Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Minulle, joka olen pitänyt suomalaisia mieskirjailijoita pelkkinä näkkileipärealisteina, ”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli elähdyttävä kokemus. Se on vaivatonta, mutta siitä huolimatta älykästä luettavaa, mikä jo sinällään tekee siitä harvinaista herkkua. Kunnia tästä kuuluu hyvin rakennetulle dialogille, ja kieltä on muutenkin käytetty kauttaaltaan kauniisti ja kunnioittavasti. Siksi toisekseen kansien välistä suorastaan pursuilee tyylikkäitä uuskummaisia merkillisyyksiä, mutta teos ei silti aiheuta douglasadamsmaista turhauttavaa outousähkyä. Kaiken kaikkiaan tämä löytöretki kuvitteellisen kirjailijaseuran menneisyyteen rullaa erinomaisesti aina pariin viimeiseen sivuun asti, jotka itselleni maistuivat vienosti antikliimaksilta. (Siltikin, lisäisin tuon neljännen tähden perään puolikkaan, jos pystyisin.)
Olin näkevinäni taannoin, että tätä kirjaa/sarjaa uskallettiin verrata Pottereihin jossain. Lähdenpä siitä liikkeelle. Kirjan perusidea on sinällään aivan loistavasti oivallettu ja hamuilee jo Pottereiden tasoa siinä suhteessa. Suuri ja mahtava Länsi on vain maantieteellisesti lähtöisin Kreikasta jumalineen - kun painopiste siirtyi Roomaan sen jälkeen, jumalatkin siirtyivät loogisesti sinne. Sitten Keski-Eurooppaan & Englantiin, ja lopulta, minnekäs muualle kuin Amerikkaan. Kreikkalaisten (tai tässä tapauksessa "kreikkalaisten") jumalien luonne toki tiedetään, eikä siis kannata enää ihmetellä Usankaan ominai-/tuisuuksia, jeh? Juoni on toki suhteellisen taitavasti rakennettu ja siinä on kutkuttavan toimiviakin solmuja, mutta sen lisäksi myös - ainakin vähän kokeneempaan makuun - hitusen verran arvattavissa olevaa tavaraa. Päähenkilön nuoruus kalastelee tietenkin ennen kaikkea nimenomaan nuorempaa lukijakuntaa, mutta kyseessähän aikoo ilmeisesti olla kunnollinen sarja; päähenkilö siis kasvaa. Hyvällä tuurilla voi tapahtua ainakin jonkinasteinen potter-ilmiö vielä, eli kirjailija saisi yhä vain paremman otteen aineksistaan (puuttumatta Pottereiden loppupuolen elämänkaareen, sillä siitä ollaan niin montaa mieltä). Tältä kirjailijalta voisi toivoakin kaikenlaista, sen verran taitavasti hän sai ujutettua soppaan erikoisia aineksia mainioksi nuortenkirjaksi asti. Erityisesti täytyy kunniamainita päähenkilön ns. luki- & tarkkaavuushäiriö. Siinähän tulee aivan loistavasti käsittelyyn tämä nyky-yhteiskunta!
Huikea päätös, ja tässä kohtaa huikea on ihan oikeasti sopiva sana. Valtavalla teholla uusia ja vanhoja kiemuroita sidotaan yhteen niin, että tämän kirjan jälkeen kysyttävää ei oikeastaan juuri ole. Ja kirja päättyy mukavan onnellisesti, ainoastaan hieman liian. Hyvä on, kiemuroiden sitomisilla on hintansa. Kirja on yli 800 sivua pitkä, ja näistä yli 200 on käytännössä loppunäytöstä, sitä mikä tapahtuu itse seikkailun jälkeen. Pahikset voitetaan, ja sitten ruvetaan seuraamaan miten päähenkilön elämä asettuu kohdilleen, mikä on yllättävän mukavaa ajanvietettä. Noniin, ensimmäiset vajaat 600 sivua ovat kuitenkin poikkeuksellisen hyvää seikkailua jopa verrattuna aiempiin osiin. Tempo on sopiva, ja kirjan mukana kulkee täydellä sielulla. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin uudet lisäykset henkilökaartiin tuntuvat turhan ohuilta, kun muita on seurattu jo useamman kirjan ajan. Kaiken kaikkiaan loistava kirja ja loistava päätös, vaikka koko sarjan tähän asti luoma odotus onkin harmillisen korkea, ja se vie kirjasta hieman loistoa. Osa 6 vaan joutuu kantamaan suhteettoman suurta taakkaa, kun kirjassa lopulta päästään kaiken sen kimppuun, mitä on yli 2000 sivun ajan rakennettu. Suosittelen edelleen kaikille, vaikka se vaatiikin koko sarjan lukemisen.
”Aquila” on vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sekoittaa muinaisia roomalaisia ja intiaaneja. Outoudessaan sitä voi pitää onnistuneena, mutta minua novelli ei juuri koskettanut. David Brinin ”Ajan virta” on varsin hauska ideanovelli, mutta ei sen kummempaa. Asimovin ”Voittajalle” on tekijän nimen ansiosta julkaistu täytepala, jolle ei ole käyttöä lehden sivujen ulkopuolella. Ensimmäisestä ja viimeisestä novellista ei jäänyt mieleen mitään. Askarruttavinta kokoelmassa on se, miksi Connie Willisin ”Palovartija” sai aikoinaan niin paljon palkintoja ja ylistyksiä. Brian Aldiss mainitsi novellin yliarvostetuksi tieteiskirjallisuuden historiateoksessaan. Toni Jerrman kirjoitti Tähtivaeltajan arvostelussa kertomuksen ilmeisesti yrittävän sanoa jotain tärkeää, mutta se kaatuu pituuteen, sekavuuteen ja outouksiin, joilla ei ole tehtävää tarinassa. Toisaalta monet ovat pitäneet tarinasta, ja Willisin novellikokoelmaa se voisi toimia hyvin. Alkukielellä novelli on luettavissa internetissä.
Uhka metsässä kuuluu niihin kirjoihin, joiden loppuratkaisun unohtaa parissa päivässä. Olen lukenut tämän monen monta kertaa ja nytkin mulla on vain pieni haisu mitä tässä tapahtuikaan. Aihe oli kyllä mielenkiintoinen mielestäni, ja kirjassa oli aika paljon sitä "asiat ovat hämäriä"- tunnelmaa. Kyllä tämän kelpaa lukea illalliseksi. =) Taattua Stine-kamaa.
En saanut tästä oikein tolkkua, eli joko luin huolimattomasti tai tämä sitten ei ollut niin "kovin hyvä"- kategoriaan kuuluva teos. Nimi vaikuttaa kummalliselta juonen kannalta, mutta tuo kiertoajelun aihe oli kyllä mielenkiintoinen. Kirjasta ei jäänyt kovinkaan hyvää makua suuhun (ainoa muisto kirjasta on että luin sitä salaa tylsillä historiantunneilla).
Jatko-osa oli mahtava mutta hivenen tylsä, koska joo oli tää jännittävä ja kaikkea, mutta en oikein olisi jaksanut lukea joka hetkestä merirosvoakatemiassa. Lisäks tässä tapahti aika paljon kaikkea, Grace oli erilainen kuin ensimmäisessä kirjassa (huono kyllä) samoin Connor, jolle päinvastoin muutos oli vain mukava. Lorcan oli tässäkin edelleen lempihenkilöni, mitä nyt hivenen masentavampi kuin ensimmäisessä, mutta kai sen nyt ymmärtää.
Yksi parhaimmista R.L. Stinen kirjoista. Tätä jaksaa lukea monta kertaa peräkkäin, ja kirjan voi helposti kuvitella elokuvaksi. Täydellinen halloween-tarina. Tyylilleen uskollisesti Stine oli jättänyt lopun mielenkiintoiseksi ja aukinaiseksi, melkein kuin epäsopivaa jatkoa odotellen. Suosittelen!
Tää oli kanssa yllättävän hyvä, jossa oli aikas mukava juoni, vaikka sen taisi arvata aika helposti jos luki takakannen tekstin. Kirja olis helppo nähdä elokuvana, koska tässä ei ollu liikaa yliluonnollisuutta. Voisipa melkein ajatella että tällänen vois tapahtua kenelle tahansa. Suosittelen niille jotka lukee muitakin Stinen kirjoja :)
Silmarillion on poikkeuksellisen loistava kirja. En ajatellut näin silloin, kun sen ensi kertaa luin, mutta kahlattuani tekstiä vuosien varrella useampaan otteeseen ja luettuani välissä hieman muutakin, on mielipide alkanut saada muotoaan. Silmarillionissa positiivisinta on kuinka kirja sieppaa sydänalasta. Eeppisiä fantasiasaagoja tulee ja menee, mutta harva onnistuu todella koskettamaan. Lisäksi monet muut kirjat koskettavat pienen ihmisen ja heidän kokemustensa kautta, kun taas Silmarillion valloittaa juuri eeppisyydellään. Taistelut ja sankaruus saavat oikeassa mielialassa niskakarvat pystyyn, tuho ja kuolemat puolestaan pitävät haikeana vielä lukemisen lopettamisen jälkeenkin. Takakansiteksti on ehdottoman oikeassa liputtaessaan Tolkienin mestariteoksen keskeiseksi teemaksi kaiken katoavaisuutta, joka on käsinkosketeltavan läsnä, mitä pidemmälle taru Ardan esiajoista vyöryy.
Kirja oli simppeli jatko Torakin seikkailuille. Yksinkertaisesti sanottuna juoni oli, että Torak karkoitettiin ja hän koettaa selviytyä. Renn tulee Balen kanssa etsimään häntä, ja sitten tehdään vähän sellaista ja tälläistä ja lopulta Torak pääsee takaisin Korppien pariin ja lisää asioita on taas selvinnyt. Kirja on hyvin yksinkertainen, mutta silti se oli mukava lukukokemus. Ei ollut niin paljoa sellaista tunnelmaa kuin esim. Henkivaeltajassa, mutta kyllä tämä on yhtä hyvä kirja kuin muutkin sarjassa. Ostaisin omaksi.=)
En suosittele kirjaa kovin nuorille, koska se sisältää väkivaltaa, mm. miekkailua melko verisesti, ihmisen tappamista miekalla ja nuoren lapsen lyömistä. Kirja on kirjoitusasultaan omasta mielestäni sangen sujuvaa, mutta oman nuoren ikäni vuoksi en pitänyt sen väkivaltaisuuksista, enkä olisi lukenut sitä loppuun, jos minulla olisi ollut parempaa luettavaa. Arvosana koulun arvosana-asteikolla: 7-
No niin, lordi Kultaisen toinen osa toimii. Siinä missä ensimmäinen osa lähtee valtavan hitaasti liikkeelle, ei tässä osassa ole sitä ongelmaa, vaikkakin aloituksessa jonkin verran hämää suora jatko ensimmäiseen osaan. Siinä missä aiemmassa kirjasarjassa oppi siihen, että uusi osa lähti kuukausia myöhemmin kuin aiempi (vaikkakin aina melko muuttumattomasta tilanteesta) niin tämä kirja aloittaa liikkeensä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. Sinällään tämä on hämmentävää, kun ensimmäinen kirja varsinaisten tapahtumien loputtua hieman valotti eteen päin asioita, ja nyt hypätään niiden taakse taas. Vaikka alku onkin ensimmäisen osan alkua nopeampi, niin tässäkin kirjassa huomasin lukutahdin nousevan loppua kohden. Puolivälistä eteenpäin on vaikea enää lopettaa, kun haluaa tietää vielä hieman lisää miten mikäkin mutka kiertyy. Jännitys on suuri, ja hämmennys sitäkin kovempi, kun jotain loppuratkaisun näköistä ilmenee sata sivua ennen loppua. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että ehkä pisin koskaan lukemani kirjan loppu (vaikkakin Sormusten herra saattaisi vetää vertoja, ja toisaalta minkä verran olen kolmatta kirjaa lukenut, näyttäisi siinä yltyvän vielä pidemmäksi). Suosittelen edelleen, kasvavalla vakaudella.
Tämä on ehdottomasti lempparini kaikista Narnia.sarjan kirjoista. En itsekään tiedä miksi, mutta epäilen sen johtuvan siitä, että tässä kirjassa tapahtui jollain tasolla enemmän kuin muissa sarjan kirjoissa. Olen aina nauttinut purjehduksesta ja muutenkin merellä tapahtuvista kirjoista, vaikka tulenkin itse hyvin helposti merisairaaksi. Oli hyvä, että Lewis kirjoitti Kaspianista toisenkin kirjan, hän kun on aika moneen taipuvainen kaveri. Oli myös hyvä, että hän otti tähän kirjaan Lucyn ja Emundin, he luovat eräänleisen siteen aiempiin kirjoihin. Mutta toisaalta on hyvä, että kuvioihin pukahti uusikin tyyppi, Eustace, Lucyn, Edmundin, Peterin ja Susanin serkku. Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä, muttei ihan viiden tähden luokkaa. Juoni ja henkilöt olivat hyvin kehiteltyjä, ja pidän Lewisin kerrontatavasta, mutta kirjasta puuttui silti Sitä Jotakin.
Kirja on aika tylsä, yllätyksetön. Tapahtuihan siinä aika paljon kaikkea, mutta loppujen lopuksi juoni oli aika.. no, tylsä on tässä kohdin oikea sana. Rupesin kirjan luettuani miettimään haluanko edes lukea jatko-osaa (mutta koitetaan). Sarja ei ole mielestäni todellakaan Näkijän kirjojen tasoinen, mutta jotkut ehkä tykkäävät, minä en kovin paljoa. Mutta yhdestä kohdasta pidin: siitä, kun Kat tulee takaisin kotiinsa ja Cornelius halaa häntä. Se oli jotenkin suloinen <3
Kirja yllätti positiivisesti, tää on ehkä yks kivoimmista Stinen kirjoista. Pidän tälläsistä mitkä on lyhyitä kuin novelleja, ja ei tekstissä ole mitään järkyttävän vaikeita kohtauksia vaan mennään ihan perusladuilla. Juoni oli aika hyvä, mitä nyt vähä jäi häiritsemään et ne ei toteutunu kunnolla, ja se Judith oli aika ärsyttävä kummassakin persoonassaan. Tekisi mieli tietää mitä tapahtuu kirjan lopun jälkeisessä ajassa.
Mielestäni kirja oli hiukan tylsä.Muutamat noveleista olivat kyllä ihan OK mutta suurimat olivat tylsiä eikä missään oikein ollut sellaista kunnon kauhua jota jäin kaipaaman.Kirja lukeminen kesti lähes viikon ja melkein heti kun olin lukenut yhden novelin niin unohdin sen.Mielestäni parhaat novelit olivat Friz Leiberin Tyttö jolla oli nälkäinen katse, Susan Carperin Pimeyden lapsi sekä Garry kilworthin Hopeapanta.Kirjassa kuvatut vampyyrit eivät oleet mielestäni oikein minkäänlaisia
Kirjoitan arvostelun täsät kirjasta, koska se on edes pikkuriikkisen persoonallisempi ja muutenkin kiinnostavampi kuin Stinen muut kirjat. Siltikään kirja ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen, ja annoinkin sille vain kaksi tähteä. Muut Stinen kirjat ovat mielestäni lähes aina vain yhden tähden luokkaa. Yksi Stinen monista vioista on, että hänen kirjansa toistavat itseään. Varjotyttö oli kuitenkin erilainen. Itse asiassa se oli niin erilainen, että se oli jo häiritsevää. Kesken kirjaa aloin miettiä, että onko tämä sittenkään Stinen kirja, vai olinko kirjastossa katsonut kirjailijan nimen väärin. Toinen Stinen vioista on, että myös henkilöt ovat kaikissa kirjoissa enemmän tai vähemmän samanlaisia. Tavallisesti kirjassa on raisu päähenkilö, ja hiljainen ystävä. Ja päähenkilön sukupuolella ei yleensäkään ole väliä, tytöt käyttäytyvät aivan samalla tavalla kuin pojat. Kirjan hyviksi puoliksi on kerrottava, että sekä uoni että henkilöt olivat virkistävän erilaisia kuin Stinen muissa kirjoissa. Huonoiksi puoliksi on sitten todettava, että kaikki oli vähän liiankin erilaista. Mutta toisaalta, jos kaikki muut Stinen kirjoittamat kirjat eivät olisi niin samanlaisia, ei tämäkään tuntuisi liian erilaiselta. Eli siis: lisää tällaisia kirjoja Stinelta
Pidin tästä kirjasta, kuten kaikista muistakin Jonesin kirjoista. Annoin kirjalle neljä tähteä, koska sen juoni oli todella hyvin rakennettu, ja juonenkäänteitä oli paljon ja ne olivat yllätyksellisiä. Henkilöistä sanoisin sen verran, että kirjailija on onnistunut ujuttamaan heihin jokaiseen mielenkiintoisia ja hurmaavia piirteitä, mutta on toisaalta antanut heille myöskin huonoja luonteenpiirteitä, mikä tekee henkilöistä eläviä. Kirja oli kaiken keikkieen hyvä, vaikkei ihan viiteen tähteen yltänytkään. Jotain siitä puuttui, en vain osaa määrittää että mitä. Ehkä sisarusjoukon jäseniä olisi voinut vielä hiukan kuvata, ja heistä kertoa enemmän. Kirja olisi myös saanut olla pidempi, mutta niinhän sitä tulee ajateltua jokaisen hyvän kirjan kohdalla.
Olen pahoillani, jos tämä arvostelu on mielestänne pelkkää tyhjää hehkutusta, mutta pidän OIKEASTI kirjaa yhtenä maailman parhaista kaunokirjallisista teoksista. Mielestäni kirjassa oli monta hyvää puolta. Oikeastaan huonoja puolia oli lähes mahdotonta edes miettiä, kirja näet tempaisi mukaansa heti ensi metreillä. No, takaisin hyviin puoliin. Ensinnäkin kirjan henkilöt ovat todella toden tuntuisia, ja heillä kaikilla on selvä persoonallisuus. Lisäksi hän on jollain ihmeen keinolla (jotkut epäilevät jopa keijupölyn käyttöä) saanut varsinkin vampyyreistä salaperäisen tenhoavia ja kauniita olentoja. Myös kirjan juoni on mukavan mutkikas ja raikas. Siinä on sopivasti jännitystä ja juonenkäänteitä, unohtamatta silti kirjan punaista lankaa, romanssia kahden päähenkilön välillä. Tietystikin se, että pidän kirjasta niin kovasti saattaa johtua omista makumieltymyksistäni, ja siitä, että olen romantiikannälän runtelema teini-ikäinen kakara, mutta on aina hauskempaa kuvitella törmänneensä vuosisadan mestariteokseen.
Carrollin vahvuus on tämänkin romaanin kohdalla henkilöhahmoissa: ne ovat ilmeikkäitä, uskottavia ja kuvattu ilman turhaa psykologisointia. Myös kielenkäytöllä on hetkensä, erityisesti teoksen alussa yllättävät kielikuvat ja elämän leikkisien pikku yksityiskohtien havainnointi saavat hyvälle mielelle ja nostavat tunnelmaa. Heikoin lenkki on valitettavasti juoni, jonka jänne pysyy tässä teoksessa vielä huonommin kireänä kuin Naurujen maassa. Hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmojen päämäärätön pähkäily ja paikasta toiseen törmäily tuntuu sekavalta, jopa pitkästyttävältä. Loppuratkaisu tosin, vaikka tuleekin töksähtäen, lämmittää mieltä. Lyhyesti sanoen, yhdyn Jussin avosteluun: tämän uuskummahtavan ihmissuhdefantasian yksityiskohdat ovat kunnossa, mutta kokonaisuus horjuu.
Tämän kirjan heikkous on tarinat 2-4. Ennen kirjaa, näin Pedon sydän -elokuvan. Se oli aivan ihana ja liikuttava, oli pakko lukea kirjakin. Ensimmäinen ja viimeinen tarina ovatkin samat kuin elokuvassa. Nämä luinkin hetkessä ja ah. Mutta! osien 2-4 lukemiseen meni lähes kuukausi, niin tylsiä olivat. Kauhuesimerkkinä "Pedon silmä", joka oli vieläpä varsin pitkä. Tarina sisälsi runsaasti ärsyttäviä hahmoja, huonoa huumoria ja Kingin kirjoille pakollisen seksi-kohatuksen. *huoh* Neljäs ja viides osa olivat sen verran lyhyitä että ne vielä luki. Hyvinä puolina teoksessa on ehdottomasti viittaus Mustaan torniin, ajankuvaus ja Ted Brautiganin ja Bobbyn ystävyys. Antaisin kirjalle ehdottomasti viisi tähteä ilman kolmea ylimääräistä tarinaa. Elokuvaa suosittelen kaikille, mutta kirjaa ei kannata lukea ainakaan kokonaisuutena.
Narrin matka, aiemman sarjan jälkeen odotukset olivat korkeat, ja siksi teos jäi hieman mitäänsanomattomaksi. Kirjan nimi viittaisi Narrin vahvempaan läsnäoloon, mutta sellaista on turha odottaa, ja kirjalla kestää muutenkin turhan pitkään alkaa. Kun kirja sitten pääsee käyntiin, on vauhti sopiva, ja sitä tekee mieli lukea melko tauotta. Mukaan on tuotu lisää uudenlaista taikuutta, mikä toisaalta hieman harmittaa, mutta toisaalta kiehtoo. Ärsyttävänä piirteenä on Näkijän taru -sarjasta periytyneet ja vahvistuneet jatkuvuusongelmat. Esimerkiksi siinä missä aiemmassa teoksessa Fitzin aikomukset tiedettiin täysin varomattoman vaistonkäytön vuoksi, tässä kirjassa sanotaan suoraan ettei tällainen olisi mahdollistakaan. Hobb ei ole erityisen tarkka tässä mielessä, mutta kun sen antaa anteeksi, ovat kirjat kuitenkin hyvin tehtyjä, ja henkilöhahmot aivan oikeasti kiinnostavia. Ja kuten ennenkin, yhä pääsee ihmettelemään päähenkilön tyhmyyttä.
Rakastuin tähän kirjaan jo neljä-viisivuotiaana pikkutyttönä. Luetutin tätä vanhemmillani uudelleen ja uudelleen. Kun opin lukemaan, luin sen itse yhä uudelleen. Minusta oli (ja on vieläkin) ihanaa lukea Pollyn, Digoryn, Peterin, Susanin, Edmundin, Lucyn ja monien, monien muiden henkilöiden seikkailuista tuossa ihmeellisessä Narnian maassa, jonka leijona Aslan loi.
Ensimmäinen huomio: Kirja on pitkä... Luettuaan pitkän ikuisuuden huomaa, että vieläkään ei ole edetty paljon mihinkään, ja ekassa kirjassa oltaisiin jo lopuilla. Tämä ei silti ole haitaksi, vähemmälle jätetty toiminnallisuus oli ihan mukavaa välistä. Päähenkilön hahmo syvenee kirjassa entisestään, sen lisäksi että tämä on tyhmä, tämä myös järjestelmällisesti epäonnistuu kaikissa aikeissaan, ja saa pahasti turpiinsa jokaisen koettelemuksen yhteydessä. Ja aina paetaan tuurilla. Tehokas koukku, mikä saa vahvasti samaistumaan epäonniseen hahmoon.