Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Viikonloppuna kävin katsomassa elämäni ensimmäisen 3D-elokuvan, the Walk. Luulin, etten pysty sitä kunnollisesti katsomaan kolmiulotteisena, korkeanpaikankammoisuuttani. Mutta vain pari kertaa katsoin muualle. Uteliaisuuttani nappasin kerran lasit silmiltäni katsoakseni, miltä 3D-muoto näyttää apuvälineittä. Oletin näkeväni tavallista kaksiulotteista kuvaa mutta - kuva muuttuikin seuraamiskelvottoman epätarkaksi. Koska elokuva tapahtui rakenteilla olevissa ja jo tuhoutuneissa rakennuksissa, ajattelin, että kyseessä oli aito taltiointi nuorallakävelystä. Mutta näyttelijöitä siinä oli. Jäin miettimään: miten elokuvan miljöö on kyetty rakentamaan noinkin uskottavaksi.

Telkusta tuli vähän aika sitten Cowboys & Aliens, joka tuli oikeastaan katsottua silkasta mielenkiinnosta, kun puolivahingossa kanavalle osui. Juonikuvio ei ollut mikään turhan ihmeellinen (alienit kaappailevat ihmisiä ja tekevät niille groteskeja asioita), mutta jaksoi pitää tasaisesti mielenkiinnon yllä loppuun asti; tosin pääosissa riekkuvilla Daniel Craigilla ja Harrison Fordilla oli myös osuutta asiaan. Erikoista oli varsinkin nähdä Ford ns. pahiksen roolissa.   Leffassa käytiin katsomassa Maze Runnerin kakkososa, Scorch Trials, joka ei ole kriitikoilta ilmeisesti kovin imartelevaa tekstiä saanut. itse tosin pidin elokuvasta ja koska en ole vielä saanut aikaiseksi lukea sarjaa ykkösosasta eteenpäin ei minulla ole oikeastaan mitään mihin vertaisin juonenkulkuakaan. Ainoa asia mistä annan miinusta on viruksen sairastuttamat ihmiset, jotka pelottivat minua, mutta zombikammooni lienevät elokuvantekijät syyttömiä. Onneksi oli isäntä mukana, muuten olisin saattanut lähteä jossain vaiheessa ryömimään penkkirivien välistä kohti ulko-ovea... :tongue:

[b]Last Knights[/b]   Ihan kiva ja lumisessa miljöössään nätti, mutta ei mikään erityisen hyvä versiointi 47 Roninin tarinasta pseudokeskiaikaiseen ympäristöön sijoitettuna. Clive Owen ja Morgan Freeman ovat periaatteessa A-kastin näyttelijöitä, mutta leffa on puolestaan suoraan dvd:lle mennyttä B-tavaraa.   Tarina on käänteissään melko ennustettavaa perushuttua ritarikaartista, joka ryhtyy kostamaan nimeämättömän keisarikunnan keisarin iilimatomaisen neuvonantajaministerin murhaaman aatelisherransa (Freeman) puolesta.   On jotenkin kuvaavaa, että pääkaupunkiakin kutsutaan vain Pääkaupungiksi. Mitä vähemmän nimiä annetaan, sen enemmän vaikuttaa koko maailma keinotekoiselta ilman varsinaisia fantasiapiirteitä. Äärimmilleen viedyn pahiksen toimien logiikka ei kestä tarkempaa tutkimista (esim. miksi hävittää kaapatusta maakunnasta sen tärkeää omaisuutta, eli rakennukset ja maajussit?).     [b]Mission Impossible - Rogue Nation[/b]   Sarjan viides osa menee vieläkin komediallisemmille linjoille pätevän Ghost Protocollan jälkeen. Lopputulos on aikaisempaa hönömpi tarinan kuljetus, mutta onneksi sellaisella hyvällä tavalla. Tapahtuvat ovat samaa formaattia kuin aikaisemminkin (jahdataan milloin mitäkin, käytetään teknovempaimia ja naamareita jotta niihin päästäisiin käsiksi, kierrellään maailman nähtävyyksiä...) ja perinteiseen tapaan täynnä idioottimaisuuksia: esim. kaikkia muita leluja löytyy, mutta ei yhtä pirun hengityslaitetta, koska kolmen minuutin hengen pidätys sukeltaessa typerän monimutkaisesti suojattuun ja liian helposti murrettavaan laitokseen on cool. Toimintakohtauksia on Bondeihin verrattuna säästelty niin, että niiden tapahtumista saa selvää, ja kun niitä tulee, ne kolahtavat koska niihin ei ole ehtinyt turtua. Aivokuollutta menoa, itseparodiaa (toivon mukaan) ja camppia, ei tosikoille. Pidin, vaikka edellinen osa olikin parempi.

[b]Out of the Furnace[/b]   Synkkä tarina kahden veljeksen elämästä teollisuuskaupungissa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan asiat hyvin. Christian Bale näyttelee veljesten vanhempaa ja järkevämpää puoliskoa, kun taas nuorempi Casey Affleck on hieman äkkipikaisempi ja impulsiivisempi tapaus. Kun pikkuveljelle käy huonosti paikkakuntaa hallitsevien punaniskabarbaarien käsissä, täytyy isoveljen tasoittaa tilit heidän kanssaan. Kostotarinaksi elokuva on melko tylsänpuoleinen, koska panokset eivät jotenkin tunnu nousevan riittävän korkeiksi. Balen hahmo on lisäksi ehkä turhan hyväntahtoinen käydäkseen kunnollisesta kostajasta, vaikka hänen partansa näyttääkin hurjalta. Woody Harrelsonin punaniskapomo on kuitenkin sen verran kusipäinen ja iljettävä pahis, että ihan täysin ilman jännitettä leffa ei jää.   [b]Assault on Wall Street[/b]   Tässäpä kaikkien aikojen toinen katselukelpoiseksi luonnehdittava Uwe Boll-ohjaus (Rampage on se toinen), vaikka varsinaisesti hyvästä elokuvasta ei voi tälläkään kertaa puhua. Prison Break-sarjasta tuttu Dominic Purcell esittää kovaonnista perusmiestä, jota elämä potkii päähän oikein kunnolla. Vaimo on sairas, rahat ovat vähissä ja Wall Streetin pörssiromahdus hävittää elintärkeät säästöt olemattomiin. Vaikeudet kasaantuvat ja lopulta myös työpaikka, asunto ja kaikki muukin on mennyttä. Vittuuntunut mies päättää tietenkin kostaa osakehuijareille, joiden katsoo olevan vastuussa kurjuudestaan. Elokuvan loppuosa koostuukin jäjettömästä lahtaamisesta, jossa pörssimeklarit ja muut saavat ansionsa mukaan. Leffan viesti on varsin vastenmielinen, mutta toisaalta sen nihilistinen ja armoton asenne viehättää jollain kierolla tavalla. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen lähinnä ohjaajansa vuoksi, muuten olisin tätä tuskin katsonutkaan.   [b]The Tournament[/b]   Odotin saavani korkeintaan tyydyttävää perustoimintaa, mutta sain yllättyä, kun leffassa olikin yritystä keskimääräistä enemmän. Idea on yksinkertainen ja kaikin tavoin epäuskottava, mutta siitä saadaan aikaan ihan kelvollinen määrä hupia. Joukko salamurhaajia (ja massamurhaajia) osallistuu miljonäärien järjestämään kilpailuun, jossa on tarkoitus tappaa muut kilpailijat ja siten kuitata massiivinen voittopotti itselleen. Ilahduin suuresti, kun leffa jätti kaiken realismin ja vakavuuden sikseen ja keskittyi rakentamaan rehtiä b-luokan toimintakohellusta. Karikatyyrimäiset hahmot lahtaavat toisiaan iloisten veriroiskeiden saattelemana rikkaiden isäntien seuratessa kisaa valvontakameroiden välityksellä. Kilpailijoita ei ehditä syventämään juurikaan, mutta Ving Rhamesin hallitseva mestari, ihanaisen Kelly Hun kamppailulajitaitaja (hänen käsiteltäväkseen olisin halunnut itsekin) ja Robert Carlylen vahingossa mukaan joutuva alkoholistipappi jäivät ihan kivoina hahmoina mieleen.

[b]Rare Exports[/b]   Tämähän oli hyvin suomalainen elokuva siinäkin mielessä, että vain suomalaiset saavat joululeffasta synkän ja oudon, mutta hyvällä tavalla. Oli kyllä yksi hämmentävistä elokuvista hetkeen, mutta siis silti aivan loistava. Eikä ollut edes pituudella pilattu, joka hiukan ärsyttää nykyisissä leffoissa. Jos tarinan saa kerrottua 1,5 tuntiin, turha venyttää sitä kahteen tuntiin. Tästä elokuvassa oli myös hyvin tehty siirtymiset kohtauksesta toiseen (minulla oli joskus vaikeaa katsella suomalaisia elokuvia ja tv-sarjoja juuri siitä syystä, että ne tuntuivat hyppivän välillä aika randomista kohtauksesta toiseen). Jokunen häiritsevä kohtaus siellä oli, en kyllä tiedä olivatko ne tarkoituksella hyvin hollywoodmaisia tahmeudessaan. Lapsinäyttelijätkin olivat osittain aika jähmeitä, mutta sitä alkoi sietää leffan edetessä.   [spoiler]Se oli kyllä hiukan ahdistava kohtaus, kun tokallinen alastomia tonttuja jouksee kohti. Olisin minäkin sulkenut silmäni...[/spoiler]

Piti ihan hetki miettiä, että mitähän olen mahtanut katsoa kun on jäänyt aika vähälle nuo elokuvat. Viimeisin olikin sitten eilen kun innostuin katsomaan [b]Uusikuuta[/b] telkkarista :D Onhan se nyt edelleen vaan yksi ihanimmista fantasialeffoista mitä on ja ah, Jacob <3   Näin joulun alla on ollut perinteenä katsoa[b] Grinch[/b], joten sitä seuraavana :D

[b]Tulikärpästen hauta (Grave of the Fireflys)[/b]   Oli tässä taas kymmenisen vuotta vanha oikein perustavanlaatuinen joulumielianime. Tyly kuvaus kahdesta toisen maailmansodan jalkoihin jäävästä lapsesta.   Ilmeisestikin varhaista teini-ikää lähestyvä / sen juuri saavuttanut veli ja pieni sisko jäävät ensin orvoiksi, ja sitten veljen ihan omaa typeryyttä pistävät välit poikki heidät hoiviinsa ottaneeseen tätiin, ja yrittävät elää luonnon helmassa omin nokin. Eihän siitä mitään tule kun aikuisilla on muitakin murheita kuin nälkiintyneet orpolapset. Lopputuloksena yksi ahdistavimmista pätkistä mitä olen vähään aikaan nähnyt.   [spoiler]Valittamisen aihetta on se, että jos poika on todellakin niin vanha kuin näyttää, niin kaveri on ns. liian tyhmä elämään. Ilman kyseisen pöllön säännönmukaisen huonoja valintoja ja saamattomuutta olisi kaksikon tarina voinut olla paljon valoisampi. Mutta piti tapattaa oma pikkusisko oman lyhytkatseisen haihattelun takia... :angry: [/spoiler]

Poikani Kevin   Eipä ole vähään aikaan ahdistanut yhtä paljon, kun tämän katsoi. Nimenomaan negatiivisella tavalla äärimmäisen vaikuttava elokuva. Tässä Kevinissä oli vähän samoja piirteitä kuin itsessä teinarina, tosin silkassa psykopaattisuuden määrässä jään kyllä kiistatta kakkoseksi.   Leffassa vaivasi ensinnäkin se, ettei siinä koskaan annettu syytä sille, miksi Kevin oli heti alkujaan sellainen kuin oli. Ehkä syy oli siinä, miten hänen äitinsä suhtautui häneen hänen synnyttyään. Toinen asia, mikä ahdisti syvästi, oli hänen äitinsä kokema totaalinen hyljeksintä kanssaihmisten taholta, kun poika oli tehnyt mitä teki.   Suosittelen kyllä kaikille, mutta varauksella. En kyllä tiedä, kannattiko tällaista leffaa katsoa illan päätteeksi.

[b]Fury[/b]   Vaikka en tiedäkään, mitä eroa on Tigerillä ja Pantherilla, niin kyllä panssarivaunu kuuluu mielestäni sotakaluston kiehtovimpiin edustajiin. Massiivista tuhoa kylvävä teräsmöhkäle, joka pääsee ohi lähes kaikenlaisista esteistä, on yksinkertaisesti kunnioitusta herättävä ilmestys. Sitä on myös Brad Pittin komentama amerikkalainen Sherman-tankki, jonka miehistö lähtee jälleen kerran veriselle taipaleelle kohti vihollisen lämpimää vastaanottoa. Möyriessään Saksan maaperällä toisen maailmansodan loppumetreillä tankki todistaa useaan kertaan olevansa Fury-lempinimensä arvoinen.   Parasta leffassa ovat rankat taistelukohtaukset, joissa rapa lentää ja rakennukset rusentuvat murusiksi. Sotimista kuvataan vain panssarimiehistön näkökulmasta, mutta siitä otetaan kaikki irti. Sherman-tankki nähdään tositoimissa niin kaupungissa kuin avomaastossa ja kaikissa taisteluissa on aidosti jännittävä fiilis. Miehistönkin ihon alle päästään kiitettävästi, vaikka Pittin lisäksi vain joukkoon liittyvällä nuorella tulokkaalla on useampi kuin yksi luonteenpiirre. Muut hahmot toimivat silti kohtuullisen hyvin ja ajavat asiansa ainakin silloin, kun taisteluiden välissä jauhetaan paskaa ja naureaan tyhmille vitseille. Fury on enimmäkseen oikein hyvä sotaleffa, mutta lopun sankarimeininki olisi voinut jäädä hieman maltillisemmaksi.

[b]Ant-man[/b]   Supersankarileffat alkavat jo tulla korvista ulos, mutta Ant-Man pärjää sillä, että se jatkaa Marvelin sankareiden sooloelokuvien genreteemaa (tällä kertaa heist-elokuva Ocean's 11 -hengessä asiaankuuluvine letkeine musiikkeineen) eikä ole Kostajien kaltaista suuruudenhullua mättöä. Eli ihan kiva [i]pieni[/i] supersankarileffa vaihteeksi,   Michael Douglas ei onnistunut näyttämään vanhalta ja kurttuiselta itseltään missään välissä, niin häkellyttävä näky nuorennettu Kirk Douglasin poika oli leffan alussa ja sen verran omituinen näky oli vanhan guben partavärkki.

[url=http://www.imdb.com/title/tt0455944/]The Equalizer (2014)[/url] Mainio toimintajännäri missä Denzel Washington esittää 1985 tv-sarjasta tuttua hahmoa. Tuota tv-sarjaa en katsonut kuin satunnaisesti ja en muista paljo siitäkään vähästä mutta luulisin että saatiin vähän sama tunnelmaa. Päähenkilö on entinen salamurhaaja joka elää nyttemmin hiljaista elämää rautakaupan työntekijänä. Tutustuu kahvilavisiiteillään ilotyttöön ( Chloe Moretz) ja tämän jouduttua vaikeuksiin ottaa yhteen venäläismafian kanssa.   Alku oli hyvin verkkainen, mikä nosti tunnelmaa hienosti. Vaatii ohjaajalta (Antoine Fuqua) uskallusta tehdä nykypäivänä moinen. Ohjaustyylistä tulikin vähän mieleen 70-luvun leffat. Washington oli edelleen terässä vaikka ikä alkaa vähän jo näkyä. (9-10/10).

[b]Turbo Kid[/b]   Otetaan vähän [url=http://variety.com/2015/film/news/power-rangers-movie-release-date-moved-january-2017-1201484922/]Power Rangersia[/url], enemmän Peter Jacksonin varhaistuotantoa (tiedättehän, [url=https://fi.wikipedia.org/wiki/Splatter]Bad Taste ja Braindead[/url]), helvetisti 80-lukua kliseineen, ja tuotetaan koko homma italialaisen klassikko Mad Max -kloonauksen tyyliin (kuten [url=http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=2149.msg97582#msg97582]Kadonneen maailman soturi[/url], joka saisi tulla uusintana).   Lopputulos on taattua tietoisen roskan juhlaa.   Tai no... Olisi, jos leffa olisi tehty vähän iskevämmin, paremmin rytmitettynä, ja enemmän rautaisella huonon elokuvan tekemisen ammattitaidolla. Nyt tulee mieleen sorakuopan harrastelijafilmit. Elokuvassa on aivan liikaa odottelua milloin vyörytetään uutta sekopäisyyttä silmille. Esim. nimihenkilön ja tämän tytsin jutustelut ovat tolkuttoman pitkästyttäviä, ja vaikka toimintakohtauksissakin tapahtuu, joutuu niissäkin odottelemaan asioita. Sinänsä en tekisi mitään eri tavalla, vain tiivistäisin ihan kaikkea enemmän, jotta olisi samanlaista hulluuden tykitystä kuin [url=http://www.imdb.com/title/tt1640459/?ref_=nv_sr_1]Hobo with the shotgunissa[/url].     [b]Man from U.N.C.L.E[/b]   60-lukulaisen Suomen töllössä Napoleon Solo -nimellä liikkuneen sarjan lämmittelyelokuva oli todella positiivinen yllätys. Aluksi vähän ajattelin, että "no IMDb on sentään antanut kohtuu pisteluvun" ja sitten huomasin Guy Richien (Snatch, Puuta, heinää jne. -leffat) joten odotukset nousivat korkealle. Aivan samanlaista kikkailevaa ja kiemuraista kerrontaa ei sentään ollut nyt nähtävissä kuin miehen elokuvissa normaalisti, mutta tyyli on tunnistettavissa. Ja mikä kaikkein parasta: Ei nykyajan rymistelyä ja massatuhoa, tai nykyjamesbondimaista synkistelyä ja syväanalyysia, vaan wanhan hyvän ajan kevyttä agenttiseikkailua. Kannatti katsoa.

Viimeisin näkemäni elokuva on monesti televisiossakin näytetty sotaklassikko [i]Kwai-joen silta[/i] vuodelta 1957. Pidin todella paljon. Sotaelokuvaksi toimintaa on vähän ja tarina etenee verkkaisesti. Tästä huolimatta elokuva on jännittävä ja dramaattinen. Keskeiset henkilöt ovat hieman stereotyyppisiä, mutta etenkin brittieversti Nicholsonin ja japanilaisen eversti Saiton välinen jännite vie hyvin tarinaa eteenpäin. Välillä näiden kahden tinkimättömyys alkoi jo älyttömyydessään huvittaa. Ilahduttavaa on, että[i] Kwai-joen silta[/i] ei ole patrioottinen tarina brittien tai muidenkaan sankaruudesta, vaan pikemminkin osoitus sodan mielettömyydestä.   Techicolour-värit ovat kauniit ja maisemat upeat. Pienenä miinuksena voi mainita musiikin persoonattomuuden ja hilpeyden, joka oli välillä ristiriidassa tarinan vakavuuden kanssa.

Alkoi niin kovin ramaisemaan tuossa iltapäivällä niin iskin koneeseen Mel Brooksin Robin Hood - Miehet sukkahousuissa ettei tarvitse liikoja ajatella; leffa toikin niin paljon lämpimiä muistoja mieleen Alan Rickmanista, että pakkohan tuo Varkaiden ruhtinas oli sitten katsoa perään. Ah ja voi, ehdottomasti yksi lemppareita Rickmanilta tuo Notthinghamin sheriffi! [b][color=black]"I'll carve your heart out with a spoon!"[/color][/b] :heart:

[b]Wild Card[/b]   Kikkailematon ja melko ennalta-arvattava toimintapyrähdys, jonka juoni perustuu käsikirjoittajan omaan romaaniin, josta onkin jo kerran väsätty leffasovitus vuosikymmeniä sitten. Se oli nimeltään Heat, joskaan sitä ei sovi sekoittaa Michael Mannin samannimiseen teokseen. Ihan tuoreiden ideoiden parissa ei siis liikuta, mutta kyseessä on siitä huolimatta ihan kelvollinen viihdepaukku. Ohjauksesta vastaa turvalliseen perusmättöön erikoistunut Simon West, jonka käsissä tämäkin leffa rullaa sujuvasti ja tasaisesti ilman suurempaa kömmähtelyä. Pääosassa on nykypäivän kovin toimintaukko Jason Statham, jonka takuuvarma äijäkarisma tehosi erinomaisesti ainakin minuun.   Las Vegasin kasinojen välkkeeseen sijoittuva juoni alkaa, kun Stathamin naistuttava raiskataan ja hakataan viimeisen päälle, minkä vuoksi luisuotsainen sankari ryhtyy kostotoimenpiteisiin. Ei toki aivan tuosta vain, sillä syyllinen on tietenkin hemmoteltu ja rikas pikkupaskiainen, jonka gorilloille ei kannattaisi vittuilla. Stathamin ammatti on kuitenkin turvallisuuskonsultti, joten kärsinyttä naista on autettava saamaan hyvitys. Kuvioon liittyy eräs toinenkin konsultin asiakas, jonka funktio kokonaisuuden kannalta jää hieman hämäräksi, vaikka loppuratkaisussa hänellä onkin osansa. Toimintakohtauksia leffassa on yllättäen vain muutama, mutta ne on sentään leikattu ja toteutettu hyvin, joten vähän on tällä kertaa enemmän. Juoni tai hahmot eivät tarjoa juurikaan tarttumapintaa, mutta ihan okei-tasoinen mättö ja Stathamin tuima tuijotus riittävät mielestäni plusmerkkiseen arvosanaan.   [b]A Walk Among the Tombstones[/b]   Näin täydellisen synkkää ja vakavailmeistä rikosjännäriä ei olekaan tullut hetkeen vastaan, vaikka tällaiset leffat eivät tietysti muutenkaan mitään elämän ilosanomaa levitä. Tarina perustuu amerikkalaisen kirjailijan samannimiseen romaaniin, mutta elokuva muistuttaa enemmän pohjoismaalaisia murhamysteerisarjoja kuin tavanomaista jenkkimeininkiä. En tiedä, ovatko vaikutteet tahattomia vai tietoisia, mutta skandinaavisen kylmissä tunnelmissa tässä kuitenkin liikutaan. Tempo on verkkainen, eikä raskaasti soutaessa kukaan jaksa hymyillä. Moderniksi film noiriksi elokuvaa on myös kutsuttu, eikä sekään luonnehdinta harhaan osu.   Totisen tarinan päähenkilö on totinen yksityisetsivä, joka alkaa tutkia huumekauppiaan vaimon sieppausta ja murhaa. Liam Neeson on täsmälleen oikea mies vakaan ja hiljaisen, mutta loputonta alakuloa huokuvan etsivän rooliin. Käy ilmi, että syylliset ovat sadistisia pervoja, jotka eivät ole asialla ensimmäistä kertaa. Eräs heidän aikaisemmista uhreistaan on Laura Birn, jonka rooli jää valitettavasti hienoon alkutekstijaksoon, joka menee niin sanotusti ihon alle. Juoni itse ei tee aivan samaa, koska jotenkin se hajoaa liikaa eri suuntiin yksinkertaisuudestaan huolimatta. Neeson vakuuttaa kuitenkin jälleen jo pelkällä rahisevalla äänellään ja masentuneella olemuksellaan. Leffa onkin ihan hyvä lisäys näyttelijän Takenista alkaneeseen toimintajatkumoon.

[b]Sicario[/b]   Elokuva Meksikon huumekartelleja vastaan käytävästä sodasta on kerännyt pääasiassa kiittäviä arvosteluja. Ja hyvähän elokuva oli, tunnelma on suurimman osan ajasta katossa kun odottaa väkivallan purkautuvan minä hetkenä hyvänsä. Leffahan on melkein uusi Traffic, joka myöskin kuvasi huumebusinesstä ja huumesotaa melko raadollisella ja pessimistisellä tavalla.   Ainoat oikeasti häiritsevät asiat olivat käsikirjoituspuolen [url=https://en.wikipedia.org/wiki/Macguffin]MacGuffineissa[/url]. Esimerkiksi se, että elokuvan päähenkilö, Emily Bluntin esittämä hämäräperäisen "ulkoministeriön tyypin" (Josh Brolin) johtamaan huumeyksikköön värvätty swat-poliisi, ei oikein tuntunut olevan muuten merkityksellinen juonelle, kuin että saataisiin mukaan kokematon henkilö kauhistelemaan huumesodan raadollisia ja välistä melko laittomia, mutta välttämättömiä, keinoja. Ehkä jos vähän enemmän olisi laitettu Blunt tekemään itse vaikeita valintoja idealismin ja pragmaattisuuden välillä. Nyt showta siinä suhteessa johti lähinnä Benicio del Toro kylmäverisenä tappajana, jolle huumesota oli lähinnä keino kostaa kartellille perheensä surma silmä silmästä -metodilla.     [b]The Martian[/b]   Helkkari. Tämähän oli parempi elokuva kuin Sicario. Seuraavista syistä: - Toi mieleen parin vuoden takaisen Gravityn. - Fysiikka ja muu tiedepuoli oli näin maallikon kannalta kohdillaan. Ainoa valittamisen aihe tuli siitä, että tavarat näyttivät putoavat Marsin pinnalla vähän turhan vauhdilla (painovoima, eli sitä kautta myös putoamiskiihtyvyys, olisi vain kolmannes Maan vastaavasta). Sen sijaan puheet heksadesimaaliluvuista ja ASCII-taulukoista tekivät elokuvasta oikean nörtin unelman (muahan ei sillä termillä saa kutsua - ikinä). - Elokuva ei ole katastrofielokuva. Normaalisti kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Tämä olisi niin epätodennäköistä, että se yleensä ärsyttää tällasissa elokuvissa. Nyt sen sijaan asioita meni pieleen, mutta toisaalta asioita meni paljon myös putkeen. Kuten todellisuudessa. - Elokuva on itseasiassa hyvän mielen elokuva. Se ei tehnyt Marsiin jääneestä astronautista poliittista peliä, taloudellista peliä, tai mitään muutakaan peliä. Kiinan avaruushallinto riensi auttamaan USA:n avaruushallintoa ihan rehellisesti hyväntahtoisista syistä. Harvinainen näkemys tällasista tilanteista elokuvissa. (No okei... Ilkeä ihminen voisi sanoa, että jos maailman poliittinen tilanne ei olisi nyt mitä on, Kiinan tilalla olisi ollut Venäjä...)   Muoks: Hetkinen... Myrsky Marsissa? Niin voimakas, että se pystyisi kaatamaan aluksen? Ilmakehässä, jota hädin tuskin on olemassa? Ja mä kiinnitin huomiota vain näennäisen nopeaan tavaroiden putoamisnopeuteen?

X+Y. Asa Butterfield on uskottava autistisen pojan roolissa. Minulle tuli mieleen Alan Turingista kertova Imitation Game. X+Y:ssä rakkaus oli suuressa roolissa ja olisikin saattanut olla todella mielenkiintoista, jos päähahmo olisi ollut homoseksuaali. Sain sen mielikuvan elokuvaa katsoessa, että päähahmon läheiset yllyttivät häntä olemaan "normaali" ja kannustivat hänen orastavaa suhdettaan Zhang Meihin. Mitä jos Nathan olisikin tuntenut vetoa poikaan? Olisivatko vanhemmat silloin yrittäneet muuttaa hänen mielensä ja kannustaneet häntä keskittymään sittenkin matematiikkaan? Elokuvan heikompi puoli oli Nathanin äiti, jossa ei ollut mitään vikoja ja joka ei koskaan osoittanut turhautumista hankalaa poikaansa kohtaan. Elokuva oli muutenkin aika kevyt ja pinnallinen eikä mennyt pintaa syvemmälle. Sääli - aihe oli kiinnostava ja elokuvassa oli potentiaalia.

Kävin eilen katsomassa Takaisin pintaan -elokuvan. Se oli ankea eikä voinut tarinansa takia muuta ollakaan. Jotenkin tuli kaksijakoinen olo: pitääkö vainajat noutaa hakijoitten henkeä ja terveyttä vaarantaen mutta ehkä omaisten ja seuraavien luolaan sukeltavien kannalta on tärkeä, että paikka ei ole hauta. Elokuva selitti myös aika tarkoin sen, miten huolellisesti tällaista operaatiota pitää valmistella ja miten paljon etäisen ja kasvottoman tuntuisten viranomaisten kanssa joutuu riitelemään. Niin vedenalaiset kuin -päälliset maisemat olivat komeita ja jylhiä. Kuvia katsellessa turvallisuudenhakuinenkin ymmärtää jollain tavoin, miksi ihmiset pyrkivät niin syvyyteen kuin korkeuksiinkin.

Luen [i]Joss Whedonin[/i] elämänkertaa ja siellä tuli vastaan, että hän on ollut mukana myös kirjoittamassa[b] Speed[/b] (1994) elokuvan käsikirjoitusta, tai no lähinnä muokkaamassa sen dialogia, mutta että hän ei koskaan saanut siitä nimeään lopputeksteihin. Tämän innoittaman etsin käsiini kyseisen leffan katseltavaksi. Olen sen nähnyt kyllä, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä.   Monet ovat kehuneet Keanu Reevesin näyttelemistä, mutta minusta hän oli jokseenkin puiseva. Tai ehkä se oli sitten hänen roolinsa, mene ja tiedä. Sandra Bullock oli viihdyttävä omassa roolissaan, paljon luontevamman oloinen. Juonihan on sinänsä aika ohut, mutta ei se katselua haitannut. Viihdyin oikein mainiosti elokuvan parissa. Ja nyt kun tiesin, niin joitain selviä whedonmaisia piirteitä dialogista löytyi. Ihan huvittava katselukokemus.

Viimeksi kirjoitin katsoneeni Kwai-joen sillan. Nyt olikin vuorossa David Leanin seuraava ohjaus eli [b]Arabian Lawrence[/b] vuodelta 1962. Elokuva perustuu tositapahtumiin enemmän tai vähemmän. Itse en tunne Lawrencea Wikipedia-artikkelia syvällisemmin, joten minun on vaikea ottaa kantaa siihen, onko elokuva onnistunut kuvaus hänestä.   Näin muuten voin sanoa, että elokuva oli erittäin antoisa katselukokemus. Siinä huokui vahvasti samankaltainen sodanvastainen sanoma kuin Kwai-joen sillastakin. Päähenkilö Lawrence on kiehtova ja ristiriitainen hahmo. Hän on toisaalta oikeamielinen idealisti, toisaalta verenhimoinen ja oman egoisminsa sokaisema. Omar Sharifin näyttelemä Sherif Ali oli myös kiinnostava: hänestä kehittyi lopulta lempihahmoni koko elokuvassa. Arabian Lawrence on yli kolme tuntia pitkä, mutta ei missään vaiheessa pitkästyttävä. Vaikkakin on pakko todeta, että yli kolmen tunnin istuminen näin muuten haittaa katselunautintoa.

Katsoin eilen elokuvan The Fall, joka perustuu Valeri Petrovin käsikirjoittamaan bulgarialaiseen elokuvaan Jo ho ho vuodelta 1981. Toista pääosaa esittää Lee Pace ja se olikin suurin syys, miksi elokuvan alunperin halusin nähdä.   Elokuvan sisällä olevat kertomuksissa oli fantasiaelementtäjä, mutta ne olivat kuitenkin selkeästi liitetty todellisuudessa tapahtuviin tapahtumiin. Elokuvaa kuvattiin yli kahdessakymmenessä maassa, pääasiassa Intiassa. Pidin elokuvasta paljon ja aion todellakin katsoa sen uudemmankerran.   Tässä vielä linkki elokuvan traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=IwsYyRc9j4g

Sattumalta itselläkin on viimeksi katsottuna [b]The Martian[/b]. Pidin kyllä leffasta, ihan sen valoisuudenkin vuoksi. Myrsky oli tosiaan hieman, eh, liioiteltu, liekö kirjassa sama juttu? Painovoima häiritsi vähän, vaikka tiesin etukäteen että se oli jätetty tarkoituksella maankaltaiseksi. Ilmeisesti ihan kustannussyistä. Yksi asia mikä mietitytti oli että miten astronautit suojattiin säteilyltä? No, turha kai odottaa elokuvalta 100% realismia, tämä oli scifileffaksi kuitenkin hyvin realistinen. Pitäisi kirjakin lukea kunhan ehtii ja saa sen käsiinsä jostain...

[b]Haywire[/b]   Väkevää muijaenergiaa pursuava toimintapaukku, joka ei kikkaile tai hienostele liikoja. Steven Soderberghin ohjaama yksinkertainen jännärinpuolikas kertoo tuimasta tappelijanaisesta, joka on jonkinlainen freelance-agentti, joka tekee erilaisia hämärähommia valtion laskuun. Hommat tuntuvat koostuvan pääasiassa ihmisten kaappaamisesta, hakkaamisesta ja muusta mukavasta. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä ja agentti huomaa astuneensa ansaan, jonka tarkoitus on saada hänet pois päiviltä. Kipakka typy ei kuitenkaan kellisty heti ensimmäisen miehen kohdalla, joten pettureille on aika antaa kunnon kierrepotku nivusiin.   Elokuvassa ei ole pahemmin juonellisia ansioita, oikeastaan koko petoskuvio on niin turhanpäiväinen, että toista saa hakea. Juoni on suoraviivainen, mutta se on sotkettu aikasiirtymillä, joista en pitänyt lainkaan. Onneksi aikarakenne on epäselvä vain alussa ja kerronta notkistuu, kun alkulöpinöistä päästään eteenpäin. Kaunista nyrkkisankaritarta esittävä Gina Carano on selkeästi leffan parasta antia ja ainoa pätevä syy sen katsomiseen. Hänen vapaaottelutaustansa näkyy selvästi, sillä toimintakohtauksissa on aitoa tekemisen tuntua, eikä heiluvaa kameraa tai muita kepulikonsteja tarvita. Caranon reisien väliin pääsevät mm. Michael Fassbender ja Channing Tatum, jotka saavat niin tiukkaa hoitoa, että suorastaan henki salpautuu.

Mä kannattaisin että tehtäisiin enemmänkin The Martianin kaltaisia valoisampia hyvänmielen elokuvia. Synkistelyä on ollut vähän liikaakin mun suosimissa elokuvagenreissä.     [b]Tale of Tales[/b]   Perhana. Olipas erikoinen satufantasialeffa. Erikoisuus toisaalta on aina ollut italialaisten ammattitaito, vaikkakin minulle se tarkoittaa lähinnä 70/80-lukujen halpissekoiluja. Mutta tämä elokuva ei ollut halpa eikä skeida. Päinvastoin. Elokuva oli julmetun kaunis ja hyvä kunhan vain katsojana pääsi yli epäamerikkalaisesta vaiteliaisuudesta ja leppoisasta, mitään selittelemättömästä kerronnasta.   Positiivisesti satuperinnettä noudatetaan orjallisesti, grimmien ja melko julman ja kärpässienisen keskiaikaisen satuperinteen hengessä. Pienenä negatiivisenä asiana elokuvan kaikki kolme tarinaa päättyvät jotenkin hullusti, ilman varsinaisesti tyydyttävää päätöstä - tilanteet vain saatetaan loppuun koruttomasti, jotenkin olisin kaivannut jonkinlaista surullista tai onnellista huipentumaa (mutta ehkä olen vain länsimaisen modernin kerrontaperinteen orja).       '[b]Black Mass[/b]   Ikävä kyllä on myönnettävä, että Johnny Depp on kehittynyt epäedulliseen suuntaan kiinnostavasta elokuvapersoonasta harmaaksi elokuva-alan duunariksi. Jokaisesta leffastahan ei voi tulla todellista klassikkoa, mutta kun Pirates of Caribbeanistakin on jo kolmetoista vuotta, ja sen jälkeen Johnny Deppin tuotanto on muuttunut yhä vain värittömämmäksi ja turvallisemmaksi. Tarkoitan tällä sitä, että jopa Lone Rangerin Tonto oli vain uusintaa Deppin sekoiluhahmoista, eikä suinkaan mitään uutta.   Black Mass tarjosi mahdollisuuden kokeilla uudentyyppistä roolia psykopaattina gangsterina, mutta roolityö jäi hyvin valjunoloiseksi yhdessä koko leffan kanssa (tosin leffan yleisilme veti Deppin mukanaan, eli en syyttäisi itse näyttelijää). Tokihan tosielämän tapahtumia kertaavat rikoselokuvat tuppaavat aina olemaan melko elottomia (mitä nyt poikkeuksena joku Mafiaveljet), mutta nyt tunnuttiin menevän jopa elottomuuden suhteen todella suossa.   Juu, en pitänyt.

[b]The Hunted[/b]   Tommy Lee Jones ja Benicio del Toro erämaatunnelmissa. Del Toro esittää Kosovon sodassa kovia kokenutta erikoisjoukkojen supertappajaa, joka traumojensa takia elää metsässä satunnaisia kohdalleen osuvia ihmisiä murhaten. Jonesin hahmo vastasi aikanaan hänen koulutuksestaan ja joutuu vanhoilla päivillään jahtaamaan entistä oppilastaan. Synopsis ei ole kovinkaan houkutteleva, mutta lopputulos on onneksi parempi kuin luulisi. Homman nimi on intensiivinen kissa ja hiiri-leikki, missä onnistutaan erinomaisesti. Päätähdet tekevät todella fyysiset roolit juostessaan, kiivetessään ja ähkiessään pitkin kaupunkia ja erämaata. Miesten päästessä pieksemään toisiaan tulee tunne, että kumpikin kamppailee henkensä edestä tosissaan. Hengästyttävän tunnelman ansiosta heikko juoni ei päässyt vaivaamaan liikaa.   [b]Dredd[/b]   Turhaan olin lykännyt tämänkin katsomista, sillä uudempi Dredd-leffa paljastui harvinaisen kovaotteiseksi ja reipashenkiseksi toimintapaketiksi. 90-luvun surullisen kuuluisasta versiosta minulla ei ole kummoisia muistikuvia, mutta onhan tässä nyt helvetisti munakkaampi meininki, eikä nolon sidekickin takiakaan tarvinnut kärsiä. Toiminnassa on asiallisen brutaali fiilis, eikä iholle menevissä hidastuksissa säästellä. Mättöä on paljon, mutta kerrankin toimintaleffan jälkeen jäi tunne, että samaa kamaa olisi katsellut enemmänkin. Vaikka helposti kuvittelisi, että Dreddin kypärän voisi pukea päähänsä kuka tahansa perustoimintajamppa, niin leffaa katsoessa tuntui, että yrmeän tuomarin rooli kuului nimenomaan Karl Urbanille. Hänen tapansa puhua ja pitää suupielet alhaalla oli täsmälleen oikea! Päivitetty Dredd on varmaankin ainoa remake-leffa, jota oikeasti kaivattiin ja joka vieläpä täyttää odotukset.   [b]Lockout[/b]   Scifi-elementeillä höystetty toimintapätkä, jossa Guy Pearcen näyttelemä kovanaama saa tehtäväkseen pelastaa presidentin tytär vankilamellakan keskeltä. Kyseessä ei ole aivan tavallinen neidonhakureissu, sillä vankila on kiertoradalla sijaitseva jättimäinen avaruusasemakompleksi. Leffan scifistinen anti onkin muuten tässä, sillä juoni voisi sijoittua ihan hyvin tavalliseenkin vankilaan. Päähenkilöä keikka ei oikein nappaisi, mutta koska hänellä on omakin nahka panoksena, typyn perään on pakko lähteä. Vartiointi ja turvatoimet ovat kuulemma huipputasoa, mutta ala-asteen jälki-istunnostakin olisi vaikeampaa karata. Avaruusnäkymät eivät varsinaisesti hivele silmää, eikä leffa muutenkaan ihastuta tuotantoarvoillaan. Pearce kuitenkin vakuuttaa vastentahtoisena sankarina, joka vittuilee jatkuvasti kaikille. Leffan perusteella soisin miehelle enemmänkin toimintarooleja.