Tämä on ollut minulla vuosia lukulistalla. Viime syksynä uskaltauduin viimein kirjakaupassa lukemaan ensimmäistä lukua ja pidin siitä joten päätin ostaa sen. (Viime vuosi oli minulle todella harvinainen, ostin ainakin kolme kirjaa! En siis normaalisti osta niitä ollenkaan.) Helmikuussa pääsin vihdoin aloittamaan tämän ja pidin edelleenkin aloituksesta. Mutta sitten alkoi tökkiä. En millään tahtonut jaksaa lukea päähahmon tylsiä, harmaita ja ankeita päiviä töissä. Voin kuvitella mitä kirjoittaja haki tällä tyylillä takaa, mutta se ei napannut minua yhtään mukaansa. Kun sitten vihdoin viimein päästiin sinne orpokoti-saarelle, olin että vihdoinkin! Kirjoittajalla oli muutenkin tahdituksen kanssa ongelmia enkä suoraan sanoen ymmärrä miten tämä voi olla best seller, koska kirjoitus ei ole järin sulavaa. Mutta mitä pidemmälle pääsin, ymmärsin paremmin miksi tästä pidetään. Vaikka kirjoittajalla onkin kirjoittaminen vielä hakusessa, niin tarina ja hahmot ovat hyviä, minkä lisäksi (ja tämä on tärkeintä) tällä on sydäntä ja ymmärrystä kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat kohdanneet syrjintää tavalla tai toisella. Ja vaikka tässä on hyvinkin synkkiä teemoja kuplimassa pinnan alla, on tämä silti melko kevyttä luettavaa, mikä on ihan hyvä päätös kun ajattelee kohdeyleisöä (teinit ja nuoret aikuiset).

Jos rehellisiä ollaan, niin en oikein pitänyt päähenkilöstä. Jotenkin se, miten häntä kuvailtiin, oli niin erilainen sen kanssa miten hän puhui. Se tuntui omituiselta. Arthurin puhe myös. Ja sen levykaupan tyypin puhe oli muuten vaan ärsyttävää minusta. Mutta kaikki muut hahmot olivat hyviä ja heidän puheensa tuntui oikealta. Eniten pidin Lucystä ja Chaunceystä (miten ihana nimi!). Hahmoista olisi voinut kertoa myös jotain muutakin kuin toistaa samoja asioita sivusta toiseen. Tämä oli samaan aikaan sekä turhauttava että ilahduttava lukukokemus. 2,75/5

Kirjan ensimmäiset kaksi lausetta löivät luun kurkkuun. Voiko lasten/nuortenkirjan aloittaa näinkin rajusti? Ihastuin alkuun, ja kirja olikin hyvä kunnes päästiin sinne salaiseen maailmaan, sen jälkeen alkoi tympimään. Ei se nyt puinen ollut, hyviä ideoita riitti vaikka millä mitalla, mutta ne olivat vain sytykkeitä, jotka eivät onnistuneet sytyttämään kunnon roihua. Se oli harmi, koska tässä oli niin hyviä tärkeitä teemoja, luonnonsuojelu ja ympäristöekologia etunenässä tietenkin, politikointi sivujuonteena. Ensimmäisenä ihastuin kuitenkin kanteen, sen vuoksi tämän poimin hyllystä alunperin.

En tiedä mitä tapahtui, mutta tässä tuntui olevan jopa jotain järkeä. Sarjan ainut osa jossa näin käy :D Tähdet taiteesta.

Tähdet taiteesta, tarinasta ei niinkään.

Minä en juuri pahemmin fantasiaa lue, vaikka olenkin siitä kiinnostunut. Aina jokin tökkii, hahmojen nimet, tapa jolla se on kirjoitettu tai jokin muu. Tämä iski minuun aika lujaa, vaikka ei täydellinen olekaan. Tunsin tämän maailman, tai tässä tapauksessa maailmat, omakseni. Lila oli suosikkihahmoni, vikoja täynnä oleva nuori nainen jolla on kiinnostava persoonallisuus ja jonka tuleva kohtalo jäi kutittamaan mieltäni. Jatko-osan lukeminen on lukulistallani, ehdottomasti, vaikka tarina tuntuukin kulkevan tuttuja latuja. Sellainen ei haittaa minua jos tarina vain on kiinnostava. (Sadistisen) väkivallan ja muiden uhkien käyttö oli niillä rajoilla, toivottavasti se ei ainakaan lisäänny, sillä en oikein kestä lukea sellaista.

Olisi pitänyt lukea Ilmatiivis autotalli ensin, sillä en tajunnut tästä hölkäsen pöläystäkään. Rakastin tosin sen taidetta, huumoria ja metatason juttuja ja sitä, miten tämä lempeästi irvaili omalle järjettömyydelleen. Arvosana saattaa muuttua jos luen Ilmatiiviin autotallin ensin, se saattaa avata hieman tätä maailmaa, tai sitten ei.

Olen yrittänyt Hobittia kahdesti ja Taru sormusten herraa kerran eikä ole napannut, mutta nyt viimeinkin löysin jonkin Tolkien-kirjan josta minäkin pidän!

Tämä oli hauska ja kerronta oli parhaimmillaan suoraan kuin lasten mielikuvituksesta lähtöisin, sellaista joka oli maagista eikä aliarvioi nuorta lukijakuntaa. Hobitissa minua ärsytti jotkin sanaleikit ja sen takia aina luovuinkin sen lukemisesta, tässä se oli kuitenkin villiä ja luonnollista mennessään tapahtumista ja paikoista toiseen, pidin sen hulluimmistakin kohdista. Ihmettelin hieman lukiessani, onko Rover tyypillinen koiran nimi Britanniassa, mutta selvisi (kääntäjän huomautuksista) että englanninkielen sana rover tarkoittaa sekä vaeltajaa että piraattia, minkä ansiosta lopulta tajusin nimen vitsin.

Aluksi lainasin kirjailijan Timanttikoirat, Turkoosit päivät (koska siinä oli kiva kansi ja jännä nimi) mutta sitten selvisikin että se kuului kirjasarjaan joten palautin sen ja lainasin Ilmestysten avaruuden, sitten selvisi että on vielä Kuilukaupunki joka on osa 0.5 eli ennen Ilmestysten avaruutta joten lainasin sitten tämän. Ja nyt sitten kirja sanookin että se olisi toinen kirja (joka on Suomessa jaettu kahteen osaan) sarjassa mutta sen voi lukea itsenäisestikin. Huoh. Niin missä järjestyksessä näitä pitää lukea, Kuilukapunki vai Ilmestysten avaruus ekana? Luovutin ja aloin lukemaan tätä Kuilukaupungin ykkösosaa. Kirja osoittautui heti mielenkiintoiseksi mikä oli helpotus sillä minun on ollut vaikea aloittaa minkään sci-fi-kirjan lukeminen koska ne ovat yleensä niin tylsiä, sekavia tai liian teknisiä ilman mitään humaaniutta (löydänkö aina vain ne huonoimmat kirjat vai ovatko ne lähes aina sellaisia vai eikö sci-fi vain sovi minulle?). Tämä yhdistää kivasti kahta genreä, dekkaria (joista pidän) ja scifi-seikkailua, eikä tylsää pääse pahemmin tulemaan koska päähahmo on aikamoisen kärsimätön seikkailijaluonne ja kirjan maailma on erittäin rikas ja… sanotaanko kirjava. Oikeastaan kaikki on mahdollista. On kiva yrittää pohtia sitä maailman mytologiaa ja mysteeriä, joskin lopussa mentiin mielestäni hieman liian oudoksi, heheh. Saas nähdä mitä seuraavassa osassa tapahtuu kun tässäkin tapahtui jo kaikenlaista.

Edit: tässä arvioni myös tokasta osasta Kuilukaupunkia:

Eka osakaan ei mikään loistava ollut, mutta tämä oli siltikin pettymys. Loppu on aivan älytön. Ei välttämättä huono, mutta ei kyllä sitäkään mitä odotin, vaikka tiesinkin että mitä tahansa voi tapahtua. Ekassa osassa alkaneet oudot kuvailut naurattivat tässä kenties vielä enemmän. Kyllä tämän luki, mutta nyt epäilyttää luenko Ilmestysten avaruutta tai ylipäätään koko sarjaa. Ei tämä mitään korkeakirjallisuutta ollut, ja viihdettä tältä hainkin, mutta jonkinlainen tolkku olisi silti kiva olla. Oli tätä silti ihan jännä lukea ja nautin sen dekkariosuuksista, mutta en niinkään scifitouhuista.

Ideana ihan hyvä, toteutus ei niinkään. Alku, jossa teinipoika on vanhusta hoitamassa, on hyvä mutta fantasiaosuus kirjasta (eli suurin osa) takkuaa pahasti. Toistoa on liikaa ja tietynlaista kömpelyyttä, kliseitä löytyy. Suurin virhe on kuitenkin siinä että tätä ei ole tunnuttu editoitavan ollenkaan ja sitä tämä olisi kipeästi kaivannut. Olisi hyvä luonnoksena, valmiina teoksena ei todellakaan. 2/5

Luin tämän ekan kerran kun olin 10 tai 11 vanha (90-luvun puolessavälissä). Vuosia muistin kyllä tämän olemassaolon mutta muistin siitä vain sen että siinä oli vain muutama hahmo, siellä oli portaita ja he ovat nääntymäisillään nälkään. Sitä, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan ja kuinka kamala sen loppu oli, en muistanut. Joko olin liian nuori ymmärtämään tätä tai en koskaan lukenut sitä loppuun saakka.

Kirjassa on viisi nuorta, kaikki 16-vuotiaita ja orpoja ja heidät kaikki on pistetty jonnekin tyhjään tilaan missä ei ole mitään muuta kuin portaita ja jokin laite joka antaa heille joskus ruokaa. Koska tämä on dystopiakirja, he alkavat olla kamalia toisilleen.

Kirja on kirjoitettu hieman naiivisti, mutta se johtunee kirjan kohdeyleisöstä, eli nuorten kirja on kyseessä. Se ei juurikaan haitannut minua koska kirja oli psykologisesti kiinnostava. Ja kyllä, loppu oli kamala. Varsinkin koska tämä oli nuorille suunnattu.

Mutta luulen että tämä todella sopii parhaiten esiteineille, koska se ei ole yleisellä tasolla liian kamala etteikö sitä pystyisi käsittelemään, ja se antaa aivoille miettimisen aihetta. On parempi lukea näistä kuin olla tietämättä miten maailma toimii. Tämä kirja on mielestäni loistava johdatus muuhun scifi-kirjallisuuteen ja psykologiaan.

Näin David Lynchin leffaversion Dyynistä ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten ja suunnilleen yhtä kauan on tämä kirja ollut lukulistallani. Vasta Denis Villeneuven leffan (jota en ole vielä nähnyt) innoittamana tartuin nyt vihdoin tähän kirjaan.

Pitkään, yli puolenvälin, mietin mikä tästä tekee niin ihmeellisen. Se ei ollut huono, mutta ei mitenkään ihmeellinenkään, vain tylsähköjä (ja aavistuksen naiiveja) keskusteluja ja päänsisäisiä pohdintoja toisensa perään. Se olikin harvinaisen pitkään jatkunutta pohjustusta tarinalle ja henkilöiden, Arrakis-planeetan ja kulttuurien esittelyä. Sitten tuli eräs pöytäkeskustelu, joka muutti kaiken. Tarina muuttui mielenkiintoisemmaksi ja loppua kohden oudommaksi. Lopun ansiosta arvosana nousi kolmeen. Taidan sittenkin jatkaa seuraavaan osaan.

Olen rehellinen: otin tämän kirjaston hyllyltä sen kannen vuoksi, siinä on nättejä naisia ja siinä on viittaus siihen että tämä liittyisi X-Men universumiin. Tiedän Milo Manaran vain koska olen lukenut Sandmanin ja siellä oli yksi Milo Manaran kuvittama tarina. Vaikka olenkin nähnyt vain yhden tarinan häneltä, tunnistin tämän taiteilijan välittömästi. Joten olin innokas näkemään (nimenomaan näkemään, en lukemaan) tämän. Jep, tämä oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Kauniita naisia lähes olemattomissa vaatekappaleissa ja juoni oli siellä jossakin niiden alla. Oli oikeastaan huvittavaa, miten nämä naiset olivat niin valmiin näköisinä seksiin kun katsoo heidän asentojaan. Ihan sama mikä tilanne on päällä, niin heidän suunsa on auki ja asento on viettelevä. Tämä kuuluu ehkä X-Meneihin, mutta eroottisella ja erittäin, erittäin, erittäin kaukaisella tavalla. Ei sitä tietäisi jollei alussa olisi hahmojen esittelyä. Niin, juoni on ohut mutta OK. Piirrosjälki on kaunista. Tämä on ihan OK kirja, kunhan tältä ei odota mitään älykästä eikä sitä että tässä olisi jotain varsinaista X-Men-touhuilua. Tämä pitäisi lukea ennemminkin jonain seksi(kkäänä) X-Men-fantasiana.

Hauska, anarkistinen ja erittäin epäsovinnainen lastenkirja. Ainut mistä valittaisin on sen tupakanmyönteisyys, ei menisi enää nykyään läpi. Mutta en myöskään kannata ylilyövää sensuuria joten olkoon mitä on, vanha kirja kun on kyseessä.

Edellisestä osasta sanoin ettei se ollut järin kiinnostava. Taisin hieman liioitella, kyllä se idealtaan oli kiinnostava ja kivan seikkailullinen mutta valitettavasti hyvin huonosti kirjoitettu. Tämä on nyt sitten paremmin kirjoitettu mutta tällä kertaa oikeasti tylsempi. Tämä sarja jäi nyt minun osaltani nyt sitten tähän…

Otin tämän ihan randomilla kirjastosta. Tämä oli mukava yllätys. Batman-maailmassa tämä tuntui aika raikkaalta tarinalta (tosin paljoa en ole niitä lukenut). Kuvitus näytti siistiltä. Loppu oli minulle hiukan sekava, pitää yrittää löytää muut osat luettaviksi.

Suuri tasonnotkahdus ensimmäisestä kirjasta. Edellinenkään ei ollut mitään korkeakirjallisuutta (mutta se oli hyvin tehty omassa jutussaan ja viihdyttävä), mutta tässä ärsytti suunnattomasti lukijoiden aliarvioiminen ja alentaminen lapsen tasolle. Eikä tämä ollut mitenkään hyvin kirjoitettu eikä järin innostava tahi kiinnostava tarina. Suuri pettymys. Suomentajan lukuisat kirjoitusvirheet eivät myöskään parantaneet lukukokemusta.

Hyvin vauhdikas, tapahtumarikas, jännittävä ja hauska nuorten kirja. Ehkä vähän liiankin vauhdikas, olisin halunnut tutustua hahmoihin hieman syvemminkin. Mutta meni se näinkin. Mielikuvituksellinen. Kirjailijalla on varmasti ollut hyvinkin hauskaa tätä kirjoittaessaan. Tulin miettineeksi että millaisiahan satuja hän koulussa keksi…

Tarina on ihan hyvä muuten, mutta lopussa tapahtuu typerä käänne ja kaikki on alamäkeä sen jälkeen. Jäi paha maku suuhun lopetuksesta. Kuin kirjoittajaa ei olisi enää kiinnostanut koko tarina ja paketoinut sen äkkiä ja epäuskottavasti kasaan. Nopeasti luettu ja suhteellisen viihdyttävä (hahmot eivät ole järin mukavia mutta itse teksti on soljuvaa ja joskus hauskaakin).

Hiraeth on kielellisesti kaunis romaani, mutta turhan raskas lukea. Varsinkin ensimmäinen puolisko oli suorastaan väkisin rämpimistä eteenpäin. Kieli oli todella huolella mietittyä ja koristeellista, mikä saattoi vaikuttaa asiaan, kuten myös kirjan jalo pyrkimys eeppisyyteen (joka ei ihan aina onnistunut). Toinen puolisko oli helpompaa luettavaa ja kirjan tyyli oli muutenkin muuttunut. Se hieman kummeksutti, varsinkin koska tarina ei kiinnostanut enää niin paljoa, mutta toisaalta helpotti lukemista suunnattomasti. Kirjan luontokuvaukset olivat kertakaikkisen upeita. Näin sieluni silmin kaikki jylhät, karut vuorimaisemat kuin myös vehreät, hedelmälliset laaksot ja veden eri muodoissaan. Mytologia-osuudet kiehtoivat ja kutittelivat kivasti aivojeni sopukoita, erityisesti Aleiahin ja Ossianin tarinat, mutta kehyskertomus Astraeasta ei jaksanut oikein kiinnostaa, joskin lopetus oli kaunis. Pidin tämän arvoituksellisuudesta, kaikkea ei tarvitse todellakaan kertoa. En ole tottunut lukemaan ylevää tyyliä, mutta ei se huonoa ollut. Vain turhan jäyhää, kaipaisi hieman elävöittämistä. Hiraeth on hyvä kertomus ihmisyydestä, muistista, tarinoiden kertomisesta ja oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Ei erinomainen kirja, mutta debyytiksi kyllä sellainen.

Hyvä ja melko koskettava tarina Adara-nimisestä pikkutytöstä, joka rakasti talvea ja kylmää toisin kuin muut.

Tarinan alku ja keskiosa on hyvä, mutta loppu on kiirehdityn oloinen. En myöskään ymmärrä miksi Adaran erilaisuutta ei hyödynnetty lopussa kun siihen oltiin kaiken aikaa viitattu että niin kävisi. Joo, olihan siellä lohikäärme joka auttoi Adaraa mutta en kyllä ainakaan käsitä sitä miksi hänen koko persoonansakin muuttui ja miten siitä tehtiin positiivinen asia että on kuin muutkin, eikö voi olla sankari ja silti olla erilainen?

Kirjoitus on lopussa muutenkin ontuvaa, siinä esimerkiksi toistellaan asioita mikä ei ole siihen mennessä ollut ollut kirjan tyyli. Siinä on myös tynkiä lauseita.

On myös vaikeaa kuvitella minkä ikäisille tämä sopisi parhaiten. Teineille tämä on jo liian kesyä ja koulunsa vasta-aloittaneille tämä on liian synkkä ja raaka. Ehkä 10-11-vuotiaille?

Kuvitus sopii täydellisesti kirjan maailmaan, todella kaunista ja synkkää.