Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Aloitin lukemisen täysin välinpitämättömänä; leffa on nähty, kirjoista kuullut pelkkää hyvää. Kirjan sain 500 sivusta huolimatta luettua alle kahdessa päivässä, osaksi siksi että kirja kiinnosti paljon, osaksi koska kirjan kieli oli yllättävän helppolukuista. Kirjassa vallitsi hyvä ilmapiiri. Yksi harvoista ärsytyksen kohteista oli Edwardin jatkuvat mielialamuutokset, joista sai lukea joka toisessa lauseessa. Ja vielä kaikki ne samat kuvaukset, kaikki samat sanat ja termit joita kirjailija näissä kohdissa käytti; Ensin Edward hymyili, sitten kuulosti purevan ivalliselta, sitten hän rähjäsi, yhtäkkiä nauroikin raikuvasti, ja lopulta kiristeli leukaperiään. Ja heti perään sama rumba. Rasittavaa lukea, muttei sentään täysin pilannut kirjan tunnelmaa. Erittäin hyvä puoli oli se, että kuvittelin - rakkaustarinaksi kun luokittelevat - tämän(kin) olevan ylenpalttista lässynlässyä - onnekseni olin totisesti väärässä. Kirja oli täysin erilainen, omaa luokkaansa. Siinä oli haikeita kohtauksia Edwardin ja Bellan välillä. Yksi suosikeistani on, kun Edward viettää koko yön Bellan kanssa (pokkariversiossaa s. 304 ->). Silloin he todella opettelevat tuntemaan toisiaan, kokeilivat uusia asioita. Koko kohtaus oli herkkä. Nyt, luettuani kirjan ja katsellessani sen kantta, mietin, että omassa luokassaan kirja on hurmaava teos, mutta - vedoten neljään tähteen viidestä - muitakin vähintään yhtä hyviä löytyy.

'Carpe Jugulum' jatkaa Lancren kuningaskunnan ja noitien tarinaa. Uutena puolena nyt noitakolmikko on täydentynyt taas kolmeksi, Magratin ollessa kuningatar, kun Agnes on ryhtynyt noidaksi. Agnes on tuttu aiemmasta 'Naamiohuvit' kirjasta. De Harracka-vampyyrit tulevat Lancreen kuningas Verencen kutsuttua heidät typeryyksissään ja kaappaavat vallan. Lisäksi Muori Säävirkku joutuu vampyyrien tulilinjalle ja todelliseen henkien mittelöön kreivi de Harrackan kanssa. Vampyyrien mukana kulkee uskollinen frankenstein-palvelija Igor, joka kaipailee Vanhaa Kreiviä takaisin. 'Carpe Jugulum' on aiempia noitakirjoja synkempi, tosin nyt liikutaankiin pimeyden puolella vampyyrien parissa ja Oinasvuorten takaisessa Überwaldissa. Pratchett irvailee kirjassaan vampyyrin stereotypialle sekä monille muillekin kauhukirjallisuuden kliseelle. Samalla kirjassa käsitellään syvällisempiä asioita, kuten itsensä tuntemista ja kohtaamista sekä valtaa ja vallanjanoa. Hauskaa oli Agneksen alter ego Perdita ja Vapaiden Pikkumiesten, Nac Mac Feeglen esiintyminen 'Carpe Jugulumissa'. 'Carpe Jugulum' on taattua Pratchettia, tosin huumori on ehkä jäänyt hiukan sivummalle, mutta kirja on silti hauska ja oivaltava sekä satiirinen. Suosittelen 'Carpe Jugulum'ia jokaiselle Pratchettin ystävälle. Tosin aiempien noitakirjojen ja varsinkin 'Naamiohuvien' lukemisesta saattaa olla hyötyä kaikkien tarinan aspektien ymmärtämiseen.

Sleatorin kirjojen ideat ovat yleensä mielenkiintoisia eikä Aika-avain ole poikkeus säännöstä. Se ei kuitenkaan ole yhtä näppärä kuin esimerkiksi Sokkeloportaikko tai Avaruuspeli. Kirja kikkailee aikamatkailun mahdollisuuksilla ja myös yhteiskunnan negatiivisella kehityksellä, mikä tuntuu olevan yksi Sleatorin tavaramerkkejä. Päähenkilö on aavistuksen liian puhtoinen ollakseen kovin samaistuttava tai kiinnostava, mutta on hänelläkin hetkensä. Paradokseja kirjassa ei juuri kaihdeta ja nuori lukija saattaakin niistä hämmentyä. Lisäksi lopun hienoinen sokerisuus ja päähenkilön muiden perheenjäsenten korostettu ilkeys pistivät lukiessa vähän silmään. Sleatorin ihmiskuvaus on usein vähän turhan tyypittelevää, mutta tässä puute korostuu. Siitä huolimatta väittäisin, että teos on mukavaa välipalalukemista myös vanhemmille lukijoille, ja erityisesti nuorille, vasta scifiin ja aikamatkailuun tutustuville, se on varmasti nautittava lukukokemus.

Kahden negatiivisen arvostelun vuoksi päätin itsekin näpytellä tähän jotakin. [i]Sokkeloportaikko[/i] on aivan omanlaisensa nuortenkirja - jopa sen verran kammottava ja eksentrinen, että aikuinen saattaa saada siitä nuorta enemmän irti. Se jakaa mielipiteitä. Kirjan henkilöhahmot ovat kaikki yksilöitä, aina hiljaisesta Peteristä muita manipuloivaan Lolaan. Keskeisenä teemana toimii kamppailu inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden välillä, ja koska kirja on lähestymistavaltaan hyvin julma, se ei herätä välttämättä kovinkaan positiivia tunteita. Taustalle rakennettu dystopia yhteiskunnasta on kerrassaan nerokas, mutta koska se tuodaan ilmi lähinnä muistoissa ja henkilöhahmojen kertomuksissa, koko kummallisen vääristynyt yhteiskuntarakenne jää helposti huomaamatta. Sokkeloportaikka on enemmän kuin miltä se aluksi näyttää. Vaikka kirjan hyvän ja pahan välinen kamppailu on mustavalkoinen, se ei kuitenkaan toteudu aivan sillä tavoin kuin lukija olettaa. Joissain kohdin juonessa sorrutaan kliseisiin. Toisaalta, kun viisikko jakautuu kahteen leiriin, lopputulos ei ole itsestäänselvä - ainakaan minä en osannut heti päätellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu. Sokkeloportaikon idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja viimeinen lause on kieltämättä hirvittävä. Kirja ei kuitenkaan ole lattea tai pyöri pelkästään miljöönsä voimin - sen pinnan alla kytee paljon enemmän.

'Mystinen valtakunta' oli Pronssikronikat trilogian päätösosa ja saman tasoinen kahden aiemman kirjan kanssa. Jostain syystä en saanut tarinasta otetta, enkä myöskään tämän viimeisen osan jälkeen vieläkään oikein ymmärrä, mitä tarinassa tarkalleen ottaen tapahtui. Jotenkin oudosti otteeni tarinasta lipsui välistä koko ajan ja putoilin kärryiltä. Outo sillisalaatti, jonka loputtua en tullut hullua hurskaammaksi. Hickmanien Pronssikronikat-trilogia ei vetänyt missäänm vaiheessa vertoja Hickmanin ja Weisin yhteistyön helmille kuten Dragonlancen teoksille. Viimeinen osa oli pettymys, sillä se tuntui sekoittavan käsitystäni ja olettamuksiani tarinasta vielä enemmän. Suosittelen 'Mystistä valtakuntaa' sille, joka on lukenut aiemmat osat ja haluaa tietää tarinan lopun. Muuten koko trilogia ei ollut minusta kovin kaksinenkaan.

Hyvä? Loistava? Erinomainen? Fantastinen? Jumalainen? Vaikea keksiä riittävän ylistävää adjektiivia tälle kirjalle. Miekkamyrsky on allekirjoittaneen fantasiasivistyksessä täydellisyyttä hipova mestariteos, jonka veroista sepitettä tuskin kävelee ihan heti vastaan. Juoni eeposteluineen ja dialogeineen ei anna lukijalle hetken rauhaa, vaan mahtavaa tekstiä puskee päälle jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoisia hahmoja astuu kuvaan (Mance Rayder ja Oberyn Martell noin esimerkeiksi) ja erityisesti Jaime Lannisteriin saadaan puhallettua roppakaupalla luonnetta. Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen ilkeästä 'kuninkaansurmaajasta' kasvaa kolmososassa ihka oikea (ja traaginenki) ihminen. Myös Jon Nietos alkaa saada särmikkyyttä aluksi jopa kliseiseltä vaikuttaneen äpäryytensä seuraksi. Oman osansa muodostaa sitten kirjan 'filosofisuus'. Martin suoltaa niin terävää ajattelua, että paikoin tekee ihan kipeää, varsinkin kun jo itsessään tarkkasilmäiset ideat puetaan uskomattomaan tyylikkääseen kieliasuun.

Minä sitten kerta kaikkiaan pidän tästä kirjasta. Paljon, paljon, paljon. ^^ Kirjan aihe on omaperäinen, juoni samoin. Tapahtumat yllättävät, säilyttäen silti tasapainon maagisten tapahtumien ja realistisen kuvauksen välillä. Nykypäivään sijoittuvalla fantasiatarinalla on aina olemassa se heikkous, että kirjailija sortuu joko liialliseen fantasiointiin, tapahtumista tulee liian yliluonnollisia ja se tasapainoksi tavoiteltu realismi talloutuu korkeafantasiaa muistuttavien elementtijärkäleiden alle. Niin ei kuitenkaan ole tässä, mikä on loistava asia. Syy-seuraus -suhteet ovat myös kohdallaan. Kirja onnistuu sisällyttämään kaikenmoisia selviä fantasiaelementtejä - selvimpänä ehkä aikamatka keskiajalle - hylkäämättä silti realismin tunnetta. (Curleyn toisessa suomennetussa kirjasarjassa, Aikavartio-trilogiassa tätä samaa on tavoiteltu - menestyksekkäästi siinäkin - mutta ei kuitenkaan läheskään niin hyvin kuin tässä. Hahmoista. Kate on söpö, älykäs, yli-innokas... ja noita. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi noita ja ylpeä siitä. Se heijastuu hänen kertojaosuuksissaan, ja samoin lukijalle ilmaistaan hyvin hänen turhautumisensa Jarrodiin pojan epäuskoisuuden ja jääräpäisyyden edessä. Jarrodhan on se tarinan miespäähenkilö, hyvännäköinen - luonnollisesti - koulun uusi poika. Tosin hieman erilainen kuin muut, minkä Kate saa pian huomata. Jarrodin itsepäisyys alkoi ärsyttää minuakin, tosin se oli kuvattu sen verran vakuuttavasti että onnistuin tukahduttamaan haluni hakata kirjaa nyrkillä. :p Keskiajan tapahtumat olivat mielenkiintoisia, ja koko kertomus siitä, pystyykö Jarrod kantamaan vastuunsa ja astumaan tuntemattomaan saa arvaamattomia käänteitä. Takakannen teksti on toisaalta hyvä paljastaessaan niin vähän, mutta sen sanon että koko keskiaikajakso on huimasti mielenkiintoisempi kuin aluksi luulin. Ylensä en pidä aikamatkailukirjoista, mutta tämä oli kyllä loistava. Ylimääräiset plussapointsit vielä romanttisesta sävystä, se on selvääkin selvempi mitä pidemmälle edetään. Se on kuitenkin tavallaan toissijainen, ja kaiken lisäksi hyvin, hyvin söpösti kuvattu. n__n Minulla on tämä itselläni, enkä epäröinyt ollenkaan satsatessani hieman saadakseni tämän omaan hyllyyni käden ulottuville milloin ikinä haluan. On sitä tullut luettua uudelleenkin. Lukekaa, suosittelen. Jos ette pitäneet, olen kiinnostunut kuulemaan, miksi. ^^

Nuorempana löysin jostain vanhasta laatikosta kasan Yöjuttu-lehtiä ja otin ne luettavakseni, sillä ne vaikuttivat ensisilmäilyjen perusteella hyvin mielenkiintoisilta. Aloin lukea niitä ja pian olin jäänyt totaalisesti koukkuun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin seikkailuihin. Kun lehdet loppuivat, pakotin vanhempani lukuisille divarikäynneille. Jason Dark on luonut maailman, josta löytyy demoneja, vampyyreja, ihmissusia, noitia ja muita hirvityksiä joka lähtöön. Mustaveristen olentojen rajattomuus alkaa nykyään hieman kyllästyttää, sillä toivoisin tarinoihin jotakin rajallisuutta ja selkeyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että Yöjuttu-lehdet ovat ilmestyneet aikoinaan kerran kuukaudessa monen vuoden ajan, joten teeman on ollut pakko olla rajaamaton, koska muuten ideat olisivat loppuneet melko nopeasti. Se on plussaa, että Sinclairilla on päävihollisia, joiden kukistaminen on vaikeaa ja jotka esiintyvät monta kertaa aaveidenmetsästäjän vaivoina. Se luo tarinoihin yhteenkuuluvuutta ja järkeä. Nuoremmalla iällä tekstejä ei lue niin kriittisesti, joten ehkä peruskoulua käyvät saavat eniten irti näistä lehdistä.

Huolimatta siitä, etten pitänyt elokuvasta enkä innostunut kirjan lukijoiden luomasta hälystä, jossa mielipide oli joko ”Edward Cullen on ihana” tai ”Edward Cullen hehkuttajineen ja ihkuttajineen ovat ärsyttäviä”, luin kirjan ja pyrin samalla olemaan mahdollisimman ennakkoluuloton, vaikka kirjasta kuten elokuvastakin kuuli paljon mielipiteitä laidasta laitaan. Mutta eikö itse asiassa hyvä kirja ole sellainen, joka herättää tunteita? Sitä tämä kirja on ehdottomasti tehnyt, herättänyt kaikissa ihmisissä erilaisia tunteita ja sillä tavalla vaikuttanut lukijoihinsa. Tosin, kirjan lukijoiden välille selvästi kehkeytynyt kiista siitä, onko Edward Cullen ihana vai ei, ei ainakaan ole mikään houkutin uusille lukijoille. En nostanut odotuksiani varmuuden vuoksi kovin korkealle tästä kirjasta ja sainkin huomata lukukokemuksen olleen oikein viihdyttävä ja mukava. Mielelläni tartun jatko-osiin, kunhan vain saan ne käsiini, sillä kirja kyllä ansaitsee kehuja, vaikka tiukka kritiikki onkin aina välttämätöntä ja hyödyllistä. Jos haluaa lukea romantiikkaa ja vampyyrikirjallisuutta, tässä olisi siitä malliesimerkki. Bellan ja Edwardin romanttisten hetkien kuvailu oli todenmukaista ja tunnepitoista, joka kyllä vaikutti minuun erittäin positiivisesti. Bellaan oli myös hyvin helppo samaistua ja olenkin kuullut sellaisia tulkintoja kirjasta, että lukijan on tarkoitus samaistua Bellaan (ensisijaisesti tytöille tarkoitettu kirja), jolloin Edward on sitten se unelmien poikaystävä. Ihan osuva tulkinta, mutta eiköhän kaikissa kirjoissa lukija yritä eläytyä ja samaistua päähenkilöön? Ei kyseisen tulkinnan tarvitse olla välttämättä negatiivinen, sillä kaava kyllä toimii erittäin hyvin, kuten internetissä saa kummasti huomata. Pieni jännitys kirjan loppupuolella on hyvä loppuhuipennus kirjalle. Liikaa jännitystä tai toimintaa ei mielestäni saa romantiikkakirjassa olla, vaikken tätä tyylilajia paljon luekaan ehkä juuri äskeisen huomautukseni takia. Toimettomuudesta huolimatta lukija saa tarpeeksi pohdiskeltavaa Edwardin ja Bellan suhteen kehittymisestä, jolloin liika toiminnan ahtaminen tekstin sekaan olisi vain rasittavaa. Tai kuka tietää, ehkä se voisi toimiakin, mutta itse olen saanut kirjasta sen kuvan, että sen tuleekin olla herkkä ja tunnepitoinen.

Molemmat kertomukset onnistuivat tekemään minuun suuren vaikutuksen ja saivat jo alkusivuilta kannatukseni puolelleen, sillä ne ovat kovin kiehtovia ja jokin niissä osui täydellisesti nappiin omien mieltymysteni kanssa. Henkilöt vaikuttavat hyvin eläväisiltä ja päähenkilöjen puolelle on helppo asettua tarinoissa, joita pikemminkin loppupeleissä enemmän ahmii kuin lukee. Raivo on omalaatuinen, ehkä hieman omituinenkin tarina, mutta juuri se saa lukijan kiinnostuksen heräämään ja halun selvittää, mikä tämä päähenkilö oikein on miehiään. Välistä päähenkilön persoonalliset edesottamukset alkoivat jotenkin kummasti naurattaa ja hänen mielenterveytensä heittäminen on erittäin viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilöön on pakko suhtautua empaattisesti hetkinä, jolloin jotakin tapahtuu hänen etujensa vastaisesti, sillä tekosistaan huolimatta poika on loppujen lopuksi hyvinkin sympaattiselta vaikuttava nuori, jonka ongelmiin on helppo eläytyä. Pitkään marssiin on suhtauduttava vakavammin kuin Raivoon, sillä se ei ole yhtä viihteellinen, vaan todellakin pistää miettimään enemmän asioita ja on kingimäisempi. Kirjaa lukiessani mietin jossakin vaiheessa, minkä takia sata nuorta lähtee pitkään marssiin mukaan, sillä he tietävät varsin hyvin, että hännystelijät ammutaan tunteetta. Seikka ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani, sillä kertomus siemaisi mukaansa varsin nopeasti ja häivytti taitavasti ”puuttuvien palojen” pohtimisen. Tulin lopulta siihen tulokseen, ettei teoksen edes tarvitse tuoda julki kaikkia niitä kohtia, joihin lukija tahtoisi vastauksen, sillä se toimii juuri tällaisena. Lopetus on jälleen kerran kingimäiseen tyyliin niin avoin ja mieleenpainuva, että King varmasti tahallaan tahtoo kiusata lukijaa ja onnistuukin siinä jälleen kadehdittavan hyvin.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle niin nopeasti, ettei melkein perässä ehdi pysytellä Kingin normaaliin kirjoitustapaan tottuneena, jossa toiminta ei ehkä koskaan ennen ole alkanut näin äkkiä. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä negatiivinen huomautus, vaan nimenomaan tartuttaa lukijaan parantumattoman lukuvimman heti paikalla (mikäli sen itse mieltää negatiiviseksi tai ongelmalliseksi, se on todellakin sitten oma ongelma). Uskallan jopa väittää, että jos Kingin kirjat ovat mieluisia, tämä teos ei missään nimessä voi olla pettymys. Kuulolla on hyvin vaikuttava ja koskettavakin kirja, jota ei unohda, sillä siitä lopetus pitää tarkasti huolen. Muuta en sano, vaan suosittelen lukemaan ja mainostan: tämä on taattua Stephen Kingin laatua. ”Stephen Kingillä ei ole matkapuhelinta.” Karmivaa...

Ilmeisesti odotin kirjalta jotain muuta, koska en saanut siitä paljoakaan irti. Jollakin tavoin kerronta välillä kiristeli hermoja tai sai pintaan muuten vain sellaisen väkinäisen olon, joka pisti ajattelemaan, miksi ylipäätään luin koko teosta. Pari kohtaa ja ennen kaikkea loppu toimivat erittäin hyvin ja olivat vaikuttavaa luettavaa, mutta ne eivät korvanneet sitä, että kirjaa joutui lukemaan suurimmaksi osaksi fiiliksellä "kunpa tämä jo loppuisi". Kokonaisuudessaan kirjan ajatus oli toki vaikuttava ja mielenkiintoinen, nimenomaan sen vuoksi kyseisen teoksen valitsinkin. Odotukset eivät täsmänneet siihen, mitä tämä kirja oikeasti on, ja varmasti sekin vaikutti suuresti lukukokemukseeni.

Yleensä kirjaa aloittaessa tekstiä saa lukea yllättävänkin pitkään, ennen kuin tapahtumat lopulta tempaavat mukaansa, mutta Ääniä yössä onnistuu vangitsemaan lukijansa jo alkusivuilta lähtien. Se on ehdottomasti kirja, joka suorastaan pakottaa lukijan vain jatkamaan ja jatkamaan lukemista, eikä tarjoa sujuvaa kuvailua pelkästään päähenkilön tekemisistä, vaan myös parin muun keskeisen henkilön edesottamuksia seuraillen. Kirjasta mukaansatempaavan tekevät ennen kaikkea sopiva määrä jännitystä ja kirjan edetessä yhä enemmän kasvava uteliaisuus koiran erikoista käytöstä kohtaan sekä myöhemmin salaperäisempi toinen koe-eläin. Kirjan alku on erittäin hyvin onnistunut, sillä se herättää oitis mielenkiinnon ja kannustaa lukemaan enemmän. Kirjan luettuaan ei voi olla mitään muuta kuin vaikuttunut, sillä mielenkiinto pysyy uskomattoman hyvin vireillä koko lukemisen ajan. Sellaista ei koe läheskään kaikkien kirjojen kanssa. Ääniä yössä on ehdottomasti yksi Koontzin parhaimpia ja taitavampia teoksia, joita olen lukenut. Asioiden pikkuhiljaa paljastuessa uteliaisuus ja mielenkiinto heräävät yhä enemmän, sillä sopivin aikavälein tapahtuvat paljastukset tuottavat kiinnostusta takuuvarmasti tuplaten lisää.

Tämä kirja oli pettymys. Saman kirjailijan teos Sofian maailma oli niin loistavasti onnistunut ja toimiva esitys, että ehkä Pasianssimysteeriolla ei missään vaiheessa ole ollutkaan mitään mahdollisuutta lunastaa odotuksiani. Kirjan idea sinänsä on mielenkiintoinen, ja kirja sisältää paljon hyviä oivalluksia erityisesti pasianssiin liittyen, mutta siihen se sitten jääkin. Olin pettynyt kirjaan alusta lähtien, johtuen kielestä. Minusta on viime aikoina tullut kielen suhteen varmaan aika nirso, joten tällainen töksähtelevyys ärsytti melkoisesti. Ehkä kirja on tarkoitettu nuoremmille ihmisille kuin minä, en tiedä, niin että asiat pitää sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti ilman että tulee epäselvyyksiä, mutta joka tapauksessa tuollainen kielenkäyttö pilasi kirjan tunnelmasta paljon, samoin minun lukukokemuksestani. Noh, mitäs olen tottunut nauttimaan kirjani kielen tasoltakin alkaen monimutkaisina ja ajatusta vaativina. Juoni ei tarjonnut mitään erityistä jännitystä eikä kiinnostavuutta. Potentiaalia oli, ja hyviä ideoita, mutta ne menivät hukkaan. Suurin kekseliäisyys esiintyi pullakirjan tarinassa, mutta juonenkuljetuksen osalta siinäkin vajottiin sellaiseen kliseisyyteen, että alkoi melkein itkettää. Henkilöhahmoihin olin aika turhautunut. Isä joi ja ennen kaikkea filosofoi liikaa. Eihän filosofiassa ole mitään vikaa (se on hieno asia, juu juu), mutta tässä kirjassa filosofoinnin aihe oli kulunut: miten ihmeellinen paikka tämä maailma onkaan! Ja pahaksi onneksi olin huomannut maailman olevan ihmeellinen jo ennen kuin luin tämän kirjan. Tiivistettynä: paljon hyviä ideoita, mutta suurin osa pilataan tökerön käsittelytavan takia.

Hearnin trilogia vaikutti ensivilkaisulta erilaiselta, eksoottiselta spefiltä ja osien tenhoavat nimet houkuttivat minut lopulta tarttumaan Satakielilattiaan. Runollisen sijasta teos osoittautui kuitenkin melko köykäiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka tuntuu etsivän yleisöä joka suunnalta, vaan ei löydä. On ilmeistä, että Hearn on tehnyt taustatyönsä ja teoksessa on paikoin pikkutarkkojakin kulttuurihistoriallisia viittauksia, joita ei kummemmin selitellä, vaan hyvä ymmärtäminen edellyttää jonkin verran perehtyneisyyttä 1600-1700-luvun Japaniin. Samoin kirjan seksuaaliset ja väkivaltaiset sävyt viittilöivät luokseen aikuista yleisöä. Mutta varoitus: kirja on kerrontateknillisesti melko epäkypsä, lähtien vaikkapa teini-ikäisistä päähenkilöistä ja näiden tylsästä, suorasukaisesta psykologiasta. Paino on ehdottomasti pikemminkin juonessa, joka onkin kudottu suhteellisen näppärästi, kuin tunteissa ja tunnelmissa, joiden kuvaamista leimaa suoranainen kömpelyys. Japanilaisen estetiikan hienopiirteisyydestä Hearnin taidot jäävät kauas. Myös pekulatiivisen fiktion osuus on ohuenlainen, mutta onneksi sarjalla on ensimmäisen osan jälkeen vielä mahdollisuus syvetä. Tämä nopeatempoinen, ninjailulla ja romanssilla höystetty seikkailukertomus vedonnee siis lähinnä yläasteikäisiin, jotka odottavat japanilaisuutta pikemminkin sisällöltä kuin tyyliltä ja ovat valmiita kaivelemaan taustatietoja esimerkiksi Japanin kristittyjen vainoista.

'Lunastuksen arkki' on tajunnan räjäyttävä ja katharsinen lukukokemus, todellakin 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin' arvoinen jatko-osa Reynoldsin tuotannossa. 'Lunastuksen arkki' kutoo kahden aiemman kirjan henkilöiden kohtaloita yhteen tuoden samalla mukaan uusiakin henkilöitä, kuten Clavain, Felka ja Rementoire. Yhtyneistä selvisi paljon uutta kirjan aikana, samoin Valonarkeista. Myös tukahduttajat astuivat nyt esiin, aloittaen ihmiskunnan tuhoamisen. Tosin minulle jäi epäselväksi, johtuiko tukahduttajien tulo siitä, että Dan Sylveste laukaisi Kerberoksen ansan, vaiko siitä että Galiana törmäsi Susiin vaiko jo aiemmin 'Timanttikoirien' Veritornin laukeamisesta. 'Lunastuksen arkin' tarina jakautui moneen osaan, kuitenkin pääosin seuraten yhtyneiden ja toisaalla Äärettömyyden kaipuun miehistön tarinoita, jotka lopulta kietoutuivat yhteen. Uusi kirja myös syvensi juonta entisestään, ratkaisten vanhoja mysteereitä, kuten Mademoisellen arvoituksen, mutta jättäen samalla uusia auki. 'Lunastuksen arkissa' myös Kapteeni joutuu hyväksymään muodonmuutoksensa ja tekemään omat ratkaisunsa menneisyyden kanssa. Yllättäen myös Dan Sylveste palaa näyttämölle ja myös Haadeksen matriisilla on vielä sijansa tarinassa. 'Lunastuksen arkki' kosketti sielua pohjamutia myöten ja sai minut niin koukkuun, että luin kirjan melkein siltä istumalta. Suosittelen 'Lunastuksen arkkia' jokaiselle, mutta tarinasta saa paremmin kiinni, jos on lukenut 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin'. Arvosana: 10.

Verrattuna aiempiin Liikkuvan Linnan kirjoihin, Rönsyilevä talo oli pettymys, minusta koko tarina tuntui pikaisesti kokoon hutaistulta. Jopa pahikset, Lupokki ja prinssi Ludovic, tuntuivat tyhjiltä ja littanoilta henkilöiltä, joilla ei tuntunut olevan mitään syvyyttä ja heidän motiivinsakin jäivät mystisiksi. Charmainissa oli syvyyttä, mutta hänen laiskuutensa, sen peittely ja saamattomuus ottivat päähän. Peter myös oli ärsyttävä henkilöhahmo, joka jäi aika syrjään. Howl, Sophie, Morgan ja Calcifer olivat kiinnostavia, mutta jäivät harmillisen syrjään. Kuningas ja prinsessa taas olivat oudon typeriä. Kirja oli yhtä sekasortoista sillisalaattia alusta loppuun, jossa uusiin asioihin oli sekoitettu edellisistä kirjoista tuttuja asioita, kuten talon ovet jotka johtavat moniin paikkoihin. Kulkuri oli kiintoisa, koska se jäi mysteeriksi aina kirjan loppuun asti. Siniäisten kautta piikiteltiin ihmisten yleistä harhaluuloa siitä, ettei palveluskunta muka koskaan tiedä asioista mitään. 'Rönsyilevä talo' on selvä tason romahdus verrattuna aiempiin, mutta jaksaa kyllä kahlata loppuun asti. 'Rönsyilevää taloa' suosittelisin vain niille, jotka pitivät 'Liikkuvasta linnasta' ja 'Leijuvasta linnasta'. Arvosana: 6.

'Peili' jatkoi tuttua Septimus Heap-kirjojen linjaa, värikkäine mutta yksitasoisine henkilöineen, joista ainoastaan Marcellus Pye oli moniulotteisempi henkilö. Kuningatar Etheldredda oli yksinkertaisesti vain päästään vinksahtanut sekopää, jota kukaan ei rohjennut listiä pois päiviltä ja hän kuolikin ihan vahingossa. 'Peili' oli tavallaan pohjustus seuraavalle kirjalle, joka keskittyy Nicon ja kumppanien pelastamiseen menneisyydestä aikapeilien tuhouduttua. Pieni arkipäivän omituisuuksiin ja byrokratiaan sisältyvä absurdius, kuten Satamakaupungin tullilaitoksen varastossa tapahtuvassa kohtauksessa. Välistä tarinan ratkaisut tuntuivat liian yksinkertaisilta tai täyskäännöksiltä, minkä seurauksena kirjan sisäinen logiikka natisi välistä liitoksissaan. Kuten TheDarkMission sanoo, Jennan ja Septimuksen oksettavan naiivi ja täydellinen hyvyys käy hermoille, tosin välistä tämä tuntuu sortuvan heidän typeryydekseen ja sinisilmäisyydekseen. Septimus alkaa melkein olla Tinttimäinen sankari vailla ominaisuuksia, jonka tehtävä on vain heijastella kumppaniensa eksentrisiä luonteenpiirteitä ja toimia näitä yhteen kokoavana pisteenä. 'Peili' on mukava ja sujuva luettava, jossa ei tarvitse paljon aivojaan rasittaa ja jonka suurin anti on huumori. Suosittelen niille jotka pitivät Sagen aiemmista teoksista. Arvosana: 7+.

Mustan kuningattaren lohikäärmeet, kuten arvata saattaa, sijoittuu Kronikoiden kakkos- ja kolmososien välimaastoon. Suurintä roolia tässä osassa näyttelee Sininen valtiatar Kitira, joka etenee seikkailusta toiseen niin uskollisen Skie-lohikäärmeensä kuin ennalta arvaamattomienkin tahojen avustamana. Myös kaikkien himoamalla lohikäärmekristallilla on tärkeä osa tarinassa. Kertomus on enimmäksen Kitiaran ja Lauranan kamppailua päämääriensä eteen, mutta oman mausteensa seikkailuihin tuovat monet muutkin vanhat tutut, kuten Derek Kruununvartia. Uusia kasvojakin luotu tätä opusta varten, mainittakoon vaikkapa keisari Ariakaan noita Iolanthe. Hyvin valotetaan myös kreivi Sothin elämää ja Mustan kuningattaren päähänpinttymän takia Kitiara joutuu lopulta epäonnekseen kohtaamaan pelätyn kuolon ritarin. Itse pidin tässä eniten siitä, että huomiota kiinnitetään Kitiaraan enemmän kuin Kronikoissa ja hänen tarinaansa kerrotaan tarkemmin. Laurana kumppaneineen etenee samanaikaisesti toisaalla ja heistä totta kai kerrotaan myös, mutta minä kiinnostuin tällä kertaa Kitiaran roolista. Harmittavinta oli Tanisin ja lopun porukan poissaolo, muttei se sinänsä häirinnyt tarinan edetessä jouhevasti. Jotkut juonen käänteet jäivät kyllä häiritsemään tyylillä, että "oliko tuon nyt pakko mennä noin kun olisi ollut parempi tehdä näin", mutta lopputulos oli kuitenkin viihdyttävä. Näitä Kadonneita kronikoita lukee mielellään kun saa taas palata vanhaan tuttuun maailmaan ja lukea tutuista hahmoista aikaisemmin kertomattomia tarinoita.

Gregory Maguiren 'Noita' on tuleva klassikko, teos joka kääntää vanhan lastensadun päälaelleen ja kaivaa esiin Ihmee Ozin kuvitellun varjopuolen. Velho onkin tyranni, Dorothy poliittisten voimien heittelemä marionetti ja Idän Ilkeä Noita teokratiaa johtava fundamentalisti. Glinda on pelkkä pyylevä hienostolady ja sankarina onkin vihreä ja individualistinen Elfaba Thropp, tuleva Lännen Ilkeä Noita. 'Noita' on kasvutarinan ohella filosofinen pohdinta hyvästä ja pahasta, jättäen lukijan lopulta hieman sekaisin siitä, kuka oli paha ja kuka ei. Pikemminkin kaikki ovta itsekkäitä ja elämässä eteenpäin kompuroivia ihmisiä ja Eläimiä. Elfaba on todella mielenkiintoinen persoona, jolla on omat tuskansa, taakkansa ja päämääränsä. Maguiren 'Noita' tarkastelee myös uskontoa, sillä Nimettömän Unionistikirkko on ilmiselvä symboli tai heijastuma oikean maailman kristillisestä kirkosta ja kristinuskon Jumalasta, joka on loppujen lopuksi on "Nimetön tuuli autiudessa". 'Noita' on outo ja ajattelua uusille urille vievä kirja, joka on välillä mystinen ja välillä lasinkirkas. Elfabassa on jotakin, minkä takia hän on osa jokaisen ihmisen sielua, ikuinen kapinallinen, joka näkee kaiken tekemänsä ja toivomansa sortuvan ja joka huomaa olevansa vain vanhempien ja mahtavampien voimien ohjailema. 'Noita' on kenties koko 2010-luvun merkittävimpiä teoksia, joka minusta onnistuu saavuttamaan jotakin oleellista länsimaisen ajattelun ja kulttuurin ytimestä. Suosittelen 'Noitaa' kaikille, joita kiinnostaa varjopuoli ja syvällisempi filosofia. Arvosana: 10.

' Orrin ja Usvasaaren perillinen' on Redwall-henkistä faunafantasiaa, joka on sopivan väkivallaton ja auvoinen pienillekin lapsille luettavaksi. Aina positiivisten eläinten sielujen syvyyksistä paljastuu kyllä myös pimeä puoli, mutta Orrin itse on täydellinen sankari ja ilmetty "Sankari vailla ominaisuuksia", kuin tyhjä lasi tai peili joka heijastaa vain hänen kumppaniensa erikoisia luonteenpiirteitä ja henkilökohtaisia ongelmia. Kirjassa tapahtuvan vauvaprinsessan sieppauksen kautta McAllister tulee hyvin käsitelleeksi lapsen menetystä, vauvasieppareita ja kasvavaa paranoiaa joka johtaa lopulta tuhoon. Kuninkaan hallinto-ongelmien kautta taas McAllister käsittelee juoruja, jotka saavat siivet ja piiskaavat kansaa yhä suurempaan hysteriaan sekä hallitsemisen vaikeutta ilman tyranniaa. 'Orrin ja Usvasaaren perillinen' on aikaisempia osia valjumpi, mutta keskittyy enemmän Usvasaaren ja sen asukkaiden henkilökohtaisiin ja sisäisiin ongelmiin. McAllisterin 'Orrin'-kirjoja voin suositella niille, jotka pitivät Jacques'n Redwallin taruista. Arvosana: 7-.

'Kääpiökuilujen lohikäärmet' on ihastuttavan nostalginen matka takaisin alkuperäisten Kronikoiden aikaan, miljööseen ja tunnelmaan. Weis ja Hickman ovat taas hauskoja, yllättäviä ja koskettavia, tosin verrattuna Kronikoihin 'Kääpiökuilujen lohikäärmeissä' on omanlaistaan, Weisin ja Hickmanin myöhemmälle tuotannolle ominaista ikuisia kysymyksiä ja syvällistä filosofiaa siellä täällä humorististen kohtausten ja seikkailun seassa. 'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' kertoo sen, mitä tapahtui Kronikoiden 'Syyshämärän lohikäärmeiden' ja 'Talviyön lohikäärmeiden' välissä. Tanis, Raistlin, Flint, Caramon ja muut retkueen jäsenet ovat Pax Tharkasin pakolaisjoukon kanssa paenneet syvälle Kharolis-vuorten suojaisiin laaksoihin, mutta kuolleeksi luultu lohikäärmeruhtinas Verminaard ilmaantuu jälleen jahtaamaan pakolaisia. Ainoa toivo on löytää tie vuorten yli tai sitten legendaariset Thorbardinin portit, joiden perään sankarit lähtevät. Lisäksi Raistlin joutuu yhä enemmän vastakkain Fistandantiluksen kanssa, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin nuori velho arvaakaan. Drakolaisilla on myös omat suunnitelmansa. Kaikkien tiet kohtaavat Thorbardinissa, kääpiöiden suljetussa valtakunnassa, joka ei olekaan aivan sitä mitä Flint ja muut odottivat. 'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' on Kronikoiden arvoinen jatko-osa, joka paikkaa alkuperäisen tarinan aukot. Lisäksi minusta tämä teos tuntui jopa paremmalta kuin alkuperäiset Kronikat, koska siinä on syvyyttä ja sielun pimeän puolen luotaamista, sekä aiempaa kierompaa huumoria. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka piti Kronikoista. Arvosana: 8.

Upea kirja todellakin, juuri sitä mitä saattoi odottaakin. Houkutus-faneille tietty aivan ihanuus, mutta muitakin voisi kiinnostaa. Ja loppu oli jotenkin niin riipaisevan surullinen ja todella hyvin kirjoitettu. Ainut mikä jäi häiritsemään oli uuden suomentajan erilainen tyylin, kuten Maryornkin mainitsi. Se on aluksi todella ärsyttävää, mutta kyllä siihenkin tottuu; vaikka edellisestä suomentajasta pidin selvästi enemmän. Ja juuri ne kirjoitusvirheet ovat vähän tyhmiä, saa vaikuttamaan siltä että suomentaja ei ole oikein paneutunut työhönsä. Noita pieniä kirjoitusasuun liittyviä seikkoja lukuun ottamatta kirja oli mahtava lukukokemus! Ja tulen mitä luultavimmin lukemaan sen vielä moneen kertaan!

Alku oli mitä oli, mielenkiinto meni lukea, luin alun syyskuun alussa, lopun tuossa viimeyönä. Jossain vaiheessa kirja meni oikeasti ihan mielenkiintoisesksi. Ja asitä voi melkein sanoa jopa hyväksi. Suomalaisessa fantasiassa on paljon kehittämistä. Kisrja oli jollain tapaa ihanan omalaatuinen, jollain tapaa niiiiiiinn kliseisnen. pidin siitä silti. Sääli kun kaikkea ei sanottu suoraan, vaan joutui lukemaan rivien välistä. Kirja oli kuitenkin ihanaa vaihtelua pitkään yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevään opiskelujaksoon, joka tappoi melkein mielikuvitukseni...

Kirja tapahtuu ydinsodan jälkeisessä maailmassa, sodasta on kulunut limiest vuosisatoja, ja sotaa edeltänyt aika on jo lähes unohtunutta. Päähenkilö on kylästä toiseen kulkeva parantaja. Parantamiseen hän käyttää geneettisesti muokattuja käärmeitä, jotka tuottava myrkyn asemesta rokotteita tai muita lääkinnällisiä aineita. Kirjan alussa yksi hänen käärmeistään, hyvin harvinainen ja arvokas unikäärme, dreamsnake, kuolee väärinymmärryksen vuoksi. Loppukirja kuvaa sitten lähinnä päähenkilön matkaa takaisin parantajien päämajaan, ja hänen yrityksiään löytää uusi unikäärme itselleen. Kirja koostuu useammasta kokoon kasatusta novellista. Saumat näkyvät kohtalaisen hyvin, etenkin kun kirjan puolivälissä yhtäkkiä ilmenee, että kaikilla maailman henkilöillä on kyky estää suvunjatkuminen pelkällä tahdonvoimalla. Ihan hyvä idea, mutta erikoista, kun asiaan ei ole pienintäkään viitettä alkupuolella kirjaa, ja loppupuolella asia on itsestään selvä. Myös se, miksi unikäärmeet ovat niin suunnattoman tärkeitä jää kyllä selittämättä kunnolla. Ne eivät varsinaisesti paranna sairauksia, lievittävät vain kipuja, ja antavat kuoleman sairaalle tuskattoman unen ennen kuolemaa. Päähenkilö harjoittaa parantajan ammattiaan lähes koko kirjan ihan hyvällä menestyksellä ilman käärmettäänkin, ja kykenee auttamaan monia ihmisiä sairauksissa ja vammoissa. Jää kokonaan auki, miksi sitten unikäärmeet ovat parantajille niin tärkeitä, että niiden lukumäärä on jopa rajoittava tekijä sille, kuinka monia parantajia voi ammattiaan olla harjoittamassa. Oikeastaan odotin, että kirjan ns. pointti olisi ollut että päähenkilö olisi tämän asian ymmärtänyt, mutta näin ei käynyt. Lopetus oli hiukan turhan onnellinen, melkein deus ex machina tyylinen. Ihan hyvä kirja, 3.5 ja 4 tähden väliin menevä kuitenkin. Paremmaksi kirjan olisi kyllä pienellä hiomisella saanut, jos erillisten tarinoiden yhdistämiseen olisi uhrattu enemmän vaivaa. Nyt jopa päähenkilön persoonallisuudessa tuntui tapahuvan pieniä, yllättäviä vaihteluja kirjan eri osissa.