Arvostelussa Michael Crichtoninin Sphere, jonka on suomenkielinen nimi on Vieras tulevaisuudesta. En tiedä miksi siihen nimeen on päädytty. Tavallaan se jo spoilaa osan tarinasta. Muuten lisäpisteitä kannesta, joka on ihan onnistunut.

Monesti scifikirjat omaavat fantastisen alkuperäisen kannen, joka tuppaa näiden suomennosten yhteydessä häviävän kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Luultavasti usein syynä kyllä on kansien monimutkaiset omistusoikeudet ja siinä että niistäkin joutuu maksamaan. Mutta kannellakin on väliä. Esim arthur C Clarken Lapsuuden loppu on sellainen kirja, mikä on mielestäni aivan loistava, mutta pokkariversiossa on niin luotaan työntävät kannet, että niiden perusteella kirja melkein jää lukematta.

Takaisin Sphereen. Kirjassa liikutaan vedenalaisessa maailmassa. 300m meren pinnan alapuolella, missä ei ole paikkaa mihin paeta. Pohjasta on löytynyt jättimäinen avaruusalus, joka on ollut siellä vähintään viisisataa vuotta, mahdollisesti jopa tuhansia vuosia. Miten se voi olla mahdollista? No pohjaan lähetetään sekalainen sakki sitä tutkimaan. Alukseen päästään sisään ja aluksen sisältä löytyy vielä jotain ihmeellisempää. Ihmisiä alkaa kuolemaan ja tunnelma tiivistyy. Mitä hittoa täällä oiken tapahtui ja tahtuu parasta aikaa.

Crichtonin onnistuukin erinomaisesti tavoittamaan suljetun paikan paranoian. Tämähän on loistavaa. Parhaillaan teos saa mieleeni Carpenterin The Thingin ja sainkin älyttömän innon löytää  John W. Campbellin Who goes there novellin/pienoisromaanin ja ilokseni sain huomata että se on - suomennettu Outoja tarinoita 3 ssa ( tätä en tiennyt ) Markku Sadelehton toimesta. Mistä vaan moisen opuksen löytäisi. Ainakaan tätä kirjottaessa en löytänyt sitä netistä kaupan mistään.

Takaisin kirjaan. Kirja rullaa radallaan ja tarina on kiinnostava. Osa henkilöhahmoista on lievästi ärsyttäviä, mutta jokainen osa - alue pelaa kohtuullisen hyvin. Kaikesta kuitenkin näkee, että Chrichton on tekemisissä elokuvabisneksen kanssa. Koko kirja, kohtaus kohtaukselta, tuntuu lievästi siltä kuin lukisit käsikirjoitusta. Jokikinen tapahtuma ja repliikki on rakennettu "filmaattisesti". Oikeastaan kaiken aikaa mukana on fiilis, että luet elokuvasta tehtyä kirjaa eikä päinvastoin. En tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia.

Blubla loppukaneetti. Kaikkineen kirja jättää positiivisen maun ja tuskin maltan odottaa Crichtonin Andromeda uhkaa teosta, joka myöskin odottaa lukemistaan kirjahyllyssäni. Scifikauhu on kirjallisina tuotoksina muutenkin niin harvinaista herkkua, että haalisin itselleni mielellään kaikki. Jos joku tietää hyvistä scifikauhu suomennoksista, vanhemmista tai tulevista, niin mielelläni otan opastusta vastaan.

Vihdoin sain ostettua ja luettua Pierre Boullen Apinoiden planeetan, vaikka se on suomennettu ensimmäisen kerran jo 1964.

Minä olen oikea mies klassikko scifiin. Omistin aikoinaan pari tuhatta vanhaa scifi ja - kauhuelokuvaa, ja olen aina ollut vihättynyt vanhoista elokuvista, elokuvajulisteista ja muusta elokuvakrääsästä. Jonka lisäksi aloitin lukuharrastukseni nimenomaan scifistä, kauhusta ja kaikesta oudosta ollessani ehkä kolmen - neljäntoista vanha. Siihen aikaan Suomessa ei julkaistu kovin paljoa scifiä ja kirjastoista tuli otettua osapuilleen kaikki mitä saatavilla oli.

Jostain käsittämättömästä syystä tämä on yksi teos jonka olen silti osannut sivuuttaa. Miksi? olenhan katsonut ensimmäiset kaksi elokuvaa useaan kertaan. Se hämmästyttää minua itseäni sata kertaa enemmän kuin Odysseus Merouta ( kirjan päähenkilöä ) missään vaiheessa kavereineen löytäessään elämää Betelgeusesta. Ja mitä elämään he löytävätkään. Tismalleen sitä samaa tasoa mitä se maassa sillä hetkellä 1960 - luvulla oli.

Planeetalle tietysti laskeudutaan ja sen ilmakehä vastaa melkein yksi yhteen maan kanssa. Mitäs muuta oletitkaan. Kaikelle tieteelle annetaan kuttua. Vähän kiinnostaa, että tämä planeetta on täynnä kasveja ja ilmeisesti myös eläimiä. Kukaan ei tunnu uhraavan ajatustakaan missään välissä miten monimuotoiseen vieraaseen elämään he törmäsivät. Avaruuspuvut riisutaan ja ensimmäiseen lätäkköön on päästävä uimaan. Ei huolen häivää itsensä tai ympäristön saastuttamisesta vierailla bakteereilla, myrkyillä, eläimillä, kemikaaleilla ei mitään.

Tietysti myös ensimmäinen heidän kohtaamansa "olio" on ihminen, homo sapiens?? vielä alaston ja seksikäs blondi. Selvästi valioyksilö. Ai kiesus, on käännettävä eri vaihde päälle. Näitä on luetava ihan erilailla kuin scifiä tänä päivänä. Ja vaikka miten yritin, niin silti pääni "kääntää" päähenkilön näyttämään Charles Hestonilta, sekä Ziran ja kumppanit siltä miltä ne näyttivät Apinoiden planeetan 1968 filmatisoinnissa. Mikä ei mielestäni ollut yhtään hassumpi asia, mutta niin se vaan itsellä toimi.

Kirjassa asiat etenevät omalla painollaan päähenkilön vankeudesta osittaiseen vapauteen ja jopa työntekoon. Luojan omaksi kuvakseen muokkaamalle Odysseukselle tulee monenmoisia houkutuksia ja asiat alkavat valjeta oikeille radoilleen. Onko ihminen pomo kaikissa paikoissa, maailmoissa sekä olosuhteissa, ja muu vain irvokasta sattumaa?

Miksi sitten luen tätä, jos koko ajan marisen. Juuri siksi, että teos on karvan yli 200 sivua ja luin siitä noin 160 sivua yhdeltä istumalta haluamatta lopettaa, mutta oli sillon mentävä tekemään ihan muuta. Tarina on maaginen, et malta odottaa mitä seuraavaksi. Boullen kerronnassa aika katoaa ja tarina lentää siivin syvällisiäkään teemoja kaihtamatta. Päähenkilö esimerkiksi joutuu julmien kokeiden kohteeksi ja ihmettelee miten ne voidaan tehdä ihmisille. Niihin kokeisiinhan yleensä käytettään kotona apinoita. Aitoa kritiikkiä eläinten kohteluun jo kauan ennen kuin se oli muotia. 

Kuten jo aiemmin mainitsin, niin vanhempaa scifiä lukiessa pitää usein unohtaa kaikki tieteelliset tosiasiat ja antaa tarinan viedä. Sekä on otettava huomioon mitä aikaa silloin elettiin, mikä silloin oli sopivaa ja mikä ei. Mitä asioita pidettiin normaalina, sekä uskonnon merkitys. Tuntuu kuin silloin olisi ollut vallitseva käsitys ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Jos vähän potkaisen ovea niin koko roska sortuu ja kaikkien on myönnettävä ylevä alkuperäni. Voi pojat edelleen panee rykimään tuu...KÖH baa...

ps elokuvat nähneellekin sen verran, että lopetus on täysin erilainen kuin alkuperäisessä 1968 filmatisoinnissa

Tälle kirjalle 8/10 kaiken hulabaloon jäkeenkin. Klassikko on klassikko syystä. Suosittelen lämpimästi.

Andrzej Sapkowskin Noituri - sarjan kolmas osa Haltiain verta.

Varsinaisesti en ole perehtynyt fantasiaan, sillä olen aina ollut enemmän scifin ystävä. Olen toki aikanani tavannut Sormusten herran ja muutamia muita teoksia. Tästä kyseisestä kirjasarjasta en tiennyt tai odottanut juuri mitään. Olin toki pelannut Wicher 3:n pari kertaa ja tiesin kirjojen suomennoksista. Kuitenkin jostain selittämättömästä syystä oletin niiden olevan tehty pelin jälkeen pelin pohjalta ( vähänpä minä tiesin ), enkä osannut arvostaa Noitureita, kunnes vanhin poikani voimakaasti suositteli niitä minulle. Tartuttuani ensimmäiseen osaan tarina sekä hahmot kiehtoi pauloihinsa välittömästi. Tämähän on loistavaa, aivan kertakaikkisen loistavaa työtä.

Witcher sarjan kolmas osa Haltiain verta jatkaa tarinaa siitä mihin se edellisessä osassa jäi. Maailma on ajautumassa kohti sotaa ja vaikeita valintoja on edessä. Haltioita kohtaan kerääntyy yhä enemmän kaunaa ja kieroa peliä pelataan politiikan kulisseissa, samalla kun kuningaskunnat alkavat varustautua tulevaa maailmanpaloa varten ja yleinen viha erilaisuutta kohtaa lisääntyy. Kuulostaako tutulta? Ciri, kirjan päätähti nuoresta iästään huolimatta, saa opastusta noituriksi ja velhoksi maailman huojuessa sodan partaalla. Miksi hän on valittu ja miksi niin moni tahtoo hänet hengiltä?

Tällaisesta tarinasta voisi ajatella, että se on täynnä fantasiakliseitä ja vailla huumoria. Edelleen todella vähänpä minä tiesin. Teksti on osasta toiseen lähes juovuttavan hyvää, kirja loppuu ennen kuin huomaatkaan ja lisää jää välittömästi kaipaamaan. Tahdon todella tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä sanoikaan huumorista? Kuivakka lähes Monty Pythonmainen huumori, jota ei yliannostella, iskee kuin Korkeajännitys kannessaan mainosti aikoinaan, miljoonalla voltilla. 

" Älä anna keskittymisesi heikentyä, äläkä salli energian ryöpytä ulos itsestään. Minun mestarini sanoi aina, että voima tulee luovuttaa samalla tavalla kuin pieraistaessa tanssisalissa: hienovaraisesti, säännöstellen ja kontrolloidusti. Niin että kukaan ei tajua, että se olit sinä. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän"

"Selkä suoraksi ja lakkaa hihittämästä...

Tässä on kirjasarja joka jo nyt tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa. Olisin voinut antaa tällekin oikeastaan 9/10 ja tuskin maltan odottaa seuraavia osia ( jotka kaikki kyllä löytyvät kirjahyllystäni ).

Andrzej Sapkowskin Haltiain verta sai 2009 David Gemmel Legend - palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Mielestäni ehkä parasta koskaan lukemaani fantasiaa ja pärjää yli genrensä ollessaan vertailukelpoinen mihin tahansa toiseen erityisen hyvään kirjalliseen teokseen. Omasta mielestäni vain jotkut Ursula le Guinin kirjat ja Gene Wolfin Uuden auringon teokset saattavat pystyä kilpailemaan samassa sarjassa ( Pimeyden vasen käsi on huipputeos, vaikka onkin kategorioitu scifiksi, vaikka on mielestäni enemmän sekoitus scifiä ja fantasiaa. Osattomien planeettaa ei minulta valitettavasti löydy hyllystäni, vaikka miten tahtoisin ).

Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi Noituri sarjaa. Niillekin jotka eivät välttämättä fantasiasta niin paljon perusta, uskoisin että tulet yllättymään laadun määrästä kuten minä. Lisäpisteitä sivumäärästä. Tämän sarjan jokainen teos ei ole kärjistetysti fantasialle tyypillisesti 800 - 1000 sivuinen tiiliskivi.

Tästä päästään aasinsiltaan: miksi David Gemmelin Warhammer sarjaa ei ole ollenkaan suomennettu? Lupaudun ostamaan jokaisen osan.

Bret Easton Ellisin teoksista olin aiemmin lukenut Amerikan psykon, Glamoraman ja Alta nollan, joten olin tietoinen kirjailijan kyvystä kuvata dekatenttia elämänmenoa. Se oli pääsyy, miksi nappasin kirjan kirpputorilta halvalla ja luulin tehneeni pienen löydön. Sekä valehtelisin, jos väittäisin että rapion estetiikka ei kiehtoisi minua. Omasta kirjahyllystäni löytyy mm William S. Burroughsin Nisti ja Hunter S Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las vegasissa, jotka kuuluvat yhä suosikkeihini.

Kirja alkaakin varsin jouhevasti ja Ellisille tyypillisen minimalisesti. Rappio on tasolla miltä siltä odottikin. Kaikki on "hyvin" kunnes kirjan päähahmo Bret Easton Ellis ja hänen perheensä törmää yliluonnolliseen. Siitä alkaa varsinainen piina, eikä tämä ole Stephen King viittaus. Siitä pisteestä eteenpäin ei voi kuin pyöritellä silmiään ja toivoa että kokemus loppuisi. Ja tätä en sano hyvällä. Kaikki kirjan kummitus ja - kauhuelementit ovat samalla klisetasolla kuin Spinal Tapin vahvistimet eli 11. Oletko nähnyt paranormaalia ilmiöitä tai kummittelua kokevia elokuvia rauhattomista sieluista, itsestään liikkuvista huonekaluista, välkkyvistä valoista, murhan himoisesta nukesta jne. Jos olet niin olet jo lukenut kirjan. Myös kirjan päähahmon päättelyradat ovat himmeämpiä kuin musta aukko. Kärjistetysti ne ovat tasolla "eteisessä on valo, sen täytyy johtua kuolleista ja heidän rauhattomista sieluistaan". Teki mieli huutaa, et voi olla tosissasi Ellis.

Kaikki tapahtumat kasaantuvat ja tapahtuvat päivissä, eikä kukaan ihmettele mitään mistään milloinkaan saati kyseenalaista asioita tai omaan mielenterveyttään millään tasolla. Tuntuu kuin olisi koko ajan valtava kiire mennä eteenpäin. Menolippu on jo ostettu, vaikka määränpää ei ole tiedossa, eikä sinne saavuttuaan tiedä missä on, saati miten toimia. Kirjassa kirjailija myös tutkii nuoruudessaan ja lapsuudessaan kirjoittamiaan novelleja/ kertomuksia ja uskoisin ihan kypällä, että tämän roskan Ellis on kirjoittanut jo ollessaan alaikäinen, ja sieltä teinikaapista tämän teoksen meille hiukan nykypäivään modattuna aivan oikeasti rykäisit.

En mielelläni  kirjoittele negatiivisiä arvosteluja, eikä minulla ole mitään hampaankolossa Ellisiä vastaan. Päinvastoin minä edelleen pidän Ellisin maanisista hahmoista ja heidän pakkomielteistään. Mutta kirjoittaakseen hyvän kauhukirjan vaaditaan jotain aivan toisenlaista. Ehkä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja olla sekoittumatta genreihin joita ei hallitse millään muotoa ( en lue Amerikan psykoa varsinaiseksi kauhukirjaksi ). Tai ehkä se vaatii selviämistä tahi huomattavasti enemmän huumeita, ei voi tietää. Todella laiskaa ja huonoa työtä...