Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

'Keplo Leutokalma' on raikas tuulahdus tämän vuoden fantasiajulkaisuissa. Kirja on rehellisesti omanlaisensa ja onnistuu myös luomaan omanlaisensa tyylin, jossa traaginen ja hiukan angstaava osa sulautuu yhteen naljailun ja humoristisen dialogin kanssa. Kirjan maaailma on varsin pimeä ja synkkä, mutta siinä on myös ilon aiheita. Stephanie jäi ehkä näin alussa hieman sivumpaan, kun lukijan huomio keskittyi enemmänki Keploon ja Serpineen. Kirjan ehkä ainoa huono puoli oli se, että tarinassa vilahtelevia asioita ja termejä ei ihan aina täysin selitetty, mutta koska kirja ilmeisesti on saamassa jatko-osia, puute varmasti paikkaantuu ajan saatossa. Tarina oli jännittävä ja ennalta-arvaamaton. Kliseitäkään ei juuri ollut ja Keplon hahmo oli kieltämättä kirjan parasta antia. Lukukokemuksena 'Keplo Leutokalma' oli nautittava ja todella kiintoisa kirjatuttavuus. Tosin se toi välistä verisyydessään, synkkyydessään ja pessimistisyydessään mieleen Martinin traagisen tyylin. Keskivertoa parempi ja varsin hyvä, muttei minusta ihan huippua. Suosittelen nautittavaa fantasiaa etsivälle. Arvosana: 8.

Kirjan idea on mielenkiintoinen. Kerrankin aihe, jota ei ole kulutettu loppuun. Juoni oli mielestäni toimiva, vaikka paremmalta kirjailijalta se olisi onnistunut vieläkin paremmin. Myös minua ärsytti kaiken helppous, vaikka onkin nuori dzinni niin ei se tarkoita, että kaikki sujuu leikiten. Kerronta oli mielestäni hyvää ja kirja oli nopealukuinen. Henkilöistä suosikikseni muodostui Nimrod. Hän oli mukava, vanha höppänä, josta aloin pitää heti. Myös Vaikero lukeutui suosikkeihini. Mielestäni myös henkilöt olivat hieman erilaisia kaksosia lukuun ottamatta. Kuitenkin näki, että henkilöihin oli panostettu, he eivät jääneet aivan "tuntemattomiksi". Kirjan lopetus oli mielestäni hieman kliseinen loppu hyvin, kaikki hyvin -lopetus. Nimrod saadaan pelastettua ja aivan loppuun on vielä tungettu kliseinen perhekohtaus. Positiivista on kirjan tavallaan kesken jättäminen, odotan sarjan seuraavan osan lukemista innolla. Sillä vaikka kirjassa pieniä vikoja onkin, pystyn silti suosittelemaan sitä kaikille, varsinkin jos etsii hieman erilaista fantasiaa.

Pidin tästä kirjasta paljon. Juoni oli erittäin hyvä ja erilainen sekä kulki sujuvasti eteenpäin. Aihe oli osaltaan ajankohtainenkin, kaikilla on nykyään kiire. Kirja oli helppolukuista, joka on mielestäni aina hyvän kirjan merkki. Mielestäni myös nuotit lukujen välissä olivat hyvä idea ja on varmasti vaatinut vaivaa etsiä jokaiseen kappaleeseen sopivan nimiset nuotit. Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia eivätkä niinkään kliseisiä, vaikka JJ olikin hyvä lähes kaikessa. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän syvyyttä henkilöihin, he jäävät jotenkin pinnallisiksi läpi koko kirjan. Positiivista on, ettei kirjailija ole yrittänyt tunkea liikaa henkilöitä kirjaan mukaan. Itse olisin toivonut kirjan loppuvan täysin päinvastoin kuin se loppui, mutta tämä on täysin mielipidekysymys. Olin kyllä ihan tyytyväinen tähänkin lopetukseen. Kirja oli suhteellisen ennalta-arvattava, mutta ei juonta pilaavalla tavalla, ennemminkin vihjeitä antavalla tavalla, mikä sopiikin tähän kirjaan hyvin. Suosittelen lämpimästi kaikille, varsinkin niille, joista tuntuu että pesukone syö sukista aina toisen parin. ;)

Kirjassa lohikäärmeitä lähestytään tuoreella tavalla: siinä lukijoita ei viedä maailmaan, jossa asustaa lohikäärmeitä vaan lohikäärmeet tuodaan meidän maailmaamme, ne liitetään historiaamme ja niistä tehdään osa maailmaa, jota me asutamme. Temeraire oli kirjan hahmoista kaikkein koskettavin eikä siitä voinut olla pitämättä. Sen kasvu ja ongelmat ,joita on varmaan ollut meillä jokaisella tai on edelleen, tekivät siitä inhimillisen ja helposti samaistuttavan. Tietenkään Lawrencea ei sovi unohtaa. Pidin heti alusta lähtien hänen henkilöhahmostaan ja hänen pakonomainen hyvientapojen noudattaminen ja niiden noudattamisen vaatiminen oli jotenkin todella liikuttavaa, jos asiaa voi niin edes ilmaista. Tykästyin kirjaan heti ensimmäisestä sivusta lähtien ja odotan innolla jatkoa, jos sellaista on tulossa.

Päätin lukea kirjan pelkästään sen nimen perusteella, sillä vampyyrit jaksaa aina kiinnostaa. Aloittaessani kirjaa odotukseni eivät olleet erityisen korkealla, mutta eipä aikaakaan, kun teos oli jo vienyt kokonaan mukanaan. Mitä pidemmälle pääsin sen enemmän pidin siitä. Takaumat Jamien aiempiin vaiheisiin tuovat kirjaan syvyyttä ja antavat teokselle väriä ja ne saavat tarinan todellisen tuntoiseksi. Kirjaa lukiessa alkoi väkisinkin tuntumaan siltä, että vampyyrejä on melkeinpä pakko olla olemassa, sillä Hinton lähestyi aihetta tuoreella ja uskottavammalla tavalla kuin perinteisesti on tapana. Loppu oli tietyllä tavalla odotettavissa, mutta siitä huolimatta se oli yllätys.

Kuninkaan lohikäärmeen minä lisäsin lukulistalleni heti, kun kuulin että se suomennetaan. Se vaikutti hyvältä, ja sitä se todella onkin. Se on älyttömän hieno teos, se maailma yhdistettyinä lohikäärmeisiin on suoraan sanottuna paras oman lajinsa edustaja. Nelson ja Bonaparte sotivat toisiaan vastaan, molemmilla on omat lohikäärmensä ilmavoimissa ja lohikäärmeitä on muillakin valtioilla. Yksi hienoimmista asioista tässä tarinassa ja sen maailmassa ja hahmoissa on se, miten elävän tuntuisia ne ovat. Erityisesti niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin hahmojen suhtautuminen lohikäärmeisiin oli ihastuttavaa. Lawrencen ennakkoluulot ilmavoimia kohtaan murtuivat, kun hän ymmärsi lohikäärmeen ja sen lentäjän suhteen syvyyden. Jokainen hahmo tiesi lohikäärmeet, ja se oli osaltaan auttamassa sitä, että tuntui kuin lohikäärmeet olisivat aina olleet osa meidän maailmaamme. Päähekilö Will Lawrence on hyvä mies, koskettavakin. Loistava hahmo. Temeraire (<3) taas... Sen identiteettiongelmia, muiden joukkoon sovittautumista, kasvamista, oppimista ja sen kehittymistä lukiessa tuli täysin luonnollinen olo. "Niin sen kuuluukin olla." Muut hahmot olivat myös hienoja, yhtään selvästi ohutta henkilöä ei ollut. Joitakin nimiä sekoitti, mutta ei se haitannut ollenkaan. ^^ Ja lopuksi haluan vielä sanoa komppaavani täysin ylempänä mainittua Terry Brooksin kommenttia kirjasta. ”Juuri kun luulet lukeneesi kaikki mahdolliset lohikäärmetarinat, Naomi Novik osoittaa, että olet väärässä.” – Terry Brooks Suoraan sanottuna... rakastan tätä kirjaa. Lukekaa ihmeessä, kaikki.

'Magiaa mafian tahtiin' kutoi aiempien osien eri henkilöt ja tapahtumat yhteen. S'tan, demonit ja Strega-Borgioiden koko klaani seuralaisineen kietoutuvat yhteen kun viimeisen kerran käydään mittelöön kronokivestä. Kirjan yksi erikoisimmista hahmoista oli minusta rappeutuva S'tan, joka elää BBC:n televisiokokkina samalla kun Helvettiin saapuu talvi. Strega-Borgiat ovat yhtä hassuja ja omalaatuisia kuin ennenkin, tosin eräät heistä ovat myös vakavoituneet. 'Magiaa mafian tahtiin' ei sisällä yhtä paljoa komediaa ja naurua kuin edeltäjänsä, sen sijaan siinä on enemmän synkempiä sivujuonteita, kuten jo sen alkukielinen nimi 'Deep Fear' paljastaakin. Kirja on hyvä ja kenties parhaimpia Strega-Borgia-sarjan osista. Kirja koukutti heti ja vei mukanaan loppuun asti. Tosin kirja oli ehkä enemmän sekasortoinen kuin aiemmat, mutta se ei mainittavasti haitannut lukemista. Suosittelen aiemmat osat lukeneille, muuten tuskin pääsee juonesta ja henkilöiden suhteista täysin kärryille. Arvosana: 8.

'Lankhmarin varkaat' oli varsin mielenkiintoinen luettava. Vaikka se ei olekaan mitenkään erityinen fantasiateos ja se noudatteleekin osittain vanhoja miekka&magia-tyylin kliseitä, siinä silti on jotakin mikä koukuttaa lukijan. Leiber onnistuu luomaan henkilöhahmoistaan varsin kokonaisia ja itsenäisiä olentoja jo pelkissä novelleissa, se osoittaa minusta Leiberin taitoja suuresti. Tietenkin päähenkilöt korostuvat eniten, joten Fafhrd ja Hiiri ovat kirjan ehjimmät ja täydellisimmät henkilöt. Heidän naisensa jäävät hieman sivummalle, mutta myös heistä luodaan lukijalle todella vahva kuva. Minusta kirjan kaksi alkunovellia olivat sen parhainta antia, vaikka ne keskittyvätkin kuvaamaan sitä miten molemmat sankarikaksikon jäsenet päätyvät sille tielle joka saattaa heidät yhteen Lankhmarissa. Sen sijaan viimeinen novelli joka keskittyy kertomaan Lankhmarin tapahtumista, traagisuudestaan huolimatta oli minusta kirjan heikoin ja vähiten nautittava. Mutta kaksi ensimmäistä novellia ovat kirjan parasta antia ja jo niiden takia se kannataa lukea. Kirja oli varsin hyvä, keskitasoista korkeampi muttei mitään huippua. Suosittelen suhteellisen kiintoisaa luettavaa etsiville. Arvosana: 7+.

'Nuoremmat jumalat' jatkaa samaa puuduttavaa linjaa kuin sarjan aiemmatkin osat. Henkilöt edustavat Eddingsin tuttua uusiokäyttöhahmoja ja myös juonikin on varsin kliseinen ja ennalta-arvattava. Kirjan tekee edes jotenkuten luettavaksi Eddingsille tyypilliset hauskat dialogit eri henkilöiden välillä. Kirja ei ole mitenkään erikoinen tai hyvä, pikemminkin siinä on rahastuksen makua. Kenties joku pitää tästäkin kirjasta, mutta minuun ainakaan se ei uponnut. Eddingsiä tyypillisimmillään. Suosittelen kirjaa aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 5.

Eikö sarjasta tule kuin 6 osaa? Harmi... Pitää sitten lukea osat englanniksi kunhan kartutan kielitaitoa vielä. ^^ Lukukokemuksena hyvä ja tässä oli luotu myös hyvin vampyyrit. Tunteet eivät näy ja kirjat eivät tempaise kunnolla mukaansa utta silti hyvä lukukokemus. Suosittelen lukemaan jos pitää hyvästä ajanviete lukemisesta.

No, ihan taattua Goosebumps-kamaa: kirjailija saa lukijan tuntemaan myötähäpeää kömpelön päähenkilön vuoksi ja lukaisemaan kirjan reippaassa puolessa tunnissa. Teki mieli ruveta kiljumaan: "Tätäkö väitätte kirjaksi?", mutta pienestä sivumäärästä ja olemattomasta kuvailusta huolimatta kirja ei ollut aivan surkea. Loppuratkaisu oli tuttuun tapaan sarkastisen oivaltava, mutta lauserakenne häiritsevän lyhyt ja yksinkertainen. Kirjan kuitenkin imaisi hetkessä ja innolla, teoksesta saattoi jopa nauttia. Päähenkilö nyt oli taas yksi niistä nuorista ja tyhjäpäisistä Stinen stereotypioista, mutta jos se ei häritse, niin... Kun kaipaat jotain kaikkea muuta kuin syvällistä ja filosofista, voit ahmaista tämän pieneksi välipalaksi.

En ymmärrä miksen antaisi tälle kirjalle viittä tähteä. Kaksi juonta, Ranskan vallankumouksen aikainen ja toinen ennen öljykriisiä nivoutuu yhteen. Cliffhanger seuraa toistaan, jännitys kohoaa kummassakin maailmassa, ja tyylillä. Henkilöiden, joiden välissä on vuosisatoja, yhteys ei ole yhtä rasittavan silmäänpistävä kuin Labyrintissa. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä, aukottomia, ja elämässä on muutakin kuin shakki, vaikka shakki onkin melkoinen osa elämää. Nautin miljöökuvauksesta sekä siitä, että kirjoittaja on ilmisesti lukenut kirjan kaksi aina yhtä lukua kohden: "Amantilladoa. Ihmisiä on muurattu elävältä seinään tätä kehnompienkin sherryjen takia." Napoleon puhuu Napoleon-sitaateilla, Bach soittaa pianon esi-isää, purjehditaan laivalla jossa jokainen märssy ja roikeli on paikallaan! Nautin myös rakkaudesta, joka sittenkin voittaa valtapelin aseman ja auttaa hyvää voittamaan pahan, mustaa valkoisen. Tule mukaan nauttimaan uskottavasta, taatusti uutta tietoa tuottavasta kirjasta, jos pidät niistä paksuina.

Alkuun oli normaaliakin hankalampi päästä, mutta viimeistään sivulla 100 tarina on temmannut mukaansa. Juonellisesti kirja ei ollut lainkaan pettymys, imaisi mukaansa ja juonittele aika kutkuttavasti. Viimeiset sivut täytyi lukea salaa koulussa. Kirjan idea oli jo ajatustasoltaan vaativampi ja ajatuksia herättävä: kun oikein alkaa miettiä, on vaikea ymmärtää, miten menneisyys muuttaa tulevaisuutta. Sinänsä kirja oli jännittävä, mutta se sisälsi lyhyitä joskin tylsiä jaksoja, jotka laimensivat vaikutusta. Kuvailua oli ehkä liikaakin. En tahdo ymmärtää kirjailijan yksipuolista käsitystä kirjan henkilöistä. Vihaan ah-niin-puhtoisia-lapsukaisia, kuten Septimusta ja Jennaa. Ei ihmiset voi olla noin yksinkertaisia! Ja miksi pyllyssä kuningatar Etheldredda on niin... ehdottoman ilkeä? Tarinassa olisi enemmän syvyyttä, jos henkilöt olisivat hieman inhimillisempiä. Ainoana inhimillisenä mieleeni tulee portinvartija Gringe, joka ärsyyntyy Heapien jatkuvasta ongelmien aiheutuksesta. Eikä hänkään erityisen monitasoinen henkilöhahmo ole. Samaistuminen on lähes mahdotonta, kun ei löydä samaistumisen kohdetta. Noh, jotkut lauseet olivat häritsevän pitkiä, mikä teki joistain kappaleista kovin raskaslukuisia. Huumori oli paikallaan tuttuun tapaan, mikä on kirjan pluspuolia. Lohikäärmejuttu meni hieman yli, kirjan tekijä oli nähtävästi kiinnittänyt enemmän huomiota Tulipärskeen ruumiintoimintoihin kuin identiteettiin. Yhtä kaikki, kirja oli ihan luettava, jopa oikein mainio. Suosittelen, vaikkei varsinkaan ensimmäinen osa olisi iskenyt sinuun. :)

Odotukset olivat korkealla Houkutuksen jälkeen ja ikäväkseni myönnän, että hienoinen pettymys tämä oli. Tämä ei herättänyt minussa enää samalla tavalla tunteita, kuin ensimmäinen kirja. La Pushin jengi kuitenkin korjasi tilannetta varsin hyvin jännittävillä, mysteerisillä käänteillään ja arvoituksillaan. Silti ehdottoman lukemisen arvoinen ja varmasti miellyttävä lukukokemus, mikäli Houkutuksesta piti. Voisin sanoa, että pettymys - joka varmasti johtui vain liiallisista odotuksista - oli niin pienen pieni, että neljä ja puoli tähteä tämä ansaitsisi. Kolmatta suomennosta odotellessa!

Ensimmäistä kertaa olen lukenut joskus 20 vuotta sitten. Silloin pidin kovastikin, nytkin pidin. Vauhdikas, nopea tarina, jossa aloitus on yksi parahaita fantasiakirjan aloituksia mitä olen lukenut. Tästä kirjasta saisivat nuoremmat fantasiakirjailijat ottaa oppiakin, joku jordani olisi käyttänyt tämän kirjan tapahtumiin kolme 700 sivuista opusta - ihan oikeasti!

Isomäellä on tapana ottaa aiheeksi jotain isoa ja merkittävää, kehittää sen ympärille juoni, heittää soppaan pari suomipoikaa ja laittaa nämä jutustelemaan ja säntäilemään. Tässä valitettavasti isoa on vain aihe. Juoni on epämääräinen möhkäle, joka ei vakuuta, henkilöt normaaliin tapaan puusta veistettyjä ja eikä kieli ole kehittynyt yhtään parempaan suuntaan. Sarasvati oli paljon parempi kirja, siinä sentään juoni toimi ja veti ihan eri malliin.

Mielestäni ihan lukemisen arvoinen teos. Alkuun mielenkiintoinen ja juoni eteni mukavaa vauhtia. Kaikenkaikkiaan mukaansa tempaiseva. Minä kertoja oli persoonallinen ja myös muut henkilöhahmot varsin mielenkiintoisia. Loppua kohden kirja alkoi kuitenkin kulkemaan mielestäni alamäkeä, jopa tylsyyteen saakka, niin että sai melkein väkisin rutistaa kirjan loppuun. Uteliaisuus ei kuitenkaan antanut periksi ja hyvä niin, sillä viimeiset sivut ratkovat paljon asioita ja korjaavat kertomuksen ryhdikkyyttä. Kuten jo aikaisemmin taidettiinkin mainita, ei kirja ole mitään ilman viimeistä lukua. Viihdyttävää lukemista joka tapauksessa, joten suosittelen lukemaan.

Suomenkieliset Taynikma-kirjathan koostuvat kahdesta alkuperäisestä tanskankielisestä kirjasta, arvostellaan siis kirja kerrallaan. Kirjan ensimmäinen osa, Henzels Fælde, tuotti pienoisen pettymyksen. Tanskankielisen kirjan kansikuvan perusteella (kansikuvat löytyvät osoitteesta www.taynikma.dk) olisin odottanut jännittävämpää tarinaa ja sitä, että Kotoa olisi kuultu vähän enemmän, mutta plussaa oli se, että Monton isästä saatiin selville hieman enemmän, kuin sarjan toisessa osassa. Kirjan toinen osa, Skyggeskoven, puolestaan ylitti odotukset. Ainoa, mitä tästä olisin jäänyt kaipaamaan, olisi ollut vähän enemmän kerrontaa siitä, kun Koto lapsena eksyi Varjometsään... Täytyy myöntää, sarja paranee osa osalta. Odotan innolla seuraavan osan ilmestymistä!

Maailman kenties kuuluisin, mutta usein lasten saduksi luultu satiiriteos, jonka kriittisyys ja ironia lähti kuitenkin lentoon vasta loppua kohti. Onkin sääli, etteivät teoksen lopun lennokkaat fantasiaelementit, kuten lentävät saaret ole niin tunnettuja kuin alun lilliputtikansa! Monin paikoin teksti oli suoraan sanottuna varsin pitkästyttävää, valistuksen tapaan tasaista ja ilmeetöntä. Erityisesti loppua kohti sama lähtemisen, käännekohdan, sopeutumisen ja kotiinpaluun kaava tuntui jo turhan hyvin ulkoa opitulta, ja keskustelureferaattien sijaan olisin mieluusti lukenut aitoa dialogia. Matkustelun tuntua oli kuitenkin mukavasti ja Lemuel Gulliver on avomielisyydessään mukava hahmo. Loppuratkaisussa oli jotain surullisen todellista. (Tuppasi muuten huvittamaan, että Gulliver purjehti puoleentusinaan outoon mielikuvitusvaltakuntaan JA Japaniin... Mitä tämä kertookaan japanilaisista? :D) Luin 10. laitoksen.

Yritän aina korostaa, etten ole Potter-fani, mutta valitettavasti joidenkin kirjojen kahdeksannet lukerrat luovat ristiriitaisia vaikutteita... Noh, kirjaan oli ahdettu aika lailla, mutta toisaalta jotkut tapahtumat tuntuivat ikäänkuin kerääntyneen loppuosaan täytteeksi. Jäi myös tunne, että Rowling oli veivannut päässään hirnyrkkien metsästystä niin paljon, että itse ne tapahtumat olivat menettäneet makunsa. Pottereissa on se hyvä puoli, ettei useammat lukukerrat pilaa niitä. Kolmannen lukukerran jälkeen olen kuitenkin jo alkanut arvostella kirjaa: sinänsähän kirja oli hyvä, mutta jotenkin en lämmennyt alku -ja keskiosalle lainkaan. Pidin kyllä kirjan aikuisemmasta ilmapiiristä ja tutusta huumorista. Kumminkin, kirja ei missään nimessä ansaitsisi viittä tähteä, jos loppu olisi samaa rataa muun kirjan kanssa. Loppu oli päätä huimaavaa, ja olin itkuparkushokissa kuukausia ensimmäisen lukukerran jälkeen. Pysäyttävä, itkettävä, ajatuksia herättävä... Ennen kaikkea Rowlingin tapa ajatella rakkaudesta, ihana! Omasta mielestäni kirjan huippu oli paljastus, miksi Dumbledore luotti Kalkarokseen. Odotin tätä ihan alusta asti, enkä pettynyt. Tylypahkan sota oli myös upeasti luotu, eritoten Harryn asenne... Tässä vaiheessa itkin vaikuttavuuden vuoksi. Itse kaksintaisteluloppu oli hieman ennalta-arvattava, mutta oli kai ihan oikein säästää paljastukset loppuun saakka. Eniten tulin pohtineeksi kuolemaa kirjan vuoksi, mutta teoksesta saattoi löytää vaikka kuinka arvokkaita ajatuksia, jos haluaa. :) Älkää lyökö, vaikka toistan samaa kuin muut ja kirjasta tekemäni kymmenes arvostelu on tälläinen... Pahin kömmähdys oli aivan viimeiset sanat: kaikki oli hyvin. Ikään kuin hieno loppu pitäisi pilata jollain kliseellä. Jäi myös vaivaamaan, mikä Harrysta tuli ammatiltaan. Ehkä se vielä selviää. :D

Odotin kirjalta jotain naiivia ja tylsää aikuisten viihdykettä, mutta yhtä kaikki takateksti herätti kiinnostukseni. Huomaamattani löysin kirjasta paljon samaistumisen aihetta ja hämmästyttävää todentuntua. Ei mitään traagisia loppuja, vaan hyvin todentuntuinen kuvaus yhdistellen kuvitelmaa ja todellisuutta. Kirjailijan mahtava idea ei edes ole luoda hurjia fantasiaverkostoja, vaan rakentaa teos todellisuuden pohjalle. Olen varma, että jokainen voi löytää kirjasta jotain - miten monesti sinuakin on luultu hulluksi, miten monesti tunnet itsesi ulkopuoliseksi ja todellisuudesta irralliseksi? Kirja oli monitasoinen ja henkevä, ajatuksia viljelevä. Pennyn Osastolla viettämä aika oli rankan tuntuista ja ihmeellisen todellista. Itse pystyin ikäni ansiosta samaistumaan Pennyyn hyvin, mikä voi olla jolle kulle ongelma. Kuitenkin, tämä on harvinainen aarre! Idea on aivan uskomaton ja kirjojen tulkinta huima. En ole vähään aikaan lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Suosittelen lämpimästi, joskin epäilen, sopiiko kirjan nuoren tytön näkökulma aivan kaikille...

(Voi olla, että olen vielä kirjan huumassa ja arvostelen hieman yläkanttiin, sillä sain juuri vasta luettua sen loppuun.) Kirja oli mielestäni omalla tavallaan hauska ja kutkuttavan romanttinen. Henkilöt oli mieleisiäni ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Juoni eteni tahdikkaasti, sen pahemmin paikalleen pysähtymättä, joka takasi kyllästymättömyyden. Kuvailu oli kuitenkin usein itseään toistavaa, mikä pisti hieman häiritsemään. Sain kirjailijasta hieman ammattitaidottoman kuvan juuri toistojen takia, kuten edellä taidettiinkin mainita siitä, kuinka Bella jaksoi koko ajan hehkuttaa Edwardin täydellisyyttä ja omaa kömpelyyttään ja vieläpä varsin köyhillä sanavarannoilla. Olisi tullut vähemmälläkin jankutuksella perille. Kirja oli kuitenkin melkein samalta istunnolta luettava ja kovin kiehtova. Ehdottomasti parhaimpia vampyyrikirjoja joita olen lukenut! Jatko-osat eivät varmasti jää lukematta.

Alfan kuun klaanit on hyvin Dickille tyypillinen tarina. Kirjasta löytyy muuta tuotantoa lukeneelle monia tuttuja elementtejä: mm. simulantit, isot kerrostalot ja mielenvikaisuus. Kaikki alkaa siitä, kun yksinäinen sankari joutuu täysin uuteen tilanteeseen, jossa seinän takana majailee telepaattinen muukalainen, ja uudet työt näyttävät tarjoavan aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Ex-vaimokin on matkalla toiseen aurinkokuntaan. Virkistävän ja Dickin muusta tuotannosta erottuvan kirjasta tekee Alfan kuun yhteiskunta. Maan ja Alfan välisen sodan aikana eristyksiin joutuneet mielisairaalan potilaat ovat tulleet toimeen omillaan. Heille on luonnollista, että jokaisella viiraa päässä, ja ihmiset ovat jakautuneet klaaneiksi sen mukaan, mikä ruuvi on löysällä. Terve mieli on lasten ominaisuus, josta pääsee eroon aikuistuessa. Kirjassa käsitellään mielenkiintoisesti omaan erikoiseen yhteiskuntaansa tottuneiden ihmisten ja Maasta saapuvan psykologin kohtaamista. Kahden kulttuurin kohtaamisessa ei voida välttyä virhetulkinnoilta. Toinen isomman mittakaavan vastakkainasettelu löytyy Maan ja Alfan väliltä, joiden suhdetta sota vaurioitti. Kirja pysyy vahvasti Maan asukkaiden näkökulmassa tilanteesta, mutta vanhat kaunat ja epäilykset tarjoavat hyvän lisämausteen tarinalle aina viimeisiin kappaleisiin asti. Ylipäätään tarinasta löytyy lukuisia yksityiskohtia, jotka saavat lopputuloksen vaikuttamaan huolitellulta. Dick on luonut tulevaisuuden yhteiskunnan, joka ei eroa liikaa todellisuudesta, mutta sen verran, että tarina ei tunnu vain tulevaisuuteen siirretyltä nykyhetkeltä. Monet perinteisesti scifissä käytetyt tulevaisuuden tekniset laitteet löytyvät kirjan sivuilta, mutta lisäksi Dick on luonut esimerkiksi uudet avioliittoa koskevat lait ja kauneusihanteet. Kirja on hyvä, mutta ei yllä viihteellisyydessä erinomaisen tasolle. Minulle Dickin tarinat ovat lähinnä mukavia välipaloja.

Kirja oli hyvä mutta minäkin petyin sitä lukiessani, odotukset olivat aika suuret mutta pettymys ei ollut kuin hyvin hyvin pieni... :D Valitettavasti näin joskus yhdellä sivulla juonenpaljastuksen kirjasta mikä ei ollut mukavaa... Mutta aion ostaa kyllä kirjan mahdollisimman nopeasti itselleni! ^^ Kolmatta kirjaa odotellessa, taidan lukea vielä muutaman kerran molemmat osat!

Pidin kirjasta kyllä kovasti ja mielestäni se oli hyvä että Meyer käytti mielikuvitusta luodessaan vampyyrin eikä käyttänyt samaa muottia kuin suurin osa kirjailijoista. Sana varastosta olen samaa mieltä Varjolehden kanssa. Kirjassa oli valitettavasti hieman tylsähköjä kohtia joissa kerrottiin paljon Culleneitten ym. perheiden elämästä mutta ne oli kerrottu hyvin niin että ne luki mielellään ensimmäisellä kerralla mutta jatkossa käy helposti niin ettää hyppää niitten kohtien yli. Henkilöitteen tunteita on kuvattu hyvin ja aidosti. esim. Tässä tapauksessa R.L Stine joka kirjoittaa paria kauhu sarjaa ei ole hyvä. Mutta Meyer on! Olen koukussa kirjaan ja se siitä! ;D