Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Unienvaihtaja on mukaansatempaaja ja kauniilla kuvailullaan lumoava nuortenkirja. Sen tarkasti suunniteltu ja kirjailtu miljöö, henkilöt ja maisemat ovat upeita ja värikkäitä. Kirjan maailman voi suorastaan nähdä mielessään. Positiivinen ja iloinen tunnelma vallitsee kirjan alusta loppuun saakka ja sen lukeminen saa lukijansa hyvälle mielelle. Taide keskeisenä teemana vetoaa hyvin.

'Viimeinen manner' ei ole Pratchettin parhaimpia teoksia, kenties suomentaminen näivettää kirjaa, sillä aussienglantiin liittyvät vitsit eivät juurikaan käänny suomeksi. Koska Australialle nauretaan pääasiassa Rincewind-osuuksissa, ovat ne tylsempiä kuin Ritkulin velhojoukon osiot. Rincewind kasvaa tässä kirjassa kenties syvimmäksi kuin aikaisemmin. Rincewind on pieni ihminen, jota suuremmat voimat heittelevät, tai enemmänkin eräänlainen Kiekkomaailman Aku Ankka. Rincewindillekin käy lopussa hyvin, sillä yllättäen hän löytää sukulaisen (tosin sukulaisuus on kyseenlainen tässä tapauksessa). Parhainta antia 'Viimeisessä mantereessa' olivat ennen kaikkea Ritkulin velhojoukko, jonka dialogi sai repeämään nauruun vähän väliä. Myös Evoluution Jumala koppakuoriaisineen oli hieno oivallus Pratchettilta. Rouva Vihtlov kasvoi hieman syvemmäksi kuin aiemmin, koska oli Monosaarella velhojen kanssa ainoana naispuolisena henkilönä saarella. 'Viimeinen manner' on taattua Pratchettia, mutta saavuta hänen parhaimpien kirjojensa tasoa. Mutta silti se on todella hauska ja suositeltava jokaiselle Pratchettin ystävälle. Arvosana: 8.

Miekkani laulaa oli hieman huonompi kuin Sedgwickin aikaisempi kirja. Tämä ei oikeastaan ollut edes pelottava, mutta siinä juopoteltiin paljon. Joissakin kohdissa oli vähän pelottavempia kohtia, mutta muuten kirja ei aiheuttanut edes painajaisia :). Peterin ja Agnesin piti olla jonkinlainen "pari" mutta tuntui kuin he eivät edes oikeastaan paljoakaan välittäneet toisistaan. Ihmeen laimea kirja.

Tästä kirjasta voisi kai sanoa sen olevan kuin aikakone, joka vie lukijansa pimeään keskiaikaan. Kirja matkaa nuoren Maryn matkaa uudisraivaajien mukana Amerikkaan, uudelle mantereelle. Kirja kuvailee varsin realistisen kuuloisesti entisajan hyvin ankaria sääntöjä ja elämätapoja, suvaitsemattomuutta ja ankaraa Jumalan pelkoa. Kirja on kasvukertomus ja Maryn maailmaan uppoaa mielenkiinnolla. Tätä mielenkiintoa kirjaa kohtaan ei vähennä väitteet, joiden mukaan kirja todella perustuu hyvin vanhoihin päiväkirjamerkintöihin. Se vain panee lukijan pohtimaan ankarasti tätä kiehtovaa seikkaa: oliko Mary todella olemassa?

Aivan loistavaa kauhufantasiaa. Tämä teos jatko-osineen on ehdottomasti Stinen parhaita kirjoja. Kirjan juoni on jännittävä ja tarina kulki kitkatta. Stine kuvasi tapahtumia ja miljöötä mukavan tarkasti, niin ettei yksikään lukija varmasti putoa kärryiltä. Kirjan hahmoista oli tehty persoonallisia ja selvästi toisistaan erottuvia. Wellerin kaksosten tarinan kulisseissa vaaniva tragedia muutti tarinaa entistä herkullisemmaksi, varsinkin kun se näyttäytyy tarinassa aika ajoin. Stine on kutonut kiehtovan kauhun verkon johon sotkeutuu mielellään. Vampyyrisiskokset on mieleenpainuva ja kiehtova tarina, joka piinaa lukijaa aivan viimeisille sivuille saakka.

Kiellettyä rakkautta, verikostoja, salajuonia ja taisteluja, mitä muuta tälläiseltä kirjalta voi kaivata. Satakielilattia on täydellinen sekoitus seikkailua, jännitystä, kasvutarinaa ja vanhanajan Japania maustettuna mystiikalla. Kirjailija on onnistunut kuvailemaan upeasti keskiajan Japania ja elämää sen eri säädyissä ja kuljettamalla päähenkilöitä milloin minnekkin. Päähenkilöt Takeo ja Kaede ovat persoonallisia ja herkkiä ja heidän minäkerrontansa toimii tarinassa ihanasti. Tarina ja juoni olivat todella hyviä, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille fantasian, seikkailun, Japanin ja vanhaan aikaan sijoittuvien tarinoiden ystäville.

Ja niin jatkuu siis nuoren Mattin karmiva matka kohti kohtaloaan. Tarina jatkuu yhtä synkissä tunnelmissa, missä edellinen loppui ja synkkenee vielä loppua kohti. Petosta peoksen perään ja yllätyksiä siellä täällä, mikään ei olekaan aivan miltä näyttää, kun Matt matkaa Peruun etsimään porttia nro 2. Tartuin tähän kirjaan ja sen edeltäjään, koska olin tustunut kirjailijaan aiemmin dekkarien parissa ja mielestäni Horowitzin olisikin kannattanut jäädä dekkareita kirjoittamaan. Kirjasta voi sanoa sen olleen ihan ok ja käyvän vaikka sadepäivän lukemiseksi.

Sieltähän se vihdoin tuli;jatko-osa nokkela sanaisen luurankoetsivän seikkailuille. Tämä teos ei tosin yllä edeltäjänsä tasolle, vaikka meno on aivan yhtä kovaa kuin edellisessä kirjassa ja sanailu ei jätä ketä kylmäksi. Stephanie on selvästi ajan kuluessa kehittynyt entistä ärsyttävämmäksi ja loistaa roolissaan esittäessään neiti-täydellisesti-tosielämään-kyllästynyttä. Kirjassa oli myös muutama asia, jotka kirjailija olisi minun puolestani voinut jättää pois mm. Kaiku-Gordon on niin epäoleellinen hahmo, että ei siitä lukiessaan voi muuta kuin puistella päätään. Kirja oli kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sitä kaikille sarjaa ennenkin lukeneille.

Kirja kyllä saa hyvälle tuulelle, mutta tää on aika usein rajatapaus että meneekö tämä helppo ja hauska fantasia lastenkirjallisuuden puolelle, mutta ei kuitenkaan ihan.. koska se on se rajatapaus. Onnekseni huomasin tässäkin maailmassa olevan ainakin yksi kirja(sarja) joka ei koko ajan ole musta ja harmaa, fantasia voi olla myös hauskaa ja piristävää. Vaikka tää lipsu hiukan 'mömmö'fantasiaksi aina välillä (kiviset prinssit ja niin eteenpäin..) kyllä tätä kehtasi lukea ja ihan tiukkaan tahtiin. Suosittelen niille jotka tykkää helppolukuisesta ja "ihan kivasta" kirjasta..

Tutustuin Powersiin lukemalla mestarillisen Anubiksen portit, ja jatkoin sitten tällä kirjalla. Paheiden palatsi ei ihan pärjää edeltäjälleen, mutta kyseessä on todella hieno ja viihdyttävä kirja. Romaani muistuttaa Anubista vauhdikkaallla juonellaan, hyvin kuvatulla päähenkilöllään ja onnistuneella lopetuksellaan. Ydintuhon jälkeinen Kalifornia on myös kiinnostava tapahtumapaikka, ja kirja on alle 300-sivuisena sopivan lyhyt. Annoin neljä tähteä, mutta mietin vähän viittäkin. Palkittu Paheiden palatsi on itsenäinen teos eikä kuulu mihinkään sarjaan.

Kahteen tähteen tässä olisi ollut aineksia kahdella pienellä muutoksella: kunnon kustannustoimittajalla ja kunnollisella suomentajalla. Nyt kirjoittajatyttöä käy sääliksi, kun kukaan heistä joiden olisi kuulunut tehdä periaatteessa hyvän idean eteen töitä ei ole tehnyt sitä - ei edes sanonut että odota muutama vuosi ja kirjoita sitten uusiksi. Viitisentoista sivua pelin sääntöjä ja taustatietoa, tasan 120 sivua kertomusta, joka olisi vaatinut kaksinkertaisen määrän sivuja ja lukuisien aukkojen aukikirjoittamista. Tässä ei olisi ollut aineksia kunnianhimoiseen kirjalliseen teokseen, mutta hyvään nuorten viihdefantasiaan tuoreehkolla idealla kyllä. Silloin kertomuksessa ei saisi kuitenkaan olla useita loogisia ristiriitoja, näin monia aukkoja juonenkulussa ja sekavaa tyyliä. Hyvä osoitus siitä että suomalainen kustannusmaailma toimii paremmin tältä osin kuin muualla: sekä Viivi Hyvosen että Else Lassilan esikoisteokset ovat rutkasti tätä tai tämän sisarteoksia parempia.

Luin joku aika sitten tämän kirjan ihan mielenkiinnosta, sillä olin kuullut monia juttuja siitä ja äitini sanoi kirjani olevan ihana. Kirja osoittautui aivan niin ihanaksi, kuin olin sen olettanut olevankin.En oikein osaa sanoin kuvailla, mutta yritetään. Se oli niin ihanan koskettava ja opetti, minkä takia ei kannata kasvaa liian nopeasti aikuiseksi. Olin kuullut, että loppu olisi surullinen, ja odotin sitä kauhuissani. Muistaakseni en tainnut itkeä kuin ihan vähäsen, enimmäkseen järkytyin tavasta, jolla se sitten loppui, mutta kirja jätti minulle jotenkin rauhallisen olon, en oikein osaa kuvailla sitä. Luen sen varmasti vielä uudestaan.

Tarina oli mielestäni unenomainen. Painajaismainen ja jotenkin lumoava,sitoi kiinni. Fantasiaa. En koskaan ajattele fantasiakirjaa yhteiskunnallisista enkä rooli tai sorto tulkintojen kautta. Fantasia on tarinalaji,joka lumoaa tai ei lumoa. Kaikissa kirjoissa on aina löydettävissä kaikenlaisia aatteita ja yhteiskunnallisia sanomia sisältäviä kerroksia. Tämä kirja ei niitä ajatuksia ruokkinut, jotkut kirjat tekevät sen, vaikka ei niitä haluaisi huomata. Esim. voisin sanoa Robin Hobb

Tätä kirjaa kun muista syistä mietin, niin ajattelin voivani postata samantien arvostelua tännekin. :) Päädyin antamaan kirjalle lukemisen jälkeen kolme tähteä, mikä on n. 3,5 tähden keskiarvolla hieman alakanttiin risingin tietokannan keskiarvosta. Hmm. Ensinnäkin se avoin loppuratkaisu olisi minusta voinut olla toimivampi. Jotenkin se oli hiukan kuin hiomaton, mahdollisesti harkittukin ratkaisu, mutta olisin kaivannut siihen loppuun sen maagisen ja niin vaikean "jotain enemmän". Ansiot ei aivan riittänyt neljään tähteen. Ja neljää tähteähän minä pitkään harkitsin, koska en voinut kolmea ja puolta antaa. Annoin kuitenkin loppujen lopuksi sen kolme, enkä yhtään nyt tähän hätään muista miksi. Pitäisi kai lukaista uudelleen, ja katsoa muuttuuko mielipide. Luin sen nimittäin kirjan ilmestyttyä lähes hetimmiten, kai silloin syyslomalla -07. Ymmärrän kuitenkin, miksi sille on voitu antaa neljä, tai mahdollisesti enemmänkin. Kirjallisesti se oli kohtalaisen sujuva teos, kaunista kieltä mukavassa miljöössä. Päähenkilö oli kohtalaisen mukava, ei erityisen ärsyttävä, ihan kiehtova siis sinällään. Hänen lahjansa toi osan tarinan ideaa, ja oli keskeisenä. Tuuletkin livat mielenkiintoisia. Tähän vielä selityksen yirtys. Se mitä olisin vähintään kaivannut enemmän on eräänlainen "verkottuminen/punoutuminen" vai miksi sitä kukakin kutsuu. Se on sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa kuten todellisuudessakin, se ei ole ollenkaan sama kuin matka paikasta A paikkaan B. Se on sitä, mitenn kirjailija sijoittaa tarinaan koukkuja, jotka pitävät lukijan otteessaan, koska lukija haluaa tietää. Viidennessä tuulessa niitä koukkuja ei minuun juuri tarttunut, ja siksi se avonainen loppu tavallaan sopi ja tavallaan oli niin huono. Tavallaan se sopi, koska ei jäänyt ollenkaan niin paljon ärsyttämään, että en saanut tietää mitä sitten tapahtui. Mutta toisaalta se oli myös se, että ajatuksissa pyöri: "Hei, tämä on kiva kirja, suomalaista hyvää fantasiaa, pakkohan tässä on olla joku koukku joka saa minut pitämään tästä kirjasta enemmän." Jotenkin se avoinainen loppu jätti minut ajattelemaan, että jos siellä lopussa olisi ollut se koukku, joka olisi tehnyt tarinalle pienen jännityksen kohoamisen ja luultavasti saanut minut antamaan tarinalle sen yhden tähden enemmän. Jos siellä olisi ollut loppu, ja lopussa koukku. Tietenkään loppu ilman koukkua ei olisi muuttanut mitään. Joten ehkä oli parempi, jos ei ollut koukullista loppua, jättää se auki, ja ainakin minut sen todennäköisyyden varaan, että siellä olisi voinut olla se koukku. Parempi ehkä niin. Punoutumisen puuttumuksella en tarkoita sitä, ettäkö kirjassa ei olisi mutkia ja sellaista mutkikkuutta ollut. Päinvastoin, henkinen kasvu oli yksi kantava teema, ja fyysistä matkustustakin siinä tapahtui päähenkilön mukana. Mutta jotenkin se tuntui silti enemmän A->B -kirjalta kuin sellaiselta hallitulta kirjalta, joka on ihan todella punoutunut (sillä minun kierolla tavallani, jonka ehkä toivottavasti joku ymmärtää edes osan tästä ajattuksesta mikä minulla oli takana). Se on siis sellaista, mitä esimerkiksi Martin tai monet kehutut kirjailijat saavat teoksiinsa. Se on yksi tärkeä asia, mikä lukijoihin uppoaa. Se on sitä, että jokainen pieni asia lopulta merkitsee omalla tavallaan jotain, oli se merkitys sitten pieni tai suuri. Ei ole merkityksettömiä asioita tai ohimeneviä henkilöitä vaan Kaikella On Tarkoitus (mitä esim. aluksi mainiosti menestynyt Lost taisi käyttää sloganinnaan.) Eikä näiden mietteiden ole missään nimessä tarkoitus säikäyttää ketään lukemasta tätä nimenomaista kirjaa, koska se on aivan upea teos, jollaisia pitäisi olla enemmänkin suomalaisilta kirjailijoilta. Todellakin lukemisen arvoinen!

Aikaisemmista arvostelijoista poiketen kirja oli mielestäni tosi huono, jos voisi antaa miinuspisteitä niin laittaisin mieluusti. Harvoin jätän huonoakaan kirjaa kesken, mutta nyt oli kyllä aivan pakko. Kirja oli aivan täynnä seksististä/rasistista/tappamismeininkiä ja SILTI se onnistuu olemaan todella tylsä! Mielestäni päähenkilökään ei ollut kiinnostava. Tai sitten minulta on mennyt jotain ohi.. =)

Noniin ihmiset nyt svengataan. Melanien kolmastoista syntypäivä ei pääty hyvin, mutta se johtaa hänen elämänsä seikkailuun tai pitäisi kai sanoa kuoleman jälkeisen elämän seikkailuun, johon kuuluu niin biletystä ja varjelua, ystäviä ja vihollisia. Kirja tarinoineen ja juonineen on loistava ja pistää käsitykset taivaasta ja helvetistä uuteen ennennäkemättömään uskoon. Kirjan parissa viihtyvät varmasti niin fantasian ystävät kuin teini draamasta pitävät. Vauhdikas teinienkeli ei jätä lukijoitaan kylmäksi.

Oudon mielenkiintoinen tarina, jonka päähenkilö on yllätys, yllätys epävarma ja kiusattu. Päähenkilön polku sattumalta yhtyy kolmen mitä eriskummallisimman pullonhengen kanssa. Nyt ei puhutakkaan taikalamppujen, vaan palautuspullojen hengistä. Kirja tarinoineen ja juonineen oli varsin kohtalainen, joskin hieman sekava vai pitäisikö sanoa sekopäinen. Tämä opus kelvannee fantasian ystäville sadepäivälukemiseksi, kun muuta ei löydy.

Tartuin tähän kirjaan alunperin kaverin sitä suositeltua, enkä joutunut pettymään. Kirjan päähenkilöt ovat kuitenkin tällä kertaa ihmisten eläimet, mikä toimii hyvin. Tarina on kiehtova ja jännittävä, vaikkakin tuttu perusluonteeltaan. Se kirjassa paljoa tahtia haittaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille hyvien fantasiatarinoiden faneille ja miksei eläin ystävillekkin.

Rikollisuuden huipulla paistatteleva lapsinero kohtaa tuhansia vuosia piileskelleen keijukansan. Tässä kirjassa pannaan päähenkilöiden nokkeluus ja lukijoiden nauruhermot koetukselle. Artemisin piinkova kuori, älykkyys ja kylmä iva ovat hykerryttäviä yksityiskohtia ja täyden vastuksen niille tarjoaa tuittupää keijukomisario äkkipikaisineen pomoineen ja vainoharhaisineen teknikkoineen. Ovatko keijut todella sitä mitä tarinamme kertovat? Nuoren rikollisneron matkassa viihtyy loppuun asti.

Tämä parodiaa leikkivä fantasiakirja on kaikkien seikkailutarinoiden vastakohta, joka kääntää kliseet päälaelleen. Kirjan idea on mielenkiintoinen, mutta ei jaksa kiinnostaa kauaa. Paikoittain haukottelee tai pyörittelee silmiään kirjan päättömyydelle. Toisinaan sitä voi tosin naurahtaa tarinan henkilöiden sähellykselle, jota kirjassa onkin runsaasti.

Salamanterisodan ikä näkyy tekstissä. Kieli on vanhahtavaa, mutta onneksi tältä kirjalta löytyy paljon muita ansioita. Vaikka alku onkin hieman pitkäveteistä ja turhanpäiväisen oloista nakerrettavaa, niin lopussa kiitos seisoo. Salamanterien nousu kulttuurin kukkuloille on kutkuttavaa luettavaa kaikkine lieveilmiöineen ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Capek heittelee viiltävän hauskoja kommentteja vaikka mille elämän osa-alueille kansallismielisyydestä tieteelliseen tukimukseen, eikä näihin tekstin takana oleviin vakaviin ja ennen kaikkea fiksuihin ajatuksiin ole ajan hammas kajonnut ja tuskin tulee kajoamaankaan. Salamanterisota on universaali ja hauska tutkielma ishmiskunnasta, sen kehityksestä ja pohjimmaisista tunnoista.

Kirja oli sinänsä hyvä, mutta yhdessä kohtaa juoni tuntui jämähtävän paikalleen. Tuntui kuin tapahtumilla ei ollut juonen kannalta mitään merkitystä. Myöhemmin selvisi että tosiaan olihan niissä. Mutta siinä kohtaa kirja menetti otteensa minusta ja jouduin oikein taistelemaan etten olisi heittänyt kirjaa päin seiniä. Mutta kannattaa siis lukea koska mukavaa lomaluettavaa ei ole koskaan liikaa:)

Taattua Meyer kamaa! Mahtava kirja, ahmittava kerralla, ja kirjasta huomasi Stephenien tyylin muuttuneen hiukan (ei tosin huonompaan suuntaan). Suosittelen kirjaa muillekkin kuin pelkästään entuudestaan Meyer faneille. Mutta suositellessani kirjaa, suosittelen ennen kaikkea englanninkielistä! Anteeksi ryhdittömyyteni, mutta suomennos on jostain kaukaa takapenkiltä ja kirjassa on lukuisia kirjoitusvirheitä ja henkilöiden nimiä kirjoitetaan useaan otteeseen väärin. Uuden suomentajan (aivan, suomentaja on vaihtunut) tyyli on lisäksi erillaista ja siinä palaa vähän useammin kuin kerran käämi. Hyvänä esimerkkinä erillaisesta tyylistä on Jacobin puhe: "Haluan vain puhua sun kanssa", ja "Halusin vain... kuulla sun äänen", nämä kaksi ovat siis Epäilyksestä. Seuraava on Uudestakuusta: "Minä hermostuin siitä että menettäisin sinut." Kaikista näistä huonoista puolista ja puutteista huolimatta on Epäilys kuitenkin mahtava kirja itsenään. Täytyy vain välillä pysäyttää lukeminen ja muutta sanat järkevämpään muotoon.

Luettuani Kaaoksen käden totesin sen melko viihdyttäväksi. Edellisten osien taso vaihteli, mutta yllätyin huomatessani kuinka tämä piti otteessaan. Kirjahan jatkaa siitä mihin edellisessä osassa, Käärmemaagissa, jäätiin. Patryni Haplo palaa Chelestralta Nexukseen vain todetakseen, että lohikäärmeliskot ovat ehtineet hänen edelleen. Haplo on alkanut yhä enemmän ajattelemaan omilla aivoillaan huomattuaan, ettei hänen herransa ole kiinnostunut lohikäärmeliskoista, joiden tavoitteena on aiheuttaa kaaos koko universumiin. Xarilla, Nexuksen herralla, on toinen pikku apulainen eli Mana-poika, jonka Haplo oli tuonut Nexukseen. Nyt hän joutuukin viemään pojan takaisin ilmamaailmaan vaikkakin pitkin hampain. Xarin suunnitelmissahan on saada haltuun koko maailmankaikkeus, ja Manan avulla hän olettaa saavansa ilmamaailman. Haplo kohtaa lohikäärmeliskoja minne sitten meneekin ja joutuu ottamaan yhteen näiden kanssa estääkseen niiden yhtä valtaisan suunnitelman kuten Xarinkin on. Minusta mielenkiintoinen yksityiskohta lukemissani Kuoleman portti –kirjoissa on ollut se, että ne toimivat ikään kuin Haplon päiväkirjoina ja hänen raportteinaan. Myös kirjojen lopusta löytyvät pitkät selitykset perehdyttävät tämän maailmankaikkeuden saloihin, mutta minä en ole jaksanut lukea niitä kovin tarkkaan. Haplo on kiintoisa hahmo ja eri maailmojen yksityiskohtia on rakennettu pikkutarkasti. Häiritseviä asioitakin löytyy, kuten ensimmäisessä osassa kuolleen henkilön, Käsi-Hughin, henkiin herättäminen. En sanoisi tätä mitenkään huonoksi sarjaksi, mutta parantamisen varaakin olisi ollut. Mielenkiintoinen asia sarjassa on myös se, että se sijoittuu maapallon tulevaisuuteen ja voimakkaat sartanit jakoivat sen neljään muuhun maailmaan. Itselläni kuitenkin Dragonlance pysyy aina ykkösenä Weis & Hickman –kaksikon tuotannossa.

Annoin kirjalle kokonaiset viisi tähteä koska se ei ollut mikään tavallinen kauhusarja. Ei siis mitään tavallisen onnellista loppua. Toivottavasti muutkin sarjan kirjat päätetään julkaista mutta ei tuon luulisi kovin vaikea englanniksikaan lukea. Hieman miinusta annan kuitenkin siitä että kirjan loppu muuttui jotenkin hätäiseksi.