapaa Yllä meren, alla kiven muistutti Viisikoita. Henkilöhahmot ja juoni eivät olleet vain kovin mielenkiintoisia. Juoni matoi paikallaan ja lukeminen oli välillä jopa tuskallista. Sarjan ensimmäisestä osasta ei edes tajua lukevansa fantasiaa; kirja vaikuttaa enemminkin salapoliisikertomukselta. Arvosana: 7+
Econ 'Baudolino' kulkee osittain samassa hengessä kuin hänen aiempi mestariteoksensa 'Ruusun nimi'. Nytkin miljöö on keski-aikainen Eurooppa, tosin Baudolinossa sen lisäksi mystinen Itä ja Pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Eco on kirjoittanut jälleen kerran mestariteoksen, joka on huimaa mielikuvitusta ja toden ja sadun leikkiä täynnä, kertoen kuitenkin samalla etsimisestä, kaipaamisesta ja valheiden ja satujen voimasta ihmiskunnan historiassa. Baudolino on veijarimainen ja ikiviaton valehtelija ja sadunkertoja, joka onnistuu aina saamaan itsensä uskomaan juttuihinsa ja usein myös muut ihmiset. Nuori keisari Fredrik I Barbarossa törmää Pohjois-Italian sumuissa tähän veijariin, kukistaa tämän näkemän "ihmeen" avulla niskuroivan Tortonan kaupungin. Alkaa keisarin ja valheiden ruhtinaan värikäs ja outo elämäntarina keskiajan Euroopan valtapolitiikan pyörteissä. Baudolino kuitenkin janoaa matkaa kauas itään, Pappiskuninkaan ja Presbyteerin Johanneksen valtakuntaan, maanpäälliseen Paratiisiin, jossa kaikki on mahdollista. Baudolino kokoaa ympärilleen oudon seurakunnan aikansa oppineita ja taiteilijoita, joita innoittaa Presbyteerin valtakunta tai mystinen Gradalis, Graal. Tarina alkaa Konstantinopolista 1204, kun Neljäs ristiretki tuhoaa kaupunkia ja ikivanha Baudolino pelastaa Bysantin keisarillisen kronikoitsijan Niketaksen ristiretkeläisten kynsistä, vastineeksi Baudolino haluaa kertoa tarinansa Niketakselle. 'Baudolino' on läpileikkaus keskiajan maailmaan, missä taru ja tosi sekoittuvat toisiinsa ja vakava tiedekin uskoo satuihin ja raamatun lauseisiin. Baudolino kutoo satuja, unelmia ja valheita ympärilleen, siinä määrin, että Niketaksen mukaan tämä Valheiden Ruhtinas ei enää itsekään erota unelmiaan ja sepityksiään todellisesta. Baudolino pääsee lopulta matkalle outoon ja ihmeelliseen Johanneksen valtakuntaan, jää lukijan ratkaistavaksi tapahtuiko matka todella vaiko loiko Baudolinon ja hänen retkikuntansa unelmointi ja toiveet valtakunnan olevaksi. Eco käsittelee kirjassaan juuri valheiden ja toden suhdetta, unelmien valtaa ihmisiin ja ihmisten halua nähdä se, mitä he haluavat nähdä. 'Baudolino' on humoristisempi kuin 'Ruusun nimi', mutta vetää vertoja sille. Baudolinoa kuvaisi nykykaikana parhaiten termi propagandisti, sillä usein hänen kehittämänsä mielikuvitukselliset tarinat pelastavat Fredrikin ja Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan pulasta. 'Baudolino' on moderni mestariteos, jossa 1100-luvun historia ja Baudolinon, Valheiden Ruhtinaan, unimaailma kietoutuvat toisiinsa. Suosittelen kaikille. Arvosana: 10.
Salamavarkaassa on samaa kuin Huonosti käyttäytyvissä jumalissa. Antiikin Kreikan jumalat ovat palanneet ihmisten keskuuteen, asuen milloin Nykissä ja milloin Losissa. Liituraitapukuineen jumalat ovat epäuskottavia. Luonteen puolesta heitä on kuitenkin kuvattu hyvin, esimerkkinä Ares. Kirjan juoni oli mielenkiintoinen ja eteni tietokonepelimäisesti. Henkilöhahmot olivat lievästi kliseisiä, varsinkin Annabeth oli perustyttösankari mukapahoine lohkaisuneen. Kokonaisuus oli kuitenkin jokseenkin varsin toimiva. Ehkä lievästi yliarvostettu termein "megaluokan ilmiö", mutta suosittelen lukemaan ja muodostamaan omat mielipiteet. Itselle tuli kirjan loppuun päästessäni sellainen fiilis, että tästä sarjasta saattaa tulla jotain suurtakin kunhan tapahtumat vähän etenevät.
Vancella on taito hyppysissään, se pitää heti sanoa. Novellit vievät lukijan mukanaan eikä niihin kyllästy, koska Vance taitavasti koukuttaa lukijansa salaisuuksilla ja selittämättömillä asioilla, joista osa ei selviä lainkaan. Hänellä ilmenee myös ilmiöimäisen runsas mielikuvitus ja silti omalla logiikallaan täysin järkevät maailmat. 'Ihmisen paluu' kokoelma oli epätasainen valikoima Vancen novelleja, osasta pidin, osan vain luin ja totesin että, jaa, vai sellainen. Nyt tarkempaan arvosteluun. Aloitusnovelli 'Galaksin aivot' tuntui aluksi aivan oudolta ja mystiseltä lyhyine tarinanpätkineen, jotka poukkoilevat pitkin Vancen luoman universumin historiaa ja planeettoja. Lopussa kaikki selviää onneksi ja novelli paljastuu herkullisen pirulliseksi huumoriksi, minkä loppuratkaisu varmasti naurattaa lukijaa. Kerron vain sen verran, että kyseessä on koe uuden Galaksin Päämiehen valitsemiseksi. 'Kuunkoi' oli minusta kokoelman paras novelli, sillä sen maailma on outo, lumoava ja värikkyydessään ihastuttava. Ser Thissell lähetetään konsuliksi sulkeutuneeseen Sireneen, missä kaikki ihmiset kulkevat naamioituina koko ikänsä ja viestivät laulamalla ja säestämällä mukanaan olevilla soittimilla. Naamiotkin viestivät asioita muille ihmisille ja oman mutkansa tuo se, etteivät sireneläiset käytä rahaa vaan kunniaa kaupankäynnissään. Pahamaineinen salamurhaaja Haxo Angmark pakenee virkavaltaa Sireneen ja konsuli Thisselin tehtävä on napata tämä elävä tai kuolleena. Alkaa metsästys tässä naamioiden maailmassa. Minä nautin suuresti 'Kuunkoissa' Sirenen erikoislaatuisesta maailmasta ja naamioiden kuvauksista. Toivoisin että Vance kirjoittaisi lisää Sirene-tarinoita ja että niitä suomennettaisiin. Tosin ajatus musisoimalla keskustelusta kauhistuttaa minua, joka opin säällisesti soittamaan nokkahuilua ala-asteella. 'Kaita maa' oli rauhallinen novelli oudosta liskoihmisten kansasta, joka jakaantuu harjojen mukaan Yksiin, Kaksiin ja Kolmiin. Erikoinen liskoihminen Ern tutkii elinpiiriään ja päätyy lopulta villien yksien ja teokraattisten kaksien kautta Viimeisen Kolmen luokse. 'Kaita maa' oli mukavaa luettavaa, muttei loppujen lopuksi kovinkaan ihmeellinen. Kokoelman niminovelli 'Ihmisen paluu' oli kaikkein lyhin ja minusta tylsin ja epäkiinnostavin. Tarinassa maa on ajautunut epäkausaalisuuden pilveen ja normaalit luonnonlait kumoutuneet ihmiskunnan peukaloitua niitä. Vain epävakaat mielipuolet ja muutama hengissä selvinnyt ihminen asuttavat mielipuoliseksi helvetiksi muuttunutta maailmaa. Kokoelman viimeinen tarina, pienoisromaani 'Viimeinen linna' oli 'Kuunkoin' jälkeen toisiksi parhain tarina kaukaisen tulevaisuuden Maasta, jossa muualta tuodut humanoidi-orjat nousevat kapinaan rappeutuneita ja hienostelevia herrojaan vastaan. Seuraa taistelu ihmiskunnan ja sen aikaansaannosten välillä. 'Viimeisessä linnassa' on koko ajan jotenkin surumielinen muinaisuuden ja unohdettujen aikojen tuntu, kenties siksi että tapahtumapaikkana on maailmanpalon jälkeen toipunut Maa, jossa on vain muutama ylhäisten huvilinna ja kasapäin raunioita. Yhtä aikaa liikutaan keskiajan linnanhovin ja kaukaisen tulevaisuuden teknologian maailmoissa. Vancen kokoelma on mukavaa luettavaa, ja suosittelen sitä varsinkin 'Kuunkoin' ja 'Viimeisen linnan' vuoksi. Itse pidin näistä novelleista, mutta muut novellit laskevat kokoelman tasoa. Arvosana: 8-.
Luin kirjan kolmatta kertaa ja tunnelma on jälleen sama, kirja on täydellinen! Juoni on uskamottoman loistokas ja ensimmäistä kertaa lukiessa juoni on ennalta-arvaamaton. Kolmatta kertaa lukiessa huomasi, kuinka taidokkaasti asiat kiteytyvät toisiinsa. Juuri yksityiskohdat tekevät kirjasta herkullista luettavaa. Huumoria ei puutu Georgen ja Fredin letkautuksista, eikä huispausotteluiden selostuksista. On ihanaa lukea myös kuinka Hermionessa tapahtuu muutos rennommaksi noidaksi. Kirjan kahlaa muutamassa päivässä sen monimuotoisuuden vuoksi. Teos poikkeaa sarjan muista osista sillä, ettei tässä keskitytä Voldemortiin, vaan vaaralliseen Sirius Mustaan. Siinä paras syy siihen miksi Harry Potter ja Azkabanin vanki on niin mahtavaa luettavaa.
Pahan jälkeläinen jatkaa samalla tutulla kaavalla kuin useimmat Redwallin tarut. Swartt Kuusikynsi on häijy vihollinen, joka on saatava kukistettua ja hyvien eläinten on jälleen toimittava. Kirja on mukavaa luettavaa ja juoni on hyvä. Säväyksen tuo se, että vihollisen lapsi asuu Redwallin luostarissa. Pidän sarjasta erityisesti eläin hahmojen takia. Runoja ja lauluja on pitkin kirjaa. Olen aina ihastellut sarjan kirjojen kansia ja tässä se on erityisen upea. Kansi on kaunis kuva Päivänsäten ja Tuulisiiven vankkumattomasta ystävyydestä. Kirjaa luettaessa herahtaa usein vesi kielelle, sillä eläinten leivoksia ja ruokia kuvaillaan paljon. Sarja saa plussaa myös siitä, kun hyville ja tärkeille hahmoille voi myös käydä kalpaten - ei aina vain pahimmalle eläimelle. Jokaiseen kesään kuuluu ehdottomasti lukea ainakin yksi Redwallin taru!
Ozin velho on perinteinen lasten fantasia kirja, jossa on ihmemaa satuolentoineen ja taikaesineineen, sekä hyvät ja pahat hahmot. Kirja on lastenkirja ja juoni kulkee hyvin sutjakkaasti, mutta vanhemmalle lukijallekin Ozin velho on mukavaa kevyttä luettavaa. Hienoinen pettymys oli "mahtavan" Ozin oikea paljastuminen ja kirja saa lukijan välillä huvittumaan värikkäillä hahmoillaan, joista esimerkkejä on Puunhakkaaja Peltinen, lentävät apinat sekä aivoton Variksenpelätti.
Suhtauduin kirjaan varautuvasti, sillä skifi ei kuulostanut houkuttelevalta ja takakannen teksti suorastaan työnsi pois luotansa. Mutta koska kirjoittaja on Stephenie Meyer luin kirjan - ja onneksi luinkin! Kirja on erilainen ja mielenkiintoinen. Hahmot ovat kukin omanlaisiaan ja Meyer on keksinyt loistokkaasti kirjassa olevat hopeiset sielut. Melin ja Vaelin ystävyys ja keskustelut ovat ihanaa luettavaa. Kirjan lukeminen oli jännittävää, sillä en saanut päähäni miten tarina voisi päättyä. Olisi hienoa, jos jatko-osa tulisi, sillä lopun kohdalta se on mahdollista. Meyer saa Vieraalla lukijan myös miettimään erilaisia kysymyksiä ihmisten väkivaltaisuudesta ja käyttäytymisestä. Kirja ei ole huonoa ajanvietettä millään sivulla ja suosittelen sitä iloisesti jokaiselle. Vieras on täydellinen, Meyer onnistui taas - tahtoo lisää!
Kolmas osa yllätti erilaisuudellaan. Kirja oli paksu, tapahtumia riitti vaikka kahden kirjan tarpeiksi. Osa hahmoista koki muutoksia, jopa ääripäähän asti. Yllättävät tapahtumat pitivät varpaillaan loppuun asti, ja loppu jäi hyvin aukinaiseksi. Kolmannessa osassa sarja saa jopa Pyhätön vanhanaikaisten parannusrituaalien takia ilmaan yllättävän yliluonnollisen vaikutelman. Sarjan taso on parantunut huimasti ensimmäisestä osasta. Jäämme innolla odottamaan neljättä osaa.
Tämä on juuri tavanomainen Dahl-kirja. Erikoiset henkilöt ja erikoiset, suorastaan taianomaiset tapahtumat. 3 tähteä, koska isoäiti ja kerrassaan nerokas ihmelääke olivat aivan loistavia. Miinuspisteitä ropstahti, koska juoni ei ollut järin kummoinen. Tapahtumat kyllä olivat, mutta tässä kirjassa Dahl ei aivan yltänyt siihen nerokkuuteen, mitä hänen kirjoissaan yleensä on.
Uusin Drizzt Do'Urdenin seikkailuista kertova kirja on tyyliltään sitä perus-Salvatorea, minkä kaikki fanit jo tuntevatkin. Hieman juonesta... Merirosvot ja Luskanin ylimykset juonittelevat sekavia(tai siltä aluksi ainakin tuntuu) ja onhan kirjassa mukana tietysti muutama suurempi taistelu pienempiä unohtamatta. Kaiken takana on juonitteleva epäkuollut velho ja mukavan sotkuinen vyyhti salaliittoja. Hienoa ovat edelleenkin Drizztin vahvan filosofiset itsepohdiskelut sun muut, joilta emme tule onneksi välttymään yhdessäkään Salvatoren Drizzt-aiheisessa kirjassa. Joita on toivottavasti luvassa useampiakin, sillä herran taito kirjoittaa jännittäviä ja mielenkiinnon ylläpitäviä tarinoita ei ole hiipunut laisinkaan vuosien varrella!
Vihdoinkin Jalava julkaisee (pitkästä aikaa) kunnon Lovecraft-novellikokoelman! Onneksi saamme nauttia vielä kahdesta muusta samanlaisesta lukuelämyksestä tulevien vuosien varrella. Tähän kokoelmaan on poimittu melko tunnettuja ja kuuluisia novelleja, hyvin keskeisiä koko Cthulhu-myytissä. Kokoelman parhaimmistoa edustavat varmastikin henkeäsalpaavan jännittävä ja selkäpiitä karmiva Varjo Innsmouthin yllä ja klassikko Kuiskaus pimeässä. Tai no, eivätköhän nämä kaikki novellit ala jo lähennellä klassikon arvosanoja. Hautaholvissa on melko perinteistä kauhua, joka eroaa ehkä hieman Lovecraftin normaalista tuotannosta, mutta kerrassaan mainio novelli siltikin. Kirjaa suosittelen lämpimästi kauhua ja ahdistusta kaipaaville, sekä erityisesti heikkohermoisille;)...
Todella mielenkiintoista löytää tämäkin kirja täältä Risingshadowista! En ehkä itse olisi heti luokitellut fantasiaan, mutta kyllä siitä joitain vaikutteita löytyy, kuten nyt vaikkapa tämä mystinen lammas. Kirjastossakin mokomat kirjaston tädit ovat pistäneet Suuren lammasseikkailun kertomakirjallisuuden puolelle... Mutta asiaan. Juoni tässä kirjassa on kerrassaan mukaansa tempaava(välillä tosin hieman hämmentävä, mutta siitä vain plussaa;D), mikä ei sinäänsä ole kovin yllättävää, ovathan japanilaiset kertojat jo kautta aikojen osanneet kirjoittaa hyviä tarinoita. Murakamin kieli on mukavaa ja jännittävää ja loppuratkaisu... on yllättävä. Kuten kirjoissa ylennsä pitää ollakin, jotta ne täyttäisivät hyvien kirjojen kriteerit.
Kun tartuin Kryptaan, minulla ei ollut juuri mitään ennakko-odotuksia; tiesin vain sen sijoittuvan 1800-luvulle. Osa juonenkäänteistä yllätti, mutta osan pystyin hyvin arvaamaan etukäteen. Kaksi tarinaa kulkevat hyvin yhdessä, 1800-luvun loppu ja nykyaika. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, kuinka ne alkavat liittyä yhä enemmän ja enemmän toisiinsa vaikka aluksi kaikki tuntuu hyvin irralliselta. Alkupuoli kirjasta on hieman tarinan venyttämistä ja lähes puoli kirjaa ehtii mennä ennen kun tarina pääsee vauhtiin ja varsinaiseen ytimeensä. Muutamat yliluonnolliset tapahtuman muuttavat kokonaan käsitystä tarinasta, joka ilman niitä tuntuu historialliselta romaanilta, mutta linkittyy näiden ansiosta fantasiaan. Minun lukukokemustani yliluonnollisuus tässä yhteydessä kyllä hieman häiritsi. Kiinnostusta pitävät yllä esimerkiksi tarot-korttipakka joka yhdistää molempia kertomuksia. Kirjan sisäkansista löytyvät kuvat piristävät ja erottavat kirjan muista. Tätä varten tehty vaivannäkö myös hieman yllättää: vartavasten sävelletty kappale sekä kirjaa varten suunniteltu Bousquetin/Vernierin tarot-pakka. Alusta löytyvän kartan olisi voinut toteuttaa selkeämminkin. Kokonaisuudessaan tämä oli mielenkiintoinen romaani enkä olisi aina malttanut lopettaa lukemista kesken, sen verran tunnelma toisinaan tiivistyi. Arvosanaksi annoin tälle neljä tähteä.
Miekka ja auringonlasku on historiallinen romaani ja kuningas Arthurin legendan realistinen uudelleentulkinta. 400-luvun lopun kelttiläistä Britanniaa uhkaavat meren takaa tulevat saksit ja muut valloittajakansat. Länsi-Rooman valtakunta on jo lakannut olemasta, joten apua ei ole saatavilla muualta. Tarina on kerrottu minä-muodossa kelttiläis-roomalaisen sotapäällikkö Artosin (eli Arthurin) näkökulmasta. Kirja oli minusta hyvä, parempi kuin odotin. Ajankuva oli onnistunut, ja sotiminen esitettiin uskottavasti, erityisesti taisteluissa käytetyt taktiikat. Mukana oli monta suurta yhteenottoa. Teos ei ollut varsinaisesti raadollinen, mutta ikäviäkin asioita kuvattiin. Kirjan tarina oli erittäin traaginen, mikä ei ole yllätys Arthur-myytin tunteville. Kerronta oli normaalia rikkaampaa ja tunnelma monessa kohtauksessa vahva, mutta kirjan tuntui vähän vanhahtavalta. Tämä saattoi kyllä johtua käännöksestä. Miekka ja auringonlasku on jäänyt melko tuntemattomaksi, minä soisin sille laajemman huomion. Romaania voi suositella ainakin Bernard Cornwellin Talvikuninkaasta pitäneille.
Oikeusjuttu yllätti minut iloisesti: vaikka se onkin taattua Kafka-tyyliä – ahdistavaa jaarittelua, jossa lähes huomaamattomat mutta kalvavat pikku yksityiskohdat tekevät harmaatakin harmaammasta arjesta painajaista surrealismia – se ei ollut tippaakaan niin pitkäveteinen kuin esimerkiksi Linna. Itse asiassa tunnelma tiheni loppua kohti miltei jännittäväksi. Tarkoituksellisen epätyydyttävä ja raskaasti luettava teos, jonka ansioita on teeman ja tunnelman osalta kuitenkin mahdoton kiistää. Suosittelisin ensimmäiseksi kafkaksi.
Ihailen Robert Irwinin tapaa kirjoittaa ja luoda tarinoitaan eläväksi. Tapahtumien ja henkilöiden yllä leijuu salakavala mystisyys. Erityisesti Tuhannen ja yhden yön painajaisessa Irwinin tyyli ja teemat nousee hyvin esille. Kaikesta näkee, että hän tietää, mistä kirjoittaa. Itämainen satu ja todellisuus kietoutuvat kiehtovasti toisiinsa ja tarina etenee abstraktissa ympäristössä unen ja valveen maailmassa kauhun, huumorin ja seksuaalisuuden teemoissa. Suosittelen Tuhannen ja yhden yön painajaista absurdismin, maagisten tunnelmien ja itämaisen kulttuurin ystäville. Luin tämän yhdeltä istumalta.
Paras positiivinen yllätys tässä kirjassa oli se, että Davidin sijaan tapahtumia näytettiin seuraavaksi Christopherin silmin. Pelkäsin ensimmäisen kirjan jälkeen, että tästä tulee tavallinen pääosa sankari-vähäisemmät henkilöt -asetelma. Christopher oli hauskempi kertoja kuin David. Hän ei halua leikkiä sankaria kuten jälkimmäinen, ja hänellä tosiaan oli hauskoja vitsejä ja näkökulmia asioihin. Nuorten perus-höttö-fantasiasarja tämäkin on, eikä sitä voi suositella kaikille, mutta itse olen vielä "siinä iässä" että tykkäsin. Ensimmäinen kirja oli pettymys, mutta Christopher sai tämän kirjan - ja sarjan - paljon luettavammaksi! Jatkan lukukokemustani vähin äänin...
Avaruusoopperaksi laskettava Kunnian sirpaleita on onnistunut scifikirja. Se avaa Vorkosigan-sarjan, mutta toimii hyvin yksittäisenä romaanina. Teoksen juoni etenee rivakasti, hahmot ovat hyvin kuvattuja ja tarinassa riittää jännitystä. Barrajar-planeetan kiehtova yhteiskunta on yksi kirjan parhaista asioista. Kunnian sirpaleita voi kehua myös helppolukuisuudesta. Viihdettähän tämä on, mutta mainiosti kirjoitettua. Ymmärrän hyvin, miksi Bujoldilla on niin paljon faneja. Olisi pitänyt tutustua kirjailijaan jo aiemmin...
'Katmandun Kobrakuningas' jatkaa syvenevää ja synkkenevää linjaa 'Lampun lapsissa'. Intialainen käärmekultti on herännyt taas henkiin ja hamuaa dzinnien viisaudenhampaita saadakseen alistettua nämä valtaansa. Kuka on tämän takana ja miksi hän jahtaa Dybbukin varastamaa varsin arvotonta maalausta Britannian aikaisesta Intiasta? Dybbuk pyytää Johnin ja Philippan apuun, jotka kyseenalaisen enkelin avulla livahtavat äitinsä vartioivien silmien alta. Tuttuun tapaan alkaa huima seikkailu pitkin planeettaa, New Yorkista Lontooseen ja edelleen Nepalin kautta Intiaan. Tällä kertaa lapset seikkailevat jo omillaan, kun eno Nimrod ja herra Rakshahas ovat kadonneet. Mukana kulkee tuttu brittiläinen hovimestari Vaikero. Tunnelma synkkeni tässä kirjassa, seikkailut eivät enää ole niin helppoja tai hyvän voitto niin selvä. Kaksoset tietysti selviävät, mutta joutuvat maksamaan tottelemattomuudestaan. John ja Philippa ovat nyt taas yhtä ärsyttävän persoonattomia, 'Babylonin Sinisessä Dzinnissä' heille sentään kasvoi enemmän persoonallisuutta, varsinkin Philippalle. Nyt ilmeisesti heidän yhdessä olonsa uhkaa lätistää heidän persoonansa tyhjiksi. Dybbukin henkilö syvenee ja hänen henkilökohtainen tragediansa tuo uusia syvyyksiä tarinaan. Kerr irvailee hauskasti Intian stereotypioille, turisteille jotka etsivät henkistä valaistumista, huijari-guruille ja puhelinneuvontapalveluille, jotka eivät koskaan toimi. 'Katmandun Kobrakuningas' on mukavaa ajanviete lukemista, ei huonoa, mutta ei minusta mitenkään erikoisen mestarillistakaan. Nopealukuinen kirja, joka jättää mukavan mielen. Suosittelen kuitenkin lukemaan 'Lampun lapsien' aiemmat osat ensin, jotta kaikki aspektit avautuisivat. Arvosana: 7+.
Pidän koko sarjasta paljon, mutta täytyy sanoa tämän olevan sarjan kirjoista paras. Eddingsin tapa luoda hahmoja on loistava, se miten hän kehittää jokaiselle hahmolleen täysin oman luonteen, persoonallisuuden tuo kirjalle niin upeaa hohtoa ettei lukemisesta tule tylsää. Tässä kirjassa juoni pysyy mukaansa tempaisevana ja jännittävänä. Kirja on mielestäni hyvä lopetus Belgarionin tarulle, kaikki palaset loksahtavat hienosti paikoilleen ja epäselvät asiat ratkeavat. Hieman pisteitä pudottaa kuitenkin osittain kirjassa esiintuleva tylsyys sekä vanhan toisto. Kuitenkin kaiken kaikkiaan, hyvä kirja, loistava kirjailija. :)
'Kivi' jatkaa tuttua Septimus Heap-seikkailujen putkea, tosin 'Kivi' on pikemminkin kahden kirjan välinäytös, jossa 'Peili'ssä menneisyyteen jääneet Nicko ja Snorri pelastetaan ja samalla lukijalle esitelleen Velhotornin ja Linnan menneisyyden mysteerejä ja jätetään useita avonaisia kysymyksiä auki, odottamaan mitä ilmeisimmin seuraavaa osaa. Vanha tuttu DomDaniel vilahtaa nopeasti viimeisen kerran, kuolemassa nyt lopullisesti, sillä Sage ilmiselvästi raivaa tilaa uudelle arkkipahalle, Tertius Fumelle. Olen iloinen että myös Marcellus Pye tuntuu vakiintuvan 'Kivessä' osaksi henkilökaartia. 'Kivessä' Septimus Heap, Jenna ja Beetle matkustavat kauas pohjoiseen Foryxien taloon, missä aikakaudet kohtaavat ja siirtyminen ajasta toiseen on mahdollista. Mutta Septimusta uhkaa myös kostonhaluinen ja typerä Merrin Meredith, entinen Septimus Heap, joka pimeän magian ja Tertius Fumen avulla pyrkii tuhoamaan Septimuksen. Ongelmia aiheuttaa myös Merrinin luikertelu Manuskriptorion Ylikirjurin Jillie Djinnin suosioon. Tertius Fume onnistuu järjestämään Septimuksen Vaellukselle, pimeälle matkalle jolta yksikään oppilas ei ole vielä palannut. 'Kivi' on taattua Septimus Heap-tasoa, hulvaton seikkailu, jossa on vilisemällä outoja ja värikkäitä henkilöitä, pientä syvällisyyttä, mysteerejä ja magiaa. Tarinassa jää paljon harmillisesti auki, mutta jään odottamaan kiinnostuneena seuraava Septimus Heap-kirjaa, jossa toivottavasti Sage paljastaa Jennan avaimen, Foryxien Talon Valvojan ja Hotep-Ran välisen yhteyden. Suosittelen 'Kiveä' kaikille aiemmat Septimus Heap-kirjat lukeneille, sillä muuten puolet kirjasta menee sivu suun. Hauska, piristävä ja värikäs kirja, jota lukiessa ei tosiaankaan tylsisty! Arvosana: 8+.
Ensimmäisellä lukukerralla tyrmäsin tämän kirjan täysin, mutta toinen kerta toden sanoi. Kun jaksoin keskittyä Nimettyihin, huomasin että se onkin aika hyvä kirja. En pystynyt laskemaan sitä kädestäni ja koko ajan piti olla sitä lukemassa. Juoni on aika erikoinen ja siinä jotain samankaltaista kuin Curleyn Muinaisessa taiassa: aikamatkailu, yliluonnolliset voimat ja historia. En voi väittää historiaa lempikouluaineekseni, mutta kirjassa historiasta on onnistuttu tekemään mielenkiintoista ja historiallisista henkilöistä melkeinpä haluaa etsiä lisätietoa. Juonesta pystyi itse jo päättelemään jotain asioita, mutta hyvän juonen tavoin se jätti pohdittavaa jatko-osille. Henkilöhahmoista erityisesti Arkarian herätti mielenkiintoni. Ketään henkilöhahmoista ei jätetä tylysti sivuun ja kaikki, jopa sivuhahmotkin ovat melko isossa roolissa. Miinuksena Mattin hahmo, joka vaikutti hiukan kliseiseltä ylisuojelevan, valvovan isoveljen roolissa. Toisen pienemmän miinuksen saa kerronta, joka etenee alussa melko nopeasti, lähes hengästyttävällä vauhdilla. Arvosana: 9+
Minua ei Jumala tässä kirjassa haitannut yhtään, vaan enemmänkin se, että kirja on suunnattu varhais-nuorisolle. En myöskään pitänyt kirjoitus tavasta. Tästä kirjasta jäi puuttumaan hyvä kuvailu, elävä teksti ja se jokin mystinen kauneus. petyin, koska odotin seikkailukirjaa Lentävästä Hollantilaisesta. oli se alusta sitä ja alku, antoi odottaa paljon enemmän. Uskon että kohde ryhmälleen kirja toimii oikein hyvin, mutta minua kirja ei liikuta juurikaan. Jumalasta puhutaan kyllä joo ihan jonkin verran, mutta kristilliseksi kirjaksi en tätä lue. Jos et säikähdä sanaa - Jumala, ja olet varhaisnuorisoa, suosittelen lukemaan, mutta jos olet joku amiksessa opiskeleva hemmetin hippi joka kahlaa läpi kaikki mahdolliset seikkailu ja fantasiakirjat, niin tämä ei ole sinun juttusi.
Kirjan juoni vaikuttaa alussa tavalliselta, melkeimpä tylsältä. On poika joka on rikollinen, hän jää kiinni, hän kohtaa outoja tapahtumia, parantaa tapansa ja pelastaa maailman. Silti kirjailijan tyyli pakottaa jatkamaan lukemista. Otettuani kirjan käteen en millän olisi malttanut laskea sitä! Klassisesta juonesta huolimatta pidin kirjasta ja samaistuin Mattin hahmoon vaikken ole nuorisosrikollinen, enkä edes 14-vuotias poika. Suosittelen Horowitzin kirjoja kaikille jotka arvostavat hyviä lukukokemuksia.