Luettuani kirjan loppuun ja tultuani arvioimaan sitä tänne tajusin, että tämän kirjan oli merkinnyt luetuksi vain yksi minua ennen. Olen tietysti itsekin myöhässä, kun kirja on julkaistu melkein kymmenen vuotta sitten. Mikä on mennyt pieleen, kun kukaan ei näytä löytäneen tätä tarinaa? Tämä on tarina Laurasta ja hänen ystävistään, Keravasta ja kesästä ja talvesta ja metsästä. Kirjoista ja kirjallisuudesta. Ja ehkä yksinäisyydestä, nimenomaan yksinäisyydestä. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään etteivät olisi yksin. Kirjan taika on Kolun kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tapahtumien kerrontajärjestys on lähestulkoon nerokas. Lukija ei pääse ihan helpolla, ainakaan aluksi. Joutuu miettimään, että koskas tämä nyt tapahtuukaan. Eikä kaikkeen saada suoraa vastausta, ajoittain ei oikeastaan mihinkään. Kerronta on niin kutkuttavaa ja häkellyttävää, että välillä huomasin hymyileväni sanojen käytön nerokkuudelle.

Tyylilajiluokitusta jäin miettimään. Paikoitellen tämä on selkeä nuortenkirja, juhlitaan ja juodaan ja kiroillaan. Maagiseksi realismiksi luokittelu sai odottamaan nimenomaan jotain maagista, jonka olemassaolo tarinassa taitaa olla mielipidekysymys.

Olen lukenut Kolulta PI:n, joka oli myös hyvä, melko hyvä. Tämä on kirjoitettu aikaisemmin, mutta silti teksti oli tässä jotenkin syvempää ja vahvempaa, tarina iski kiinni eikä meinaa päästää irti.

Surunhauras, lasinterävä oli lopulta täysin erilainen teos kuin olin odottanut takakannen ja Enorannan edellisen kirjan perusteella (joka ei sekään ollut huono). Tarina oli mieletön, ehkä se on paras sana kuvaamaan kirjaa. Upea, hämmästyttävä. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin tarina olisi vain soljunut kirjailijasta ulos, koska eihän kukaan voi keksiä tälläistä. Surukauriin saaria ja Merennielemän toria ja Viidakkolaaksoa ja Sidrineian lasinkirkasta prinsessaa. Ja se kuinka tarina koottiin ja kerrottiin ja kuinka tarina aukeni lukijalle oli hurmaavaa ja surullista ja nokkelaa ja jotenkin hyvin omintakeista.

Enorannalla on hämmästyttävä kyky kuvailla kaikkea ja saada lukija melkein näkemään asiat silmiensä edessä. Kuvailu ei ole niinkään runsasta vaan jotenkin salamyhkäisempää ja älykkäämpää, oivaltavaa. 

Tiedän, että ihmiset pitävät erilaisista asioista, mutta silti olen hieman hämmentynyt, että tätä kirjaa ei ole  ylistetty tämän enempää.

Hämmästyttävä kirja. Juuri Odininlapsen kaltaisia kirjoja minä haluan lukea.

Tuntui kuin kirjassa olisi ollut kaikki kohdallaan, maailma, juoni, henkilöt, harvoin tulee tällaisia teoksia vastaan. Tarina oli niin monimuotoinen ja kokonaisvaltainen, ettei sen olisi halunnut loppuvan. Yminmaa on periaatteessa melko tyypillinen fantasiamaailma, mutta silti se oli niin vaikuttava ja erilainen. Pettersen on jotenkin onnistunut kuvailemaan ja kertomaan kaikki pienetkin asiat, ilman että kerronta olisi käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Uskomatonta, ei voi kuin ihmetellä miten joku on pystynyt luomaan tälläisen tarinan. Henkilöiden ja paikkojen kuvailu oli jotenkin niin hienovaraista, että kirjan edetessä huomasi tietävänsä, millainen mikäkin paikka oli ja miltä henkilöt näyttivät, vaikka tuntui, ettei sitä edes ollut kerrottu.

Odininlapsi ei ole kovinkaan  onnellinen eikä iloinen tarina. Useammassa kohdassa itketti. Se kertoo taistelusta ja valinnoista ja siitä, että kohtalo ei määrää, vaan ihmiset (ja odininlapset) tekevät itse omat päätöksensä.

Onneksi seuraava osa näyttäisi olevan tulossa jo ensi keväänä!

Suuri miinus kustantajalle/ suomentajalle lukuisista virheistä, niitä oli anteeksiantamattoman paljon. Eivät kuitenkaan vähentäneet kirjan loistoa, vaan nostattivat vain ärtymystä, että joku on yrittänyt pilata jotain sellaista kuin Odininlapsi.