Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ihan hyvä kirja jonka voi ihan hyvin lukea muutamassa tunnissa.Mun mielestä juuri tyypillinen R.L.Stine kirja,ihan sopivan verran kauhua ja jännitystä ei liian pitkä jne.Mutta omasta mielestäni(huom!)hiukan kesynlainen kirja josta ei taatusti nää painajaisia.Suosittelen kaikille lämpimästi tämän kirjan lukemista.
Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin pitänyt sitä kelpo satuna. Mutta nyt kun olen todellakin kymmenen vuota vanhempi, totesin kirjan olevan minulle liian suuripiirteinen ja pitkästyttävä. No, onneksi se on lastensatu. Nopeasta ja käänteikkäästä juonesta Tolkienia voi kiittää. Juoni oli nimittäin todella mukaansa tempaava ja mielenkiintoinen. Suosittenlen luettavaksi lapsille:) Kirjoitan nyt Maamiehen ja lohikäärmeen ensimmäiseltä sivulta pätkän, jossa kerrotaan juoni: "..eli Rahvaan kielellä Maamies Gilesin, Tanen herran, Worminghallin kreivin ja Pienen Valtakunnan kuninkaan valtaannousu ja ihmeelliset seikkailut.."
Kun sain luettua kyseisen kirjan, mielessä ei ollut haikeutta niin kuin yleensä sarjan viimeistä osaa luettaessa. Tähän saattoi olla syynä se että, tiedän päähenkilöiden seikkailevan muissakin kirjoissa. Kuitenkin uskon että, syynä oli sarjan lopetus. Kirjailijat eivät "tappaneet" ketään lopetuksessa vaan jo ennemmin. Ja loppu oli muutenkin "hohdokas". Kiitän tästä kirjailijoita. Vaikka kirjassa oli pieniä puutteita (päähenkilöiden käyttämättömyys joissain kohdissa ym.) annan arvosanaksi 5 tähteä. Tämä kirja ja sarja on sen ansainnut, sillä juoni, huumori ja päähenkilöt ovat olleet vertaansa vailla. SUOSITTELEN KAIKILLE!!!!!
Luettuani kirjan, voin luokitella sen hyvillä mielin perusfantasiaksi, jonka melkein ainoaksi viaksi voidaan sanoa sen tavallisuus. Tarinassa on kaikki fantasian perusainekset ja tämän takia kirja ei ole kovin omaperäinen ja siksi ajoittain hieman tylsä. Tavallisuudestaan huolimatta kertomus on pesunkestävää fantasiaa, sillä sen lukeminen on viihdyttävä kokemus. Toisaalta tarinana se ei ole mieleenpainuva ja tästä johtuen kirja unohtuu helposti, kun sen on lukenut. Päähenkilöt tarinassa ovat kiehtovia, ja juuri he vievät juonta eteenpäin voimalla. Kirjaa loistaa sekä yksittäisissä roolihahmoissa, että yksityiskohdissa, joita pursuaa joka sivulla. On todella ilahduttavaa, että Elaine on lisäilyt kaikkialla niin mukavasti mehukkaita yksityiskohtia ja kirja on aarrearkku ihmiselle, joka niitä rakastaa. Omituisen valjuiksi jäävät kuitenkin kertomuksen tapahtumapaikat, jotka voin todeta ”hengästyttävän” tylsiksi. Valtavan vaikutuksen minuun teki Cunninghamin kyky kirjoittaa niin havainnollisen tarkasti, mikä tekee fantasiasta kuin elävän näytelmän, jota lukija voi tarkkailla eturivistä. Kirja antaa jokaiselle jotakin, ja siitä on vaikea olla pitämättä, sillä se on monipuolinen sekä sisältää paljon eri näkökantoja. Vaikka räväkkää alkua kirjasta ei löydy, niin lopussa ainakin on kiirettä ja ytyä sitä etsivälle. Se, mikä kirjan alussa esitetään turvallisena ja hyvänä, asetetaan lopussa päälaelleen. Juuri tämä seikka tekee kirjasta lukemisen arvoisen ja laittaisin Elaine Cunninghamnin teokset Forgotten Realms sarjassa jokaisen itseään kunnioittavan fantasiafanin lukulistalle, sillä vaikka kirja onkin melko tavallinen, se ei tee siitä ”helppoa”, koska kirja on kaikkea muuta kuin yksinkertainen… Arvosta arviotani ja anna omasi työstäni! Zimi kiittää ja suosittelee! (:
Huolimatta juonen hitaudesta ja tarpeettomasta edestakaisin säntäilystä Draculassa on samanlaista myyttisen alkulähteen tenhoa kuin Sormusten herrassakin. Kaikkien Hollywood-versioiden ja Stephenie Meyereiden keskeltä olisi itse kunkin ehkä tarpeellista palata takaisin Transylvaniaan ja selvittää, miltä alkuperäinen vampyyri näyttää ja mitä pelkää. Karpaattien maisemia kuvaillaan tekstissä todella viehättävästi, ja kirjan alku ja loppu ovat jännittävää, täysiveristä kauhuromantiikkaa. Keskellä vain on välillä turhankin tasaista. Tekstiä elävöittää kuitenkin halki kirjan erilaiset kertovat äänet, eri hahmojen päiväkirjoista ja muista ”dokumenteista” kokoonkursittu muoto. Sinänsä kiinnostavan formaatin ongelmana on kylläkin väistämätön toisto (jokainen ahdistunut päiväkirjan pitäjä toivoo ”Jumalan varjelusta” vuoron perään) ja ajoittainen ajatuskulujen sekavuus. Lisäksi ne hahmot, jotka eivät pidä päiväkirjaa, jäävät ikävän litteiksi. Suosittelen kirjaa moniäänisen kerronan ja vanhan kauhun ystäville sekä kaikille niille, joita kiinnostaa nykykulttuurissakin tiheästi esiintyvän vampyyrikuvaston taustat. Uusi Keskiyön kirjaston painos on paitsi tyylikkään näköinen myös runsailla selityksillä varustettu.
En ole ennen lukenut R.A Salvatoren kirjoja, joten tämä kirja on ensimmäinen laatuaan, jonka olen lukenut tältä fantasian Suurruhtinaalta. Odotukseni kieltämättä hipoivat taivaita kirjaa avatessani, mutta ei ihan syyttä, sillä onhan mies ehtinyt kirjoittaa elinaikanaan monen monta suosittua fantasiakirjaa Forgotten Realms sarjassa. Nyt luettuani kirjan voin kertoa saaneeni positiivisen yllätyksen, kun pidinkin kirjasta näin paljon. Pelkäsin alkujaan etten saisi juonesta kiinni, kun kirja oli Metsästäjän miekat sarjan 3.osa, mutta tarinasta saikin melko helposti otteen, sillä juoni oli mukaansatempaavaa. Tempo oli sopivan vauhdikasta kirjassa, eikä kirjaa olisi millään halunnut laskea pois käden ulottuvilta. Lukemista valitessani Kaksi miekkaa kirjan hieno kansi pisti silmään ensi alkuun, mutta myös kansien välissä olevan tarinan voin todeta upeaksi. Kun sen rytmiin on päässyt mukaan, on päähenkilöiden vauhdista vaikea tipahtaa pois. Matkan aikana lukija tavallaan ”kasvaa” ihmisenä luettuaan yhden päähenkilön Drizzt Do’Urdenin ajatuksia elämästä ja kuolemasta, joita on joka luvun alussa. Ne sanat, jos mitkä tekevät meistä vähän viisaampia kirjassa, mutta jos et etsi viisautta fantasian maailmasta, niin voit silti ihastella ja hykerrellä itseksesi luettuasi… ah … niin söpöistä siivekkäistä hevosista Auringonnoususta – ja laskusta, jotka ovat tiiviisti seikkailussa mukana. Tarinassa edetessäni toivoin koko sydämeni pohjasta sitkeän kääpiökuningas Bruenorin joukkojen voittavan ja karmeiden örkkien häviävän. Kirja ottaa hauskasti kantaa myös örkkien puolesta, sillä niidenkin näkökannalta katsoen on kirjoitettu lukuja ja lukija saa vaihtoehdon mennä örkkien puolelle, sillä jako hyvän ja pahan välillä ei ole automaattinen. Juuri tämä oman puolen valinta tempaisee lukijan kirjaan niin voimakkaasti mukaan ja tuo lukijansa seikkailun huuman keskelle. Voi vain ihailla kertomusta lukiessaan kuinka kirjan ihmiset, kääpiöt, haltiat, örkit, jättiläiset ja monet muut panevat itsensä likoon ja katselevat kuolemaa silmästä silmään vakaumuksensa puolesta oli se sitten kunnia tai pelkuruus. Varsinkin kääpiöille credit uskollisuudesta ja huumorintajusta, sillä heidän puuhastelujaan ei voi olla lukematta pieni hymynkare huulilla. Tuhansia ja taas tuhansia eläviä olentoja kuolee tässä kirjassa molemmilta puolilta tasapainon säilyessä samana kirjassa. Mutta jos vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle, onko taistelemisessa sitten enää mitään ideaa..? Lue ja ota itse selvää! Arvosta arviotani ja anna omasi työstäni ! Zimi kiittää ja kumartaa !
Jos tätä kirjaa pitäisi sanoin kuvata, ne olisivat häikäisevä ja mielenkiintoinen, joka sisältää sadunhohtoisuutta ja ystävyyttä sekä huumoria. Mielestäni kirja oli jopa parempi kuin Taru Sormusten herrasta, koska tässä kirjassa ei ollut synkkyyttä, vaan oli vain "huonoja hetkiä". Lisäksi kirja oli kirjoitettu minulle aivan uudella tavalla; sadunomaisesti ja niin vakavasti kuin kuin uutisankkurit puhuvat uutisissa. Päähenkilöt olivathyvin tehtyjä ja juoni ei ollut ennalta-arvattava. Lisäksi tylsiä kohtia ei ollut. Ainut huono puoli oli kirjan lyhyys. SUOSITTELEN KAIKILLE!!!!
Ensimmäisten 300-400 sivun aikana Reynolds vyöryttää käänteitä hengästyttävään tahtiin; juoneen punotaan kiinni yhä useampia lankoja eikä mikään näytä olevan sitä, mitä sen luuli olevan. Lukemista ei voi jättää kesken halutessaan tietää, mitä uusia yllätyksiä seuraavat sivut tarjoavat ja odottaessaan malttamattomana, pystyykö kirjailija pitämään kudelman kasassa. Kirjan viimeiset 100 sivua jättävät ehkä hivenen häiritsevästi kasaamatta kaikkia avattuja käänteitä yhteen ja tarjoaa lopulta muutamiin asioihin ehkä turhankin suoraviivaisia selityksiä. Toki kirjan lukemisen jälkeen on lähes pakko metsästää käsiinsä seuraavat osat, ja täytyy sanoa, että niillä on varmasti vaikutusta siihen, kuinka "Ilmestysten avaruuden" loppu lopulta toimii.
Muka nokkelaa sanailua joka käy tympimaan ensimmäisen viiden sivun jälkeen. Juoni on puuduttavan ennalta arvattava ja sankareiden puolesta ei tarvitse edes jännittää, koska ovat niin ylivoimaisa verrattuna kirjan pahiksiin. Ei ymmärrä miten kukaan on viitsinyt kustantaa tälläistä *aa Onkohan Davi itse kirjoittanut kirjaan sanaakaan, sen verran on kirjojen tyyli ja taso muuttunut
Rakastan tätä sarjaa. Kirjat ovat vain parantuneet loppupäässä, tosin pidän kolmatta osaa hivenen parempana kuin tätä. Pidin tässä kirjassa Nicosta enemmän kuin koskaan, samoin Davinista: hän ja Nico olivat nyt ystäviä kolmoskirjan tapahtumien vuoksi. Azuan oli kumma hahmo, tuntui kuin kirjailija olisi tehnyt hänet mahdollisimman Sezuan-maiseksi, mutta silti hän oli niin kaukana Sezuanista kuin olla ja voi. Nicon ratkaisuun olin tyytyväinen. Lopputeoksena sarjalle tämä oli hyvin avartava ja sulki kaikki auki jääneet kysymykset. Varsinkin lopun paljastus Mellin ja Davinin isästä sai melkein kyyneleet pintaan, kun tuli niin "loppu hyvin, kaikki hyvin" -fiilis. Suosittelen ehdottomasti.
Korpinportin jälkeen olinkin jo odottanut tämän jatko-osan tulemista, ja upeasti toinen kirja jatkaakin tarinaa. Tarina onnistui huijaamaan minua muutaman kerran. Ennalta arvattavuus oli vähissä (hieno homma!) ja jännitystä riitti. Lahjontaa, petosta ja salaperäisyyttä oli hykerryttävän paljon. Kylmä tähti ei ollut niin karmiva kuin Korpinportti, mutta Peruun sellainen ei olisikaan sopinut yhtä hyvin kuin jännä pakoilu. Pidin siitä, että mielestäni minun oli helpompi ymmärtää tämän kirjan kulkua kuin Korpinporttia. Itselläni on eniten vaikeuksia kuvitella miljöötä, mutta kirjailija tekee sen näissä kirjoissa paljon helpommaksi. Se auttoi minua pysymään tunnelmassa loppuun saakka.
Loistavaa kesälukemista Draconlance faneille! Jokaisen Dragonlancea lukeneen kiusatun viisitoista vuotiaan pojan (miksei vanhemmankin) suosikkihahmo on kautta aikojen ollut velho Raistlin. Jos et koe kuuluvasi kohderyhmään, niin jätä kirja hyllyyn. Tarina kertoo Raistilin ja Caramonin varttumisesta lapsista sellaisiksi henkilöiksi joina heidät myöhemmissä kirjoissa tunnetaan. Esiintyypä veljesten sisar, Kitiarakin lyhyesti kirjassa. Kerronta on sujuvaa ja nuorukaisten lapsuudesta lukee mielellään, kuitenkin muutamat juonen ratkaisut jättävät pahan maun suuhun. Muutamia yllätyksiäkin löytyy ja mikä tärkeintä, vihdoin saadaan selville mitä korkeimman taikuuden tornissa oikein tapahtui.
Kirja oli mukaansa tempaava. Mielenkiintoinen juoni ja tapa jolla tarina eteni. Ehkä samoja piirteitä löytyy kuin muistakin, mutta hyvä silti. Välillä tilanteiden ja tapahtumien kuvaus oli epäselvä ja tapahtumat paikoitellen samankaltaisia. Kaikesta huolimatta, sanoisin että kannattaa lukea. Itsekin jään odottamana, että saan jatkoa käsiini. Tarina itsessään toi mieleen Raistlinin elämän vaikka selkeä ero näillä kahdella kasvavalla maagilla kuitenkin on. Mielenkiintoista oli seurata Elminsterin mukana kulkevien hahmojen rooleja ja sitä millä tavalla heidän olemuksensa vaikutti päähahmon elämään. Jonkun verran jäin kaipaamaan myös eräänlaista yksityiskohtaisempaa kertomusta Elminsterin kehittymisestä, sillä toistaiseksi se vain tapahtui ja vuodet olivat hujahtaneet ohitse. Selkeää kuvaa ei pysty saamaan siitä kuinka vanha hän on kun tarina jää odottamaan jatkoaan.
On totta, että tämä kirja on parempi kuin edellinen osa. Kuitenkin tässä kirjassa on jotain, joka ei tee kirjasta täydellistä. Se voisi olla loppu. Se jäi liian avoimeksi (onneksi vasta toinen osa) ja se loppu oli jotenkin liian naiivi.. Paremmaksi kirjaksi edelliseen verrattuna tekee tarina oli paremmin kirjoitettu (ei ollut vaikeuksia pysyä kärryillä) ja tylsät kohdat puuttuivat.. Lisäksi tuotiin lisää pahoja ihmisiä ja näytettiin, että hyvälläkään ei mene niin hyvin.. Juoni ja päähenkilöt ovattodella hyviä ja huumorilla höystetyjä. Erityisesti Fizban ja Tasslehoff.. Suosittelen kirjaa kaikille!!!
Kolmannessa osassa ei ole kahden edellisen tapaista riehakkuutta, mutta se ehdottomasti tunteikkain. Lukija saa kokea Fitzin mukana epätoivon hetkiä ja saa vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin. Todellisen arvonsa kirja saa vähän vanhempien lukijoiden kautta. Kirja saa miettimään minkä kaiken olisi itse tehnyt toisin ja mitä Fitz olisi voinut sanoa. Varsinkin loppu saa haluamaan erilaisia vaihtoehtoja. Näitä haluaville on luvassa Lordi Kultainen-trilogia. Suosittelen vähän vanhemmille lukijoille, mutta myös nouremmat tulevat nauttimaan täysin rinnoin.
Kirjastosta etsiessäni helmiä löysin tämän kirjan ja lainasin sen huvikseni, katsoessa jaksaisiko tälläistä lukea. Mutta tämä oli itseasiassa aika hyvä. Kirja pani ajattelemaan erilaisia asioita, niinkuin esittelytekstissäkin sanotaan. Meinasin pitää tästä esitelmänkin kouluun. Kyllähän tälläisen kirjan pystyy lukemaan vaikka päivässä, ja se on mukavaa ajankulua. Ja ideaa tässä oli, tosiaan. Suosittelen kaikille jotka eivät välitä paksuista kirjoista ja monimutkaisista juonista! =)
Mua jäi suuresti ärsyttämään se, että tää kirja oli alusta ja keskivaiheilta tosi hyvä, ja tosi mielenkiintonen, mutta tässä oli aivan älyttömän surkea loppu! Se jätti koko tarinan auki enkä mä ainakaan saanut mitään tolkkua mikä niiden lintujen salaisuus lopultakaan oli. Ainakaan kokonaan. Mutta ne, jotka ei niin välitä ratkaisusta vaan haluaa vaan lukea jotain mukavaa vaikka kesäiltoina, voin suositella tätä kirjaa.
Kuoleman koetukset on helppo kirja, jonka voi lukea helposti vaikka päivän aikana. Mielestäni tämä on yksi sarjan parhaimmistoa, koska tässä kerrotaan perusteellisesti hahmojen tunteista koetuksia koskien, sekä itse koetukset oli kerrottu hetki hetkeltä. Monta täpärää tilannetta siellä oli, mutta Darren selviytyi niistä hienosti. Oli myös mukava lukea Elävien kuolleiden juhlista, miten vampyyrit käyttäytyvät ollessaan suurissa porukoissa. Lopussa oli myös järkyttävä tapaus, kun ystävä paljastuikin petturiksi ja toinen ystävä sai surmansa. Kyllä on hyvä kirja! Ehdottomasti kaikki vampyyrien ystävät, lukekaa tätä sarjaa! =)
Demonimetsästäjän käsikirja avaa oven demonien maailmaan, ja kertoo mm. hyvin aseista, joita käytetään demoneita vastaan sekä määrittää vampyyrit, ihmissudet ja lohikäärmeet sekä monet muut demonit. Kirja on käyttöopas, käsikirja. Piirrustukset ovat aivan upeita, ja kirjan mukana olevat "kirjeet" ovat mukavaa rekvisiittaa. Ketä kiinnostaa demonit, lukekaa tämä "pieni" käsikirja vaikka välipalaksi!
(Koska kyseessä on kirja jolla aloitin fantasian-luku harrastukseni arvostelussa saattaa olla nostalgia varaus.) Täytyy näin aluksi myös myöntää, että Dragonlancen maailma on minun suosikkini, erityisesti tämä kronikoiden aika. Kirja lähtee heti käyntiin ja pysyy liikkeellä kuin moottorivene Saimaalla. Liian nopeasti ei kuitenkaan, mennä vaan kerronta etenee sujuvasti. Hahmoistakin jokaiselle löytyy varmasti oma suosikkinsa. Usein kuitenkin kuulee Weisin & Hickamin 20 tahoisen nopan heittelyn. Välillä heitetään uhkailu-heittoja ja välillä etsitään salaovia. Kaikesta huolimatta Dragonlance on osa fantasian-lukijoiden yleissivistystä samaan tapaan kuin Eddings ja Jordan.
Hobbin tarina vetää mukaansa. Kerronta on perin laadukasta. Alussa lukijan on Fitzin tapaan täysin tietämätön Kuuden Herttuakunnan juonitteluista, hovielämästä ja asukkaista. Fitz kuitenkin poimii ja yhdistelee tiedon palasia eri lähteistä ja samaa tekee lukija: oppii yhtä Fitzin kanssa. Vaikka kaava onkin ikivanha, niin se toimii ja tarina imee mukaansa. Hobb on myös halunnut valottaa luomaansa maailmaa enemmän kuin juonen varjolla on mahdollista ja lukujen johdantoina onkin lyhyitä historiikkeja. Tarinan henkilöt ovat yhtä vahvoja persoonia kuin Mämmilän sankarit. Raymond A. Feistin tapaan ihmisillä on motiiveja ja syitä tehdä asioita, yksikään hahmo ei ole yksioikoisen "paha". Tämän lisäksi sodassa ihmisiä kuolee ja kylmässä linnassa kuumaa vettä ei tule hanasta. Pienet yksityiskohdat luovat maailmasta elävän ja totuuden mukaisen. Kaikin puolin erinomainen teos jonka paras puoli on se, että kyseessä on vasta trilogian ensimmäisen osa!
Viimeinen manner toimii Suomeksi huonommin kuin yksikään aiemmista Pratcheteistä. Elävän Musiikin kiitollinen kuolema on pientä tähän verrattuna. Paketti pysyy kuitenkin kasassa, mutta kasa Australian-murteeseen liittyviä vitsejä menee täysin ohi. Teoksen toinen taakka on päähenkilö eli Rincewind. Kyseessä on hyvin epäkiinnostava ja epäkarismaattinen hahmo jonka toimet liittyvät yleensä lähinnä pakenemiseen. Tällä kertaa Rincewind nousee kuitenkin huomattavasti mielekkäämmäksi hahmoksi kuin aiemmissa opuksissa. Vastapainona toimii onneksi, Näkymättömän Yliopiston opettajakunta johdossaan hykärryttävä Arkkikansleri Mastrum Ritkuli. Herrojen ylimielisyys ja keskinäiden kiistely pahimmankin vaaran uhatessa irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin Rincewindin toilailut. Kirja ei sisällä suuria oivalluksia vaan on lähinnä huumoria Australian kustannuksella. Aika ajoin tuntuukin teennäisyyden maku, sen verran halpoja vitsejä viljellään. Lähinnä evoluution Jumala oli keskivertoa parempi oivallus. Parempi kuin Elävät Kuvat, huonompi kuin Viikatemies, asettuu johonkin Valon tanssin ja Elävän musiikin väliin.
Kaikista sarjoista Harry Potter on mielenkiintoisin ja se on osannut pitää mielenkiintoa yllä, ja on siis lempisarjani. Kirja ei ole lempparini sarjasta, mutta tämä kyllä on lopetusteoksena mahtava, joka täyttää sopivasti kaikki tyhjät aukot. Harmittaa vain kun päähenkilöt eivät olleet koulussa paljoakaan, Tylypahka on kuitenkin ilmennetty Harryn ja kumppaneiden "kodiksi" jo vuosien ajan. Tylypahkan puuttumisen korvaa suuri etsintäretki, jossa vaihdetaan maisemaa jatkuvasti. Suurimman muutoksen kirjan aikana oli kokenut Neville, oli mahtava lukea mitä kaikkea hän oli Tylypahkassa tehnyt Harryn ja kumppanien poissaollessa, ja luonut oman loistonsa. Kirjassa lempilukuni on ehdottomasti Prinssin tarina. Se avasi oven Kalkaroksen maailmaan. Ja siitä selkeni asiat liittyen siihen oliko hän hyvä vai paha. Kirja on kyllä ehdottomasti luettavaa, kehuttavaa ja suositeltavaa tavaraa, mutta kuka nyt jättäisi kuuden kirjan jälkeen päätösosan lukematta?
Vampyyriprinssi on koko sarjan parhain kirja. Kirja alkaa jännittävästi siitä mihin vitoskirja sen jätti, ja jatkuu jännittävänä siihen asti kunnes Darren palaa takaisin vuorelle. Alkaa taistelu, jonka lopuksi Darren miettii tärkeitä asioita, ja sen voi jopa haistaa, että vampyyrivuorella on tuleva muutos. Lempikohtani oli loppu, koska yllätyin siitä täysin. Se kuitenkin sopii hyvin, ja mietin miten jatkuu seitsemäs kirja. Kuitenkin, vampyyreistä tykkäävien kannattaa ehdottomasti lukasta tämä, ja koko sarja, koska tää on mahtava! <3
Kuten täälläkin ovat jo useammat maininneet, Uusikuu oli hyvä, mutta verrattuna edeltäjäänsä Houkutukseen se oli vähän pettymys. En itse käyttäisi aivan sitä termiä, mutta en voi mitään sille tunteelle, joka kertoo ettei vuosisadan rakkaustarinoille kuulu tehdä jatkoa! Siinä missä Houkutus nimenomaan oli rakkaustarina, Uusikuu ei ole. Ennemminkin tarina ystävyydestä, ja seikkailukertomus. Tietenkään se ei pysty olemaan kertomatta rakkaudesta, mutta siitä kai vähänlaisesti ja enemmän kaipauksesta. Sudet ovat mielenkiintoinen lisä hahmogalleriaan. Tietysti heistäkin löytyy Bellan tuttuja, sillä eihän seudulla voi asua taruolentoja joita hän ei tunne... Uusikuussa Bellan hahmo ei enää ole korosteisen kömpelö, ainoastaan tavallisen, ja kärsii perinteisistä lemmentuskista. Ärsyttävää, joskin ehkä tilanteeseen kuuluvaa, on jatkuva itkeskely, jota naiset tuntuvat kaikissa kirjoissa harrastavan. Uusikuussa on monia kielellisempiä nokkeluuksia, kuten viehättävän kuvaileva kieli, joka ei käy liian hankalalukuiseksi, sekä tyylikkäät tyhjyydenkuvaukset pelkillä kuukausien nimillä... Juoni etenee omalla painollaan ja sujuvasti, kaikki ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla, mutta tuskin huonoimmallakaan. Eikä sen kuuluisikaan. Lopunkin voi tulkita useammalla tavalla.