Lueskelin alkuperäiset Maameren tarinat taannoin uudestaan ja Maameren velho sekä Atuanin holvihaudat tekivät kertaluokkaa suuremman vaikutuksen kuin muksuna. Kaukaisin ranta taas... Noh sydäntä kyllä riipaisee, mutta romaanin ensimmäistä puoliskoa on pakko hieman parjata. Gedin ja Arrenin haahuilu ympäri eteläisiä rajavesiä on tylsää luettavaa. Onneksi Orm Embar saapuu pelastamaan tilanteen, minkä jälkeen LeGuin räjäyttääkin pankin ja Kaukaisimman rannan loppu tarjoaa lähestulkoon parasta lukemaani kirjallisuutta ikinä. Keskeiset teemat käsitellään niin ajatuksella kuin tunteellakin ja juoni pyörii puiteissa, jotka ovat niin eeppiset kuin koskettavatkin. Parhautta! Joten miksi, oi miksi, tarinan alku on mitä on?

Tartuin V niin kuin verikostoon eräänä sunnuntai-iltapäivänä ajatuksenani lukaista parikymmentä sivua ja jatkaa viikolla. Kävi kuitenkin harvinaislaatuisesti ja ehtoolle asetuttaessa koko opus olikin jo kahlattu läpi. Vaikka leffa oli jo tuttu, imaisi juoni mukaansa niin, ettei paremmasta väliä. Tunnelma on verikostossa enemmän kohdallaan, eikä vähiten piirrosjäljen ansiosta (sen verran on kuitenkin nipotettava, että muutamia hahmoja en tahtonut aina erottaa toisistaa, kun ne näyttivät niin samanlaisilta). Ja mikä parasta: tarinassa on vähän pointtiakin. V niin kuin verikosto laittaa ajattelemaan. Se kyselee paljon, muttei aina anna vastauksia. Joutuisalukuista ja samaan aikaa älyllisesti haastavaa luettavaa löytyy harmillisen harvoin. V niin kuin vertaansa vailla!

Hyvä? Loistava? Erinomainen? Fantastinen? Jumalainen? Vaikea keksiä riittävän ylistävää adjektiivia tälle kirjalle. Miekkamyrsky on allekirjoittaneen fantasiasivistyksessä täydellisyyttä hipova mestariteos, jonka veroista sepitettä tuskin kävelee ihan heti vastaan. Juoni eeposteluineen ja dialogeineen ei anna lukijalle hetken rauhaa, vaan mahtavaa tekstiä puskee päälle jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoisia hahmoja astuu kuvaan (Mance Rayder ja Oberyn Martell noin esimerkeiksi) ja erityisesti Jaime Lannisteriin saadaan puhallettua roppakaupalla luonnetta. Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen ilkeästä 'kuninkaansurmaajasta' kasvaa kolmososassa ihka oikea (ja traaginenki) ihminen. Myös Jon Nietos alkaa saada särmikkyyttä aluksi jopa kliseiseltä vaikuttaneen äpäryytensä seuraksi. Oman osansa muodostaa sitten kirjan 'filosofisuus'. Martin suoltaa niin terävää ajattelua, että paikoin tekee ihan kipeää, varsinkin kun jo itsessään tarkkasilmäiset ideat puetaan uskomattomaan tyylikkääseen kieliasuun.

"Tämä oli vaikea tapaus." kirjoittaa Martin kiitoksissaan, ja jos se oli sitä kirjoittajalle niin ei kyllä lukijakaan ihan helpolla päässyt. Korppien kesteissä on hienot hetkensä(Arya, Greyjoyt, Sam ja Jaime), mutta myös keskinkertaisempaa tavaraa (Cersei, Brienne, Dorne ja Sansa). Miekkamyrskyssä huippuunsa hiottu eeppisyys, tunteen palo sekä aivonystyröitä kutkuttavat kerronta ja dialogi eivät loista kesteissä yhtä kirkkaasti. Lisäksi Dornen tuominen mukaan heitti peliin uusia näkökulmahahmoja, joihin samaistuminen otti aikansa. Martin on kuitenkin Martin, joten juuri kun kestit alkoi tuntua pieneltä pettymykseltä, kirjailija iskee niin sanotusti hampaat suuhun ja selvittää homman kunnialla loppuun. Dark Clarkin tapaan pitäisin tätä osaa Tulen ja jään laulun suvantokohtana, joka ei ole huono, muttei toisaalta sarjan paraskaan opus. A Dance with Dragonsiin, kohdistuu nyt kyllä minun puolestanu melkoiset odotukset ja toivon mitä hartaimmin, että Martin tÿttää ne kunnialla. Korppien kesteillä on muuten toistaiseksi osuvin nimi Tulen ja jään laulun osien joukossa.

Salamanterisodan ikä näkyy tekstissä. Kieli on vanhahtavaa, mutta onneksi tältä kirjalta löytyy paljon muita ansioita. Vaikka alku onkin hieman pitkäveteistä ja turhanpäiväisen oloista nakerrettavaa, niin lopussa kiitos seisoo. Salamanterien nousu kulttuurin kukkuloille on kutkuttavaa luettavaa kaikkine lieveilmiöineen ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Capek heittelee viiltävän hauskoja kommentteja vaikka mille elämän osa-alueille kansallismielisyydestä tieteelliseen tukimukseen, eikä näihin tekstin takana oleviin vakaviin ja ennen kaikkea fiksuihin ajatuksiin ole ajan hammas kajonnut ja tuskin tulee kajoamaankaan. Salamanterisota on universaali ja hauska tutkielma ishmiskunnasta, sen kehityksestä ja pohjimmaisista tunnoista.

Kun on tottunut lukemaan vain aivojen toisella puolikkaalla. Tuntuu hieman monisyisemmän kirjan kahlaaminen siltä, kuin tarpoisi täinä tervassa. Näin minulle ainakin kävi Rautakalan kaupungin kanssa, sillä nyt ei riittänyt lukeminen, vaan lukemaansa piti hieman pohtiakin. Nimittäin: Ingsin erikoinen ja omaperäinen maailma ei osoittautunutkaan niin kiehtovaksi kuin odotin. Toisaalta juoni, vaikka ihan kelvollinen sekin oli, ei varsinaisesti 'temmannut mukaansa'. Rautakalan kaupungin ansiot olivatkin hieman muualla, nimittäin teemoissa. Ings nimittäin esittää oikein hienoa pohdintaa siitä, millaista olisi elää rajallisessa maailmassa. Tätä kautta hän johtaa lukijansa miettimään mikä elämässä todella onkaan tärkeää. Summa summarum: Rautakalan kaupunki on hyvä kirja pohtivampaa kirjallisuutta hakeville. Viihteen etsijöiden kannattaa suunnistaa muualle.

Silmarillion on poikkeuksellisen loistava kirja. En ajatellut näin silloin, kun sen ensi kertaa luin, mutta kahlattuani tekstiä vuosien varrella useampaan otteeseen ja luettuani välissä hieman muutakin, on mielipide alkanut saada muotoaan. Silmarillionissa positiivisinta on kuinka kirja sieppaa sydänalasta. Eeppisiä fantasiasaagoja tulee ja menee, mutta harva onnistuu todella koskettamaan. Lisäksi monet muut kirjat koskettavat pienen ihmisen ja heidän kokemustensa kautta, kun taas Silmarillion valloittaa juuri eeppisyydellään. Taistelut ja sankaruus saavat oikeassa mielialassa niskakarvat pystyyn, tuho ja kuolemat puolestaan pitävät haikeana vielä lukemisen lopettamisen jälkeenkin. Takakansiteksti on ehdottoman oikeassa liputtaessaan Tolkienin mestariteoksen keskeiseksi teemaksi kaiken katoavaisuutta, joka on käsinkosketeltavan läsnä, mitä pidemmälle taru Ardan esiajoista vyöryy.

Novelli on kirjallisuuden laji, joka ei itselleni ole (vielä) oikein auennut. Uuskummaa? oli kuitenkin positiivinen poikkeus. Kirjan novellit pitävät, mitä lupaavat: kummallisia hahmoja, juonenkäänteitä ja maisemia riittää. Tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta yllättäen syntyy kuitenkin sellainen tunne, etteivät kirjailijat ole vielä tajunneetkaan mihin kaikkiin suuntiin uuskummaa voi kuljettaa. Kokoelman aino heikko lenkki on Afasian valtionsalaisuudet. Tarinassa vain säntäillään päättömästi ympäriinsä, mätetään outouksia päin näköä, eikä saavuteta minkäänlaista jännitettä tai tunnelmaa. Muut novellit ovatkin sitten kaikki paikkansa kokoelmassa ansainneet. Uuskumman? ehdoton kolmen kärki ovat Kelly Link, Jeff VanderMeer ja Jeffrey Ford, ilman mitään keskinäistä jäerjestelyä. Kaikki kolme luovat taitavalla tarinankuljetuksella loistavia tunnelmia ja ihmeen tuntua. Heidän novellinsa imaisevat armotta mukaansa. Muut tarinat tarjoavat enemmän tai vähemmän kelvollista luettavaa. Varsinaisia floppeja ei ole, mutta ei toisaalta kolmen edellämainitun novellin nerouttakaan.

Ennen päivänlaskua ei voi on loistava kirja. Tartuin tähän pienenä välipalalukemisena ilman kummempia odotuksia. Hyvä niin, sillä näin kirja pääsi todella yllättämään. Henkilöihin oli helppo kiintyä ja juonikin oli vauhdikas. Kirjasta oli vaikea irrottaa otettaan ja sivujen loppuessa jäi vielä kaipaamaan lisää. Sinisalon "peikko-Suomi" oli huolellisesti rakennettu. Vaikka pieni osa "faktoista" oli tylsähköjä, pääosa onnitui vain lisäämään uteliaisuuttaa jatkoa kohtaan. Suosittelen!

Valo ei ole niin kirkas kuin Banks väittää sen olevan. Vaikka Micheal Kearny -osiot ovatkin sinänsä mielenkiintoisia, niiden funktio suhteessa muuhun tarinaan jää kovin irralliseksi. Toisaalta Harrisonin loppuratkaisu tuntuu väkinäiseltä, vaikka idea onkin paikallaan. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Valo on erinomainen kirja. Unenomainen tunnelma on lähes alati läsnä, eritoten Seria Maun matkassa kuljettaessa. Tämän saa aikaa Harrisonin ensiluokkainen kielenkäyttö. Mies viljelee paljon motiiveja, ei selittele turhia ja on sopivan salaperäinen niin dialogissa kuin kuvauksessakin. Harrisonin hienovarainen kieli sysää vastuuta lukijalle ja jättää tilaa mielikuvitukselle. Mintä ovatkaan varjo-operaattorit? Miltä näyttäisivät Seria Maun nanosekuntien mittaiset avaruustaistelut? Millaista olisi elää neljässätoista ulottuvuudessa yhtä aikaa? Harrison on itse myöntänyt, että Valo on helppo lukea, mutta hankalampi ymmärtää. Totuudenmukainen väite. Valossa on vain yksittäisissä lauseissa esiintyviä kannanottoja, mutta toisaalta koko romaanin kattavia teemoja. En usko, että tavoitin näin ensilukemisella teoksen kaikkia viisauksia tai juonellisia viittauksiakaan. Seria Maun pako ihmisyydestä ja yritys palata siihen on hyvä esimerkki teoksen älykkäistä teemoista. Harrison pui loistavasti henkisesti yhä pikkutyttöä muistuttavan nuoren naisen pakoa pahasta maailmasta kohdatakseen vain joitan, joka ei ole yhtää entistä parempaa. Myös Micheal Kearnyn pako asettaa ajatuksia herättävän paradoksin. Mies kun pakenee, jotain edes tietämättä, mistä takaa-ajajassa oikeastaan on kysymys. Lisäksi hän omien uskomustensa perustella koittaa edesauttaa pakoa, vakkei hänen konsteistaan todellisuudessa ole mitään apua. Miksi me ihmiset olemme niin vahvasti ennakkoluulojemme ja muutoksen pelkomme vankeja, että olemma valmiita täysin absurdeihin tekoihin ei-minkään tähden? Jos Risisingin arvioinissa olisi varaa puolikkaille, olis Valo saanut minulta yhden sellaisen lisää. Niin hyvä kirja se kuitenkin hienoisista vioistaan huolimatta on.

Tässäpä oikea loistoromaani. Lumikko ja yhdeksän muuta on vahva kertomus joka suhteessa. Tarina pitää otteessaan alusta loppuun niiden pienien mystististen seikkojen avulla, jotka muodostavat kertomuksen "fantastisen" osuuden. Juoni on muutenkin kaikin puoli oivalline, mutta selkeästi velkaa fantasiapiirteille. Erkki Wideniuksen Lapin Kansaan kirjoittamiin mietteisiin en voi yhtyä. Idea kirjailista kirjoittamasta kirjailijasta, joka kasvattaa kirjailijoita on jotain omaperäistä, eikä todellakaan jaa pyörimään kehää pääsemättä minnekään. Jääskeläisen luulisi tietävän, mikä on ominaista ihmiselle, joka kutsuu itseään kirjailijaksi. Hän kun sattuu itsekkin kyseiseen kastiin kuulumaan. Alan tuntemus auttaa myös olemaan sortumatta stereotyyppeihin. Jääskeläisen ydintaso pohtii tänä päivänä kovin läsnä olevaa aihetta, nimittäin teeskentelyä ja sen varjoon jäänyttä todellista ihmistä luonteineen, vikoineen ja vahvuuksineen. Kirjailija ei kuitenkaan tyrkytä teemaansa vaan jättää sen lukijan itsensä poimittavaksi niikuin pitääkin. Tästä kauniisti kirjoitetusta romaanista jää oikein hyvä jälkimaku.